tiistai 14. elokuuta 2018















































































T Ä H:


Muistaakseni eräs ohjaaja sanoi että tehdään tuosta biisistä video, muttei ole sittemmin kuulunut. Myönnän, että asia on minulle merkityksetön. Sitä puhutaan paljon, tekoja ei ole, paitsi harvoilla, hyvin harvoilla. Tehtiin tänään sentään yksi video, se varmaan julkistuu huomenna, se on semmoinen mainosvideo. En lukenut tänään Tiisalaa, huomenna luen ja se on tänään. Minä vain mittailin Tiisalaa tänään ja se oli eilen.

lauantai 11. elokuuta 2018

Vaimo on Jyväskylässä, kuuntelen David Bowieta ja odotan että EM-yleisurheilun iltasessio jo alkaisi. Taitoin vähän Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan runoteosta Aina. Se kai ilmestyy syyskuussa. Sitten rupesin vaihteeksi tutkimaan 4x4-käsikirjoitustani, olisin myös valokuvannut mutta akku loppu. Voi vittu. Tuleekohan tuosta 4x4:stä milloinkaan mitään, tuskin. Vituttaa jo ajatuskin. Ehkä syön jotain.
lehdet ovat alkaneet vihertää uudestaan tulee vuoden toinen kevät
Katsoin eilen Aki Kaurismäen elokuvan Hamlet liikemaailmassa, jolloin ymmärsin, että Jari Halosen Kalevala – Uusi aika on enemmän Hamlet- kuin Kalevala-tulkinta. Haloselta löytyy poika, äiti, ystävä, tyttöystävä.

Pirkka-Pekka Petelius on muuten liian hyvä näyttelijä Kaurismäen kävelynäyttelemiseen. Joku lahtelainen rokkari sopii Kaurismäelle paremmin. Nämä eivät olleet moitteita.

Hamlet-tulkinnassaan Kaurismäki on parhaimmillaan, kun hän on jotenkin sidottu jonkinlaiseen alkutekstiin tai -ideaan, eikä voi sitten ryhtyä ajattelemaan, mikä on taiteilijalle se pahin mahdollinen skenaario.

Näitä "ajattelijoitahan" Suomesta löytyy Paavo Haavikosta alkaen.

Kaurismäki on hyvin visuaalinen ihminen, tietenkin, joten kun hän antaa visuaalisuutensa vallata alan niin ollaan hyvän äärellä.

Ariel ja Varjoja paratiisissa ovat aika köyhiä elokuvia, koska niissä ei ole, niin, mitään ideaa.

Yllättäen Pidä huivista kiinni, Tatjana toimii, ja jälleen on syynä se, ettei Kaurismäki yritä kertoa yhtään mitään.

I Hired a Contract Killerin onnistumisen taustalla lienee jotain ulkomaista pakotusta.

torstai 9. elokuuta 2018

Katsoin eilen Ylen Areenasta Once Upon a Time in American (en kykene kirjoittamaan sitä typerää suomenkielistä nimeä) ja olin vähän ihmeissäni, kun olin siinä käsityksessä, että kyseessä on hyvä elokuva. Olen nähnyt tuotteen aiemmin, mutta nyt huomioin, että dialogi ja juonen rakenne eivät ole mitenkään erityisiä. Mitäpä siitä. Lisäksi Robert De Niro näyttelee Kummisetä II:n rooliaan. Mitäpä siitä.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Usein on hyvin vähän sanottavaa.
Seuraavaa tekstiä en enää jaksanut muokata julkaisukuntoon Nuoreen Voimaan:


KAHDEN PROSENTIN JENGIÄ

Heinrich Böll, Risti vailla rakkautta, suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Otto Lappalainen, Artemisia edizioni 2017, 274 s. (Kreuz ohne Liebe 2002).

Heinrich Böllin toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettu mutta postuumisti 2002 ilmestynyt Risti vailla rakkautta on silminnäkijän romaanikuvaus Saksan ikävistä vuosista 1933-1945. Böll, kuten romaaninsa päähenkilö Christoph Bachem, oli vuosikausia armeijassa ja sodassa, kohtalo, joka on tuttu myös meidän esivanhemmillemme.

