751:s merkintä

Listoja, luetteloita, kokoonpanevia hetkiä vietetään maailmassamme näillä hetkin. Paras, huonoin ja sitten selitys (ps = bs), että eihän tämä tietenkään ole mitään faktaa, mutta joudun tämän nyt teille erikseen sanomaan sillä pidän teitä ja/ tai itseäni idioottina.

Paras lukemani suomalainen kauno-opus v. 2012: mulle ei nyt tuu mitään mieleen. Tuurin Ikitie? Ai vitsi siis Neuromaani. Vai onko enämpi tietoa opuksellisesti ja muutenkin? Tuo Tuuri on myös todella hyvä. Luin eilen & toissapänä Radan, se oli taas pikkasen paski, mutta tänä vuonna taisin lukea ja luinkin myös Pohjanmaa-sarjan Uuden Jerusalemin ja Lakeuden kutsun. Vau, olen lukenut koko sarjan.

Paras lukemani suomalainen tieto-opus v. 2012: Hännikäinen und Melender, Liberalismin petos.

Paras lukemani ulkolainen tieto-opus v. 2012: Tony Judt, Huonosti käy maan. Todellakin luin suomennoksen, Reappraisalsia olen lukenut jonkin verran. Liberalismi petoksesta sain innoitteen Judtiin.

Paras lukemani ulkolainen kauno-opus v. 2012: olisiko tuo C. McCarthyn Veren ääriin?

Valitettavasti kotimainen kokeellinen runous ei taaskaan pärjännyt, kun se on niin mustaa paskaa.

*

Vuoden floppi v. 2012: niinpä niin.

Vuoden kaunokirjallinen teko v. 2012 omissa kokemuksissani: Tommi Parkon muistutus, että vuonna 1994 Helena Sinervo oli sanonut jotakin, mutta sittemmin oli ilmennyt että Sinervo oli ollut jotakin-sanomisessaan väärässä k.o. vuonna 1994. Pikkasen pelästytti, kun minä olen kerinnyt olla väärässä vasta 2-3 vuotta.

Vuoden runousteko v. 2012: menee samaan osoitteeseen kuin ed.:kin palkinto eli Tommi Parkolle, hänen kirjalleen ja runouskiertueellensa.

Vuoden "Jääviydellä pyyhin perseeni" -palkinto v. 2012: useita voittajia. Mainitaan mm. oma arvosteluni ed. mainitusta Neuromaanista, Maaria Pääjärven arvostelut Poesia-kustantamon kirjoista ja ylipäänsä Parnasson runouskriitikot.

Nyt en jaksa kirjoittaa enempää.

PS = BS

Ennen oli paremmin.

Faktahan on, että v. 2035 itketään nykyaikaa ja sanotaan, että miksei enää kukaan kirjoita niin kuin Knausgård.

Enne oli paremmin.

Ne oli paremmin.

En oli paremmin.

E oli paremmin.

En ole aivan varma, olisinko ymmärtänyt Célinen neroutta v. 1932 tai tunnustanut sitä v. 1952. Jälkimmäiseen olisin ehkä juuri & juuri kyennyt, ajoittain, mutten edelliseen. Jälkimmäinen olisi tietenkin ollut täynnä varauksia: "Vaikken olekaan hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä." Huvittavaa on, että juuri tällaiset tyypit rääkyvät "pidemmälle-menemisestä".

On taas se aika vuodenaikain kierrossa, että olisi saatava kritiikki tai tällä kertaa kaksi jonkinlaiseen valmiustilaan ja koska saavutin juuri määrätavoitteeni (laatua ei ole), niin ajattelin lukea loppuun Cormac McCarthyn Veren ääriin. Sitten huomasin, että T.H. oli julkistanut Kritiikki-kritiikkinsä em. teoksesta ("Julma maa"), joten sattumaa ei ole (eikä satumaata). Veren ääriin on niitä hurjempia kirjoja, joista moni sanonee 

"Olen yrittänyt lukea, en pidä hänen kielestään enkä tavasta katsoa maailmaa, omaa ja muuta."

Niin, ei sille sitten mitään mahda jos näin on. Itse kuitenkin pidän kovasti McCarthysta, luullakseni siksi, että olen elämässäni saanut turpaan niin monta kertaa, että näen elämän ja maailman varsin karuna paikkana, jossa oikeutta ei ole ellei oikeutta ota omiin käsiinsä. Kaikilla ei näin ole, heille likaisen työn tekee joku muu heidän puolestaan (esim. "verkostot"). Niin, ei sille sitten mitään mahda jos näin on.

Sama muuten Célinessä. Ei ihme ettei ole akatemioissa suosiossa. Mitä joku läskiperse akatemialainen voi ymmärtää Célinestä?

"Olen yrittänyt lukea Bernhardia, en pidä hänen kielestään enkä tavasta katsoa maailmaa, omaa ja muuta." Lähde.

Parnasson kriitikko toivoo, että Neuromaanin tekijä ei tekisi James Joycen virhettä, että menisi kirjoittamisessaan siihen suuntaan, mikä Joycen tapauksessa merkitsi Finnegans Wakea. On meillä ongelmat. Itse puolestani toivon, etten milloinkaan ala ajatella noin matalamielisesti, typerästi ja naurettavasti. Lisäksi toivon, että Neuromaanin tekijä

MENEE PIDEMMÄLLE.

Se on taiteilijan tehtävä. Yleisöstä ei ole väliä, ne eivät ymmärrä vaikka osoittaisi. Myöhemmin ne sitten tulevat haudan ryöstämään, mutta se on toinen tarina.

A Shorter Finnegans Wake

Kiireinen nykyihminenkin voi tutustua A Shorter Finnegans Waken avulla kulttuurimme tärkeään saavutukseen, ns. kivijalkaan. Kiireinen nykyihminen on kiireinen, koska sanotaan, että nykyihminen on kiireinen.

Mitä AnaLeena merkitsee minulle

AnnaLeena Härkösen tuotanto on perinteisesti merkinnyt minulle paljon. Se koskettaa juuri niitä jänteitä sielussani, jotka ovat muutenkin vireinä, sanalla sanoen AnnaLeena koskettaa minua syvästi ja saa minut ajattelemaan elämää ainut kertaisena lahjana.

Tutustun AnnaLeenan tuotantoon lukiossa, taisin olla 16, kun luin Sonja O:n ja siitä alkoi trippi joka ei näytä päättymisen merkkejä. Matkallamme on ollut muutamia erityisen sykähdyttäviä hetkä, kuten esimerkiksi AnnaLeenan puhutteleva naisten väki valtaisuutta käsittelevä järkäle romaani Pellon maantiede, johon palaan usein sillä aihe on iätön. Erityisesti romaanin loppu, missä AnnaLeena palaa takaisin Niclasin luo ja he etsivät yhdessä pompulaa, on jäänyt mieleeni.

Mutta tärkein romaani on sittenkin Ihon aika. Siinä AnnaLeena hyvästelee kuolevan isoäitinsä ja kertoo siitä kokemuksesta, mitä on olla lapsi. Minulla on Inhon ajasta pokkari-painos, jota kuljetan mukanani aina.

Vielä tahdon mainita Syys pinssin kevätretken, AnnaLeenan testamentin ex poikaystävälleen, joka ei saanut AnnaLeenaa mielestään vaan kirjoitti romaaninsa Hyvästit tytöt, jonka haikeus ja koskettavuus lyö laudalta kaiken lukemani.

Teeveessä AnnaLeena kertoi kirjoittavansa meille kaikille eikä fiineille ihmisille. Ehkä siksi pidän AnnaLeenasta niin kovasti kun voin samaistua hänen henkilö hahmoihinsa.

