Breivik ja Mladic ovat oikeudessa. Jotkut riemuitsevat: "Voitettiin ne!" En tunne omakseni moraalia, joka juhlii vastustajan, joka on tehnyt kauheuksia, tuomitsemista (tai tarkemmin sanottuna tuomitsemisprosessia, mutta menin nyt vähän edelle tapausten kulkua). Nuo kaksi kaveria ovat saaneet aikaan kauheuksia, eikä se ole kuin surullista, myös heidän tuomitsemisensa. Nähdäkseni näiden tapahtumasarjojen osallistujien sielujen puolesta on rukoiltava. Syytä iloon en näe.

On tietty ihmistyyppi, joka jatkuvasti ilostuu siitä, että joku hirmuhenkilö saa tuomion. Eikö tuollainen ole sairasta? He ovat kostajia, kostajia sillä tavalla varmasti, että kohde on mahdollisimman kaukana omasta elämästä. Jotakin Mladicia voi vihata kuka tahansa. Entä nämä arkielämän hirmut? Sanokaa niille jotakin.

Neljä liuskaa. Neljä liuskaa. Tänään. Hurjaa menoa. Ja kohta tulee Kerberos! Näyttelyjulkaisua ei ole näkynyt. Kerberos näkyy. Näyttelyä ei.

Millaista vilauttelua on näyttely.

Kirjailija kysyi minulta jokin aika sitten: "Muistatko aikaa, kun silmälaseja ei saanut vahvuuksilla?"

Yritin viikonloppuna etsiä, josko olisi lehdissä juttua Jyväskylän Galleria Variantin Palsa-näyttelystä "Minä ja Majakovski" mutten löytänyt.

Kuokkalan Kartanon sivuilta kopioin tämän:

Kalervo Palsan taidetta on kesällä esillä sekä Jyväskylässä että Mäntässä.
Jyväskylän näyttely Minä ja Majakovski Galleria Variantissa, Viitaniementie 13, on avoinna toukokuussa torstaista sunnuntaihin kello 12 - 17 ja kesäkuukausina samaan aikaan tiistaista sunnuntaihin. Lipun hinta 5 €.
Palsan työt ovat keskeisesti esillä myös Mäntän Honkahovin kesänäyttelyssä Pohjoinen ulottuvuus. Näyttely alkaa 10.6. ja on auki elokuun loppuun joka päivä. Lipun hinta 7 €.

Jännittää, onko tekstini näyttelyluettelossa.

Mäntän Honkahovin sivut kertovat:

Palsa-näyttelyn kuraattorina toimii Maj-Lis Pitkänen. Hän oli Palsan ystävä, jolle taiteilija testamenttasi jäämistönsä. Palsa-näyttelyiden luettelossa on Palsan töiden ohella vanhoja valokuvia ja Palsaan liittyviä tekstejä mm. Rosa Liksomilta ja Maj-Lis Pitkäseltä.

Toivottavasti tekstini nyt on kirjassa. Käsittääkseni ei siinä ole kuin kolme tekstiä, Liksomilta, Pitkäseltä ja minulta. Olen odottanut julkaisua, kirjaa, luetteloa 12 päivää eli eiköhän se tässä ihan lähipäivinä saavu. 2. toukokuuta sain viestin, että näyttelyjulkaisu oli tullut painosta. Odottavan aika on pitkä mutta onneksi on muutakin tekemistä kuin odottamista. Seppo Salmella kyllä pokka pitää aika kiitettävästi, ei ole millänsäkään vaan kylmänviileästi lähettää minulle viestiä asioiden etenemisestä. Varmaan tottunut olemaan hullujen kanssa tekemisissä. Enkä nyt edes tarkoittanut itseäni.

Helkutti, ansaitsisin sen kirjan jo, kun avajaisetkin olivat toissaperjantaina ja minulla on siinä teksti tai pitäisi olla teksti. Olen tottunut siihen, että minua kohdellaan kuin paskaa, odotan sitä, mutta saisinpa sen kirjan jo! En tunne ketään Jyväskylästä, joka voisi käydä sen ostamassa, vai löytyisikö se kirjakaupasta. Näkisipä edes kannen. Mikä opuksen nimi on?

Jos joku blogini lukija on käynyt Galleria Variantissa Jyväskylässä, niin voiko kertoa, onko sellaista näyttelyjulkaisua olemassa saati onko siinä tekstini? Hankalaa tämä on, mutta näin puskaradioitse jos onnistuisi. Mäntän Honkahovissakin voi näyttelyjulkaisu olla.

