Matkan maittavaa antia

Käytiin Tampereella. Ehdotettiin, että esim. siirrän ensimmäiset 40-50 liuskaa johonkin myöhemmäs, alan olla sillä kannalla, että toteutan ehdotuksen. Tai sitten en! Ilmaisin myös, että lukija saa ihan itse etsiä lukujen alut, keskikohdat ja loput, tai ehken ilmaissut, mutta olisin voinut, ilmaista. Nykyrunoudessa on vähän sellainen tapa, että lukija kirjoittaa runoilijan kirjan, enkä tarkoita että näin toimisin, vaan tarkoitan että lukija etsiköön tekstimassasta välit.

Melko varmasti käy niin, että ns. lopuksi sekoitan järjestyksen jollakin aritmeettisella tavalla. Korostaisin sitä, että kaikessa on mieli, mutta se on löydettävä, mieli. Eli ergodista on. En tiedä miten tässä vielä käy. Olen kirjoittanut tätä niin pitkään, että osaan aavistaa, että huomenna saatan keksiä jotakin uutta. Siitä olen kyllä tyytyväinen, ettei lukija ollut huomannut lopun eroavuutta muuhun tekstiin. Olen sitä mieltä, ettei tekijän pidä kertoa mitään tekstin mahd. sisältämistä rajoituksista ja jo nyt olen paljastanut. Tietenkin saatan viedä harhaan. (Vrt. Joycen katumus)

Otsikko viittaa, luonnollisesti, Hans Selon Diivaan, jossa nautiskellaan Kai Terhon kirjahyllyn maittavasta annista. Kirjoitin Selon Pilvihipiäisestä pienen artikkelin johonkin kirjoituskokoelmaan, joka joskus ilmestyy, tai en tiedä onko minut potkittu kirjoituskokoelmasta pois.

Tahdon uhriksi I

Tahdon blondivitsien objektiksi

tahdon rasistien objektiksi

tahdon seksuaaliobjektiksi

tahdon objektiksi

sillä subjektiksi minusta ei ole.

Tahdon kaikkiin vähemmistöihin

mutta olen kaikissa enemmistöissä

kaikissa äänekkäissä vähemmistöissä

sillä olen valkoinen ja

hetero syön tehotuotettua lihaa

ja vitulleen menee muutenkin.

Olen mies vaikka miehisyyteni

kyseenalaistetaan jatkuvasti.

Olen katurunoilija.

Olen Suomen vaikutusvaltaisimman

herätysliikkeen jäsen.

Olen avantgarderunoilija.

Äänestin demaria.

Olen kevytmodernisti.

Voi vittusaatana kun minusta ei saa

uhria tekemälläkään.

*

Karua on mutta menköön. Mietin tätä uhriutumista ja miten minusta ei, voi vittusaatana, saa uhria tekemälläkään. Toisaalta voisi puhua vastuunotosta, että tekee asioille jotakin. Mutta se on hankalaa. Minä ainakin tahtoisin uhriksi. Mutta olen uhraaja! Olen rikkonut kaikkia käskyjä. Kaikkia useampaan kertaan. Olen palvonut vääriä Jumalia. Kironnut vanhempani. Varastanut. Tappanut. Huorintehnyt. Himoinnut. Valat vannonut silmää vinkaten.

Tahdon uhriksi II

Mutta olen uhraaja!

Olen rikkonut kaikkia käskyjä.

Kaikkia useampaan kertaan.

Olen palvonut vääriä Jumalia.

Kironnut vanhempani.

Varastanut. Tappanut.

Huorintehnyt. Himoinnut.

Valat vannonut silmää vinkaten.

Luin viimeinkin Miki Liukkosen Elisabetin. Pidinhän Valkoisista runoistakin. Elisabet on hyvä kirja. En osaa sanoa muuta. No, tämän verta: Elisabet on koskettava kirja. Ja: Elisabet on monipuolinen kirja (tätä sanoi joku jo Valkoisista runoista).

Error establishing a database connection

Tuommoinen tuli kun olin hakeutumassa muudalle sivustolle. Isolla ja ikävänä. Isona ja ikävänä. Luulin sitä kuumeiseksi harhaksi (vrt. psykosomatia), mutta ehkä se oli vain muuten konspiratiivista.