Pidemmälle menemisestä

Yltiöpäisyydestä

Eikö urakkatahdilla julkaiseminen ole riski palkitulle runoilijalle?
Jos ajattelee pelkästään uraa, niin riskihän tämä on. Mutta olen vähän yltiöpäinen henkilö. Toisaalta taiteen tekemisen pitääkin olla riskipeliä.

Luovuttamisesta elämänasenteena

Onko tuntunut kertakaan älyttömältä?
Aika monta kertaa. Takuulla olisin lopettanut helmikuussa, jollei tähän liittyisi myös teatteriprojekti.

Lähde.

Minä uskoin, että tässä yritetään, niin hölmö olin. Eihän ne edes yritä, jo helmikuussa oltiin luovuttamassa. Puhuttiin tästä jokin aika sitten, että sen kerran kun runous saa palstatilaa, niin palstatila täyttyy valittamisesta ja vonkumisesta (viitattiin Helsingin Sanomien juttuun, jota en ole lukenut) ja lopputulos on se, että runoilijoita yhä pidetään yhteiskunnan syöttiläinä. Tästä "projektista" on ollut aika hyvin hallaa runoudelle.

Kirjoituksestani on tietenkin vain se seuraus, että suututaan, eikä tajuta katsoa peiliin.

Nimimerkki "Pettynyt".

Uudistetaanpa kyselypyyntö eli jos kyselytyttää niin

Kysypä, senkin porsas, niin minä vastaan!

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat rationaalisia.

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat rationaalisia.

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat rationaalisia.

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat rationaalisia.

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat rationaalisia.

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat rationaalisia.

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat rationaalisia.

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat rationaalisia.

Kun ihmisten puheita kuuntelee, "saa" "sen" käsityksen, että he ovat rationaalisia.

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat rationaalisia.

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat ihan vitun sekaisin.

it

at

ratio

tele

yks

naali

rat

saa

et

alisia

mist

he

un

is

on

hei

en

kuu

tio

ele

sten

te

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat emotionaalisia.

Kun ihmisten puheita kuuntelee, saa sen käsityksen, että he ovat rationaalisia.

Hyvää joulua rakkaat possut, ja sitten asiaan.

Puhdistus - kattava analyysi

Kuten tiedetään, ostin eilen yhdellätoista yleisvaltakunnallisella rahalla Turun linja-autoaseman tiskin yli Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin. Ostin laitoksen, jossa on myös libretto. Kirjan on kustantanut Silberfeldt, se on vuodelta 2012 (alkuteos v. 2008) ja Puhdistuksen 34. painos. Seuraavat sivunumerot viittaavat ed. esiteltyyn painokseen.

Yleisiä luonnehdintoja

Sain Sofi Oksasen Puhdistuksen luettua jouluaattoaamuna klo 4.14, jolloin päädyin sivulle 383 ja saatoin pysähtyä miettimään tätä kirjaa, josta kieltämättä on pikkasen männä vuosina kohistu.

Vertasiko joku Oksasta Väinö "Väpi" Linnaan? Jos luonnehti, niin voin kiittää luonnehtijaa osuvasta luonnehdinnasta. "Väpiltäkin" jäi kirjallisuuden Nobel-palkinto saamatta ja saamatta se jää Oksaseltakin ja samasta syystä kuin "Väpiltä": kumpikaan ei ole kovin hyvä kirjoittamaan. Sen sijaan molemmat ovat hyviä luomaan kohtauksia, "Väpi" jopa erinomainen, heidän kirjansa ovat sillä tavalla visuaalisia, että lukija saa kuvan mieleensä siitä missä kirjassa kulloinkin oleskellaan. Oksanen ei myöskään kuvaile liikaa, mikä on erinomainen asia, hän antaa lukijan mielikuvitukselle tilaa. Tässä näkyy Oksasen dramaturgian opinnot.

Sofi Oksanen haluaa kertoa meille, että maailmassa on moni asia pielessä, siksi hän kirjoittaa, sen sijaan taideproosaa (ymmärrettynä kielen ja sanan joltisenkinasteiseksi itsenäisyydeksi) Oksanen ei kirjoita. Ehkä hän ei halua, ehkä hän ei pysty, en tiedä.

Olen kuullut, että "Puhdistus imee mukaansa". Ei se ime. Paitsi noin sivun 50 jälkeen. Aivan alku, kun vanhempi naispäähenkilö Aliide jahtaa kärpästä, on hyvä, mutta kun nuorempi naispäähenkilö Zara tuodaan näyttämölle, teksti puuroutuu pahasti. Pitäisi tutustua Puhdistuksen alkuperäiseen versioon, näytelmäversioon, miten siinä nämä siirtymät hoidetaan, kun romaanissa henkilö täräytetään kohtaukseen deus ex machina ja sitten hänet siepataan kohtauksesta pois.

Zaran ja Aliiden ensikohtaamisessa yritetään tavoittaa henkilöiden tajunnantiloja, mutta kirjailija ei pysty eläytymään henkilöihinsä tai muuten vain ei osaa luoda realistista kuvaa hankalasta tilanteesta, joten ehkä tämän alun mahalaskun jälkeen oli hyvä ettei yritetty kuvata siirtymiä. Mutta vähän hölmöltä se tuntuu. Esim. Zaran elämä Berliinissä: hän vain yhtäkkiä on huorana, eikä länttä Zaralle kehunut Oksanka enää palaa näkyville. Vai palasiko? En minä ainakaan huomannut. Zaran pakomatka Tallinnasta Aliiden luo kirjan loppupuolella on jonkinlainen kruunu tälle kömpelyydelle: Zara vain osuu tilanteisiin, on hyvää tuuria, rekka-autossakaan ei ole sivupeilejä, joten kuljettaja ei näe lavalta kurkkivaa salamatkustajaa, rekka-auto on menossa oikeaan suuntaan Aliiden luo, Zara löytää henkilöautosta kartan, asunnosta taskulampun ja lopullisena antikliimaksina mafiamieheltä löytyy Zaran passi ja Zara pääsee pakoon.

Kirjassa on päiväkirjamerkintöjä ja Neuvostoliiton palveluksessa olevien tiedonantoja. Niitä olisi voinut olla enemmän, samoin kuin Stalinin lehmissä Viro-osuuksia. Ja Puhdistuksessa loppu on yhtä tiedonantoa. Entä jos tiedonantoja olisi ollut enemmän ja niitä olisi ripoteltu ympäri kirjaa, jolloin Puhdistuksesta olisi saatu mosaiikki? Onko taustalla jälleen kerran kustannustoimittaja tekstiä pilaamassa, leikkelemässä, kustannustoimittaja, joka kuitenkaan ei huolehdi sen vertaa, että punakynäisi tekstistä pois huonon tekstiaineksen, suoranaiset virheet?

Puhdistus on alun jälkeen mukaansa tempaava lukuromaani. Se on aika hyvin. Mutta Jari Tervo on tällä saralla paljon parempi ja vähä toisessa lajityypissä Antti Tuuri. Tai James Ellroy, jonka tyyli on Oksasen esikuva, tosin etäinen.

Esimerkkejä

Seuraavaksi käyn kirjan läpi. Kersti Juva on tässä esikuvana, hän esitteli Sofi Oksasen seuraavan romaanin Kun kyyhkyset katosivat kieltä ensimmäisen seitsemän sivun osalta. Vähän purputusta siitä tuli, vissiin, mutta enämpi hämmentynyttä hiljaisuutta. Juva sanoo:

"Käsittääkseni vika on kielessä. Se on huolimatonta, hiomatonta, paikoin löysää, paikoin taas liian tiivistä. Jos tarkoitus on kirjoittaa tajunnanvirtaa, jonkin pitäisi virrata. Oksasen virkkeet eivät useinkaan helpota lukuprosessia vaan päinvastoin vaikeuttavat sitä, ne eivät kuljeta lukijaa, joka eksyy, joutuu pysähtymään, pahimmassa tapauksessa palaamaan taaksepäin. Parhaiten sen huomaa, jos yrittää lukea tekstiä ääneen."

