Olen lukenut viime päivinä Matti Tiisalan romaania Niityt höyryävät kuin joki vuodelta 2006. Hyvällä tuurilla saan sen huomenna luetuksi. Näen, että omassa proosapoetiikassani on paljon samaa Tiisalan kanssa ja myös aiheet ovat samoja. Minä sentään pääsin sisäisestä karkotuksesta pois, asia, jota viime viikkoina on yleisesti kaduttu kautta maan. Sisäisen karkotukseni aikana minulle mm. sanottiin "Sua ei päästetä takasin Helsinkiin." En edes kysynyt, ketkä eivät päästä, sillä sen jälkeen kaikki olisi ollut minulle mahdotonta. Minulle sanottiin tuo lause lämpimässä autossa pimeydessä. Sitten oli aika palata sisäiseen karkotukseen. Näiden ihmisten toimintaa ei mikään laki ole estämässä. Ostin viikolla toisenkin Tiisalan romaanin, jonka nimi on noin "Nimeämätön (2005)" se on hieman lyhyempi kuin Niityt höyryävät kuin joki, yhteensä tekstiä näissä teoksissa on osapuilleen 780 sivua. Ne ovat monologeja. Ne ovat vuosien 2005 ja 2006 parhaita kirjoja. Kolmas Tiisalan kirja, jonka ostin, on Runot 4.12.1996-1.3.1999. Hintaa näille tuli 36 euroa. Ja nämä kirjat ovat ikuisia, ikuisuus on halpaa. Karri Kokko epäili, että noin viisi ihmistä on lukenut Tiisalan romaanit. Janne Nummela on tehnyt koosteen Tiisalan runoudesta, koostetta ei tietenkään ole julkaistu. Onko minun pakko alkaa julkaista näitä neroteoksia, kun täällä kaikki muuten tapetaan? Mikä tätä paskasakkia oikein aina vaivaa, kun nerous heitä vituttaa? Tiisala ja Sven Laakso puhuvat taiteilijamurhista, ja taiteilijamurhat ovat tässä maassa täyttä totta, täällä on jokainen todellinen tekijä jatkuvassa hengenvaarassa. Hannu Helin, joka jo kuoli, hänellä oli syöpä, niin eräskin taidevaikuttaja epäili että Hannu Helin teeskenteli syöpää saadakseen huomiota. Hyvä Jumala! Tällaista tämä on. Täytyy tutkia laattatektoniikkaa, ehkä Provencessa ei ole maanjäristysvaaraa, sinne uskaltaisi muuttaa, sillä minusta tuntuu etten uskalla asua Suomessa näiden hirviöiden parissa. Tämä on tunteeni. Tulkaa siitä vittuilemaan, "muut kestää", hienoa, mutta minä en näytä kestävän. Minulle tämä on liikaa. Lisäksi olen vakuuttunut, ettei kestäminen edes ole yleistä, mutta kun maan tapa on olla hiljaa ja hävetä yksikseen nurkassa viinapullo viimeisenä ystävänä. Minä en juo. Enkä pysy hiljaa. Matti Tiisala analysoi loistavasti sen, miten aina tässä maassa päädytään siihen, että taiteilija roikkuu hirressä.