On ihastuttavaa kirjoittaa lausetta, virkettä, jonka loppuosasta ei ole mitään käsitystä. Sanaa. Mietit, että miten sen saat jotenkin kasaan, sitten onneksesi muistat, että voit kirjoittaa vaikka ", mutta ehkä se oli vain muuten konspiratiivista." Maineella on etunsa. Jos olisi täysjärkisen kirjoissa, olisi paljon hankalampaa.

Vau.

Onko Ruotsin toiminta nähtävä niin, että he ovat oiva eurooppalainen koekenttä erilaisille diktatuureille (vrt. 1930-luku)?

Olen jälleen onnellinen siitä, etten asu Ruotsissa enkä ole ruotsalainen. Olisin varmaan jo heittämässä juutalaisia uuniin.

Ruotsi on pelottava paikka.

Pitäisikö Ruotsia boikotoida, kun siellä on meno tuollaista? On sitä vähemmästäkin.

"SVT:n ohjelmaostoista vastaavan Stephen Mowbrayn mukaan Disney on päättänyt sensuroida kyseisen piirretyn kaikkialla maailmassa.
Sosiaalisessa mediassa piirretyn sensurointi on herättänyt paljon keskustelua. Ruotsin televisio SVT on saanut syytteitä sensuurista, vaikka päätös on Disneyn."

Kai Jykä nyt vähintään nootin käy viskaamassa Ruotsin lähetystöön?

Seitsemänsadan merkinnän, postauksen, viestin raja meni ns. rikki. Yksitoista kuukautta siihen meni. Ilmeisesti kaikki eivät päivitä blogiaan 2-10 kertaa päivässä. Niillä on muuta tekemistä. Keskiarvo tässä blogissa on vähän yli 2 päivitystä vuorokaudessa. Monilla se on paljon enemmän.

Posti hukkasi ensimmäisen Matti Klingen päiväkirjojen neljännentoista osan Sirkka ja muurahainen, mutta toinen osasi perille, sirkka ja muurahainen. Vilkaisin sitä ihan vähän. Muistelmatkin kesken. 1950-luku oli Suomessa todella mielenkiintoinen vuosikymmen, mitä, ei yllättävästi, sanoo Klingekin.

Myös Poesian kirjat tulivat mutta ovat yhä postissa. Haen maanantaina. Jos hakisin nyt, distraktoituisi lukemiseni vain lisää.

Kirjoitin yli kaksi sivua. Viikon määrä kahdeksan sivua. Ensi viikolla en enää voi väistellä vaikeita jaksoja, vaan ne on kirjoitettava. Väistelin kuitenkin hienosti, olen siinä harjaantunut. Väistelyssä on sekin hyvä puoli, että väistellessä tulee tehtyä jotakin muuta. Olen kirjoittanut takuulla nelinumeroisen luvun sivuja väistellessäni.

Turku on venäjäksi Typky.

Luin Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Oli se hyvä ja omahyväinen. Ei muu kuin vanhus, nainen, karjalainen ja taiteilija (erityisesti runoilija) voi kirjoittaa näin:

Minä en koskaan elämässäni ole tavoitellut helppoutta. "Oikeaa" ja "hyvää" olen kyllä tavoitellut. "Totuuttakaan" en ehkä ole tavoitellut, koska jo ajat sitten tajusin, että totuuksia on rajattomasti ja ne vaihtelevat kuin kaleidoskoopissa. Monet tavoittelevat helppoutta.

On Kuolinsiivouksessa paljon hyvää, mutta tuon kaltaiset kohdat rasittavat. Jos Klinge kirjoittaisi noin... Sanottaisiin että kaveri on tärähtänyt lopullisesti ja viimeisetkin rippuset suhteellisuudentajusta kaikonneet. Vanhoille helsinkiläisherrasmiehille niin voi sanoa, muttei vanhoille karjalaisrouville. Siinä se ero, eikä tämä ole kenenkään muun kuin meidän syytä, meidän, jotka olemme tehneet tästä maailmasta aivan naurettavan paikan elää ja olla.

Kilpeä ahdistaa sota, terrori, luonnonturmeleminen. Yhdysvaltain toimet aiheuttavat sydämentykytystä. Muistan miten ensimmäisen Irakin sodan aikana 1991 kerrottiin, että kirjailija Eeva Kilpeä otti sydämestä, jotenkin jäi mieleen. Kaikki ei voi olla pielessä, jos sentään joku ahdistuu maailman tolkuttomuudesta.