Ihmeellistä on, että tätä samaa voi sanoa Puhdistuksesta, vaikka Puhdistuksen kirjoittamisen aikaan Oksasella taatusti oli kirjoitusrauhaa enemmän kuin sittemmin. Juva myös viittaa "keskinkertaisiin käännöksiin tottuneisiin hyväntahtoisiin suomalaisiin lukijoihin", mikä on hyvin kauniisti sanottu, asian kun voisi sanoa niin paljon rumemmin. Mitä tulee käännöksiin, niin kääntäjä voi peittää alkutekstin kömpelyydet, mikä saattaa selittää Puhdistuksen kansainvälistä suosiota, vaikka suurin syy epäilemättä on aihe. Mutta mennäänpä asiaan...

Sivun 30 lainaus kuvaa sitä, mitä Kersti Juva ehkä nimittäisi liian tiiviiksi ja eteenpäin-menemättömäksi: 

"Jotain oli sanottava – jos ei ollut tarinaa, niin sitten jotain muuta, ihan mitä tahansa. Hän etsi sanomista myyränmultakeoista, joita kulki rivissä talon päädyssä, raskaiden omenapuiden välistä pilkottavista mehiläispesien tervapahvikatoista, etsi juttua veräjän toisella puolella seisovasta tahkosta ja piharatamosta jalkansa alla, etsi sanottavaa kuin nälkäinen eläin saalista, mutta hänen tylsistä hampaantyngistään lipesi kaikki."

Että näin. Juva:

"Kirjassa on suoranaisia kielivirheitä, mutta myös luvattoman kankeita ja kapulakielisiä rakenteita, joiden keskellä itsekeksityt tai muuten mehukkaat ilmaukset pistävät silmään. Kielikuvat ovat monesti haettuja, sanavalinnat epätäsmällisiä. Kielestä puuttuu tarkkuutta, joka veisi lukijan mielikuvat sinne, minne pitää, eikä sinnepäin."

Tämä siis Kun kyyhkyset katosivat -romaanin osalta, mutta samaa tekstin huojuntaa löytyy Puhdistuksesta. Tosin pidin itsekeksityistä ilmauksista, jotka vissiin osaksi nousevat viron kielen pohjalta (kapulakieltä).

Huojuntaa on myös siten, että samassa virkkeessä voi olla ansiokasta ja vähemmän ansiokasta:

"Oksankan huulet kiilsivät kuin länsimaisen aikausilehden paperi ja hänellä oli vaaleanruskeaksi värjätty kettupuuhka, ei ketunvärinen vaan maitokahvin, vai oliko jossain sen värisiä kettuja." (s. 37)

Tässä tiivistyy Oksasen kieli. Tätä virkettä voisi analysoida Oriveden opistolla ja Kriittisessä Korkeakoulussa ja pitkään. Ja seuraavalla sivulla: "Zaran linttaan astut tohvelit narskuttivat hiekkaa ja auringonkukan siementen kuoria, naisten silmät pistelivät hänen selkäänsä."

Entä tämä: "Kaikkien aikojen korkein rakennus oli ollut 629 metriä pitkä." (s. 59-60) Mikä on Oksasen äidinkieli? Kuitenkin heti perään tulevat hienot "kellon tiksutus" ja "ulko-oven kääksähdys" (s. 60)

Sivulta 65 löytyy varsinainen älynväläys:

"Zara ei ollut huomannut astiakaapissa muita astioita, jotka olisivat voineet kuulua samaan sarjaan, vaikka ei hän tietenkään tiennyt kaikista Aliiden astioista, vain niistä jotka olivat näkyvillä."

Tällaista ei pitäisi painaa. Jälleen kerran, missä oli kustannustoimittaja silloin kun kaveria kaivattiin? Mutta seuraavalla sivulla 66 on hieno "Aliiden jaakatessa rahan arvon laskusta". Sivulla 71 "kello raksui". Pidän näistä. Sivulla 79 luku loppuu hienosti: "Hiljaisuus oli kestänyt vain hetken, sitten Pasha oli räjähtänyt nauramaan, ja muutkin olivat alkaneet remottaa." Italikko minun ja muoto "Pasha", kun en saanut s:n päälle sitä väkästä. Sitten sivu 80: "korva pitkällä", tykkään, mutta seuraavalla sivulla kardinaalimunaus: "alettiin vääntämään itkua." Kustannustoimittaja?

Kirjassa on paljon taikauskosta ja mystiikkaan viitataan, ne ovat hyviä kohtia, kuten tämä: "Yhtäkkiä hänestä tuntui, että hän kuuli, miten kuu kiersi taivaalla." (s. 86)

Sivulla sata: "Laulu oli jäänyt tinnittämään korviin päiviksi, ei, viikoiksi." En ole varma tuosta tinnittämisestä, muttei se ole huono. Sivulla 110 on upea: "Jääkaapin louske söi hiljaisuutta, valkosipulit kopisivat kulhoon järkäleinä, pistoke Zaran kädessä poltti."

Sivun 117 hyvästä tekstistä poimin "varisten kraaksunnan". Aukeaman päässä mennään takaisin kirjan päätyylilajiin, sentimentaalisuuteen ja yleiseen hyljätyn romantiikkaan (kyseessä on viihderomaani, eikä tämä ole moite):

"Sisaren pulssi jyskytti Aliiden kättä vasten samalla, kun hänen kasvoiltaan valuivat kaikki vanhat ja tutut ilmeet, ja sisko jätti ne taakseen, ne lämähtivät perässä tulevan Aliiden kasvoille, märkinä suolaisina riekaleina ne takertuivat hänen poskilleen, osa lennähti hänen ohitseen aaveina, jo menneisyytenä, ja Aliiden kanssa aamulla naurettu hymykuoppa puhkesi lennähtäessään pois Ingelistä."

Sivulla 122 hieno "vuodevaatteiden sahina", kun mustasukkainen pikkusisko kärsii.

Sivulla 143 anakronistista kieltä: "sai maallakin asuessa ottaa kaupunkilaisia vaikutteita". Ja saman sivun lopulla kaivetaan komeroa lattian alle. Komeroa? Epätarkkaa kieltä, mutta siihen on jo sivuun 143 mennessä tottunut. Sivulla 145 aivan kamala "Siihen voisi onnistua rakentamaan jonkinlaisen käymälän, jota voisi käyttää myös hätäuloskäyntinä." Kömpelyys ja tahaton huumori yhdistyvät melko kiitettävästi

Sivulla 150 hieno luvun aloitus: "Pääskyset olivat jo menneet, mutta kurjet auroittivat taivasta kaulat suorina." Koko luku on erinomainen.

Sivulla 157 taas tätä: "Vaikka kukaan ei ollut tullut heidän peräänsä sen jälkeen, kun Aliide oli kävellyt kunnantalolta yksin kotiin, he hätkähtivät yhä kaikkia koputuksia, mutta niin tekivät niinä aikoina muutkin."

Sivulla 184 on kyyditykseen aikaa kolme päivää. Sitten yritetään nukkua. Sivulla 186 päiviä on jäljellä neljä. En ole varma, erehdynkö minä, joka tapauksessa teksti on ajanmääritykseltään sekavaa.

Sivulta 192 hienoa taikauskoisuuden kuvausta.

Sivulla 203 eletään vuotta 1949 ja odotetaan Trumanin tuloa. En ole aivan varma tästä.

Sivulla 207 komea "talot hirtettiin kolhooseihin". Efektejä Oksanen hakee ja toisinaan onnistuu.

