sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Sinulle, Jyrki


"Runouteni tulee koostumaan yksinomaan hyökkäyksistä ihmistä vastaan, joka on pelkkä villieläin, sekä Luojaa vastaan, jonka ei olisi alun perinkään pitänyt luoda mokomaa vitsausta. Teosten pino tulee kasvamaan kasvamistaan, ja kuitenkin niissä tulee näkymään tämä yksi ainoa ajatus, joka on alati mielessäni läsnä."
Comte de Lautréamont

Jyrki,

sinuttelen sinua kahdesta syystä, ensinnäkin minulla on tunne että kuulut ihmisiin, joiden mielestä teitittely on mennyttä maailmaa, sellaista fasistista elämäntyyliä, mistä sinä et pidä yhtään, ja toiseksi sinuttelen sinua, Jyrki, siitä syystä, että en pidä sinua minkäänlaisessa arvossa, pidän sinua täytenä paskana, etten sanoisi ihmissaastana. Olen ollut pitkään kahden vaiheilla, haastanko sinut kaksintaistellun vai kirjoitanko sinulle kirjeen, enkä vieläkään tiedä kumpi olisi parempi vaihtoehto ongelmani lopulliseksi ratkaisuksi, eli kenties päädyn sekä kirjeen kirjoittamiseen sinulle, Jyrki, että kaksintaisteluun kanssasi. Tuli mieleen, että kenties kirjeeni sysää sinut sellaiseen umpikujaan, että näet vain kaksintaistelun ainoaksi ratkaisuksi, muuten et pysty kunniaasi enää puolustamaan. Kaksintaistelu sopii minulle, ilmoita sekundanttisi välityksellä ase, aika ja paikka ja minä tulen kohtaamaan sinut. Minä ammun kohti, mutta sinä, paska, saat ampua ensin. En näe enää mitään muuta keinoa kunniani palauttamiseksi, hyvittämiseksi, kuin sen, että jompi kumpi meistä kuolee, sillä sinä olet syypää tähän kaikkeen. Olen jo valmistautunut menemään vankilaan. Ennen kuin se saatanan kätyri Ilse Koch, Suvi Oinonen (tosin hän on enemmän Adolphina Eichman), lähetti kirjeensä, olin käymässä Assisissa jo kolmatta kertaa. Siellä olen viihtynyt, kansallispuistossa sijaitsevassa Arte Studio Ginestrellen residenssissä, johon en mitä ilmeisimminkään tulee enää milloinkaan palaamaan. Tarkoitukseni oli olla residenssissä kaksi viikkoa, mutta aikani kutistui lähes puoleen maanjäristyksten vuoksi. Jyrki, oletko milloinkaan ollut mannerlaattojen välissä tyhjän päällä, kun mannerlaatat tuntemattomasta syystä alkavat liikkua tai ainakin toinen mannerlaatoista alkaa liikkua, jolloin maanpinnalla on ihmisillä mutta myös eläimillä ynnä muilla elävillä epävarma olo? Jo loppukesästä oli keskisessä Italiassa järissyt, puolensataa kilometriä Assisista, mutta nyt järistykset vaikuttivat lähestyvän monien pyhien kaunista kaupunkia. Kissamme nimi on muuten Klaara ja pyhän Franciskus Assisilaisen toverin nimi oli Klaara, jonka kirkkoa myös rakastan. Minähän olen vähän "uskovainen", sinä vaikutat olevan vähän "humanisti", suhtaudut kriittisesti uskontoihin (islamin kohdalla olet hiljaa) ja erityisesti katolinen kirkko on usein hampaissasi (juuri tuollaisia ilmaisuja käytät) unohtamatta juutalaisvaltion tekoja, epäilemättä olet lausunut näin: "Miten ne nyt toimii samoin kuin natsit toimi niitä kohtaan." Olet juuri tuota tasoa, Jyrki. En ollut lähtenyt residenssiin aivan huolettomasti, sillä lähtöä edeltävänä päivänä olin naureskellut Facebookissa Lidl-kohulle, kun joku homo oli pahoittanut mielensä Lidlin mainoksesta. Siihen tietenkin tuli eräskin turkulainen hullu itkemään sitten ja muitakin hulluja, vaikka oli siinä ihan tasapainoisiakin