Kun viettää formatiiviset vuotensa alituisessa kuolemanvaarassa, näkyy se sitten loppuelämän ajan, eikä hirveämmin sotaa kaipaile. Näin oli Böllilläkin ja jotenkin korostuneesti se näkyy tässä nuoruudenteoksessa, jota ei 1940-luvun toisella puoliskolla suostuttu julkaisemaan. Suomentaja Otto Lappalaisen jälkisanoissa siteerataan Böllin kirjettä kustantajalle: "Ehkä kirjoittaisin nämä luvut vielä mustemmiksi nyt, kun on ilmennyt, että todellisuudessa vanhat romanttis-patrioottis-militaristiset asenteet ovat saaneet uutta voimaa ja uusia muotoja jopa näennäisesti kristillisissä puolueissa." Tämä oli tilanne Saksassa 1948 ja tilanne oli sama kaikkialla muuallakin, Thomas Bernhard on kuvannut saman ilmapiirin kansallissosialismin rintamailla Itävallassa, mutta Suomessa sentään keksittiin toiseksi hullutteluksi kommunismi.

Risti vailla rakkautta on virketasolla rönsyilevä, kuvaileva ja barokkinen romaani, jota onneksi ei ole stilisoitu, mikä kohtalo sille kenties olisi koitunut, jos se olisi julkaistu 1940-luvun toisella puoliskolla. Virkkeet ovat pitkiä, puolipisteitä piisaa ja lopulta kerrotaan mikä oli virkkeen aiheena ja sitten tulee piste. Ottaen huomioon Böllin tyylin, on ihmeellistä että suomennoksessa on kirjoitusvirheitä yllättävän vähän, eikä taittovirheitäkään ole kovin paljon. Tämä hämmästyttää minua, mutta kenties olen viime aikoina lukenut liikaa nimikustantamoiden julkaisuja, jolloin olen tottunut siihen että esipuheen toisella rivillä on jo kirjoitusvirhe. Böllin teoksen kustantaja Artemisia edizioni on ennenkin pistänyt silmään kauniiden kirjojen tekijänä ja myös tällä kertaa ulkoasu, josta vastaa Tapio Vapaasalo, on erinomainen. Tällaista kaunista kirjaa on nautinto lukea.

Muttei Heinrich Böllin romaanissaan kuvaama maailma nähdäkseni ole "ruohonjuuritasoa", johon suomentaja "Ruohonjuuritason näkymiä Kolmannen valtakunnan nousuun ja tuhoon" -jälkisanoissaan viittaa, vaikka nykyisin ruohonjuuritasoksi tavataan nimittää vähän kaikkea, jottei nimittäjä vain ajautuisi ruohonjuuritasolta itse pois, koska ruohonjuuritasolla voi olla ihan miten vain. Kyseessä on perhe, Bachemin perhe, joka kuuluu jonkinlaiseen 1930-luvun keskiluokkaan, he asuvat kerrostalossa, isä on töissä ja kaksi poikaa on saateltu opintielle. Ehkä se on ruohonjuuritasoa, ehkä ei. Joka tapauksessa isä esitetään nahjuksena, joka ei alkuunkaan ymmärrä syvähenkistä ja -uskonnollista vaimoaan, ja perheen äiti onkin se moottori, joka perheen pitää jonkinlaisessa käynnissä. Toinen pojista, Hans, toki on natsi, mutta isän tapaan natsipoika ei ole kokonaan paha ja on kääntymiselle altis. Yllättäen natsipoika on nuorempi poika, yleensä kirjallisuudessa ainakin Vanhasta testamentista saakka nuorimmat lapset (siis nuorimmat pojat) ovat niitä, jotka tietävät kaiken. Sitten on Grete-tytär, joka kuvataan hölmöksi ja hänen miehensä on samaa tyyppiä. Tarkemmin sanottuna tyttären ja aviomiehen kokee hölmöksi äiti, hirviö, jota pojat rakastavat ja jota, tämä on oletukseni, tytär ja isä pelkäävät. Lopuksi on poikien ystävä Joseph, joka joutuu vaikeuksiin ja Josephillekin Bachemin perheen äiti on tärkeä. Tämä on lähtötilanne. Sitten vanhempi poika Christoph joutuu asepalvelukseen, missä ei ole lainkaan kotonaan, sillä hän on kotonaan ainoastaan äidin kanssa, mutta tyylikkään epäuskottavasti (tämä siis ei ollut moite) Christoph tapaa naisen, Cornelian, joka tuo helpotusta, kun kasarmilla häntä ei ymmärretä. Christoph pitää avoimesti kasarmin porukkaa idiootteina, mikä toki on totta, mutta pientä itsekritiikkiäkin romaanihenkilö saa harrastaa.

