Tämän piti olla Kritiikissä joskus vuosi sitten, muttei ollut, en tiedä miksi, mutta on minulle tämän tekemisestä maksettu:
"JA
JOKAISELLA ARTIKLA 75 PERSEESSÄ"
Louis-Ferdinand
Celine, Linnasta linnaan, suomentanut Ville Keynäs,
jälkisanat Tommi Uschanov, Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki
2016, 390 s. Alkuteos D'un château l'autre (1957).
"
natsit eivät olleet mukavia, mutta entä Euroopan lempeys sitten?"
- Linnasta linnaan, s. 86
Kun
kerrot kaduntallaajalle kirjailija Louis-Ferdinand Célinestä
(1894-1961), hän ei tiedä kenestä puhut, sitten jos hän saa
tietää kuka Céline on, hän sanoo että se on natsi. Kun kerrot
kirjallisuusihmiselle Célinestä, hän sanoo että se on natsi.
Tällaiset hyvin inhimilliset seikat on pidettävä mielessä, kun
alkaa tutkia Célineä, tässä tapauksessa hänen teoksestaan D'un
château l' autre tehtyä suomennosta Linnasta linnaan.
Kyseessä on trilogian ensimmäisen osan suomennos ja sopii toivoa,
että Ville Keynäs suomentaa loputkin osat. Itse asiassa hänen
pitäisi suomentaa koko Célinen tuotanto, hän siihen pystyy. Ei
Célineltä ole tähän mennessä suomennettu kuin Niin kauas kuin
yötä riittää ja Kuolema luotolla, joten työtä
riittäisi mutta työ olisi taatusti mielenkiintoista.
Kustantaja
on onnistunut ihan hyvin työssään. Painovirheitä on yllättävän
vähän eikä taittokaan ole ruma. Kirjan ulkoasu on miellyttävä.
Jokin virhe alkuperäisteoksen julkaisuvuodessa on pientä nykyisinä
jälkioikolukuisina aikoina.
Céline
oli joskus ennen toista maailmansotaa saksalaismielinen, mutta tokeni
sittemmin. Linnasta linnaan on ilmestynyt vuonna 1957 ja siinä
ei ole enää mitään mielisyyksiä, pelkkää vihaa ihmiskuntaa
kohtaan, jota minäkin vihaan. Thomas Bernhardissa minua ärsyttää
se, että hän jaksaakin moittia Itävaltaansa kansallissosialismista
ja katolilaisuudesta, mutta ei Bernhard voinut sille mitään, että
hän oli joutunut elämään Itävallassa, jossa juuri mainitsemani
instituutiot ovat voimissaan. Vähän halvalta se silti kuulostaa.
Célinessä minua ei ärsytä mikään, mutta ehkä on niin, että
viha katolilaisuutta kohtaan on luonnollista sekin.
Kansallissosialismihan on ihmisen perimässä, joten Bernhardin
taistelu on hieman hankala taistelu, kenties myös konformistinen
taistelu, sillä kumman hyväksytty Bernhard jo nyt on Itävallassa.
Célineä sen sijaan inhotaan yhä Ranskassa. Jokaisen kunnon
kirjailijan pitäisi pyrkiä siihen, että häntä inhottaisiin
kotikonnuillaan ja miksei pidemmälläkin ainakin tuhat vuotta hänen
kuolemansa jälkeen.
Mitä
tulee aikalaisarvosteluihin, niin kehuva aikalaisarvostelu on
hirvittävintä mitä kirjailijalle voi tapahtua. Vielä kun joku
Tommi Melender kertoo, että onpa hyvää tekstiä, niin on varmaa,
että teksti on täyttä paskaa. Bernhardin romaanissa Vanhat
mestarit päähenkilö Reger ei pidä siitä, että ihmiset
saavat tietää taideteoksista, sillä hänen mukaansa ihmiset
pilaavat kaiken. Olen tässä samaa mieltä Regerin kanssa, tosin
olen kaikessa samaa mieltä Regerin kanssa - ja Célinen.
Lapsena
ja nuorena Céline oli koulussa Saksassa ja myöhemmin soti
saksalaisia vastaan, tällä lailla hän muistelee ihania
varhaisaikojaan:
"1906! minut pantiin oppimaan
saksaa!... siitä olisi hyötyä kaupankäynnissä!... kiitoksia vain
Diepholz, Hannover!... muistoja!... saksalaiset olivat häijyjä jo
silloin!... ehkä vielä pahempia kuin 44!... kaikki ne
korvatillikat, joita sain Diepholz Hannoverissa! 1906!... Sedantag!