kommentoijia ellen väärin muista, mikä on hyvin mahdollista, sillä muistini on huono ja ennen kaikkea valikoiva, minä muistan jos ja kun minua loukataan. Olen lopullisen kyllästynyt siihen, että minua loukataan, pilkataan, hyväksikäytetään ja ignoroidaan, joten olen päätynyt hakemaan hyvitystä heiltä, jotka ovat minulle velkaa. En siis lähtenyt aivan tasapainoisella mielellä Assisiin, mutta rauhoituin siellä nopeasti, jätin Suomen taakseni, mikä tuntuu aina yhtä hyvältä, siis erinomaiselta. Tosin olen isänmaallinen ihminen, mitä olen toki yrittänyt itselleni kieltää olevani, sillä ei kukaan tässä maassa luule edes minun olevan niin hullu, että olisin "isänmaallinen", sehän on täyttä natsismia, fasismia, mennyttä maailmaa, misogyniaa, kolonialismia ja niin edespäin käy marssi askelten, mutta olen myöntänyt itselleni, vihdoinkin, että olen isänmaallinen ihminen, rakastan tätä paskamaata syystä, jota en voi käsittää. Pidätän kuitenkin itselleni oikeuden mielipiteeni muutoksiin, mistä tulikin mieleeni mitä isä minulle sanoi, kun kerroin hänelle joutuvani vaikeuksiin lukiossa mielipiteideni tähden: "Vaihda sitten mielipiteitäsi." Olen aina, voi sanoa että aina, ollut vastaan kontekstini mielipidettä. Kun asuin Tornion kaupungissa viisi ja puoli vuotta, kannatin jopa vihreitä, mitä en täällä Helsingin Kalliossa vahingossakaan tee. Tosin kuuluin vihreisiin edellisten eduskuntavaalien jälkeen vuoden verran. Amerikassa saakka on ihmetelty, kun "sä oot vähän mitä mieltä sattuu." Ehkä jo ymmärrät minua hieman, Jyrki? Amerikassa vaimonikin sanoi, että minun pitää kirjoittaa kirje sinulle ja ripotella siihen väliin jyrkiä, eikö ollut hauska ehdotus, Jyrki (alaviite: Minulta melkein meni Amerikan matkakin vituiksi tähtesi). Joka tapauksessa saavuin Assisiin maanantaina ja jo parin päivän päästä järisi. Olin keittiössä kolmen muun resideeraajan kanssa, kun newyorkilainen maalari näytti meille, minulle, lontoolaiselle kuvataiteilijalle ja hartfordilaiselle maalarille, että seinä liikkuu. Ulkona satoi vettä hirvittävästi ja ukkonen jyrisi, joten emme siksikään älynneet, että maa järisi. Olin liikkuvaan seinään nähden selin, joten käännyin ja kosketin vasemmalla kädellä liikettä, jolloin hartfordilainen maalari kiljaisi ja pinkoi ovesta ulos sateeseen. Hän oli kokenut maanjäristyksen ennenkin. Hän huusi meille, että kannattaisi tulla ulos, sillä talo voisi romahtaa. Olimme empiväisiä. Sitten seinän liike loppui. Kuitenkin hyvä emäntämme ja hänen isänsä juoksivat keittiöön talon sisäosista ja kehottivat meitä siirtymään sateeseen, joten lähdimme siitä sitten järkyttyneen hartfordilaisen luokse. Seuraamme tulivat myös emäntämme vanhemmat ja havaijilainen kuvataiteilija. Oli pimeää, märkää, kylmää ja outoa. Emäntämme äiti itki, ilmeisesti hän oli jäänyt maanjäristyksen alle ennenkin, hän tiesi mitä pelätä toisin kuin me hölmöt. Lontoolainen kuvataiteilija lohdutti häntä. Emäntämme kertoi, että jälkijäristyksiä oli luvassa, mutta minkävahvuisia, sitä ei voinut tietää, joten olisi parasta odotella hetki ulkona ja sitten mennä sisään keräämään erilliseen kassiin välttämättömät tavarat. Vartin päästä ei ollut vielä jälkijärissyt mutta olimme niin kylmissämme, että päätimme mennä sisään. Keräsin pieneen reppuun, joka onneksi minulla oli