Christoph on selkeä elitisti ja luvan siihen hän on saanut äidiltään. Christoph ei ole erityisen mieltäylentävä romaanihenkilö, mutten ole varma, onko Böll tarkoittanut hänen muotokuvansa myönteiseksi. Muista alokkaista Christoph ajattelee tähän tapaan: "'Näinä päivinä hän huomasi lohdukseen, että muiden oli kärsittävä samaa; hän ei ollut ainoa uhri, ja hänestä tuntui sanomattoman ihanalta ja lohduttavalta, että kaikesta huolimatta kahdensadan alokkaan komppaniassa näytti olevan neljä ihmistä." (s. 89) Eli kaksi prosenttia ihmisistä on ihmisiä. Olipa hyvä, että Hitler ja kumppanit keksivät kohteekseen juutalaiset, romanit, vammaiset ja muutamat muut pienryhmät, 98 prosentin listiminen olisi ollut hankalaa, eikä sen suunnittelua olisi Wannseessä päivässä hoideltu. Jo palvelukseen saapuessaan Christoph ilmoitti kysyjälle olevansa ihminen, ja tässä teema jatkui.

Äitijumala melkein saattelee Christophin ja Cornelian häävuoteeseenkin, mutta ei ihan sentään. Sen sijaan äitijumala toimi seuraavasti heti Cornelian tavattuaan:

Äiti istahti Cornelian tarjoamalle tuolille, ja hänen ensimmäinen, tuskaisen hymyn ja kumpaankin kohdistetun katseen säestämä sanansa kuului: "Miksi ette mene naimisiin?" Oli kuin salama olisi iskenyt kumpaankin, ja tumma verho repeytyi; he silmäilivät äitiä ihmeissään... sitten he punastuivat vieläkin syvemmältä; mutta tämän suurisydämisen naisen tahto ei hämmentänyt nuorta paria; äiti ojensi molemmille kätensä ja toisti vielä hymyillen: "Niin, miksi ette mene naimisiin?", ja molemmista tuntui, kuin suomut olisivat pudonneet silmiltä. (s. 141-142)

Vakuutan ymmärrettävästi epäuskoiselle lukijalle, että romaanissa on tällainen kohta, joka kaiken lisäksi päättää yhdeksännen luvun. Sitaatti myös näyttää, millaista on Böllin ihastuttava rönsyilevä tyyli, vaikka tällä kertaa mentiinkin tahattoman komedian puolelle. Se kuitenkin on sanottava, mitä tulee häävuoteeseen, että Christoph ja Cornelia olivat jo viettäneet yhteisen yön, kun Christoph oli omatoimisesti pidentänyt iltalomansa yölomaksi: "- - hän toivoi, että yö, loputon yö sortuisi heidän ylleen ja hautaisi heidät raunioihinsa - -." (s. 135)

Böll kirjoittaa suurella tunteella ja se on ymmärrettävää. Hänelle on myös selvää, että on olemassa pahoja ihmisiä ja on olemassa hyviä ihmisiä, mutta vielä Böllille on ihmisiä, jotka ovat paraikaa pahoja, mutteivät lopullisesti pahoja, ja nämä ihmiset ovat läheisiä ihmisiä, jotka ovat erehtyneet pahoiksi. Paha on toisaalla, toiseudessa. Ei tässä ole mitään pahaa, jos ihminen näin kokee.

Olin vaikeuksissa Böllin teoksen kanssa. Teos on ajankohtainen, kun tässä saa varoa mitä sanoo, ettei natsiksi sanota, vaikka lopulta toki natsiksi päätyy. Minulla oli huono omatunto, kun en oikein välittänyt Christophista, enkä varsinkaan hänen äidistään. Jälkimmäinen saattaa johtua siitä, että olen lukenut aivan liikaa psykohistoriaa, ja äidinpojista olen kirjoittanut ennenkin.