Suomen historian proseminaarissa esittelin Muistojen ajan (1998), yhteisniteen kirjoista Talvisodan aika (1989), Välirauha, ikävöinnin aika (1990) ja Jatkosodan aika (1993). Muistojen aika vaikutti minuun voimakkaasti, tajusin kirjan avulla jotakin omasta itsestäni, jopa. Harmi etten ole lukenut Rajattomuuden aikaa (2001), se kertoo sotia varhemmasta ajasta Kilven elämässä.

Kuolinsiivouksessa on päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1984-2011. Jännä, miten samana päivänä voi olla merkintöjä eri vuosikymmeniltä. Tekee hyvän säväyksen. Onkohan muita vastaavia teoksia, joissa päiväkirjamerkinnät olisi aseteltu päivämäärän mukaan?

Kirja oli lainassa yli kuukauden ennen kuin tänään tulin sen lukeneeksi. Luin sen tänään kahdesta syystä. Ensinnäkin tahdoin saada jonkin kirjan luetuksi kokonaan ja loppuun, kun jälleen kerran on useampi kirja kesken eikä loppu niissä oikein edes häämötä. Sitten on se syy, että Kuolinsiivous on ehdolla vuoden 2013 Runeberg-kirjallisuuspalkintoon.

Kuka ei vastustaisi ydinvoimaa?

Kuka ei vastustaisi turkistarhausta?

Kuka ei vastustaisi markkinataloutta?

En näe muita kuin psykologisia syitä em. asioiden kannattamiselle, eli yleisesti neuroottisuuden, useimmin tietynlaisen aivan väärin ymmärretyn miehisyyden, "hei olen mies ja tykkään rankoista jutuista, joita perustelen realismilla eli täytyyhän ihmisillä töitä olla ja muilla tolkuttomuuksilla kun ärsyttää viherpiipertäjät".

Psykologisen selittämisen ongelma on siinä, että ne, joiden toiminta selittyy psykologisesti, eivät tahdo asiasta kuullakaan, mikä paradoksaalisesti usein todentaa heitä koskevan väitteen. Tämä on ongelma myös toiseen suuntaan, sillä kaikki kieltäminen ei todenna väitettä.

Joskus on niin terävää mielessä, mutta onneksi sen niin terävän unohtaa ennen kuin kirjoittaa sen niin terävän ylös.

STADILAISEN KATURUNOILIJAN KOHTALO

Kesällä '96
menin 60 metrin
syvyyteen
ja löysin
Tapani Kinnusen.
Olin Helsingin
yliopiston
opiskelijakirjastossa.
Sitten Seppo Lahtinen
alkoi suomentaa
ja julkaista
Bukowskia.
Turusta sanottiin
meille Stadiin:
"Saatanan homot!"
Luin pimeässä
Nuorta Voimaa,
dösäpysäkillä
Amerikan Matadoria,
aamuyöstä baarissa
lausuin Kinnusen
"Politiikkaa":
"Jälkeenpäin
polttelimme tupakkaa
ja kehuimme
uutta hallitusta."
En ollut
puhunut politiikkaa
vuosiin, mutta
väitin puhuneeni.
Olin Stadissa
ensimmäinen,
joka luki Mika Terhon
90-luvun kuvat,
muttei päätäni silitelty.
Akkakin heitti ulos.
En kuitenkaan
lähtenyt
Turkuun.

MAAILMAN TILA

Katson Kympin uutimia.

Ohjus laukaistu,
sähköt poikki,
maaseudulla vituttaa.

Taloustaantuma,
bensakin kallista,
rekassa ylipainoa.

Odotan loppukevennystä.

Tänään on Kenian itsenäisyyspäivä. Keniasta kotoisin olevan kummilapsemme kunniaksi ja muutenkin kuunnelkaamme tämä upea Kenian kansallislaulu Ee Mungu Nguvu Yetu, senhän kuulee loppukesäisin toistuvasti, kun avaa television tai radion:

NEROUS

Kinnunen
kysyi
kerran:

"Pidätkö
itseäsi
nerona?"

Vastasin:

"Kyllä."

Sitten
joimme
lisää
punaviiniä.