Sven Laakson merkinnän viimeinen kappale:

Proust kuvaa Charlusin hahmossa homoseksuaalisuutta niin kuin mystikko sitä kuvaisi. Mystikko ei voi ymmärtää homoseksuaalisuutta oman tunne-elämänsä kautta vaan jonkinlaisena analogiana tai rinnakkaisuutena. Suoraa myötäelämistä ei ole. Samoin homoseksuaali tuskin tunne-elämänsä kautta käsittää mystikon fantasiaa, jonka kautta kaikki asiat merkityksellistyvät. Mystikolle maailma on merkityksetön ilman keinotekoista fantasiakeskipistettä. 

Sven Laakson mukaan Proust ei ollut homoseksuaali. Tämä on totta. Se on niin totta että siitä ei voi puhua. Mikä kaikki tässä maailmassa kaatuisi, jos ihmisille kerrottaisiin, että Proust oli ei-homoseksuaali? Länsimainen kulttuuri viimeisen sadan vuoden aikana pohjautuu paljolti aksioomalle "Proust oli homoseksuaali".

Proustille Charlusin paroni on ivan kohde. Kertojalle ensin ihmetyksen, sitten ivan. Nykyaika luokittelisi Proustin homonvihaajaksi ellei kulttuurimme aksiomaana olisi "Proust oli homoseksuaali". Harmi että näin on käynyt ja tällä aksioomalla on nyt elettävä. Jos kuitenkin jää epäilys kalvamaan, on syytä siirtyä Thomas Manniin. Mutta hänellä oli vaimo ja kirjailijan vaimo on uhri. Kafka oli jutku. Niitä vihaamme.

Oikeastaan voisi muodostaa kenttiä ja näin luoda kattavan kuvan länsimaisesta kulttuurista. Kuka on missäkin, aksiomaattisesti.

Nimi teokselle: Kyyni syyttä

KAN-sillissosialismi. Ruotsinkielisten kristillisten alkoholistien ja narkomaanien vappuaatteilua.

Muistatko aikaa, kun ei muodostettu yhteyttä, internal server erroria ei tullut?

Pidän tästä kappaleesta.

Dust in the Wind

(Mark Klingman)

Tell everybody that I am sorry, truly sorry
For all the wrong I've done
I never meant to hurt nobody, no no
Lord I never want to do no wrong

And I have lied, and I have begged and I have cheated
And I know my ship, it won't be coming in
And as I lay me down to take my rest
I can see that it's just dust in the wind

Take hold my hand, and hold it tighter, ever tighter
You must believe that I love you still
But my strength, it grows weaker, and weaker
And my body has lost its will

'Cause I have lied, and I have begged and I have cheated
And I know my ship, it won't be coming in
And as I lay me down to take my rest
I can see that it's just dust in the wind

Oh Lord, I have lost once again
And there's no one to help me find my way home
Lord and I, Lord I never want to hurt nobody
And I, Lord I never want to do no wrong

'Cause I have lied, and I have begged and I have cheated
And I know my ship, it won't be coming in
And as I lay me down to take my rest
I can see that it's just dust in the wind


Melankolisuuteen taipuvainen mieleni rakastaa tällaista musiikkia. Löysin kappaleen cover-versiona:

Pidän sortuneista sankareista. Siksi preferoin Diego Maradonaa enkä Peleä. Matti Nykästä enkä Janne Ahosta. Siksi kirjoitin nimeni Mika Myllylän muistokirjaan, vaikka tekoani sanottiin "nationalistiseksi". Melko kyynistä eikä siitä tulla heitä milloinkaan moittimaan.

Hyvin kiusallista, kun olet suojatien äärellä, autoja menee ohi paljon ja sitten yksi pysähtyy. Kävele siinä yli, kun autoista mulkataan. Seuraavaksi jäät kaistojen väliin odottamaan ylitystä, ja taas autot, joista toivoo ettei kukaan pysähdy. Kannattaakin jo kaukaa katsella, että kerkiää tielle ja tien yli silloin kun autoja ei ole niin lähellä että joutuisivat pysähtymään ja parhaimmassa tapauksessa heidän ei tarvitse edes jarruttaa. Tai siis paras tapaus olisi, ettei autoja edes näkyisi, kun olet tietä ylittämässä. Autojen ei tarvitse nähdä jalankulkijaa.

Leijonat kunnioittavat suomalaisia äitejä omalla tavallaan. Onko Leijonien otteisuus alitajuista vihaa suomalaista naista kohtaan? Tätä mieltä me olemme teistä, puheissa kehumme, mutta näin sanomme että haistakaa vittu.