Romaanin lapsellisuudet, "sanoma", vesittää muuten hienoa teosta, mutta voin kuvitella, että "sanoma" sopii oikein erinomaisesti 2010-luvun ihmiselle, jolle myöskin on selvää, kuka on paha ihminen ja kuka on hyvä ihminen. Käykää katsomassa "somessa", jos ette jo tiedä, siellä leimoja lyödään ja erilaisia mittakeppejä käytetään. Kuten Christoph Bachem, aikamme hyvä ihminen pitää ihmisiä idiootteina ja siitä se taas väylä aukeaa jollekin idioottiaatteelle. Risti vailla rakkautta on hyvin ajankohtainen teos, mutta luulenpa, että myös Heinrich Böll olisi järkyttynyt hyvän lukijan tavoin, jos olisi saanut lukea, että hänen kuvaamansa henkilöt ovat ainakin yhdelle ihmiselle tässä maailmassa vastenmielisiä. Oikeastaan voisi jo lähteä kävelemään kohti keskitysleiriä.

Näin viimeinkin Jussi Parviaisen elokuvan Yksinteoin 2. Se on vain vähän yli tunnin mittainen ja koostettu satojen tuntien aineistosta. Parviainen on sanonut, että kyseessä on eräänlainen traileri. Niinhän se on. Toivon, että Parviainen koostaa materiaalista mahdollisimman laajan elokuvan, vaikka tuhattuntisen. Saa olla pidempikin. Minä sen katsoisin. Nyt aika meni nopeasti ja tuota visuaalista taideteosta olisi voinut katsoa vaikka kymmenen tuntia kerralla. Ehkä pidempään. Välillä pitää nukkua vai voiko nukkua tuollaisen taideteoksen kokemisen keskellä, sitä minä en tiedä, ehkä joskus vielä tiedän.

torstai 2. elokuuta 2018

Oikeastaan Matti Tiisalan kahdesta romaanista, Nimeämätön (2005) ja Niityt höyryävät kuin joki, pitäisi tehdä kommentoitu editio, koko ajan löytyy ristiviittauksia, kaikkea ns. tulee mieleen ja muutenkin olo on tasaisesti ei-kirjallisuustieteellinen. Voisiko niin todella tehdä? Semmoisia hajallisia huomioita alaviitteiksi? Myönnän olevani lopullisesti vaikeuksissa kyseisten kirjojen kanssa, joita tekijä itsepintaisesti kutsuu romaaneiksi ja romaaneja ne toki ovat jos ajatellaan että romaani voi olla ihan mitä tahansa.

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Tästä tuli nopeasti kaksisuuntaista häiriötä:


Täytyy varmaan ottaa astmapiiput mukaan kun menen lukemaan kirjaa opiskelijakirjaston kellariin. On siellä semmoinen leijunta meneillään. Tai kai minä saisin kirjan lainattuakin, mutta olisi vaivalloista ja noloa (jos epäonnistuu), joten ehkä luen vain kellarissa tai siis maan alla taju kankaalla kirjaa. Joillakinhan on hymy herkässä. Raitiovaunussa tänään seisoskellessani tuli kaikkea mieleen.
Eilen illalla, kun oltiin taas katsottu The Wire läpi, selailin Matti Tiisalan romaaneita Nimeämätön (2005) ja Niityt höyryävät kuin joki ja ihmettelin miten ne ns. imaisevat mukaansa. Luullakseni tämä ei ole yleinen tunne kun tuollaisesta kirjallisuudesta puhutaan. En minä tiedä.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

W A U

Parasta olisi kirjoittaa Vanhan testamentin hepreaksi, sitä ei osaa kuin järkityypit ja jo kirjoituksen muoto loukkaisi hyviä ihmisiä jotenkin lopullisesti ja elämää lyhentävästi.

maanantai 30. heinäkuuta 2018

uu huu juu luu suu muu kuu muu suu luu juu huu
Mitä ilmeisimmin kuumuus alkaa ottaa voimille. Olo on autiomaa. Pää toimii vielä huonommin kuin yleensä, epätoivo on perustilana vaikka on se perustilana muutenkin, kuitenkin epätoivo on nyt perustilana vielä syvemmin. Enkä edes kirjoita ilman A-kirjainta. Menen kohta ulos ihan pihalla. Tuo oli jostain.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Heinäseiväs