Sivulla 209 anakronistista kieltä: "Martin oli hehkutellut asiasta lähtiessään aamulla töihin." Seuraavalla sivulla (tahattoman hauska?) "Kinopoika nosteli saapashousujaan, vihelteli elokuvien lauluja ja paistatteli lypsäjän parrasvaloissa kuin mikäkin tähti."

Oliko Virossa, maaseudulla vanhoilla ihmisillä, vuonna 1992 perkolaattoreita?

Sivulla 258 hieno "luomet menivät mutruun". Sivulla 280 "Linja-auto paukkui ohi likaisen keltaisesti haitariosa nytkyen - -"

Sivulla 286 Zaralla on kartta ja vielä sivulla 287, ehkä sivulla 288, mutta sivulla 289 "Kartta oli jo kadonnut Zaran mielestä". Sivulla 288 kerrotaan, että Zara oli äsken "pihistänyt" tulitikkuja, kun Zara nyt tupakoi. Mielestäni näin ei pidä kirjoittaa. Dramaturgia on aivan surkeata.

Kun mafiamiehet tulevat, Aliide piilottaa Zaran komeroon. Sieltä ei oikein kuulu, mitä Aliide puhuu mafiamiesten kanssa, mutta ehkä kuitenkin kuuluu, ihan hyvinkin, mikä ilmenee sivuilta 304-306. Ilmeisesti Zara myös tietää, että suuresti pelkäämänsä mafiamiehet ovat jo niin pitkällä, että komerossa voi kolistella, koska sivulla 310 alkaa luku näin: "Auton ääni loittoni. Komeron ovi alkoi paukkua." Tämä kerronta ei ole uskottavaa, vaikka kerronta uskottavaa tahtoo olla. Se tässä on ongelmana.

Sivulla 318 luku loppuu hienosti omana kappaleenaan: "Pihalla varikset huusivat kuin hullut." Ja seuraavalla sivulla heikkoa suomen kieltä: "Zara ei kyennyt arvailemaan Aliiden toimintoja."

Sivulla 324 "puuhasteli ja puuhakoi". Yritystä Puhdistuksesta toisinaan löytyy.

Sivulla 330 sattuu niin kivasti, että elokuvamekaanikko asuu oikeassa paikassa, Tallinnassa.

Sivulla 336 muotoilu, jota ei ilmeisesti ole tarkoitettu kaksimieliseksi: "- Ottaisikos mieheni viinaryypyn iltaseksi?" Oksasen kielikorva on heikko.

Sivulla 372 kerrotaan, että sisarukset Ingel ja Aliide ovat syntyneet 1920 ja 1925. Tämä ei aivan sovi siihen, että sivulta 116 alkava luku kertoo määritteensä mukaan vuosista 1936-1939 ja luvun alussa Hans ja Ingel rakastuvat ja Aliide rakastuu hänkin Hansiin. Kieltämättä Aliiden nuoruutta painotetaan, mutta painotetaan myös sitä, ettei hän aivan lapsi enää ole.

Että näin

Sofi Oksasen romaani Puhdistus on luettu ja vähän analysoitukin. On hyvä, että elämme vapaassa yhteiskuntamuodossa, eikä toisinajattelijoita jahdata niin kuin esim. Neuvosto-Virossa. Siitä tulee onnellinen olo. Voi mielipiteensä ihan vapaasti kertoa. Keskustella.

Todella alustava huomio Puhdistuksesta

"Jotain oli sanottava – jos ei ollut tarinaa, niin sitten jotain muuta, ihan mitä tahansa. Hän etsi sanomista myyränmultakeoista, joita kulki rivissä talon päädyssä, raskaiden omenapuiden välistä pilkottavista mehiläispesien tervapahvikatoista, etsi juttua veräjän toisella puolella seisovasta tahkosta ja piharatamosta jalkansa alla, etsi sanottavaa kuin nälkäinen eläin saalista, mutta hänen tylsistä hampaantyngistään lipesi kaikki." (s. 30)

Minä en jaksa lukea Sofi Oksasen Puhdistusta. Ostin sen tänään, mukana tuli libretto, mutta kun teksti on yllä olevan kaltaista niin alkoi nopeasti uuvuttaa. Yritän ehkä vielä, kun kirjaa on niin paljon kehuttu. Olen vasta sivulla 35.

Kaikkitietävä kertoja tahmaannuttaa vatvomisellaan tekstiä, kun kuitenkin näyttäisi olevan tarkoituksena, että "jotain tapahtuu", aavistellaan, viitataan tulevaan, menneeseen ja (vielä) kertomattomaan. Lyhyesti sanoen: välttävästi kirjoitettua tekstiä.

Mutta olen vasta alussa ja tekstin taso voi parantua. Vähän kuitenkin epäilen, sillä tämä on sitä proosaa, jossa panostetaan alkuihin, "säväytyksiin". Muistaakseni Stalinin lehmät oli paremmin kirjoitettu, vaikka ajattelultaan naiivi.

Kerrankin näkökulmatekniikka saattaisi toimia. On sitä hieman, eri luvuissa kaikkitietävyys on eri asteista. Mutta ihan oikeasti: tästäkö on kohistu? Pikkasenko poliittista.

Teksti ei etene. Se siinä on. Vaikka yrittää edetä. Lyhyet, paikallistetut ja ajallistetut, nimetyt luvut jonkun Ellroyn tapaan. Että tässä nyt selostetaan tapausten kulku. Mutta kun selostus menee junnaukseksi!

Katsotaan nyt. Josko se tästä.

What ship never sinks?

Censorship.

Ks.

Miten pilata asiallinen merkintä, osa 700

Kaisa Kyläkosken blogin "Kohdattua / Poimittua"-osuuden tämänpäiväisestä merkinnästä (Emmerdale-suomennoksesta olen oppinut ihanan muodon tänäinen) löysin välitteen Jyrki Ilvan esitykseen Runsaudensarvi vai musta aukko: palvelevatko verkkoarkistot tulevien tutkijasukupolvien tarpeita? 

Opiskelin Jyrki Ilvan kanssa samaan aikaan Helsingissä. Jo 90-luvun ensimmäisellä puoliskolla Ilva puhui paljon "internetistä", että siitä tulee kova juttu, mikä tietenkin minussa aiheutti pelkkiä epäilyksiä, mutta sittemmin tulin huomaamaan olleeni jälleen kerran väärässä. Jyrki Ilvan kaltaiset ihmiset ovat niitä, joiden avulla kulttuuri pysyy hengissä.

Pikapuoliin aion tutustua verkkoarkistoihin. Olen jo kuullut että "mikään ei katoa". Ensin kuitenkin vaivun muistoihini ja muistelen menettämiäni asioita. Esimerkiksi järkeäni. No niin. Postaus alkaa taas mennä taas tällaiseksi hyvän alun jälkeen, joten näkyillään.

Kemiaa

Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon (1991, suom. 1993 Erkki Jukarainen, Pikku-idis) päähenkilö, tekijänsä vain hieman peitelty omakuva Parick Bateman, kuvaa sitä intoa mitä kokee kuunnellessaan Whitney Houstonin, Huey Lewis & The News'in ja etenkin Phil Collinsin musiikkia, joka myös minulle on tärkeää eettisyydessään ja tiedostavuudessaan.

Phil Collinsin suomalaisia vastineita ovat Kari Tapio, Kirka, Pave Maijanen ja ennen kaikkea jo monien sukupolvien omantunnon tulkki Hector. Kuuntelen näiden nerojen taidetta päivittäin. Silti toisinaan kuuntelen jotakin ns. kevyempää ja saatan panna levylautaselle Neon 2:n tuotantoa. Neon 2 on kotoisin Vakka-Suomesta, Laitilasta, mistä kirjailija Juhani Laulajainen julkaisi vuosi sitten kattavan historian.