Jonkin verran valehdellen voin sanoa kirjoittaneeni kaksi (2) liuskaa, vaimo on Helsingissä ja aion sanoa hänelle kirjoittaneeni tiistaina, tänään, kolme (3) liuskaa, ja maanantaina, eilen, kolme (3) liuskaa. Hyvä kun tietää nämä jo etukäteen. Todellisuudessa kuuntelen 80-lukulaista populaarimusiikkia, mutta aion kertoa kuunnelleeni Bachia. Se ei ole edes suuremmin valehdeltu, sillä 80-lukulaiseen populaarimusiikkiini kuuluu yhtye, jonka laulaja oli nimeltään Bach.

Sitten asiaan. Liitin tänään omistukseeni kolme kirjaa. Kaksi saapui Vantaan Antikvariaatista, FM Kai Murroksen Vallankumous ja sen toteuttaminen modernissa yhteiskunnassa (6 euroa) ja professori (emeritus) Matti Klingen Tanskan sää. Päiväkirjastani 2010-2011 (15 euroa). Postikulut olivat 3 euroa eli koko paska vei rahojani 24:n euron verran.

Mutta ei näistä mitään, sillä posti toi myös Emily Thackerin Emilyn Etikkadieettikirjan, tuon kauan ja hartaasti odottamani teoksen. Kirjan on julkaissut Tresco Publishers, joka pitää majaa Yhdysvaltain Ohion osavaltion Cantonissa. Kyseessä on toinen suomenkielinen painos ja se on kenties painettu v. 1997.

Kirjasta löytyy käyttäjäin kokemuksia etikkadieetistä ja kirjasta. Muudan "F.H." Virginian Hayesista sanoo:

"Lopetin juuri etikkakirjanne lukemisen. Ostin kolme tai neljä lahjaksi. Tiedän ja uskon paljon siitä, mitä kirjoititte."

"J.G" Illinoisin Sibleystä puolestaan noteeraa:

"Minä aloitin... omenaviinietikkaa ja hunajaa vedessä kolme kertaa päivässä. Minulta putosi 15 kg niin nopeasti, että suorastaan säikähdin!"

Heti y.o. lainauksen jälkeen on lainaus "J.G.:ltä" Illinoisin Sibleystä (hauska sattuma, että samalta paikkakunnalta samannimikirjaiminen henkilö kuin ed. lainauksessa), mikä kulkee näin:

"Mieheni ja minä juomme omenaviinietikkaa omenamehun, grapehedelmämehun ja veden kanssa joka päivä (verenpaineen ja kolesterolin tasapainottamiseksi)."

Alan kohta lukea Emily Thackerin Emilyn Etikkadieettikirjaa ja panen onnekseni merkille, että kirjan loppuun on varattu laihduttajalle sivuja muistiinpanojen tekemistä varten.

On siitä puhuttu, että ateisteilta puuttuu jokin aisti tai osa psyykestä, mutta tätä kautta löysin tämän artikkelin, "Does Autism Lead to Atheism?" Artikkeli ei käsittele aivan merkityksetöntä kysymystä Jumalan olemassaolosta, vaan sitä, millainen ihminen ei huomioi tai huomaa persoonallista Jumalaa:

"magical thinking is just a natural extension of the everyday thinking that makes us (neurotypically) human. As far as the brain is concerned, God is one of us."

En nyt puhu niistä periaateateisteista, jotka tappelevat Jumalaa vastaan, vaan niistä, joiden mielestä Jumalaa ei oikeasti ole olemassa. Nykymaailma, kaikki nopeus, kaikki, aina, vähentää kykyämme aistia muutakin kuin jokapäiväistä, tekee laajemman aistimisesta hankalampaa. Tässä tulituksessa asiat hämärtyvät ja ihmisestä tulee autisti luontojaan. Artikkelissa mainitaan Aspergerin syndrooma, joka saattaa kuvata kokonaista aikakautta, joka valitettavasti on meidän aikakautemme. Keskittyä emme enää osaa. Kirjatkin katsotaan elokuvana "netistä".