mukanani, monituiset lääkkeeni, muistivihkoni ja vaatteita, mutta en viitsinyt panna reppuun painavia niteitä. Päätin, että Harhama saa hautautua Umbrian maahan, jos maa järisee niin että talo romahtaa paskaksi. Sitten menin katsomaan lontoolaisen kuvataiteilijan huoneeseen. Hänen seinässään oli nouseva käyrä, joka, näin jälkikäteen mietittynä, viesti ahdistukseni määrän kasvua siitä hetkestä, kun vajaata viikkoa myöhemmin astuin kotini ovesta sisään. Emäntämmekin tuli siihen, häntä harmitti, että resideeraajat saivat nyt sellaisen kuvan, että Assisia pitää varoa kun siellä maa järisee. Rauhoittelimme häntä, lontoolaisen kuvataiteilijan mielestä, hän oli mieltynyt hauskaan huumoriin, maanjäristykset saattaisivat olla valtti residenssin suhteen, sillä ei ollut yleistä että taiteilijaresidensseissä väliseinät murtuilivat ja kattokin saattaisi iskeytyä päähän. Sitten menimme olohuoneeseen odottamaan, josko taas maa heiluisi ja heiluihan se, joten lähdimme ulos. Jälkijäristys oli kuitenkin pieni, eikä enää uusiutunut. Havaijilainen kuvataiteilija kertoi, mielestäni pätevästi, että Luontoäiti oli näyttänyt ihmisille jälleen kerran, kuka täällä määrää. Pahoittelen anglismia, mutta en sinulta, Jyrki. Toivon, että jäisit talon alle. Sitten soiteltiin puhelimella ympäri maailmaa, että henkilövahingoilta oli vältytty, mikä tiedotettiin myös Facebookiin. Vaimoni oli kai aika huolissaan, kun nyt hullu aviomies oli kuolemassa keskellä Italiaa. Sanoin hänelle, että jos saisin valita kuolinpaikkani niin yksi mieluisimmista kuolinpaikoistani olisi Arte Studio Ginestrelle Assisissa, Umbriassa, Italiassa, eteläisessä Euroopassa. Sitten minulle tuli ikävä vaimoani ja kissaamme. En tahtonutkaan kuolla. Lisäksi tahdoin kirjoittaa vielä muutaman kirjan (enää en tahdo, olen lopettanut semmoiset puuhat, ja se on kokonaan sinun ansiotasi, Jyrki). Seuraavat päivät olivat erittäin miellyttäviä. Kirjoitin lipogrammiromaaniani vauhdilla ja yhteisömme oli miellyttävä. Oli se edellisilläkin kerroilla ollut miellyttävä, mutta tuntui, että nyt oli erityisen miellyttävää. Paikalle tuli myös hartfordilaisen maalarin aviomies, miellyttävä bisnesmies, jonka huumoriin miellyimme välittömästi. Kysyin häneltä sisäpiirin kaupoista ja hän kertoi, että ne ovat sisäpiirin oma asia. Sitten tuli sunnuntai. Maanantaina muut paitsi minä ja lontoolainen kuvataiteilija olisivat lähdössä, joten kävimme laaksossa syömässä. Illasta jäi myönteinen olo minulle ja luullakseni kaikille. Nukahdin melko hyvin mutten muista uniani enkä ole niitä merkinnyt ylös siitä syystä että aamuseitsemältä maa järisi jälleen. Peili putosi seinältäni pulpetin päälle eikä mennyt rikki. Nousin ylös pikaisesti, talosta kuului jo kirkunaa, ja juoksin ulos. Tällä kertaa ulkona ei satanut eikä ollut pimeää, koirat sentään louskuttivat ympäri laaksoa. Sydämeni hakkasi, olin noussut nopeasti ylös ja pelästynyt maanjäristystä. Olimme ulkona viisi minuuttia ja palasimme sisään hakemaan hätätavaroitamme eikä sydämeni hakkaaminen tuntunut taukoavan. Minulla on ollut rytmihäiriöitä nuoruudestani saakka ja olen rasittanut sydäntäni alkoholilla ja huumeilla. Puin hitaasti päälleni ja otin repun mukaan. Vitutti, kun pamppailu ei jo loppunut. Kävelin ulos ja menin penkille istumaan talon seinustalle. Muut olivat