Äitienpäivä. Voi vittu. Tunsin äitiäni vähän ja minkä tunsin en olisi tahtonut tuntea. Televisiota katsoesamme hänellä oli tapana kertoa, keiden uutistoimittajien kanssa oli pannut. Ja kuka oli sonni ja kuka ei. Naapurin rouvalle hän valitteli, että tuli kuukautiset kun hän lähti aurinkorannalle, "että vitutti". Äitini oli sika. Hän ei ollut lehmä. Hän oli aivan kamala ihminen. Elämäni ensimmäisiä muistikuvia on, kun hän vei minut vieraan miehen luo. Minä ihailin ja rakastin isää. Silloin. Isäni on kiltti ihminen, eikä potkinut heti alkuunsa ulos kavalaa naista. Äiti kertoi, mitä mieltä hänen terapeuttinsa oli minusta. Mitä kukakin oli sanonut. Hän oli toimittaja. Vihasin häntä. Kerran hän toi miehen kotiin ja he panivat olohuoneen lattialla. Kahdesti. Olin oven takana ja yritin nukkua. "Onko toi poikas insinööri", jätkä uteli. "Hehe", äiti vastasi. Olin silloin lukiossa. Aamulla ihmettelin, miksen tapa äitiäni juuri nyt. Hän ei ollut millänsäkään. Äijä oli luikkinut pois. Sitten äiti lähti vihityn aviomiehensä luo. Näin äidin viimeisen kerran äitienpäivänä yhdeksän vuotta sitten. Sitten hän "hukkui" eli uskalsi kännissä tappaa itsensä. Sitä ennen olin puolitoista vuotta kuullut viikottain terapiassa, miten hän ymmärsi minua ja toivoi minun antavan anteeksi hänelle. Minulla oli samalla avioero menossa. Vihasin äitiäni todella paljon. Kun äiti oli saanut rauhan, hän tappoi itsensä. Minä olisin tahtonut tappaa äitini. Hän livisti. Huora aavisti aikeeni. Toivotan hyvää äitienpäivää kaikille hyville äidille. Minun äitini ei ollut hyvä äiti, mutta luullakseni moni äideistä on hyvä äiti. Esimerkiksi vaimoni äiti tai entisen vaimoni äiti. He ovat ihania ihmisiä. Kuitenkin vähän katkeroittaa että oma äitini oli kapinen huora. Tiedän kipeästi että näistä asioista ei pitäisi puhua. Mutta minulla on oikeus kertoa totuus. Älkää suuttuko minulle. Äitienpäivä ahdistaa minua edellä mainitsemistani syistä. Antakaa minulle anteeksi.  Velipojalle äiti oli hyvä, hyvähkö. Olen siitä tyytyväinen. Mutta minulle aivan kamala.

Teboilin unelmakääretorttu houkutteli heikkoa sieluani.
Teboil on kymmeneen auki. Jos pienen kävelylenkin tekisin ja sitten hakisin unelmakääretortun.
Olen yhden unelmakääretortun vaiheilla.
Teboililla on mukava palvelu. Tuskin on siihen johtajuus- ja asiakaspalveluseminaareja tarvittu, ollaan vain ystävällisiä ihmisille. Osasyy on taatusti se, että omistaja on ns. ulkomaalaistaustainen, eikä nyrpeä suomalaispösilö.
Tänään olen tuntenut kaunaa suomalaisia kohtaan. Aamulla ilahduin, kun luin, että ruotsalaisetkin olivat hävinneet. Niin helppo on ihminen.
Teboilin unelmakääretorttu on haettava. Niitä oli siellä ainakin kolme jäljellä. Ehkä on haettava heti, ettei ota ohraleipä, jää käteen kaluttu luu.

Vitunhauskat kotivideot.

Kyllä on hankala olo.

Lukisiko Cantosia.

Kävin Teboililla, myyjällä noin ensimmäinen työpäivä. Yritin olla kannustava. Olisi rikollista hyökätä kokematonta myyjää vastaan, etenkin kun myyjä myi hyvin, mutta jännitys oli suuri.

Miksi tuolla on noin koleaa. Eikö se juuri viittaa pohjoisten napajäätiköiden sulamiseen? Onko sulaminen hyvä asia?

Tajusin Teboililla, että olen siinä mielessä antoisassa asemassa, että tunnen ns. liberaaleja ja ns. konservatiiveja. Siis vasemmistolaisia ja oikeistolaisia. Se on hyvä asia. Jotenkin en kuitenkaan ilahtunut, muttei se on libejen ja konsejen syytä vaan ongelma on siinä, että muuten vain hankaloittaa.

Avaisinko television. Koko päivän olen roikkunut netissä. Kuin hirressä. Aikasilmukka on hirttosilmukka.