Jussi Rainion ja Rami Alangon muodostaman Neon 2 -duon debyytti Polku (Sony Music 1992) on sellaista hyvän mielen poppia, mistä kuitenkin riittää pitkäksikin aikaa pureksittavaa. Levyn nimikappale on klassikko, samoin kuin tummiakin sävyjä sisältävä "Tässä talossa".

Viime aikoina, kun on tätä kaamostakin, olen kuunnellut erityisesti mielen virkistyksenä ihanaa pop-sävelmää "Kemiaa". Jos sen jälkeen ei ole voimaantunut olo niin ei sitten millään.

Tahdonkin osoittaa tämän kappaleen, "Kemiaa", blogini anonyymeille kommentoijille ja muillekin. Siitä tulee jouluinen mieli.

Luin "syssymmällä" todella hämmästyttävän romaanin Turun yliopiston luonnontieteestä. Romaanin mukaan Turun yliopiston luonnontiede on tiede-eettisesti hyvinkin arveluttavaa, vuosikymmeniä he ovat vieneet ihmisiä harhaan "teorioineen", jotka eivät kestä "päivänvaloa".

Onnekseni en ole milloinkaan joutunut tekemisiin Turun yliopiston luonnontieteilijöiden kanssa. Nehän ovat täysiä rikollisroistoja. Kehotankin kaikkia varovuuteen.

Jos Teitä kiinnostaa lukemani romaani niin "linkitän" "postaukseni" lopuksi romaanin esittelyyn, vaikka kaikki epäilemättä jo tietävätkin mistä kirjasta puhun. Ks. täältä.

PS: No niin, enkö sanonutkin.

Ärsyttää, ettei blogiini saavuta minua etsien, vaan haetaan esim. henkilöitä ja "asioita" tähän malliin:

Tapani Kinunen 

Ylijunnikas 

Melander Tomm

Hänski (viitannee Raimo "Höyry" Häyriseen)

sairas porno 

han solo 

Topelius 

Tarmo Manni (kuusi kertaa viimeisen tunnin aikana!).

Sitten kun käy harvinaisesti että etsitään minua niin haut ovat tätä tyyliä:

kusipää lihto 

Sami Liuhto mulkku 

onko se liuhto hinttari 

turkistarraus luhtio

tuokaa minulle Sami Liuhdon pää (ihan sama kumpi pää) 

väärennetyt maisterin paperit

Sami Liuhto bodom

ja yleisin hakulauseke 

tahatonta huumoria + Sami Liuhto.

Ei siis todellakaan ihme, että tekisi mieli "panna lappu luukulle", kun tämä on aina tätä yhtä ja samaa ironiaa ja sarkasmia hyvinkin rankasti henkilööni kohdistuen. Mutta en valita, sillä valittaminen ei kuulu luonteeseeni.

Täältä (itsegooglaukseni löytöjä, siellä minut haukuttiin paskaksi kun olin kritikoinut kirjan huonosti, no prkl, kun oli 1 500 merkkiä tilaa annettu, ei siinä laajaa analyysiä voi tehdä, mutta olihan se surkea kritiikki, ei sillä) löysin Filosofian puutarhassa -blogin, jossa on vuotuinen "Kysy mitä vain" -merkintä. Eli, tosiaan, blogistilta voi kysyä mitä vain, tahansa. Teenkin nyt saman eli kysykää minulta mitä tahansa niin minä vastaan, kysykää tämän merkinnän kommenttilootassa ja aikaa on maailmanloppuun saakka ja vähän yli.

Kysy ja minä vastaan!

Vertaisverkossa

Ei sitten tullut maailmanloppua. Paralleeli-internetissä kiertää meemi, jossa kysytään: "Uskoitko että maailmanloppu tulee?" Itse toki vastasin myöntävästi, eli kuuluin jälleen enemmistöön kuudenkymmenenyhdeksän prosentin vastatessa myöntävästi. Nyt meitä sitten harmittaa kun olimme väärässä.

Kävinkin tänään antikvariaatissa toipumassa devastaatiosta distrahoiden itseäni kirjallisuudella. Pitelin jälleen kerran kädessäni Neale Donald Walschin väkevää kirjaa Keskusteluja Jumalan kanssa 1-2-3, tarkemmin sanottuna trilogian kolmatta osaa ja se voimaannutti, mutten kuitenkaan vieläkään hankkinut Walschin klassikkotekstiä, vaikka mieli "teki".

Ostin kuitenkin viidellä eurolla  Richard Baumin ja William Sheehanin historiatieteellisen mitan täyttävän tutkimuksen Vulkanus. Suuri planeetanmetsästys. Kotimatkalla observoin kirjan kuuluneen aiemmin ystäväparikuntamme kirjastoon, minkä, siis ystäväpariskuntamme, miespuolinen versio oli mitä ilmeisimmin  ilmeisen loppumattomassa janoudessaan vienyt kirjan "divariin" kustantaakseen itselleen alkoholia ja huumetta. Jälleen osoitus siitä ettei sattumaa ole.

Nyt olen kotona ja toipunut. Mieleni "täyttää" onni. Lähdenkin paralleeli-internetiin foorumeille keskustelemaan viimeaikaisista tapahtumista. Vertaisverkko auttaa.

Kiusallista. Maailmanloppua ei tullutkaan ja minä menin kertomaan Wilma Schlizewskistä (ent. Hantta Krause), "Pirjosta", Jorma Pulkkisesta ja muustakin. Edes tähtien olennot eivät tulleet hakemaan minua.

Viimeiset Paljastukset

Turun pääkirjaston poistomyynnissä oli tänään kaksi kappaletta Hans Selon Pilvihipiäistä. Ottaen huomioon, ettei kulttuurimme osaa edes kirjoittaa tämän kirjan nimeä oikein, asiassa ei ole ihmettelemistä. Kulttuurimme rappion jälkeisyydestä lisää, ks. tämä.

Ehkä syy siihen, miksi kirjallisuuden pitää olla helppoa, on siinä, että kuka tahansa voi kirjoittaa ja lukea. Kirjallisuudessa ei ole mitään spesifiä niin kuin mainitussa esimerkissä, palapelin kokoamisessa. Kirjallisuus on arkipäiväistä ja kun jokin arkipäiväistyy, se on jo vähän kuollut.

Minulle muistutettiin E-L Mannerin sanoneen siihen suuntaan, että kirjallisuus ei ole kokonaisvaltaista siinä mitassa miten kokonaisvaltaista on tanssi, että tanssi on kokonaisvaltaisin taide. Näin on. Eikö verbaalisuus ole aika myöhään mukaan tullutta toimintaa? Sitä ennen viestittiin elein. Taide tuli eleiden kautta. Tanssissa on koko ihminen mukana.

Kirjallisuuden suuri ongelma on lineaarisuus.

Eksegeesi

Kuka mahtaisi olla, sanotaanko, maailmanhistorian oudoin tyyppi? Outoutta voisi mitata Dalí-asteikolla. S. Dalí on yleisesti tunnettu hullu, vaikkei edes ollut hullu. Omien puheittensa mukaan. Siksi sopii että on Dalí-asteikko, sillä, helvetti soikoon, jengi menisi ihan himmeeksi Dick-asteikosta: The Religious Experience on Philip K. Dick par R. Crumb.

PS: Yllä viitattu Crumbin taidetyö ilm. alkup. Weirdo-nimisessä lehdessä... Niin kuin Regina Phalange sanoisi:

"Coincidence? I don't thik so."

Melko-Viimeinen Paljastus II

Huomista maailmanloppua ajatellen on hyväkin tietää, etten ole kirjoittanut blogimerkinnöistäni yhtäkään, vaan ne on kirjoittanut muudan kissa, joka, ikävä sanoa, on kirjoittanut kaiken muunkin internetistä nimissäni löytyvän kuonan. En kuitenkaan "kanna" kaunaa, enkä edes korvausvaadetta, vaan otan tyynesti vastaan tämänkin elämäni kamaluuden.