menossa kohti pientä majaa, joka ehkä, en ole varma, oli rakennettu juuri tällaisia tilanteita varten. Hartfordilainen maalari tuli luokseni ja sanoin että tulen aivan kohta, odotan, että sydämeni asettuu. Hän oli ollut, jos olin ymmärtänyt oikein, sairaalassa töissä, ja hän oli kuten hän tuona aamuna itse sanoi, "tyypillinen kaikesta huolehtiva amerikkalainen", joten vakuutin hänelle, että kyllä tämä tästä, oli tätä ollut ennenkin. Istuin penkillä viisi minuuttia, sydämeni jo rauhoittui ja aloin sitten käppäillä kohti majaa. Kiersin talon nurkan ja lähdin nousemaan mäkeä, kun huomasin, että sydämeni pamppailu kiihtyi jälleen. Taistelin itseni mäen päälle, mutten ollut vielä edes puolessa välissä taivaltani, vaikka olin kulkenut yli viisikymmentä metriä. Hartfordilainen maalari tuli majalta luokseni ja toi minulle puutarhatuolin. Istuin siihen. Sanoin, että tämähän kesti. Kerroin hänelle, ettei kyseessä ollut ensimmäinen kerta ja tiesin miten piti toimia. Todellisuudessa en tiennyt miten piti toimia, toivoin vain, että sydämeni asettuisi, muljahtaisi kuntoon. Kolme päivää varhemmin olin saanut Vantaalta puhelun, että ystäväni viisikymmenvuotispäivät oli peruttu, koska hän oli menossa sydänleikkaukseen. En ole hanakka uskomaan sattumaan, minulle tapahtuu tällaista jatkuvasti, elämäni on hyvin synerginen. Tapahtuuko sinulle, Jyrki, tällaisia "sattumia"? Vai onko "sattuma" sinulle sattuma ja Jumala "jumala"? Jumalaan uskominen on vaikea asia, sillä Jumala on niin ilmeinen, Jumalan tietää, ei siihen uskomista liity. Silti, näin vaimoni on minulle opettanut, pitää uskoa, tietäminen on ylpeyttä. Näinhän se on. Istuin mäen päällä kymmenen minuuttia ja aloin jälleen raahautua kohti majaa. Se oli vihreä ja näkyi edessäni. Oikealle oli Monte Subasion ylle ilmestynyt aurinko. Vasemmalle nousi helvetillinen risukko, johon minua eräskin kölniläinen arkkitehti oli houkutellut ja minä olin mennyt. Hän piti metsästä. Pidän minäkin metsästä mutta jos metsän pinta on yli kuudenkymmenen asteen kulmassa, jätän metsän väliin. Metsässä oli toki villisikojakin, joihin olen mieltynyt. Kölniläinen arkkitehti oli videoinut niiden mutakylpyä, katselimme videota olohuoneessa yli kaksi vuotta sitten, jolloin maa ei vielä järissyt. Metsässä on myös käärmeitä, enkä pidä käärmeistä, koska lapsena meillä oli kotona käärmeitä ihan riittävästi ja joskus ne pyrkivät pistämään. Olen kotoisin maalta. Se on hirveää ja hirveä on totta. Kölniläinen arkkitehti nauroi minulle, kun näin käärmeen nurmikolla ja juoksin seisomaan sille seinänvieruspenkille, jolla äsken olin istunut. Kävelin kivipenkereen vierellä ja katsoin, mitä residenssimme miellyttävä Nerone-kissa oikein puuhaili penkereellä. Melkein laskin käteni nurmikkoon, jotta Nerone tulisi rapsuteltavaksi, mutta sitten näin, että Nerone paraikaa leikitteli käärmeen kanssa, joka sitten palasi kivien sekaan. Siitämisin en ole kävellyt kivipenkereiden lähellä. Minä pelkään käärmeitä hirvittävästi ja voit, Jyrki, katsoa mitä Freud on käärmeistä sanonut niin tiedät miksi kammoan käärmeitä kovasti. Eräs nainen sanoikin minua esimerkilliseksi freudilaiseksi. Saavuin vihreälle majalle. Menin majaan istumaan. Muut olivat ulkona. Hartfordilainen maalari tuli luokseni ja sanoi, että minun pitää käydä Assisin