Tämän piti olla Kritiikissä joskus vuosi sitten, muttei ollut, en tiedä miksi, mutta on minulle tämän tekemisestä maksettu:

"JA JOKAISELLA ARTIKLA 75 PERSEESSÄ"

Louis-Ferdinand Celine, Linnasta linnaan, suomentanut Ville Keynäs, jälkisanat Tommi Uschanov, Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2016, 390 s. Alkuteos D'un château l'autre (1957).

" natsit eivät olleet mukavia, mutta entä Euroopan lempeys sitten?" - Linnasta linnaan, s. 86

Kun kerrot kaduntallaajalle kirjailija Louis-Ferdinand Célinestä (1894-1961), hän ei tiedä kenestä puhut, sitten jos hän saa tietää kuka Céline on, hän sanoo että se on natsi. Kun kerrot kirjallisuusihmiselle Célinestä, hän sanoo että se on natsi. Tällaiset hyvin inhimilliset seikat on pidettävä mielessä, kun alkaa tutkia Célineä, tässä tapauksessa hänen teoksestaan D'un château l' autre tehtyä suomennosta Linnasta linnaan. Kyseessä on trilogian ensimmäisen osan suomennos ja sopii toivoa, että Ville Keynäs suomentaa loputkin osat. Itse asiassa hänen pitäisi suomentaa koko Célinen tuotanto, hän siihen pystyy. Ei Célineltä ole tähän mennessä suomennettu kuin Niin kauas kuin yötä riittää ja Kuolema luotolla, joten työtä riittäisi mutta työ olisi taatusti mielenkiintoista.

Kustantaja on onnistunut ihan hyvin työssään. Painovirheitä on yllättävän vähän eikä taittokaan ole ruma. Kirjan ulkoasu on miellyttävä. Jokin virhe alkuperäisteoksen julkaisuvuodessa on pientä nykyisinä jälkioikolukuisina aikoina.

Céline oli joskus ennen toista maailmansotaa saksalaismielinen, mutta tokeni sittemmin. Linnasta linnaan on ilmestynyt vuonna 1957 ja siinä ei ole enää mitään mielisyyksiä, pelkkää vihaa ihmiskuntaa kohtaan, jota minäkin vihaan. Thomas Bernhardissa minua ärsyttää se, että hän jaksaakin moittia Itävaltaansa kansallissosialismista ja katolilaisuudesta, mutta ei Bernhard voinut sille mitään, että hän oli joutunut elämään Itävallassa, jossa juuri mainitsemani instituutiot ovat voimissaan. Vähän halvalta se silti kuulostaa. Célinessä minua ei ärsytä mikään, mutta ehkä on niin, että viha katolilaisuutta kohtaan on luonnollista sekin. Kansallissosialismihan on ihmisen perimässä, joten Bernhardin taistelu on hieman hankala taistelu, kenties myös konformistinen taistelu, sillä kumman hyväksytty Bernhard jo nyt on Itävallassa. Célineä sen sijaan inhotaan yhä Ranskassa. Jokaisen kunnon kirjailijan pitäisi pyrkiä siihen, että häntä inhottaisiin kotikonnuillaan ja miksei pidemmälläkin ainakin tuhat vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Mitä tulee aikalaisarvosteluihin, niin kehuva aikalaisarvostelu on hirvittävintä mitä kirjailijalle voi tapahtua. Vielä kun joku Tommi Melender kertoo, että onpa hyvää tekstiä, niin on varmaa, että teksti on täyttä paskaa. Bernhardin romaanissa Vanhat mestarit päähenkilö Reger ei pidä siitä, että ihmiset saavat tietää taideteoksista, sillä hänen mukaansa ihmiset pilaavat kaiken. Olen tässä samaa mieltä Regerin kanssa, tosin olen kaikessa samaa mieltä Regerin kanssa - ja Célinen.