Kaisertag! samoja raakalaisia kuin 14! samoja, joita jouduin
kohtaamaan Poelkappelle-Flanderissa! Madeleine ei muuten ollut
siellä! Kappelle-Flanderissa! eikä Vermersh! ei edes de Gaulle!
sakemanneja vastaan tarvitaan tosimiehiä! ei mitään Malrauxia,
nuorten idolia! eikä sieltä moni hengissä selvinnyt! todiste: minä
itse!" (s. 335)
Kuten
kaikki ihmiset aina ja kaikkialla, hänkin vihasi juutalaisia, sillä
kuka nyt ei juutalaisia vihaisi. Juutalaisten vihaaminen on hyvin
inhimillistä. Nykyisin sivistyneistö peittelee vihaansa Palestiinan
tukemisella ja Israelin moittimisella, mikä hämää heitä itseään,
kun taas rahvas on sympaattinen siinä naiiviudessaan, että toivoo
juutalaisia kaasukammioihin. Céline oli toisen maailmansodan jälkeen
huonossa maineessa siksi, että hän vihasi juutalaisia, koska
juutalaisten vihaaminen oli mennyt ihmiskunnalla hieman liian
pitkälle ja kaivattiin syntipukkeja. Muuta selitystä en keksi
sille, että Célineä kohdeltiin toisen maailmansodan jälkeen
rikollisesti. Hyvä kun hengissä selvisi.
Juuri
lainauksessa esiintyneet Madeleinet, Vermeshit, de Gaullet ja
Malrauxit olivat toisen maailmansodan jälkeen Célinen kimpussa
kummallisella intensiteetillä. Céline tuomittiin. Hän virui
loppuelämänsä Pariisin hirvittävissä esikaupungeissa,
Meudonissa, jonka ilmapiiri Célinen kuvauksen mukaan oli hieman
negatiivinen suhteessa kuuluisaan asukkaaseensa. Meudoniin oli
ilmoitustauluille pantu ilmoituksia siitä, että Meudonissa asui
"saasta! stalinisti!... natsi! pornografi! puoskari!
maanvaiva!..." (s. 68) Célinen kuvauksesta ja kohtalosta tulee
mieleen Helsingin Mellunmäessä asuva kirjailija Timo Hännikäinen,
jonka kodin läheisyyteen kiinniteltiin ilmoituksia siitä, että
lähistöllä asuu saasta, stalinisti, natsi, pornografi, puoskari ja
maanvaiva. Hännikäinenhän kirjoitti jälkisanat Siltalan
ensimmäiseen Céline-julkaisuun muutama vuosi sitten, Niin kauas
kuin yötä riittää -romaanin tarkistettuun suomennokseen.
Nykyisin Hännikäisen mainitseminenkin vie ikuiseen
kirouksenalaisuuteen.
Linnasta
linnaan alkaa ja loppuu Meudoniin. Välissä ollaan Saksassa
Sigmaringenissä, Célinen kirjoitusasussa Siegmaringenissä.
Kirjassa on 42 nimeämätöntä ja numeroimatonta lukua. Ensimmäiset
20 lukua sivulle 128 saakka ollaan Ranskassa, sitten luvun 41 loppuun
sivulle 351 saakka pääosin Saksassa.
Siegmaringeniin
olivat Ranskasta paenneet saksalaismieliset, "ja jokaisella
artikla 75 perseessä!" kuten Céline asian ilmaisee.
Suomennokseen on liitetty selitysosio, joka kertoo tästä
artiklasta, että se kuului Ranskan rikoslakiin ja sen
maanpetoksellisiin pykäliin. Artiklan perusteella määrättiin
kuolemanrangaistuksia ja sitä viljeltiin kernaasti "vapautetussa"
Ranskassa. Joku niinkin kammottava ihmissaasta kuin Sartre tietenkin
pelastui, vaikka hän oli maanpetos luonteeltaan, tarkemmin sanottuna
rikos ihmisyyttä vastaan, ja Sartrea Céline toki muistaa solvata
kirjassaan tämän tästä. Hän käyttää tuosta idiootista
nimitystä Tartre, joka selitysosion mukaan viittaa ranskan tarteen,
joka suomentuu 'tyhmäksi', 'tylsäksi' ja 'hölmöksi", sekä
'tortuksi' ja 'piirakaksi'.