Melko-Viimeinen Paljastus II

Henkinen isäni on Jorma Pulkkinen.

Melko-Viimeinen Paljastus III

Lennän huomenna tähtiin. Sori, matka on fully booked.

Viimeisiä Paljastuksia

Koska huomenna tulee maailmanloppu, ajattelin (?) kertoa loputkin. 1990-luvulla, ns. hullulla vuosikymmenellä (termin lienee lanseerannut Lauri Viljanen), minulla oli pitkä seksuaalispainotteinen suhde Wilma Schlizewskin (ent. Hantta Krause) kanssa.

Tapailimme kerran-pari kuukaudessa Helsingin ja naapurikuntien tuntihotelleissa villin seksin merkeissä, eräänä lauantaina Kirkkonummellakin. Suhde kuitenkin päättyi saatuani tietää, että Wilma Schlizewski oli pannut kirjailija Kari Hotakaista Helsingin Seurahuoneen miestenpaskiksen kolmoskopissa (ovelta lukien). Kirjailija Hotakainen kirjoitti tapauksesta sittemmin omaelämäkerrallisessa teoksessaan Klassikko (1997), mutta silloin minuun ei enää sattunut, ei tuntunut missään, sillä olin päässyt kavalasta naisesta "yli".

Vaikeuksien aikana ystävä "tutaan". Näin kävi tuolloinkin. Löysin nimittäin salaisen ystävän, jonka kanssa menikin ilta jos toinenkin todella sairaissa "leikeissä". En voi paljastaa rouvan henkilöllisyyttä hänen huomattavan yhteiskunnallisen asemansa vuoksi, mutta vihjaan sen verran, että kutsuin häntä "Pirjoksi". Toivottavasti en paljastanut liikaa.

Itsekehuinen kirjoitus par eksemppel. Mutta onneksi lyhyt. Kuitenkin sisältää sellaista sivumennenylpistelyä että inhottaa. Vihattaa. Hyvin-ohitettava kirjoitus. Kalvinistinen. Sitä samaa paskaa mitä aina kaveri selvittää. Ihmekö jos nauretaan. Lukekaa vaikka itse:

Luin Sirkan ja muurahaisen puoleen väliin. Huomenna loput ja perjantaina 10 000 merkkiä. Ymmärsin, että perjantain jälkeen tulee kiire. Harvinainen ymmärryksen hetki. Tänään on kyllä laiskottanut, mutta puolustelen sillä, että eilen olin ahkera. Miten käy huomenna? On kaikenlaista menoakin aamukymmenestä iltapäivään.

PS: No? Enkö sanonut? Todella hirvittävä kirjoitus mutta onneksi lyhyt. Miten jaksaakin toistella näitä samoja asioita vuodesta toiseen. Olisiko mitään uutta? Ei taida olla, muttei tajua jo viimeinkin sulkea turpaansa, ei, yhä vain jatkaa päänaukomistaan, josta kukaan ei ole kiinnostunut, ei ole koskaan kiinnostunut ollutkaan, kukaan.

Poeettista maisemointia

Palindromirunous on rajoiterunoutta, sekä löytörunoutta:

lukee erilaisia tekstejä ja aktiivisestikin etsii että saisiko tuosta jotakin.

Avaava. Ahaa, sehän on palindromi. Aha.

Maisema. Siinä on vanha valtion nimi, Siam.

Tein yöllä yli kahteen palindromiteostani ja keksin siihen muutamia kikkoja, jekkuja. Kikkailu on mieleeni. Mieli leima ->

näät: ison nainen uipi.

osut: salamieli, leimalastu.

soipi: uneni annos itään.

Palindromisanakirja eli sanakirja palindromisista sanoista ja sanonnnoista.

Ja Turun Sanomissa kerrottiin vuosi sitten, että joku tekee palindromisesti Suomen historiaa!

Oh My God

(Rose - Tobias - Reed)

It's not how you're thinking
Like you've been right
You've been living a trade-off
Believe your own version
Believe your enslavery and drain out your soul
What can I do when there's so many liars
That crawl through your veins
Like millions of spiders
That seek out their victims
And ruin the wiser
Watch out
Gotcha

Oh my god
I can't deny this
I've been taught just to kill and fight this
To bury it deeper where nobody can find it
Like nobody wanted to know

So give it away
Like they're not gonna fuck you
How long can you bear him
To come back and haunt you
To burn past your feelings
And cause you to suffer
You're starting to bleed
They don't give you up
Before its too late
What will you offer
In way of a healing
I'm so confused, abused, misused

Oh my god
I can't deny this
I've been taught just to kill and fight this
To bury it deeper where nobody can find it
Like nobody wouldn't know

Ooh, if it opens your eyes
This is better than a strong compromise
I was willing to be lost in the shuffle
If only you had let me know
Ooh, if it opens your eyes
This is better than the last compromise
I was willing to be lost in the shadows
If only you had let me know

And they wont give in
Cause they know what they're after
A kick in the face
Like its all that would matter
Ohh

Oh my god
I can't deny this
I've been taught just to murder and fight this
To bury it deeper where no one can find it
Cuz nobody wouldn't know

Ooh, if it opens your eyes
This is better than a good compromise
I was willing to be lost in the shuffle
If only you had let me know

Ooh, well its on with the show
Like the tide down on the ocean
The waves already set in motion
The only one in the game that's lost is you

Onko elämä arvoitus sittenkään?

Koska en tänään tee mitään, välitän Teille Vesa Haapalan kirjoituksen "Nimi on enne ja muita ennakkoluuloja". Mainittakoon, etten tunne V. Haapalaa, tuskin olemme edes napalankoja, tai mistä sitä tietää mutta kuitenkin. Haapalan kirjoitus on avaava, moneen suuntaan avaava. Muistan kun reilu vuosi takaperin kehotin "feministejä" ottamaan edes joskus rennommin, josta, kuulemma, oli seurannut sellaista että he ottivat yhä kireämmin eli raivosivat. "He tekevät sen itse jne."

Ei minulla ole mitään edes feministejä vastaan, vaikka pidä hälyttävänä sitä, että puolet ihmiskunnasta joutaisi heidän puolestaan uuniin. Tunnen myös vasemmistolaisia ja oikeistolaisia, joten tuttua on. Itsekin tahtoisin eroon muutamista ihmisistä, sekä enemmistöisistä että vähemmistöisistä. Kuka ei tahtoisi? En, esimerkin ottaen, juurikaan välitä Paavo Lipposesta, Kalle Kustaa Korkista, enkä Timo Jutilasta, mutta Masa Niemeä symppaan kun se joutui sen Puupään kanssa viettämään aikaansa. Ja sitten kävi niin kuin kävi.

PS: V. Haapalan kanssa meillä on mahd. napalankouden lisäksi yksi yhteneväinen piirre, nim. se yksi yhteneväinen piirre, että näin V. Haapalan kloonin em. avaruusaluksella, jonne minut siepattiin v. 1988 Pudasjärveltä. Olen tästä aiemmin kertonut, hieman häpeillen, mutta abduktiot ovat nykyajassa niin yleisiä että luullakseni asiasta voi puhua avoimesti. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan Amerikan Keski-Lännessä n. 38 %:a ihmisistä on abduktoitu ja yli 60:llä prosentilla vastaajista on yliluonnollisia kokemuksia "tilillään".