Täytyy kai hakea apurahoja, lupasin vähän niin kuin työvoimaviranomaisillekin, vaikka turhaa se on, kun siellä ovat hakemuksia "käsittelemässä" kusipäät ja heidän hyödylliset idioottinsa. Minulle kerrottiin yksi nimi, jota on kuulemma ehdotettu lautakuntaan, koska hänellä on pitkä apuraha eikä siksi ole itse niin jaolle tulossa, mutta hän on yksi säälittävimmistä nyökyttelijöistä, joka kirjoittaa jopa pitkiä kirjoja hyväksyttävistä aiheista hyväksyttävällä asenteella. Eli semmoinen sinne lautakuntaan vai mikä se on sopii ihan loistavasti.

Ehdotin, että minua ehdotettaisiin lautakuntaan, koska minä en ole tule saamaan mitään, joten voin aivan hyvin vähän olla tekemässä päätöksiä eli vittuilemassa kun jollekin ollaan antamassa kolmatta apurahaa kun entisetkin on vielä tuhlaamatta. Ehdotukseni ei aiheuttanut myötäkaikua tietenkään, koska "sä semmosen apurahan tarttet", voi teitä, ei minä teiltä kaipaa yhtään mitään muuta kuin että jätätte lopullisesti rauhaan, kun ei teistä ole yhtään mihinkään paitsi ehdottelemaan hyödyllisiä idiootteja lautakuntiin.

Vieläkin hävettää se tammikuinen apuraha, kun piti sitten työvoimakusipääviranomaisille lähettää tositteita vai mitä että voi voi apuraha oli, ja kun se oli annettu monelle ja minä olin kai ainoa joka tämmöisiä tositteita pyysi... Se oli ihan vitun noloa. Eihän ne Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran ylväimmät jäsenet edes olleet sillä jaolla, vain kakkoskategorian tyypit ja minä, joka jotenkin ulkopuolelta olin säälistä mukana. Mutten minä enää tahtoisi olla. Minä en enää tahtoisi olla missään mukana. Kysyin Karri Kokolta viime syksynä, huoraanko itseni pahastikin, kun olen MKS:n antologiassa mukana, eikä hän tietenkään nähnyt ongelmaa, mutta minulla ongelma yhä on. Minä suostuin ja olin oikein ylpeä itsestäni. Minut pitäisi raiskata heinäseipäällä moraalittomuuteni tähden.

Kun katson sitä MKS:n nimilistaa niin siinä on järjestään ihmisiä, joita en päästäisi ovestani sisään pois lukien pari tohtoria. Niinpä muuten onkin, järkityypit siinä ovat järjestään tohtoreita. Hauska juttu. Ilmeisesti humanistisilla aloilla moraalia alkaa löytyä siinä postdoc-vaiheen tietämillä. Nyt löytyi syy moraalittomuuteeni. Jo tohtoriopinnot auttavat. Olen ollut kerran jatko-opintoseminaarissa, jonka nimi kenties ei ollut lisenssiseminaari enää, en muista mikä nimi oli. Siellä oli mukavaa, mikä toki enimmälti johtui mukavasta professorista Marjo Kaartisesta, joka jotenkin kykeni sietämään minua maisteriseminaarissa vaikka taatusti otti koville.

Tämä on sunnuntai. Minun olisi tehtävä periaatepäätös, joka on suureksi osaksi tehty jo puolestani, minun on vedettävä loput rajat. (1) Kirjoitustouhuni ja (2) musiikilliset touhuni, niissä pysyn, kritiikkejä minulta tuskin enää pyydetään koska en niitä kykene edes kirjoittamaan. Täytyykin se joutsenlaulu panna tähän, laitoinko jo sen Céline-kritiikin, jota ei "vahingossa" julkaistu. Tässä jälkimmäisessä muun muassa vertasin Célineä Timo Hännikäiseen, ihmekö että unohtui läpyskästä.