Suomen Kuvalehdessä oli juttua Kirsti Kunnaksesta, Kunnaasta, ei kai se ole Kirsi, ei ole. Tuli mieleen turkkalaisittain, että olisi pyhäinhäväistys häväistä Kirsti Kunnasta, hän on suurin piirtein samassa asemassa kansallista alitajuntaamme kuin edesmennyt prinsessa Diana ylikansallista alitajuntaamme. Luin ihmisten kommentteja uutisesta, jossa mainittiin Diana-kriittistä puheenvuoroa, monilla meni primitiivireaktio päälle.

On ilkeätä kiusata ihmisiä. Ibsen tästä puhui.

Wittgenstein kirjoittaisi nykyisin blogia.

Tieteessä tapahtuu -lehdessä puhuttiin, keskusteltiin, ns. climategatesta ja onko se ilmasto lämpenemässä vaiko eikö. Vanhat herrat, dosentit ja professorit emeritukset, ovat sitä mieltä että ilmasto ei ihmisen ansiosta lämpene.

Miten tämä kuulostaa niin usein kuullulta? Ollaan raakoja realisteja. Sellaisia jotkut vanhemmat herrat ovat. Tosin tässä saattaa olla koko maapallon tulevaisuus kyseessä, mutta kannattaa kieltää kaikki. Eikö nyt kuitenkin kannattaisi varuiksi vähentää päästöjä, jos ei ihan täyttä varmuutta kuitenkaan ole? Muutenkin sellaiset kaasut ynnä muut ovat vaarallisia, että kannattaisi vähentää ihan yleisen terveydenkin puolesta? Ei kannata emeritusten mielestä.

Muistan, miten tärkeää oli eräälle vanhemmalle herralle päästä sanomaan, kun talon kissanpentu oli kadoksissa, että "se kuitenkin on vaan kissa". Ollaan sellaisia raakoja realisteja. Ja ihan pihalla. Kissanpentukin löytyi pihalta. Miten se miehisyys on niin herkässä, että on oltava kova ja raaka?

Ei ihminen ajattele kuin itseään. Tai ainakaan vanhempi herra ei ajattele. Hyi helvetti että minua inhottaa noiden emeritusten ajattelu. Todella kyynistä menoa, "ilmastokyynisyydestä" tämä joku tutkija puhuikin. Ongelma vanhoilla herroilla ei ole maapallon keskilämpötilan nousu, vaan oman erektion lasku. Ja sen tähden me kaikki tuhoudumme.

Ensimmäinen painos meni!

Suuren suosion vuoksi otan ensi viikolla Surun virsistä toisen painoksen. Ensimmäisen painoksen viimeinen kappale livahti juuri kirjekuoreen. Kun päältä ottivat ystävät, sukulaiset, kylänmiehet ja Kansalliskirjasto niin runoteokselle laaja neljänkymmenen kappaleen painos kului nopeasti ohkaiseksi ja pois. Mietin, että jos kymmenen tilausta tulee niin on jo paljon. Saavutin tavoitteeni!

Noin neljätoista, ehkä kolmetoista tilausta on tullut. Ja sopii tilata yhä jos siltä tuntuu. Ulkomaillekin on mennyt. Vaimo puolestaan meni lentokentälle, Turun kv.:lle, olin saatilla, ja päätin kotiin tultuani mennä sähköpostiin, kello on nyt 6.14 lauantaiaamuna, ja sähköpostissa pyydettiin kappaletta Runon virsiä. Kunhan jostakin löydän postimerkin, vien kirjeen postilootaan.

Sanotaan, ettei runous ole suosittua. Paskapuhetta. Torstaina oli väki hurmoksessa Turun Linnankatu 14:ssä ja minä joudun ottamaan toisen painoksen runoteoksestani Surun virsiä. Alan ymmärtää, miltä Heli Laaksosesta tuntuu. Mitä monetaariin tulee, niin runokustantaminen rikastuttaa. Runoilijat taas asuvat hienostoalueilla, esim. Turussa Hannunniitussa ja Lausteella, ja heillä on varaa ostaa sukkahousuja vaimojensa lisäksi myös itselleen.

Tietenkin tässä henkilökohtainen yhteiskuntavastuu korostuu, kun on merkittävä kansakunnan jäsen. Joudun jatkossa äänestämään vihreitä tai kokoomusta. Ei voi mitään.