Sartrestahan
tuli kommunisti melko tarkkaan kesäkuun kuudes päivä vuonna 1944
ja myöhemmin maolainen. Se on varmaan eksistentialismia tuollainen.
Vitsin mukaan Tartren elämänkumppani Simone de Beauvoir oli
historian toiseksi huonoin filosofi, mikä ei kuitenkaan merkinnyt
sitä, että hän olisi ollut parisuhteensa huonoin filosofi.
Tartrella tosiaan oli tekemistä ihannoidessaan erilaisia
diktatuureja. Häntä ilmeisesti ja toivottavasti ahdisti se, että
Inhon, Tartren surkean romaanin vuodelta 1938, motto oli
Célinen näytelmästä L'Église. Jo vuonna 1938 Céline oli
antisemiitin kirjoissa, joten kummallinen oli Tartren ratkaisu paitsi
katsottuna senhetkisestä reaalipoliittisesta vinkkelistä. Inhoan
melkein kaikkia filosofeja, mutta Tartrea eniten. Céline analysoi
Tartrea muun muassa näin:
"... esimerkiksi agentti Tartre!...
palvoi minua sakemannien aikana ja nousi sitten nuorison idoliksi,
tyhjänlässyttäjien tsaariksi!... sekopäinen, kaksoisleukainen,
roikkuperseinen, pillit ja rillit, löyhkä ja muu! Mauriacin
mutiainen ja satiainen!... ripaus Claudelia! Gnome ja Rhône! hauraat
hybridit!... haaskalinnut ja Rutto! rikos kannattaa!..." (s. 14)
Noinhan
se on. Ja tämä on julkaistu Ranskassa vuonna 1957. Tuolloin
tällaista ei olisi voitu Suomessa julkaista (Haavion mutiainen ja
satiainen!) kiitos natsien, eikä vuonna 2016 (Ketun mutiainen ja
satiainen!) kiitos ei-natsien, sillä nykynatsimme eivät osaa lukea.
Kuitenkin sama kielto on tässä maassa päällä ja
Céline-suomennoksen yhteydessä on jankutettava kaikkea naurettavaa.
Céline
kävi nykyvasemmistolaistemmekin ihannemaassa Neuvostoliitossa (tosin
natsien perillismaa DDR miellyttää heitä vielä enemmän ja tämä
on tosiasia, minulle on sen kommunisti sanonut ilmeisen
varomattomasti) ja kuvailee matkansa rahoitusta:
"... kun rouva Triolette ja hänen
gastriittinen Larengoninsa käänsivät tuon kelpo opuksen
venäjäksi... minkä ansiosta saatoin matkustaa katsomaan itse tuota
Venäjää... omalla kustannuksellani! en kruunun varoilla,
kuten Gide ja Malraux ja tutti quanti, kansanedustajat... nyt
te kuulitte, miten minä siellä olin!" (s. 23)
Kelpo
opus on Niin kauas kuin yötä riittää
(1932), rouva Triolette Elsa Triolet ja Larengon Louis Aragon.
Linnasta linnaan -romaanista on hauska etsiä Célinen
luonnehdintoja kuuluisista miehistä ja naisistakin. Lääkärinä
hän oli mieltynyt fysiologisiin kuvauksiin ja "gastriittinen
Larengon" on osuva kuvaus tuosta hirvityksestä, surrealistista,
sillä surrealismi kokonaisuudessaan oli naurettavaa, minkä tajusi
Dalí.
Célinen
entinen kustantaja (entinen siitä syystä että hänet tapettiin)
Robert Denoël saa osakseen nimitykset "teeskentelijä,
hurskastelija, parittaja" (s. 51, Céline käyttää tässä
Denoëlista nimeä Bourdonnais), mutta Céline korostaa että hänen
nykyinen kustantajansa Gaston Gallimard on samanlainen. Mainittakoon
että Gallimard esiintyy kirjassa nimellä Achille Brottin ja
selitysosion mukaan nimi on "Väännelmä kustantamon
osoitteesta Pariisissa (5, rue Sébastien-Bottin) ja sanasta crottin,
'sonta'." Että rakastan tuollaista. Jean Paulhan esiintyy
Célinellä nimellä Norbert Loukoum, selitysosion mukaan nimi
viitannee muun ohella tanskan huussia merkitsevään sanaan lokum.