(3) Valokuvalliset touhuni, (4) jotain kuvia. Muttei osallistumisia huorien touhuihin! Niitä on Kalliossa jo ihan riittämiin.

lauantai 28. heinäkuuta 2018

On mahdollista, että äsken ymmärsin, miksi näiden ihmissontien puhe kuulostaa niin järjettömältä: he puhuvat kuin vastaisivat tenttikysymykseen. Lähdetään alusta, eikä mennä suoraan asiaan, se juuri on tenttivastaamista ja siihen menee aikaa. Lisäksi pysytään tenttialueella, eli vastaus on jo ennakkoon tiedossa, mitään yllättävää ei edes voi tulla, sillä he tuntevat, niin, he tuntevat tenttialueen. Olen aivan lopullisen uuvuksissa, kun olen heitä joutunut tapaamaan. He pysyvät tenttialueellaan, heitä ei saa sieltä pois kirveelläkään, jota kieltämättä kaipaa aina heidän läheisyydessään. Enemmän toivoo vain omaa kuolemaansa. He sopeutuvat, siksi he menestyvät, vaikka saattavat ennen tenttiä epäillä että he eivät pääse läpi, täydet pisteet sieltä sitten tulee. Ehkä he eivät edes ymmärrä idioottimaisuuttaan.

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Aika hyvä työviikko, joka jatkuu, takana. Jotenkin tämä jatkuva lamaantuneisuus on vienyt siihen, että sitä vain tekee eikä huoli huomisista. Saattaa olla hyvä asia. Pyrin siihen, että en ota enää yhteyttä. Eivätkä nämä minuun ota yhteyttä, joten hiljaisuus, jota ei tavoiteltu, saavutettiin. Tai siis minä en tavoitellut, heille hiljaisuus oli itsestäänselvyys. Olisipa tällainen sodan-jälkeinen olotila jatkossakin, taistelu hävittiin, mutta sota hävittiin vielä katkerammin. Tämä on hyvä olotila. Voittajat voittakoot lisää.

Eilen tehtiin neljä sivua Retweetediä, tänään ehkä lisää. On miellyttävää tehdä asiaa, missä jossa ei ole sisältöä, merkitystä, viestiä, mistä hölmön tunnistaakin. En minä voi suhtautua tosissani näihin viestijöihin, joita valitettavasti tunnen, mutta ei voi mitään. Hämmästyttävää kyllä vaimo ymmärtää tämän viestittömyyden ja ymmärtää sen minua herkemmin, kenties myös paremmin. Tässähän on runoilijan ja prosaistin välinen ero, siksi runous on prosaistille vaikeaa kun prosaisti etsii merkityksiä. "Mitä se tarkoittaa", "runot on vaikeita". Toivoisin etteivät tuollaiset lukisi minua yhtään, en minä kirjoita kaikille, vissiin jollekin etuoikeutetulle vähemmistölle, joka ei edes osaa suomen kieltä.

Olisipa Hannu Helin elossa. Hän pääsi täältä rauhaan, joten olen itsekäs noin toivoessani.