Jonkin verran valehdellen voin sanoa kirjoittaneeni kaksi (2) liuskaa, vaimo on Helsingissä ja aion sanoa hänelle kirjoittaneeni maanantaina, tänään, kolme (3) liuskaa, ja tiistaina, huomenna, kolme (3) liuskaa. Hyvä kun tietää nämä jo etukäteen. Todellisuudessa kuuntelen 80-lukulaista populaarimusiikkia, mutta aion kertoa kuunnelleeni Bachia. Se ei ole edes suuremmin valehdeltu, sillä 80-lukulaiseen populaarimusiikkiini kuuluu yhtye, jonka laulaja oli nimeltään Bach. Nyt soi tämä:

Aika kiva. Mietin, kun kuuntelin laulajan selostusta, ettei sellaista ole sittemmin ollut, muttei ollut aiemminkaan, eikä silloinkaan, kun tätä oli, selostusta, hänellä. Nykyään vähempi puhuu. Esitykset ovat tietenkin pituudeltaan kahta ja kolmea tuntia (kyseinen tallenne on pituudeltaan 2 tuntia, 26 minuuttia ja 36 sekuntia), sisältävät sooloja, jotenkin niihin joutuu kuulija keskittymään ja se on ihan kamalaa. Olen tuollaisen eksessiivisyyden ihailija, laatu ja määrä yhdistetään niin a vot. Tilasinkin tänään toistatuhatta sivua runoutta. Se oli hauskaa. Saan kirjat noin helmikuussa (2014). Tämä nyt oli vähän ikävästi sanottu, muttei ollut, sillä nauratti viimeksi, kun Poesian postivastaava sähelsi ja oli siitä pahoillaan ja minulle tuli olo, ettei tarvitse olla pahoillaan, kun sattuuhan sitä.

Tämä maanantai. En tahtoisi, en sitten millään kirjoittaa sitä mitä pitäisi kirjoittaa. Kärvistelen tässä. Tahtoisin aivan muuta, mitä tahansa muuta kuin kirjoittaa sitä mitä pitäisi kirjoittaa. Esitänkin siis runon, se on nimeltään "Aihetta dialogiin":

Olimme syöneet liikaa.
Emme tahtoneet löytää aihetta dialogiin.
Puhuimme jopa runoudesta.

Tilasin äsken Poesian kirjakaupasta kolme (3) runokirjaa hintaan 55 euroa ja 50 senttiä, kun "kolome kirjaa saa ilman postimaksua". Muuten olisin tilannut vain yhden kirjan ja rahaa olisi kulunut 20 euroa. Luonteessani on oltava runoilijaa, kun olen tämmöinen.

Tämä maanantai.
En tahtoisi,
en sitten millään
tahtoisi kirjoittaa
sitä mitä pitäisi
kirjoittaa.
Kärvistelen tässä.
Tahtoisin aivan muuta.
Mitä tahansa muuta.
Kuin kirjoittaa
sitä mitä pitäisi
kirjoittaa.

("Kirjoittaa", kokoelmasta Niles Cranen päänahkaan tarttui papukaija, Hasta la Vista, Stadi 2009, 69 s.)

Viime aikoina vireintä tiedekeskustelua on käyty Arvoitus nimeltä elämä -blogissa. Kehotan tutustumaan.

Taidepolitiikkakeskustelu taasen on erityisen vireätä Kinnusen nakkikioskilla.

Kuka enää muistaa Luutiita? Syytä olisi, sillä siellä oli hyviä juttuja, joita toivoisi tulevan lisää. Herätkää siellä Luutiissa ja pankaa sinne jotakin ärsyttävää! Pankaa.

Eilen käveltiin biljardisalin ohi ja katsottiin, että siellä on kilpailut. Olisi ehkä kannattanut käydä vilkaisemassa.

Kun joskuskin uskaltaisi olla mikä on. Mitä kaikkea on.

Sielun Veljien versio "x vai y?" -tarinasta

 

 

 

Mitä Jumala sanoi, kun oli potkinut Aatamin ja Eevan Paratiisista pois?

"Helvetti on ensimmäiset ihmiset."