Lapsena ja nuorena Céline oli koulussa Saksassa ja myöhemmin soti saksalaisia vastaan, tällä lailla hän muistelee ihania varhaisaikojaan:

"1906! minut pantiin oppimaan saksaa!... siitä olisi hyötyä kaupankäynnissä!... kiitoksia vain Diepholz, Hannover!... muistoja!... saksalaiset olivat häijyjä jo silloin!... ehkä vielä pahempia kuin 44!... kaikki ne korvatillikat, joita sain Diepholz Hannoverissa! 1906!... Sedantag! Kaisertag! samoja raakalaisia kuin 14! samoja, joita jouduin kohtaamaan Poelkappelle-Flanderissa! Madeleine ei muuten ollut siellä! Kappelle-Flanderissa! eikä Vermersh! ei edes de Gaulle! sakemanneja vastaan tarvitaan tosimiehiä! ei mitään Malrauxia, nuorten idolia! eikä sieltä moni hengissä selvinnyt! todiste: minä itse!" (s. 335)

Kuten kaikki ihmiset aina ja kaikkialla, hänkin vihasi juutalaisia, sillä kuka nyt ei juutalaisia vihaisi. Juutalaisten vihaaminen on hyvin inhimillistä. Nykyisin sivistyneistö peittelee vihaansa Palestiinan tukemisella ja Israelin moittimisella, mikä hämää heitä itseään, kun taas rahvas on sympaattinen siinä naiiviudessaan, että toivoo juutalaisia kaasukammioihin. Céline oli toisen maailmansodan jälkeen huonossa maineessa siksi, että hän vihasi juutalaisia, koska juutalaisten vihaaminen oli mennyt ihmiskunnalla hieman liian pitkälle ja kaivattiin syntipukkeja. Muuta selitystä en keksi sille, että Célineä kohdeltiin toisen maailmansodan jälkeen rikollisesti. Hyvä kun hengissä selvisi.

Juuri lainauksessa esiintyneet Madeleinet, Vermeshit, de Gaullet ja Malrauxit olivat toisen maailmansodan jälkeen Célinen kimpussa kummallisella intensiteetillä. Céline tuomittiin. Hän virui loppuelämänsä Pariisin hirvittävissä esikaupungeissa, Meudonissa, jonka ilmapiiri Célinen kuvauksen mukaan oli hieman negatiivinen suhteessa kuuluisaan asukkaaseensa. Meudoniin oli ilmoitustauluille pantu ilmoituksia siitä, että Meudonissa asui "saasta! stalinisti!... natsi! pornografi! puoskari! maanvaiva!..." (s. 68) Célinen kuvauksesta ja kohtalosta tulee mieleen Helsingin Mellunmäessä asuva kirjailija Timo Hännikäinen, jonka kodin läheisyyteen kiinniteltiin ilmoituksia siitä, että lähistöllä asuu saasta, stalinisti, natsi, pornografi, puoskari ja maanvaiva. Hännikäinenhän kirjoitti jälkisanat Siltalan ensimmäiseen Céline-julkaisuun muutama vuosi sitten, Niin kauas kuin yötä riittää -romaanin tarkistettuun suomennokseen. Nykyisin Hännikäisen mainitseminenkin vie ikuiseen kirouksenalaisuuteen.

Linnasta linnaan alkaa ja loppuu Meudoniin. Välissä ollaan Saksassa Sigmaringenissä, Célinen kirjoitusasussa Siegmaringenissä. Kirjassa on 42 nimeämätöntä ja numeroimatonta lukua. Ensimmäiset 20 lukua sivulle 128 saakka ollaan Ranskassa, sitten luvun 41 loppuun sivulle 351 saakka pääosin Saksassa.

Siegmaringeniin olivat Ranskasta paenneet saksalaismieliset, "ja jokaisella artikla 75 perseessä!" kuten Céline asian ilmaisee. Suomennokseen on liitetty selitysosio, joka kertoo tästä artiklasta, että se kuului Ranskan rikoslakiin ja sen maanpetoksellisiin pykäliin. Artiklan perusteella määrättiin kuolemanrangaistuksia ja sitä viljeltiin kernaasti "vapautetussa" Ranskassa. Joku niinkin kammottava ihmissaasta kuin Sartre tietenkin pelastui, vaikka hän oli maanpetos luonteeltaan, tarkemmin sanottuna rikos ihmisyyttä vastaan, ja Sartrea Céline toki muistaa solvata kirjassaan tämän tästä. Hän käyttää tuosta idiootista nimitystä Tartre, joka selitysosion mukaan viittaa ranskan tarteen, joka suomentuu 'tyhmäksi', 'tylsäksi' ja 'hölmöksi", sekä 'tortuksi' ja 'piirakaksi'.