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Minä päätin, että yritän olla myönteinen, tein päätöksen Virossa, ei se ole jonkun vitun pikkunilkin syytä, että hän on ääliö ja hän haittaa työtäni, hän on viaton sillä me kaikki olemme syntisiä. Tosin tahdon korostaa, että olen käyttänyt tätä juttua esteettisiin tarkoituksiini, vaikka onhan se julmaa ottaa muovailtavaksi edes jotenkin elävä ihminen, kaveri ei enää edes ole järjestönsä puheenjohtaja, melko varmasti minä osaltani vaikutin siihen, ettei puupää pyrkinyt jatkokaudelle, nyt virkaa täyttää toinen hyödyllinen idiootti. Mitä sitten yhtään mistään. Pyydän anteeksi sinulta Jyrki Vainonen, kun olen sinut ottanut kohteekseni, eikä sinun tarvitse vastata minulle, kun ei sinusta siihen ole. En minä sinua vihaa, sinunkaltaisiasi on ihan riittävästi, että teihin kannattaisi uhrata ajatustakaan. Ellei tuo ajatus sitten ole esteettinen ajatus, mutta antaa senkin olla, ettet ahdistu lisää. Tosin minun on kirjoitettava kirjeeni loppuun, sitä on nyt melko tarkkaan 58 liuskaa, julkaistuna on tässä blogissa 31 liuskaa. Loppukirje on sovitteleva, sovintoon pyrkivä. Ehkä sinä vielä vastaat.
Tulin tähän, jo vuosikymmeniä sitten sanottiin tee tähän. No hänhän teki, he, me. Lähden kohta ulos, raitiovaunut kuulostavat nykyisin toisilta, on niitä vanhojakin kuten tämä ohimenevä. Sitten tulee uusi aika kuin rautatie. Viime yönä tein lipogrammiromaaniini listaa, yritän olla miettimättä sitä, että teosta on koossa ehkä kymmenen prosenttia ja aloitin sen yli kaksi vuotta sitten. Pystyisinpä tekemään vain yhtä asiaa. Siinä unen kynnyksellä älysin, miten viides luku pääpiirteissään muodostuu, vielä pitäisi älytä seitsemäs luku. En ihmettelisi jos en sitä milloinkaan älyä. Lienee selvää, että kirjasta tulee reilusti yli tuhatsivuinen. Sitä on hidas kirjoittaa, koska tämä rajoite, mikä ei nyt niin hankala ole, mutta enemmän hidastuttaa sairauteni, joka ei yhtään välitä siitä, että teen mitään. Lisäksi metodini lietsoo sairauttani, jotenkin minua vituttaa, että ilman sairautta tämä olisi valmis nopeammin, kuten kaikki, kuten kaikki olisi ollut valmista. Huomenna joku hoitaja soittaa, yritetään vähän saada päivitettyä asioita, lääkitys helpottaa, mutta ehkä sitä voisi jotenkin tarkentaa, en minä tiedä. Ilman lääkitystä olisin hengiltä parissa viikossa.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Uutisissa joku akka puhui "omasta kehostaan määräämisestä" abortin yhteydessä. Jälleen kerran en ymmärrä, miten sikiö kuuluu "omaan kehoon", eikä ole oma yksilönsä. No, tämä oli Amerikassa ja siellä ollaan usein maalaisia, joten ei pitäisi ihmetellä, maalla kun ollaan itsekkäitä ja käsi on tukevasti puussa kiinni. Meillä kaupungissa on savanni, asfalttisavanni. Puhe asfalttiviidakosta on epätarkkaa puhetta.

Aborttihan on murha ja joskus nyt vain on niin, että murha on tehtävä, mutta murha se on silti. Sodassa voi joutua murhaamaan, raiskauksen uhri voi päätyä murhaan, ja niin edelleen, nämä ovat ihan yksinkertaisia asioita. Turha sitä on mustaa valkoiseksi väännellä. Tätä ei voi nykyihminen ilmeisesti ymmärtää, hän kun ei tahdo olla paha, hän tahtoo olla hyvä, eikä hän pidä itseään etenkään syntisenä, sillä hän ei usko joulupukkiin. Tietyllä tavalla sympaattista tuollainen.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

erityisen turha merkintä

Ei muuta ongelmaa kuin totisuus ja kyllä sitä naurua sitten muualta piisaa, voin kertoa, ihan omasta puolestani jo. Siis edellisessä virkkeessä kulttuurikriitikon ongelma, ei kulttuurihuoran, jonka ongelmia olen käsitellyt aiemmin ja melko varmasti myös myöhemmin.

Käytiin Tampereella, varmuuden vuoksi kahdesti, jotta varmistuisimme että kaupunki on siellä eikä jäisi huhupuheeksi. Pidän erinomaisena saavutuksena, että vain kerran meinasivat hermot mennä, tai, jos totta puhutaan, kahdesti. Mutta ne eivät menneet, hermot. No ei tässä muuta.

Sen vielä sanon, että minä ja K. olemme tehneet sanoitukset yli 50 kappaletta varten ja lisää tulee, sävelletty on noin neljä, joten säveltäjällä vielä puuhaa riittää. Tämä kertoo siitä, että minun on opeteltava säveltämään, en minä voi lykätä muiden niskoille tällaisia määriä, sillä tosiasia on myös se että minä olen pääasiassa vastuussa tuosta sanoitustulvasta, vaikken lehteä luekaan.