Kerron nyt asian, mikä ärsyttää minua, suuresti: kommentointini. Tänäänkin olen kommentoinut eri blogeihin, jopa samoihin blogeihin. Minä olen juuri niitä, joiden takia on olemassa kommenttien ennakkotarkistus. Pitääkin kommentoida. Mutta kun, perkele, minusta on hauska kommentoida, keskustella! Eikö se kommenttilaatikko ole olemassa kommentointia varten? Olen tässäkin kehittänyt itselleni tyhjästä ongelman.

Kommentanttia

Äskeisessä blogikommentin kommentissani tunnustin ensimmäisen kerran ns. synkän salaisuuteni, sen, että jouduin 16-vuotiaana abduktion kohteeksi. Julkaisen kommentin kommenttini vielä tässä ja kerron hieman lisää taustatietoja. Kirjoitin näin:

Olen itsekin ihmetellyt samaa, mutta luullakseni tämä johtuu siitä, että minut abduktoitiin kun olin peruskoulun yhdeksännellä luokalla. En ole puhunut tapahtumasta julkisesti, koska skeptikkojen pilkka on niin ikävää, mutta sen verran voin kertoa, että abduktointi tapahtui Pudasjärvellä, josta minut noudettiin muukalaisten avaruusalukseen. Mielenkiintoista tässä on, etten ole milloinkaan ollut Pudasjärvellä. Avaruusaluksessa minuun suoritettiin 12:n vrk:n ajan kokeita ja testauksia. Näin useita avaruusolentoja. Ne olivat jonkin verran minua lyhyempiä, niillä oli vain vähän karvaa yläpäässä ja silmiensä edessä avaruusolennoilla olivat silmälasien tapaiset laitteet. Avaruusolennot, siinä koetellessaan ja testatessaan, usein hyrisivät ilmeisesti intergalaktista iskelmää, josta erotin äänteet "loi" ja "maa". En tiedä äänteiden merkityssisältöä. Kuitenkin minut palautettiin 12:n vrk:n kokeiden ja testausten jälkeen Ruotsin-risteilijälle, Diana II:lle, jonka lokikirjaan (silloin ei ollut web-logeja) saatettiin merkitä, että miehistö oli tavannut aamuöiseltä yläkannelta sekavassa kunnossa olevan suomalaisen nuorukaisen. Seuraavana päivänä pääsin kotiin. Päähäni sattui, enkä muistanut juuri mitään viimeaikaisista tapahtumistani, mutta vähitellen sitten muistin kaiken ja nyt tiedän kaiken siitä mitä tapahtui ja kaiken kaikesta muustakin.

*

Siinä se sitten tuli mainituksi, todetuksi, tunnustetuksi ja sen sai aikaan anonyymin kysymyskommentti:

"Miten sä tiedätkin noin hyvin toisten asiat. Että mikä niitä ärsyttää ja kiihottaa ja että mitkä niiden elämänvalheet on. Ja sitten kun nämä tiedät niin tiedät samalla miksi ne ei tykkää Knausgårdista tai milloin nyt mistäkin."

Toivottavasti blogini laaja lukijakunta nyt ymmärtää, etten ole aivan tältä kiertotähdeltä, vaikka melkein ja alun perin, mutta minä omaan salaista tietoa.

Kuten jo totesin, en ole tästä liiemmin puhunut, koska ihmiset eivät hevillä usko tulevaisuuden sanansaattajia, niitä, jotka tietävät enemmän ja paremmin. Minä esimerkiksi tiedän, ettei maailma lopu perjantaina ja senkin tiedän, että joulu on maanantaina, nim. jouluaatto.

Niin itsekehuinen olo.

Miten hyvin on sekin, että en ole näissä Turun piireissä sisällä. Tosin en aina tiedä, kuka vihaa ketäkin, kuka on mitäkin ja missäkin, muttei se minulle edes kuulu.

Knausgårdin look, pitkät hiukset, saattaa myös ärsyttää ja kiihottaa. Tästä ei oikein sovi puhua, kun pitäisi pysyä asiassa. Se on hankalaa. Sitten taas puhdistetaan. Myös omat ajatukset.

Sitä kyllä ihmettelen, jos vielä, sanotaanko, yli 30-vuotiaana on puhdistamassa toisinsanojia. 25-vuotiaista sen vielä ymmärtää, mutta tuossa kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla ihminen ei yleensä ole enää niin ahdasmielinen kuin nuorena, mutta nuoren kuuluukin olla ahdasmielinen, yksisilmäinen ja toisin ajattelevia vainoava, uskoa että on olemassa hyvyyttä, totuutta ja muuta, mitä ei tässä maailmassa kuitenkaan ole. On vain politiikkaa.

Kun on pari kertaa saanut turpaansa oikein kunnolla. Sitten pitää olla tarkkana ettei kyynisty, ironisoidu. Minä en siinä oikein onnistunut. Piti pudota ennen kuin jotakin älysi. Hyvin vähän. Ei kaikkien pää ole näin kova. Minun täytyy joka päivä taistella, että voin jotenkin tuntea että ihminen, jolla on Keskustan jäsenkirja, on ihan normaali ihminen.

Mitä tuosta sensuroisi? Viimeiset viisi virkettä tai neljä. Tuo kiertyminen omaan itseen ei näytä hyvältä. Tietenkin voisi luulla, että se olisi hyvä asia, muttei se tässä natsimaailmassa ole.

Luin eilen loppuun mösjöö Klingen muistelmain ensimmäisen osan. On se välillä aika retee. Miksei Kirjaimessa ollut Bibliomania-kritiikkiäni? Rahaa niiltä en enää karhua, kun koko lehti loppuu ja olen karhunnut jo aivan liian usein. Menköön hyväntekeväisyydeksi 1 kpl Yli-Juonikas, 1 kpl Bernhard, 1 kpl Vainonen ja 1 kpl imagismi.

Ylemmän keskisarjan 14-eräinen täällä. K. oli alussa häviöllä pisteissä mutta kiri lopussa terhakkaasti ja M. oli köysissä. Kongi pelasti. Kenet? Michael Buffer kertoo tuloksen:

I'ts a split decision!

Selailin monen vuoden tauon päätteeksi (ajatella, jos tekisi jtkn kesken tauon) Alex Matsonin Muistiinpanoja. Sieltä löytyy paljon mielenkiintoista, se on blogintapainen kirja. Musilista ja kumppaneista Matson sanoo:

"Elinvoimaisimmat romaanit ovat ne, joiden hahmo sanoo enemmän kuin juoni, jos juonta on lainkaan. Karamazovin veljekset, Mennyttä aikaa etsimässä, Musilin Mies vailla ominaisuuksia – näistä voidaan väittää, ettei tekijä ole saattanut niitä loppuun, joten ne eivät voi olla kokonaisuuksia. Niillä on kuitenkin torson ehjyys. Jos torson suhteet ovat oikeat, siltä ei puutu taideteoksen ehjyyttä. Parasta Louvren veistotaideosastolla ovat mielestäni Kreikan taiteen arkaaiselta kaudelta peräisin olevat veistosten palaset."

Musilista Matson sanoo myös:

"Jatkoa varten tehdyistä muistiinpanoista huomaa, ettei Musililla ollut valmista suunnitelmaa, ei mitään loppua, jota kohti hän olisi pyrkinyt; hän olisi jatkanut niin kauan kuin kirjan teemoista olisi riittänyt sanottavaa."

Matsonilta löytyy paljon hyvää. Tällaistakin: "Fysiikka ei tapaa missään jälkiä Jumalan olemassaolosta, mutta ei fysiikka tunne rakkauttakaan eikä kunniantuntoa." Uniaan Matson kuvaa ja analysoi ja on unilääkkeitä kohtaan skeptinen: "Valvotut yön tunnit ovat kauan olleet minulle vuorokauden hedelmällisimmät." Sitten tämä: "Uskovainen tietää uskovansa, ateisti uskoo tietävänsä." Eikö vuosi tai kaksi sitten julkaistu kirja Uskon tietäväni – tiedän uskovani, tuontapaisen niminen kirja. Kirjekirja. Viitataankohan siinä Matsoniin?