Ei edes väsytä kun ensimmäinen painos meni. Nyt tiedän, miltä Jari Tervosta tuntuu. Minäkin harmittelen, etten ole käynyt armeijaa ja olen huolestunut rasismista. En minä oikeasti ole huolestunut rasismista, mutta teeskentelen huolestunutta kun niin kuuluu nyt olla. Itse asiassa en välitä kuin läskistä perseestäni. Olen huolestunut läskistä perseestäni. Jari Tervohan näyttää ihan leskikuningatar Elisabethilta.

Lueskelin pari päivää sitten K. Kontion raporttiromaania (keksin luonnehdinnan itse) Kausi helvetissä, missä Turkka kehottaa menemään henkilökohtaisuuksiin. Porhoja kohtaan on oltava henkilökohtainen. Taidan katsoa nyt, mitä Turkka sanoi neljä vuotta sitten Levengoodin haastattelussa, joka löytyy Elävästä Arkistosta. Olen niitä harvoja, jotka uskaltavat vuonna 2012 sanoa pitävänsä Jouko Turkasta ja hänen asenteestaan. Jälleen kerran olen edellä aikaani ja jäljessä. Sitä nimitetään rehellisyydeksi.

Uskaltauduin kommentoimaan Agricolaan. Olen arastellut sinne kommentointia, kun en ole ammattihistorioitsija enkä ahkera historian harrastaja, vaikka minulla Bloominpäivästä 2011 saakka on ollut filosofian maisterin tutkintotodistus, jossa on pääaineena kulttuurihistoria ja sivuaineena Suomen historia. Koen kuitenkin olevani historian parissa vieraalla maalla ja tunnen syyllisyyttä historiaa tutkivien edessä. Jo Juha Siltala puhui "runoilukaudestani" ja Juha Sihvola viittasi Bukowskiin. Olen ulkopuolinen. Enkä toisaalta ole kirjallisuuspiireissäkään, kun olen opiskellut historiaa enkä kirjallisuutta.

En ole käynyt kirjoituskursseja Orivedellä enkä Kriittisessä korkeakoulussa ja nyt kurssit ovat osaltani jo menneet. Timo Hännikäisellä on toisin päin, hän on suuntautunut kirjallisuudesta historiaan, mutta tuskin kokee tilannettaan hankalaksi, Timo kun on pärjääjä luonteeltaan. En ymmärrä sellaista. Löysi hyvän vaimonkin, no, se meillä on sama, siis sekin. Eihän tässä voi perkele valittaa mistään!

Sitä valitan etten ole tänään tehnyt töitä.

Ei vieläkään.

Sven Laakso mystiikasta. Sattumoisin olen näitä asioita miettinyt viime päivinä myös, vähän eri kantilta.

Golgate - ylikansallinen yritys sekaantunut Israelin rangaistuskäytäntöön.

Tuli tämä-tuo aamulla mieleen, kun patistin itseäni lukemaan Pahan kukkia ja jättämään Ezra Poundin Cantosin myöhemmälle. Olen jo kaksi päivää omistanut teoksen The Cantos of Ezra Pound. Vähän olen lukenut, myös silmäillyt vähän.

THE CANTOS

OF

EZRA POUND

lukee nimiösivulla ja alla vielä

A NEW DIRECTIONS BOOK

Hayden White Suomessa! Siis ollut, en tiedä onko enää. Ei se auta, kun kerrotaan että eilen oli Hayden White Suomessa. Aikoinaan olimme Pariisissa ja aamulla kävin ostamassa lehden (varmaan Le Figaron) ja luin että Toni Morrison, josta White oli puhunut, oli edellisenä päivänä ollut Shakespeare & Companyssa. No niin. Noin kolmen korttelin päässä.

Miksen jälleenlue Pahan kukkia? vaan kirjoittelen vallan surkeasti blogiin?

No niin. Keikka oli jonkinlainen, ensimmäinen kappale "Peut-être qu'un jour" meni vähän niin ja näin, mutta "Miksei musiikki soi" jo soi, niin sanotusti. John Cagen "4'33" oli mielenkiintoinen, kun puhetta piisasi, myös yhtyeen taholta. Kyllä siitä hyvä livelevy tulee, kun täräytämme 8-10 versiota tästä kappaleesta. Jokainen versio on todella erilainen.

Sitten soitimme ja lausuimme ja lauloimme "Balladin valmiiksi kuolleesta rakkaudesta". Se on sellaista tasapainoilua banaalin rajoilla, että  kappale on jonkinlainen yhtyeemme tavaramerkki. Sitten luin Parnassoa ja viimeiseksi soi "Lasista hiekkaa". Kai osa yleisöstä piti. Sitä toivoo.