Kirjan puolimaissa Céline ilmoittaa Loukoumista: "yhtä onttoa
emätintä koko mies!" (s. 181)
Monista
Célinen ongelmista suurimpia ellei suurin oli se, että hän oli
eläinrakas. Hänellä oli kissoja ja koiria. Tämä on ollut
kultuuri-ihmisten mielestä kammottavaa, sillä kulttuuri-ihminen
vihaa eläimiä. Kultuuri-ihmisen humanismi on sitä, että hän on
kiintynyt ihmisiin, koska joku rakki on purrut kulttuuri-ihmistä
lapsuudessa, kun kulttuuri-ihminen on ensin vetänyt hurttaa hännästä
ja ollut muutenkin rasittava. Linnasta linnaan pitää kosolti
sisällään rakastavia kuvauksia eläimistä. Ihmisistä Céline
välittää vaimostaan Lilistä ja surkuttelee sitä, että Célinen
äidin hauta häpäistiin pojan "syntien" tähden.
Seuraavassa Céline kuvailee Bessy-koiraansa ja Bébert-kissaansa:
"Voin sanoa, että tykkäsin siitä
todella, hölmöine karkuretkineenkin, en olisi luopunut siitä edes
kaikesta maailman kullasta... kuten en myöskään Bébertistä,
vaikka se olikin pahimman luokan pahansisuinen kynsijä ja raatelija,
oikea tiikeri!... mutta sitten hyvinkin lempeä... ja suunnattoman
hemmottelunkipeä! se kävi ilmi kun matkustimme Saksan läpi...
villipedon uskollisuus..." (s. 145)
Voin
kuvitella, miten tämä loukkaa syvästi vasemmistovihreää
humanistia. Lisäksi vasemmistovihreää humanistia loukkaa syvästi
Célinen päihdekielteisyys, joka ilmenee jo romaanista Niin kauas
kuin yötä riittää. Nyt Céline kertoo, ettei
lääkärintoimessaan suosi huumeita, eivätkä hänen houreensa
johdu alkoholista. Kirjan loppupuolella lapset sammuvat oluesta,
mutta: "- - en huomannut! yhtä unessa kuin pennut?... enkä
edes juonut mitään!... en juo koskaan... paitsi
vesikanisteristani..." (s. 343) Célinen alkoholikielteisyydestä
tulee mieleen Pentti Linkola, joka ei juo, jotta pystyy tarkkailemaan
maailmaa. Lääkärintoimessaan Célinellä oli sekin ongelma, ettei
hän oikein pystynyt ottamaan rahaa vastaan, eikä hänellä ollut
autoa saati palvelijaa. Lääkärin uskottavuus kärsii tuollaisista
puutteista, etenkin kun on ollut kymmenen vuotta sitten artikla 75
perseessä.
Kuitenkin
Céline hoitaa potilaitaan, myös idiooteimpeja heistä: "Jos
näkisin vaikka Tartren tuskissaan... 'kyylä' sanoisin sille, 'ylös
siitä!... leuka pystyyn! paskapaise!... taistele! anna palaa! pure
hammasta! älä anna periksi!... olet ääliö ja hirviö, mutta olet
sentään koulutettu!...'" (s. 82) Tämä ei voi olla
inhimillisyyttä, sillä inhimillisyyttä on antisemitismi,
sotiminen, ääriliikkeistä innostuminen, köyhän päälle
sylkeminen ynnä muu... inhimillisyys. Céline ei ole inhimillinen.
Siksi luen häntä, enkä esimerkiksi aikalaisiamme, jotka kehua
retostelevat olevansa solidaarisia, empaattisia ja suvaitsevaisia,
joita he nimenomaan eivät ole. Céline on REHELLINEN, toisin kuin
koko muu ihmiskunta.
1 kommentti:
Aika outoa, mutta minuutti sitten mietin oliko se siinä Niin kauas kuin yötä riittää, että kirjan päähenkilö kävi New Orleansissa hakemassa puuvillaa denimin kutomista varten ja ilmeisesti toi sitä sitten jonnekin Provenceen, ilmeisesti Arlesin tienoille.
Se kirja oli kyllä aika kaikenkattava, siinä oli alussa sotakin. Nyt on mietittävä luenko tuon uuden jossain vaiheessa.
Kiitos tekstistä!
Lähetä kommentti