En päätynytkään Tampereelle. Turkulaista katurunoutta

Siis jos ihan oikeesti kirjoittaisi tuollaisen kirjan. On oltava varovainen sen kanssa, etteivät vitsit aivan aina tule tosiksi, se on postmodernismin tauteja, mutta menköön tämän kerran. Eikä tuossakaan kirjassa olisi mitään pilkkaamista, vaan se olisi kunnianteko... turkulaiselle katurunoudelle. Seuraavaksi voisi kirjoittaa

 

Päijänteen yläpäässä. Jyväskyläläistä avantgarderunoutta

ja trilogian täydellistäisi

 

Olen lukenut Derridaa. Helsinkiläistä kevytmodernistista runoutta

Siinä sitä olisi. Paikkatrilogiani. Kolmannessa osassa olisi ystävällismielistä naljailua, mutta välttelisin ilkeilyä. Turussa nämä asiat, hämmästyttävää kyllä, ymmärretään, mutta muualla joutuu helposti selittämään selviä asioita, kun Helsinkiinkin on valunut maakuntien tosikoita ja stadilainen huumori on ns. henkitoreissaan.

Turkulainen sen sijaan on rento humoristi, joka etenkin Raisio-huumorin saralla kunnostautuu vuorokaudenajoittain, vähintään. Esimerkki: "Mää käviin Raisiosaa. - Jaa. Jou'uikko liikennevaloisa pitkäänkii oottelemaan? - Joo." Jokainen aavistuksenkin huumorintajua omaava nauraa tälle vitsille hersyvästi, mutta tosikko ei ymmärrä missä vitsissä on clue.

Matti Klingen julkaistujen päiväkirjojen 13. osa Tanskan sää kertoo 27. kesäkuuta 2011 hämmästyttävän asian, jota harvemmin tulee ajatelleeksi toisesta maailmansodasta:

"Yhdysvaltojen arvellaan menettäneen sodassa 466 000 (314 000 kaatunutta ja 152 000 kadonnutta) miestä, Neuvostoliiton seitsemän miljoonaa (Molotovin ilmoittaman tiedon mukaan, luultavasti paljon enemmän), Yhdysvalloissa ei kai yhtään siviiliä, Neuvostoliitossa miljoonittain, puhumattakaan tuhotuista kaupungeista, tuotantolaitoksista ja infrastruktuurista."

Italikointi minun. Kohdassa Klinge tarkastelee sitä, että kenen ansiota oli että Saksa ei voittanut ja kenen ansiota se ei ollut. Laajemmin tarkasteltuna Eurooppa oli v. 1945 aivan paskana Volgalta Brestiin ja sodan traumoista toivutaan yhä, huonommalla tai paremmalla menestyksellä. Toisessa yhteydessä päiväkirjan kirjoittaja ihmettelee, että oliko todella oikeutettua tappaa ne kaikki ihmiset, koska muutama kahjo harrasti ilmamatkailua omin lupinensa syyskuussa 2001. Hyvä kysymys ja siihen löytyy helposti oikea vastauskin.

Olin tahditon syyskuussa 2001, kun englannin kurssilla kerroin iowalaiselle opettajallemme, joka oli hyvä opettaja, että Eurooppa oli toisen maailmansodan jäljiltä raunioina. Tahdoin vähän suhteuttaa.

Wikipedia ilmoittaa, että toisessa maailmansodassa kuoli 1 700 yhdysvaltalaista siviiliä. Neuvostoliitolla luku on 12,7 - 14,6 miljoonaa! Pearl Harbourissa kuoli 68 siviiliä ja Oregonissa kuusi siviiliä v. 1945 Japanin "tulipalloiskussa". Japanilaiset toki pahoittelevat tapahtunutta yhä, mikä onkin oikein, sillä japanilaiset ovat säällistä väkeä, eivätkä maailmanvalloitusta jatkuvasti, vaikka aina epäonnistuen, tavoittelevia öykkäreitä. Vielä kuoli japanilaisten ja saksalaisten internoimia yhdysvaltalaisia siviilejä. Ja joutui joku raukka Auschwitziinkin, olisi se ollut kamalaa, jos ei maailman vapauttajakansasta ketään olisi tyrkätty uuniin.

"Kirjan sisällön kirjoittaminen on soololaji, jossa tiimiin ei kuulu muita kuin kirjailija ja kustannustoimittaja. Sen sijaan kirjan tuotantoon osallistuu kokonainen näkymätön orkesteri, joka kasvaa koko ajan." Lähde.

Tällaisten kommenttien jälkeen ei voi enää ihmetellä, että kysytään "onko sulla toimittaja" kun kerrot kirjoittavasi. Huomioisin lainauksesta myös ilmaukset soololaji ja tiimi. Ylipäänsä on tärkeää puhua tuotannosta ja siitä että jokin kasvaa koko ajan. Tätä kutsutaan kapitalismiksi.