Kerkisimme paikalle kun Esa Hirvonen lausui. Juha Kulmalaan emme kerinneet, mutta Tapani Kinnunen sukkahousut päässä oli hieno näky. Meitä ennen lausui vielä Jonimatti Joutsijärvi, olin siinä vaiheessa niin jännittynyt etten oikein pystynyt keskittymään runoon, joka oli pitkä. En kuitenkaan hihitellyt nurkassa.

Hauskaa, kun oli selvin päin. Muistaa mitä tapahtui. Esa Hirvonen kertoi palindromeista ja yritin oppia. Joku nainen kertoi kirjoittavansa palindromeja Rauman murteella.

Tällainen keikka. Esityksemme jälkeen nuori nainen luki koskettavan runon ihmisestä. Kun meidän jutussa osaltani on kaikenlaista pelleilyä, niin pisti nuoren naisen runo miettimään elämän asioita. Puhuin papinkin kanssa. Sitten lähdimme kotiin.

Guns N' Roses 2. helmikuuta 1988 The Ritz (New York, New York)

"The best there is, the best there was, the best there ever will be."

Silmälääkäri sanoi virallisesti, että minun on katsottava enemmän etäälle ja vähemmän lähelle eli narsistisesti itseeni. Sitä ennen hajosi mokkulaksi sanottu kierotautinen laite. Mutta nyt on uusi laite.

Viime viikolla sain aikamoisen sählingin ja jahkailun päätteeksi tulostetuksi Teemu Helteen neljännen runoteoksen Mustat lehdet. Tulostin yhdelle puolelle paperia ja sivun per paperi. 112 sivua tulostin. Lauantaina illalla noin puoli yksitoista aloin lukea.

Sain siis teoksen lukemisekseni (tai niin kuin kommenttilootassa sanottaisiin: luentaani) PDF-muodossa, kun runoilija omassa Neonvalot-blogissaan kirjoitti, Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoitukseen pohjautuen, tähän malliin:

"Entäpä jos antaisinkin teille tekstitiedostona tuon teokseni [Mustat lehdet], ilmaiseksi. Asiassa on vain yksi koukku. No, ehkä kaksi koukkua. Pyydän, että luette sen. Ja oikein onnelliseksi minut teette, jos kirjoitatte siitä jonnekin jotakin (ja ystävällisesti vinkkaisitte minulle linkin sinne). Tekstitiedostoa ei tietenkään tarvitse palauttaa, eikä siitä siis tarvitse maksaa mitään."

Tällaisia ehdotuksia ei kannata minulle esittää, tartun niihin kuin mutapohjaisen lammen ahven matokoukkuun. Mietin, että kirjoitan kuin Penjami Lehto Mari Kosken runoteoksesta Sch, mutta lienee kaikille selvää etten moiseen kykene. Minulla on kuin tieni.

Teemu Helle on sanonut verkkokeskusteluissa, hän on varsin aktiivinen keskustelija muun muassa Luutiissa, että hän ei ole erityisen l'avant garde, minkä todentaa myös Mustat lehdet. Mielestäni hauska nimitys, eikä mitenkään vähättelevästi, kevytmodernistinen, sopii Mustien lehtien runoilijan laatuun. Mustista lehdistä löytyy ns. kikkoja, mutta ne eivät todellakaan ole vallitsevassa osassa. Ehkäpä käytämme kolmannen vuosituhannen suomalaisista avantgardisteista nimitystä kikkamodernistit?

Mustat lehdet on alaotikoltaan "poème noir", tumma runo vai onko se runoelma, joka tapauksessa kritiikkikurssilla kehutaan, jos alaotsikon vaiheilla vihjaa film noiriin. Se on sitä diskurssin hallintaa ja hyväksyttävää toimintaa se. Mustat lehdet on kustantanut ntamo, josta toisinaan käytetään muotoa Ntamo, en tiedä mikä on oikea muoto, mutta Mustissa lehdissä on ntamo. Helsinkiläinen Kirja kerrallaan on suorittanut painotyön.

Runoteos (ei se ole kokoelma eikä runoelma, ehkä enemmän runoelma) on omistettu ihmisille. Sitten ilmoitetaan että sitaatti sivulta 19 on Otto Manniselta. Emme vielä tiedä missä yhteydessä sitaattia käytetään. Sitaatti-ilmoituksen jälkeisellä sivulla on:

ennen kuin mittaat äärettömän turvasi,
ennen kuin ääri soittaa ovikelloa

sitten tyhjä sivu ja odotuksia nostattavasti:

Merenneidot olivat ajautuneet rantaan.
Niiden kylkiä puhkoivat valaanpyyntialusten harppuunat,
laiturilankkujen väleistä pilkisti karkuun päässyt
lapsivesi.