Esko Valtaoja & Juha Pihkala: Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Keskustelukirjeitä. En pysty lukemaan tuollaisia kirjoja. Ahdistaa jo ajatuskin. Tuon Valtaojan ylimielisyys on niin hirvittävää, etten pysty edes ajattelemaan häntä. Hän toki on monien mielestä aivan hulvaton mies, rehellinen ja reilu. Olen eri mieltä ja mielipiteeni suotakoon minulle niin kuin minäkin suon monenlaisia mielipiteitä ja jos en suo niin yritän suoda ja tiedän että olisi suotavaa suoda monenlaisia mielipiteitä.

Menetelmästä

Kirjoitin Sanat-blogin Knausgårdin taistelut -merkintään kommentin:

Monet inhoavat Knausgårdia, koska Knausgård vaikuttaisi kuvaavan juuri heitä ja heidän vähän salaisempia elämänvaiheitaan. Nyt on keksitty "kun se sitä ruuanlaittoa kuvaa niin pitkään" ja toki klassinen "olisi pitänyt stilisoida". Tuon jälkimmäisen puhdistusvaatimus on minusta erityisen kuvaava. Mitä jos laajennettaisiin?

Minulla on kakkososa ihan alkutekijöissään, mutta jos kohta sitä ehtisin lukea. Ensimmäistä osaa jouduin lukemaan yli 300 sivua ennen kuin vähän tajusin missä mennään. Se on liian suuri sivumäärä kärpäsenpaskarunouden harrastajille (termi erään runoilijan, taidatte tuntea toisenne), jotka tahtovat kaiken ja heti. Siksi pitäisi stilisoida. Vitut enää stilisoida mitään. Eikö Knausgårdin sekstetin viimeinen osa ole lähemmäs tuhat sivua? Lukija stiloisoikoon itsensä, jos se haittaa. En todellakaan ymmärrä stilisointivaatimuksia muuten kuin hallintapyrkimyksenä ja ahdistuksena, jos ei (kaikkea) hallitse.

*

Yleensä Knausgård osuu johonkin meissä. Minua inhottivat ensimmäisessä osassa tietyt siivouskuvaukset ja erityisesti ne kohdat, joista löysin itseni, enkä nyt aio kertoa mitkä ne kohdat olivat. Sitten inhottivat kohdat, joista en löytänyt itseäni vaikka olisin tahtonut löytää niistä kohdista itseni (menestys muutamilla elämänaloilla).

Knausgårdia lukiessa tulee mieleen, että mistä tässä on kysymys. Tätä on moni kysynyt. Eikö ole hyvä asia, että joutuu tällaista kysymään? Se saattaa jopa olla merkki taiteellisesta tasosta, siitä, että lukijassa liikkuu jotakin, hänen mielessään, kenties hänen ruumiissaankin (esim. sähköisiä virtauksia).

Kieltoreaktio on aivan normaali. Ja taideteoksen voi helposti hylätä hyvällä yleisellä syyllä, sillä Knausgård ylittelee poliittisen korrektiuden rajoja jatkuvasti, hän muun muassa puhuu ikäviä entisistä ja nykyisistä naisistaan, omat lapset häntä rasittavat ja vanhemmat vituttavat. Toki tässä unohtuu se, että hän myös rakastaa samoja kohteita, mutta lukija joka ei huomaa jääneensä kiinni, muistaa vain ikävät asiat.

Vai onko niin, että Knausgårdissa pahinta on laajuus, se, että hänen lukemiseensa menee aikaa. Muu on vain selittelyä, enemmän tai vähemmän. Luullakseni pahinta kuitenkin on paljastavuus, tämä Norjan kaveri menee pidemmälle, on rehellinen ja kaikkea sitä mitä ironisoidaan pelokkaalla raivolla, jos sellaista ounastellaankin.

Sitten on nimi: Taisteluni. Ei kovin korrekti. Adolf Hitleriltäkin löytyy Taisteluni, laaja kaksiosainen teos, joka kuulemma on kömpelö ja huono kirja. Sen on pakko olla tai muuten maailmankuvamme sortuisi. Varuiksi on tuomittava Knausgårdkin, ettei kukaan pääsisi sanomaan. Yritän tässä tulkita aikakautemme yleistä psyykettä, tarkemmin sanottuna ns. intellektuellin psyykettä, tuon vaarattoman pösilön, jonka vaarattomuus tosin loppuu siihen, kun joku alkaa käyttää häntä äänitorvenaan.

Knausgård kirjoitti teoksensa, jossa sivuja taitaa olla lähemmäs 4 000, muutamassa vuodessa. Menikö neljä vuotta. Siinä vähän mietittävää 12-projektillekin, varmaan Knausgård tuona aikana erkaantui ystävistään, kaipasi lomaa ja muutenkin oli hankalaa, mutta silti hän teki sen mitä hän oli päättänyt tehdä. Ehkä hänen oli pakko tehdä. Runokirjoja on harvemman pakko kirjoittaa. Näköjään. Joidenkin. Ikävää tosin on, jos projektiin on valjastettu yksi kustantamo, noin 12 henkilöä kustannustoimittamisen tarpeisiin, performanssiryhmä ja vähän muitakin, mutta jos ei vain kiinnosta niin mitä siitä.

Ajatella, jollekin on annettu mahdollisuus noin loistavaan yritykseen, eikä häntä sitten kiinnosta koko asia.

Kalle Päätalolla oli sellainen projekti, että hän kirjoitti yli 17 000 sivua elämänsä ensimmäisestä kolmestakymmenestäyhdeksästä vuodesta ja sitten päälle 650 sivua siitä, mitä sittemmin tapahtui. Tällaisia projekteja on. Eilen kuulin Boris Joffesta: 

When I wrote the first piece in the Book of Quartets in 1995, I had no idea what path I had started down. In the following weeks I wrote a few more pieces of the same texture and about the same length, and found it so interesting that I resolved to create a cycle of around 20 pieces (the origin of the title). The pieces were done, my friends in Tel Aviv played them, but I had the feeling that something still remained to be said through this means of expression – that here, perhaps, something like a new aesthetic could arise. I had the idea of writing a yearlong cycle of 365 pieces. That took about three years, and I was so preoccupied with the work that I didn’t actually notice when piece 365 came and went, - and I still continue to write them almost every day.

Lihavointi minun. Ja eräs kirjoittaa kymmenentuhatta haikua. Ihailen megalomaanista asennetta ja koen tuollaisen megalomanian hyvin positiivisena, kai sitä negatiivistakin megalomaniaa on. Suuri on mieleeni. Mieletön. Siksi minua ahdistaa tuo "mua ei kiinnosta" -asenne, mutta se on oma syyni jos se ahdistaa.

Megalo- ja monomaniani manifestaatiota on tämä blogini, jonka itseinhoisesti ja -vihaisesti nimesin läskikaupungillajamaaksi. Mutta sitten kun stilisoidaan niin stilisoidaankin niin maan mahdottomasti. Tarkoitan runoilija Hannu Heliniä, jonka laaja runotuotanto on yhtä stilisoinnin juhlaa ja samalla se on epämodernistisesti runoelmaa. Helinin tekstimassasta on vaikea antologioihin lainata, kun massa on tulossa koko ajan mukana. Se roikkuu. Jos runoilija olisi sillä tavoin stilisoinut, että olisi tehnyt erillisiä runoja niin meillä kaikilla olisi helpompaa. Onneksi ei ole. Runoilija onkin kertonut siitä, miten joskus v. 1982 häntä yritettiin taivutella "pätkimään", muttei suostunut. Se on oikein.