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kirjettä on kirjoiteltu, sitä on nyt yli 50 liuskaa, kun julkaistuna tässä blogissa on vähän yli 30 liuskaa. Kai se menee Amokiin, kirje, en minä tiedä. Uskaltaako sitä kukaan julkaista, kun siinä on ihan nimillä kerrottu ihmisistä vähän sitä sun tätä. Näkemykseni mukaan olen kertonut vain väärinkäytöksistä ja rikoksista, enkä ole kertoessani syyllistynyt rikokseen, mutta todistustaakka on minulla. Mitä tulee todistustaakkaan niin näillähän ei ole todistustaakkaa milloinkaan, he vain käyvät taksilla matineoissa kertomassa sananvapauden tilasta. Ei sananvapaudella ole tilaa, sillä sitä ei ole, sille ei tarvita tilaa. Mitä vittua joku ämmä kärisee "eriarvoisuudesta", kun on itse sitä toteuttamassa? He käyttävät tiettyjä ihmisiä hyväkseen ja merkittävin tuollainen vähemmistö on nykyisin maahantulijaporukka. Sitten nämä seksivähemmistöt.

Minun käy sääliksi niitä, jotka luulevat, että nämä paskiaiset antavat heille tukensa huomennakin, sillä huomenna heillä on taas jokin muu vähemmistö kupattavana. Aika pientä on jonkun lähiörasistin toiminta tähän verrattuna, jonka pahin ongelma on se, että hän käyttää "rasistien retoriikkaa" ja on tullut romanien hakkaamaksi. Ei tuommoisella lähiörasistilla ole mitään mahdollisuuksia, sillä ei kalliolaista vähemmistöjen hyväksikäyttäjää ole arabijengi koskaan vetänyt turpaan, mihin on kaksi syytä. Ensinnäkin hyväksikäyttäjä ei ole milloinkaan tavannut arabijengejä ja toiseksi arabijengit tietävät, että hyväksikäyttö on molemminpuolista. Toivottavasti tietävät, ehkeivät aina tiedä, ja silloin minun käy sääliksi arabijengiä.

Otin tähän esimerkiksi arabijengin, enkä esim. somalijengiä, koska olen saanut turpaan vain arabijengiltä. En ole ihan varma, mikä jengi minut on ryöstänyt, mutta molemmissa jengeissä oli sama jäsen, joka ryöstämisen jälkeen mutta ennen turpaan saamistani oli Iltalehdessä kertomassa toiminnastaan Non-Violence Clubissa (en ole varma nimestä, enkä tarkista nimeä). Nämä tapahtuivat Helsingissä, Torniossa otin pataan kantasuomalaisilta noin kahdesti. Mannejen kanssa olin Torniossa hyvissä väleissä, vaikken ostanutkaan heiltä huumeita ehdotuksesta huolimatta. Erästä kaveria ne olivat seuranneet autolla, kun oli ollut erimielisyyksiä. Eivät mannet seuraa kalliolaisia hyviä ihmisiä autolla, sen verran on niilläkin järkeä päässä että tajuavat jättää hyväntekijänsä rauhaan. Minulle sanottiin Torniossa, että älä suututa mustalaisia, yritin pitää sen mielessäni, suututin vain Tornion kantaväestön.

En pidä ryhmistä, jengeistä, porukoista, heimoista enkä mistään liittymistä. Niiden kanssa on aina vaikeuksissa, jos esittää poikkeavan mielipiteen, olet sitten poppoon jäsen tai et ole. Nämä Kallion paskapäät ovat vain viimeisin kohtaamani ryhmä. Nämä ns. suvaitsevaiset. Hyi vittu että vihaan heitä. Olen moniarvoisuuden kannattaja, enkä tuommoisen ryhmäidiotian.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Onko tuo Pirkko Saisio masokisti? Hänellä kun vetää noiden mielisairaiden idioottien nyrkkeilysäkiksi. Eihän siinä mitään, jos tykkää kivusta. Varmaan on taas erittelyä "some" täynnä että missä kaikessa Pirkko Saisio on ollut väärässä. Sivusta tätä toki on kiva viattomasti seurata, vielä kun ilmaiseksi pääsee kokemaan, kai kohta puoliin näihin lippuja ynnä muita katseluoikeuksia myydään.

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Soitin tänään kitaraa Piritorilla kahdeksan tuntia mutta sain vain turpaani. Kummallista. Edelliskerran kymmenen euroa tuntuu nyt unelmalta, jota en enää saavuta. Kävin myös soittamassa kuusi tuntia Harjutorilla, mutta siellä ei kukaan edes huomannut. Viimenä yönä soitin kymmenen tuntia Torkkelinmäellä ja olin hiljaa. Nämä ovat vastuksia. Luullakseni olen jo Jimi Hendrixin tasolla soittamisessani.