Todella alustava huomio Puhdistuksesta
"Jotain oli sanottava – jos ei ollut tarinaa, niin sitten jotain muuta, ihan mitä tahansa. Hän etsi sanomista myyränmultakeoista, joita kulki rivissä talon päädyssä, raskaiden omenapuiden välistä pilkottavista mehiläispesien tervapahvikatoista, etsi juttua veräjän toisella puolella seisovasta tahkosta ja piharatamosta jalkansa alla, etsi sanottavaa kuin nälkäinen eläin saalista, mutta hänen tylsistä hampaantyngistään lipesi kaikki." (s. 30)
Minä en jaksa lukea Sofi Oksasen Puhdistusta. Ostin sen tänään, mukana tuli libretto, mutta kun teksti on yllä olevan kaltaista niin alkoi nopeasti uuvuttaa. Yritän ehkä vielä, kun kirjaa on niin paljon kehuttu. Olen vasta sivulla 35.
Kaikkitietävä kertoja tahmaannuttaa vatvomisellaan tekstiä, kun kuitenkin näyttäisi olevan tarkoituksena, että "jotain tapahtuu", aavistellaan, viitataan tulevaan, menneeseen ja (vielä) kertomattomaan. Lyhyesti sanoen: välttävästi kirjoitettua tekstiä.
Mutta olen vasta alussa ja tekstin taso voi parantua. Vähän kuitenkin epäilen, sillä tämä on sitä proosaa, jossa panostetaan alkuihin, "säväytyksiin". Muistaakseni Stalinin lehmät oli paremmin kirjoitettu, vaikka ajattelultaan naiivi.
Kerrankin näkökulmatekniikka saattaisi toimia. On sitä hieman, eri luvuissa kaikkitietävyys on eri asteista. Mutta ihan oikeasti: tästäkö on kohistu? Pikkasenko poliittista.
Teksti ei etene. Se siinä on. Vaikka yrittää edetä. Lyhyet, paikallistetut ja ajallistetut, nimetyt luvut jonkun Ellroyn tapaan. Että tässä nyt selostetaan tapausten kulku. Mutta kun selostus menee junnaukseksi!
Katsotaan nyt. Josko se tästä.
3 kommenttia:
Olen samaa mieltä Puhdistuksesta - Stalinin lehmät oli kerronnaltaan monta kertaa palkitsevampaa, rennompaa jne. Kyyhkytkin on mielestäni Puhdistusta onnistuneempi. Miksi juuri tämä kirja putosi raateihin ja rummutettuna suureen yleisöön? Siinäpä kysymys, jonka kautta voi pohtia suomalaista kirjallisuusinstituutiota. Sanon silti, että Puhdistus oli ilmestymisvuotensa parhaita proosateoksia Suomessa.
Luin lisää. Nyt langat vähän aukeavat, niin sanotusti, ja pääsee kärryille, mutta kun kärryiltä otettiin niin kömpelösti vastaan. Aihe on mielenkiintoinen mutta harmittaa sama kuin Ylikankaan Aseveljen petoksessa, että hyvä aihe (Viron kohtalonvuodet jne.) hukutetaan keskinkertaiseen poetiikkaan.
Oksanen onnistuu toisinaan taideproosassaan, sitten menee taas aivan ohi, joskus myös samassa virkkeessä: ensin hyvä kielikuva ja sitten aivan kamala. Siis epätasaista on. Kuulostaa hassulta, mutta tämä kirja todella kaipaisi hyvää kustannustoimittamista, sitä reipasta punakynäilyä mistä Harri Haanpäätä aina kehutaan. Tuosta mössöstä erottuu hyvä tarina. Olen sivulla 55 ja sen voi jo sanoa. Kohta luen lisää.
Tiedän ettei tästä pitäisi puhua, mutta esitän silti mielipiteeni. Enkä moiti täysin, paljon hyvää on, mutta se jatkuva konformistinen ja konservatiivinen maailmankuvan esiin puskeminen kyllästyttää ja Oksasta sanotaan joksikin liberaaliksi ja räväkäksi. O tempora &c.
Mieleen on jäänyt kuinka yle/aamutv:n toimittaja joutui hakemaan suorassa lähetyksessä sanoja suuhunsa haastateltavanaan olleen Sofin myhäillen todetess natsienkin olleen vain ihmisiä.
Joku lappilainenkin kirjailija on tainnut tänä vuonna alkanut raaputellaa ruostetta natsien pinnasta.
Sitä saa, mitä kylvää. Ehdotonta uskollisuutta johtajalle,
Lähetä kommentti