Sartrestahan tuli kommunisti melko tarkkaan kesäkuun kuudes päivä vuonna 1944 ja myöhemmin maolainen. Se on varmaan eksistentialismia tuollainen. Vitsin mukaan Tartren elämänkumppani Simone de Beauvoir oli historian toiseksi huonoin filosofi, mikä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että hän olisi ollut parisuhteensa huonoin filosofi. Tartrella tosiaan oli tekemistä ihannoidessaan erilaisia diktatuureja. Häntä ilmeisesti ja toivottavasti ahdisti se, että Inhon, Tartren surkean romaanin vuodelta 1938, motto oli Célinen näytelmästä L'Église. Jo vuonna 1938 Céline oli antisemiitin kirjoissa, joten kummallinen oli Tartren ratkaisu paitsi katsottuna senhetkisestä reaalipoliittisesta vinkkelistä. Inhoan melkein kaikkia filosofeja, mutta Tartrea eniten. Céline analysoi Tartrea muun muassa näin:

"... esimerkiksi agentti Tartre!... palvoi minua sakemannien aikana ja nousi sitten nuorison idoliksi, tyhjänlässyttäjien tsaariksi!... sekopäinen, kaksoisleukainen, roikkuperseinen, pillit ja rillit, löyhkä ja muu! Mauriacin mutiainen ja satiainen!... ripaus Claudelia! Gnome ja Rhône! hauraat hybridit!... haaskalinnut ja Rutto! rikos kannattaa!..." (s. 14)

Noinhan se on. Ja tämä on julkaistu Ranskassa vuonna 1957. Tuolloin tällaista ei olisi voitu Suomessa julkaista (Haavion mutiainen ja satiainen!) kiitos natsien, eikä vuonna 2016 (Ketun mutiainen ja satiainen!) kiitos ei-natsien, sillä nykynatsimme eivät osaa lukea. Kuitenkin sama kielto on tässä maassa päällä ja Céline-suomennoksen yhteydessä on jankutettava kaikkea naurettavaa.

Céline kävi nykyvasemmistolaistemmekin ihannemaassa Neuvostoliitossa (tosin natsien perillismaa DDR miellyttää heitä vielä enemmän ja tämä on tosiasia, minulle on sen kommunisti sanonut ilmeisen varomattomasti) ja kuvailee matkansa rahoitusta:

"... kun rouva Triolette ja hänen gastriittinen Larengoninsa käänsivät tuon kelpo opuksen venäjäksi... minkä ansiosta saatoin matkustaa katsomaan itse tuota Venäjää... omalla kustannuksellani! en kruunun varoilla, kuten Gide ja Malraux ja tutti quanti, kansanedustajat... nyt te kuulitte, miten minä siellä olin!" (s. 23)

Kelpo opus on Niin kauas kuin yötä riittää (1932), rouva Triolette Elsa Triolet ja Larengon Louis Aragon. Linnasta linnaan -romaanista on hauska etsiä Célinen luonnehdintoja kuuluisista miehistä ja naisistakin. Lääkärinä hän oli mieltynyt fysiologisiin kuvauksiin ja "gastriittinen Larengon" on osuva kuvaus tuosta hirvityksestä, surrealistista, sillä surrealismi kokonaisuudessaan oli naurettavaa, minkä tajusi Dalí.