Jotenkin vahvaa ja sekavaa. Merenneitojen kyljistä on muodostunut meri, heidän lapsivedestään. Tämä tulkinta tuli mieleeni. Nyt taas kirjoitetaan tuli mieleeni -kritiikki. Jeesukselta pääsi senkka, kun ristillä pistettiin.

Aarne Kinnunen sanoi Päätoimisessa elämässä, että paras tyyli on, että otetaan yksi kirja ja analysoidaan se. Käynkin sivujärjestyksessä läpi Teemu Helteen Mustat lehdet, että mitä tulee mieleen vai tuleeko mitään.

Tyhjä A4 on seuraavaksi. Se näyttää hurjalta, kun on kirjoja lukiessaan tottunut pienempiin tyhjyyksiin. Jotenkin merkitystä luovaa niin kuin jotkut sanoisivat. Mutta merkitystä luova tyhjä A4-sivu on, mutta pitääkö puhua noin typerän kuuloisesti, merkitystä luovaa...

Merkitystä luovan jälkeen tulee eteen sivu, jossa jököttää roomalainen järjestysnumero, se ensimmäinen, runoteos on soittanut preludinsa ja nyt aloitetaan, vaikka onkin jo aloitettu.

Katson kaukaisuuksiin, näkyvätkö tiet etäisyyksiin, ja jatkan kinnuslaista runoanalyysiä tuonnempana. Tämä on hauskaa, kun on oma toimituksensa.

Meillä on torstaina keikka. Ilmeisesti trio-esitys. Vedämme myös cover-kappaleen, saman minkä Helsingissä Malminkadulla. Sen jälkeen voikin poistua takaoven kautta.

Olen väsynyt.

"Rappari" jakaa tietämystään Iltalehdessä:

Mistä oli kyse?

- Olin keskustelemassa siitä miten historiaa luetaan ja kirjoitetaan. Jos käsittelemme Suomen kansalaissotaa samanlaisilla kriteereillä, kuin millä arvostelemme vaikkapa Ruandan sotaa, on selvää että ihmisten teloittaminen ilman oikeudenkäyntiä on sotarikos. Vääjäämätön totuus on, että Mannerheim johti pienen Suomen kansan sankarilliseen taistoon, mutta muut tapahtumat sitä ennen on jollain tavalla pyyhitty pois historiankirjoista.

Alleviivaus minun. Puuttumatta"Suomen kansan sankarilliseen taistoon" olisin kiinnostunut tietämään näistä pyyhkimisistä, koska, niin kuin lausunnon alusta ilmenee, "rappari" viittaa siihen että on lukenut historiaa. Jaakko Paavolainen tutki näitä asioita 1960-luvulla, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ilmestyi 1959-1962 ja jo ennen Linnaa julkaistiin tutkimus niin sanotusta ei-valkoisesta näkökulmasta. Myöhemmin niitä on julkaistu kymmenittäin.

Eikö tämä "Paleface" ole jonkin sortin vasemmistolainen? Tälläkö tasolla on yleisemminkin nykyvasemmistolaistemme historiantuntemus? Toistelevat vanhoja fraaseja, vaikka asia on tutkimuksessa käsitelty vuosikymmeniä sitten ja sivistyneet ihmisetkin ovat tietäneet ainakin kolmekymmentä vuotta, että pieniä ja suurempi lipsumisia vuonna 1918 oli vähän puolin ja toisin?

Mutta kun pitäisi lukea. Satoja, tuhansia sivuja tieteellistä tekstiä on vastassa ennen kuin voi muodostaa realistisemman näkemyksen asiaan. Myös ennakkoluulot voivat haihtua, voi tulla objektiivisemmaksi ja huomata olleensa joskus jopa väärässä. Nämä vaarat ovat olemassa, jos alkaa lukea, eikä vasemmistolaisella siihen ole mahdollisuutta, sillä hän on käytännössä aina väärässä ja itsensä hölmöksi huomaaminen on hankalaa.

Siksi onkin parempi käyttää huumeita Tavastialla ja argumentoida että isoisoisä tapettiin (tällaisen argumentoinnin luin Facebookista). Aika monilla on tapettu. Ei se ole mikään argumentti. Minullakin joku isoisoeno tapettiin punaisten toimesta, mutten minä tunne kaunaa siksi työläisiä kohtaan, siksi en tunne heitä kohtaan mitään, mutta muuten sääliä.