 

Ei tullut Klingejä tänäänkään. Ehkä joskus. Olen sentään lukenut Norman Mailerin Porton haamun puoleen väliin. Hurja hölöttäjä on Mailer. Suomennoksessa on sivuja yli tuhat ja vaikka hölötys on perusteltavissa kertojan äänellä niin silti tällainen modernismiin kasvanut pösilö ihmettelee.

Ellroy, joka käsittelee samantapaisia asioita Amerikan alamaailma -trilogiassaan, kirjoittaa paljon tiiviimmin, mutta toki heissä on yhteistä maanisuus. Mailerin piti kirjoittaa Porton haamulle jatko-osa Porton hauta, muttei kirjoittanut, kai lopputulos olisi ollut n. 2 000 sivua mikä on suurin piirtein Ellroyn trilogian sivumäärä.

Postmodernia olisi kirjoittaa keskenjääneet ja kirjoittamatta jääneet teokset. Esimerkiksi Arktisen hysterian osat 3 ja 4, Porton hauta ja Karamazovien veljesten jälkeen tuleva varsinainen teos, josta en nyt tiedä, oliko Dostojevskillä sille jokin työnimi. Kilpi kirjoitti jatkoa Gulliverin retkille ja sitä Markku Eskelinen pitää postmodernina tekona. Tai jonakin sentapaisena.

On tärkeää, että työ jää kesken ja se onkin n. ainoa varaus mikä on asetettava Elämä Käyttöohjeelle. Miten Cantos olisi jatkunut eli päättynyt? Salama ei taida enää jatkaa Elämän opetuslapsiaan.

Luin illalla loppuun Ville Ropposen Uralilaisen ikkunan. Aihe on kiehtova, uralilaiset kansat Uralin molemmin puolin, ehkä Uralillakin. Mordvalaiset, hantit, mansit, marit, komit ja keitä kaikkia siellä elelee.

Ropponen toivoo, katsantokannaltaan luonnollisesti, että Suomessa kiinnitettäisiin huomiota myös näihin sukukansoihimme, jotenkin hänen mielestään huomio on kiinnittynyt enempi muihin kärsiviin. Taitaa se niin olla. Tietenkin, jos asiaa ajattelee, niin mitä kauempana tämä kärsivä on, sitä mukavampi häntä on auttaa, ilmeisesti yleisinhimillinen piirre. Toisaalta, onko ihmisissä muita kuin yleisinhimillisiä piirteitä. Ja hyvä kun nyt joitakuita autetaan ja autetaan näitä ihmeellisen Venäjän ikeen allakin asuvia ihmisiä, se on sanottava, vaikka dosentit pelaavat peliään ja Venäjä on epäluuloinen. Tosin epäluuloon ei ole mitään syytä.

Ropposen kirjassa esiintyy ajatus, että nämä uralilaiset kansat tahtovat vain elää rauhassa. Että saisivat elää elämäänsä. Luullakseni ihmisen kuuluun yleisinhimillisyyteen sisältyy toive, että saisi elää rauhassa, ja ahdistus, jos joku elää rauhassa. Mikä siinäkin on, tuossa jälkimmäisessä, että se on itseltä pois, jos toisella menee hyvin.

Tuli halu lähteä paikan päälle tutustumaan uralilaiseen porukkaan, mutta halu ohkenee ja häipyy pois. Se on hyvä asia. Mutta ropposen laitan keräyslippaaseen, jos uralipoppoon elämää ollaan tukemassa. Lukekaa hyvät ihmiset Ville Ropposen Uralilainen ikkuna, siinä on tärkeää asiaa.

*

Olisiko ne Klinget jo postilootassa? Klingen mukaan olemme lähempänä Eurooppaa kuin Uralia. Saan Ropposen kirjasta hyvää vinkkeliä Klingen ajatuksiin. Itse pidän itseäni eurooppalaisena uralilaisena, ja sen suuntaisia se Ropponenkin puhuu.

Sitcom-versio "x vai y?" -tarinasta

Uskonnoissa on se huono puoli, että niitä harjoittaa ihminen.

(ei ihan paha, sanonpaha)

tags: s, gat

molemmat vai ei-kumpikaan?