Célinen entinen kustantaja (entinen siitä syystä että hänet tapettiin) Robert Denoël saa osakseen nimitykset "teeskentelijä, hurskastelija, parittaja" (s. 51, Céline käyttää tässä Denoëlista nimeä Bourdonnais), mutta Céline korostaa että hänen nykyinen kustantajansa Gaston Gallimard on samanlainen. Mainittakoon että Gallimard esiintyy kirjassa nimellä Achille Brottin ja selitysosion mukaan nimi on "Väännelmä kustantamon osoitteesta Pariisissa (5, rue Sébastien-Bottin) ja sanasta crottin, 'sonta'." Että rakastan tuollaista. Jean Paulhan esiintyy Célinellä nimellä Norbert Loukoum, selitysosion mukaan nimi viitannee muun ohella tanskan huussia merkitsevään sanaan lokum. Kirjan puolimaissa Céline ilmoittaa Loukoumista: "yhtä onttoa emätintä koko mies!" (s. 181)

Monista Célinen ongelmista suurimpia ellei suurin oli se, että hän oli eläinrakas. Hänellä oli kissoja ja koiria. Tämä on ollut kultuuri-ihmisten mielestä kammottavaa, sillä kulttuuri-ihminen vihaa eläimiä. Kultuuri-ihmisen humanismi on sitä, että hän on kiintynyt ihmisiin, koska joku rakki on purrut kulttuuri-ihmistä lapsuudessa, kun kulttuuri-ihminen on ensin vetänyt hurttaa hännästä ja ollut muutenkin rasittava. Linnasta linnaan pitää kosolti sisällään rakastavia kuvauksia eläimistä. Ihmisistä Céline välittää vaimostaan Lilistä ja surkuttelee sitä, että Célinen äidin hauta häpäistiin pojan "syntien" tähden. Seuraavassa Céline kuvailee Bessy-koiraansa ja Bébert-kissaansa:

"Voin sanoa, että tykkäsin siitä todella, hölmöine karkuretkineenkin, en olisi luopunut siitä edes kaikesta maailman kullasta... kuten en myöskään Bébertistä, vaikka se olikin pahimman luokan pahansisuinen kynsijä ja raatelija, oikea tiikeri!... mutta sitten hyvinkin lempeä... ja suunnattoman hemmottelunkipeä! se kävi ilmi kun matkustimme Saksan läpi... villipedon uskollisuus..." (s. 145)

Voin kuvitella, miten tämä loukkaa syvästi vasemmistovihreää humanistia. Lisäksi vasemmistovihreää humanistia loukkaa syvästi Célinen päihdekielteisyys, joka ilmenee jo romaanista Niin kauas kuin yötä riittää. Nyt Céline kertoo, ettei lääkärintoimessaan suosi huumeita, eivätkä hänen houreensa johdu alkoholista. Kirjan loppupuolella lapset sammuvat oluesta, mutta: "- - en huomannut! yhtä unessa kuin pennut?... enkä edes juonut mitään!... en juo koskaan... paitsi vesikanisteristani..." (s. 343) Célinen alkoholikielteisyydestä tulee mieleen Pentti Linkola, joka ei juo, jotta pystyy tarkkailemaan maailmaa. Lääkärintoimessaan Célinellä oli sekin ongelma, ettei hän oikein pystynyt ottamaan rahaa vastaan, eikä hänellä ollut autoa saati palvelijaa. Lääkärin uskottavuus kärsii tuollaisista puutteista, etenkin kun on ollut kymmenen vuotta sitten artikla 75 perseessä.

 Kuitenkin Céline hoitaa potilaitaan, myös idiooteimpeja heistä: "Jos näkisin vaikka Tartren tuskissaan... 'kyylä' sanoisin sille, 'ylös siitä!... leuka pystyyn! paskapaise!... taistele! anna palaa! pure hammasta! älä anna periksi!... olet ääliö ja hirviö, mutta olet sentään koulutettu!...'" (s. 82) Tämä ei voi olla inhimillisyyttä, sillä inhimillisyyttä on antisemitismi, sotiminen, ääriliikkeistä innostuminen, köyhän päälle sylkeminen ynnä muu... inhimillisyys. Céline ei ole inhimillinen. Siksi luen häntä, enkä esimerkiksi aikalaisiamme, jotka kehua retostelevat olevansa solidaarisia, empaattisia ja suvaitsevaisia, joita he nimenomaan eivät ole. Céline on REHELLINEN, toisin kuin koko muu ihmiskunta.