Oikeastaan on väärin puhua vasemmistolaisista, olisi syytä puhua kommunisteista. Vasemmistosta puhuminen on lieventelyä, kommunistia voi sentään kunnioittaa, hän on mennyt pitkälle, mutta vasemmistolainen on säälittävä pelle. Mutta kun nämä ovat pelkkiä vasemmistolaisia, ei heistä ole kommunismiin. He "fanittavat", "diggaavat" ja "hypettävät" mutta ovat tarkkoina sen suhteen etteivät mene liian pitkälle, sillä kohta puoliin he vaihtavat puolta ja väriä ja ryhtyvät asuntolainaisiksi. Siihen jäi radikalismi. On tärkeää, että silloin ei löydy rekistereistä mitään.

Vaimo meinaa liittyä sos.demeihin. Voi vittu. Ei kai se mitään. Ja kaveri on vasemmistolainen. Tunnen myös perussuomalaisia, joten voin aina ravita itseäni sillä seuralla, joka minua ei hetkeen ole saastuttanut. En nyt tarkoita sos.demejä, kun tahdon aina ravita itseäni vaimon seuralla. Kaveri taas on fiksu ja ihmettelen kun on vasemmistolainen, muttei kukaan ole täydellinen. Tosin häntä luulin. Ja toinen hyväkäs äänesti Halla-ahoa. On tässä kestämistä. Mutta minä kestän.

Siis ihan oikeesti nyt.

Agricolassa jo aloitellaan aiheen käsittelyä.

Täällä ja täällä vähän lisää Jenni Kirveestä.

Kissamme on myös SOTIEMME UHRI. Kun se joutuu KÄRSIMÄÄN siitä, että minä PAHOITAN MIELENI kaikenkarvaisista typeryyksistä ja typeryksistä. Tästä seuraa sitten, että tapettimme on SOTIEMME UHRI, sillä kissa ärsyyntyessään eli KÄRSIESSÄÄN käy raapimassa tapettia. Seuraavaksi pääsee ihanaan UHRIN OSAAN tapettikauppias, joka saa KÄRSIMYSTÄ varsin pitkästä tapetinvalintasessiosta. Kirveellä on töitä.

Jotenkin vituttaa tuommoinen. Syytän tästä Juha Siltalaa, jonka oppilaita tuo puupää on. Mistään muusta en syytä Juha Siltalaa, jota arvostan tutkijana kovasti. Ja on niitä puupäitä riittämiin muuallakin. Ettei sillä. Ja se siitä.

Onko se blogaus vai bloggaus.

Tänään alkoi Palsa-näyttely Jyväskylässä.

Yleisradion uutisessa ilmoitetaan:

Hän [Maj-Lis Pitkänen] sanoo, että Palsan kohdalla pitää erottaa taiteilija ja taiteilijan työt.

- On ajateltu, että hänen täytyy olla ihan yhtä kauhea kuin hänen maalauksensakin. Mutta on semmoinen sanonta, että hyvä ihminen kuvaa pahaa.

Ilmeisesti tänään on ollut avajaiset:

Perjantaina Jyväskylässä avataan 25 vuotta sitten kuolleen taiteilijan töitä esittelevä näyttely Galleria Variantissa Viitaniemessä.
Samanaikaisesti Palsasta julkaistaan uusi kirja. Kirjan yksi kirjoittaja, Palsan pitkäaikainen ystävä Maj-Lis Pitkänen haluaa korostaa Palsan herkkää ja tunteellista puolta.

Kuusitoista kappaletta Surun virsiä tyrkätty postilootaan, ihan ulkomaita myöten lähtee uusin runous leviämään! Seuraavaksi luen yhden historiakirjan loppuun ja sitten luen männävuotisen runoteoksen. Voin lukea niitä kaksi.

Ja nyt alkaa!

Huomenna lähtee postia runollisiin osoitteisiin, senpähän sanon, ne sanon.

Kirjoitin kolme liuskaa sekavia juttuja. Kykenin tunkemaan samaan kappaleeseen Aarne Kinnusen ja Maria Judinan. Pidän sitä hyvänä saavutuksena.

Raivo Turussa 28.3.2012:

Kuva. Vaimo.

Cantos tilattu!

57577
57577
57577

57577
57577

Muistatko aikaa, kun skarpattiin eikä karpattu?

Lukekaapa tuo Antti Nylénin tärkeä kirjoitus. Hän sen sanoo ääneen: "karppaus" on tolkutonta. Kun Nylén sen sanoo, joku ehkä uskoo ja toimii. Nylén viittaa myös suruun, se on tärkeä käsite. Nylénin mukaan vehnä ja soija ovat myös n.k. tulilinjalla, niinpä tietenkin, mikähän seuraavaksi.

Lihansyönti on kuvottavaa, mutta en kykene luopumaan lihasta! Se ahdistaa minua. En tahdo syödä ystävääni.