sairaalassa. Sanoin, ettei pidä. Kauhistutti mennä sairaalaan ulkomailla ja epäilin Assisin sairaalan hygieniatasoa riittämättömäksi. Liekö niillä puhtaita neulojakaan? Minulla on ollut kolmekymmentäviisi vuotta pakko-oireinen häiriö ja pelkään neuloja kuin käärmeitä. Ehkä niissä on jotain samaa. Muistan, kun neuvolassa rokotettiin ja huusin hirvittävästi. Äiti häpesi minua ja isäkin. Kun vanhempani erosivat, puhkesi pakko-oireinen häiriö minuun. Palindromit, sananeliöt, kaikki rajoitekirjoittamiseni lähtee pakko-oireisesta häiriöstä eli pakkoneuroosista, vaikka tiedän, että asiantuntijoiden kesken ei vallitse yksimielisyyttä siitä, onko pakko-oireinen häiriö neuroosi. Olen ajatellut kirjoittaa teoksen nimeltään Pakkoneurootikon muistelmat, ehkä sinä, Jyrki, kirjoitat minulle suosituksen apurahalautakuntaa varten. Ehkä meistä tulee hyviä ystäviä, kunhan ensin olemme saaneet käsiteltyä tämän eripuramme. Mitä mieltä olet ystävystymisestämme, Jyrki? Se sopii minulle, kunhan ensin pyydät minulta julkisesti anteeksi ja pyörrät johtamasi liiton päätöksen. Sitten voimme olla ystäviä. Kaksintaistelun koodistoon kuuluu, että sekundantit pyrkivät löytämään riidalle muun ratkaisun, kaksintaistelu on vasta viimeinen keino. Mitä mieltä olet siitä, että pyydät minulta julkisesti anteeksi ja pyörrät liittosi päätöksen? Ilmeisesti et voi päätöstä pyörtää vain sanomalla, että päätös oli väärä, minkä on jo sanonut muun muassa liittosi aktiivi Tommi Parkko, vaan sinun täytyy kokouksessa perustella näkemyksesi. En tiedä miten prosessi etenee, mutta sinä tiedät. Toimi, kuten olen ehdottanut, niin vakavammilta seuraamuksilta vältytään, sillä minä voin vannoa sinulle, Jyrki, että jos ja kun sinä et ota kaksintaisteluhaastettani vastaan, niin minä tulen vainoamaan sinua kunnes olen saanut hyvityksen kokemalleni vääryydelle. Siinä ei lähestymiskielto auta mitään, voin vakuuttaa, Jyrki. Sinä olet liiton puheenjohtaja, sinä olet vastuussa liiton ratkaisuista ja minä tulen vielä kunniaani peräämään ellet tee kaikkea sen suhteen, että vääryys oikaistaan. Tiedän, kuten sinäkin, etten ole ensimmäinen järjettömyyden uhri, mutta totisesti toivon olevani viimeinen. Minä olen lopettaja, minuun loppui isänpuoleisen sukuni pakkoneuroosi ja minuun loppuu vielä idiotia, johon liittosi on niin kovin mieltynyt. Yksi asia, mikä minua riepoo, on sekin, että minulle tulevat kaikenkarvaiset paskakirjailijat sanomaan, että he ovat kokeneet samaa, minä siis olen heidän tasollaan, kiitos sinun, Jyrki. Ihmiset ovat ehdottaneet minulle, että minun pitäisi tehdä uusi yritys, mikä on naurettavaa, sillä kunniaani on loukattu enkä minä ole niitä, jotka pyrkivät uudelleen ovesta sisään jos ovi on edestäni vääryydellä suljettu. Avaamisen pitää tapahtua sisäpuolelta ja pahoitellen. Tätä ei ilmeisesti voi ymmärtää. Teit pahan virheen, kun suututit minut. Ehkä et tuntenut armotonta luonnettani, jos olisit lukenut minua niin olisit tiennyt että minua ei missään nimessä pidä suututtaa. Olen sanonut sen eksplisiittisesti romaanissani Sotaanlähtö. Ilmeisesti päätöksen tekijät tiesivät pääsevänsä pälkähästä ja tiesivät, että sinä joudut raivoni esineeksi. Kyllä minä päättäjätkin vielä löydän. Johtokuntasi jäsenistä he löytyvät, kuten olet itse kertonut, Jyrki. Ehkä voimme yhdessä kostaa heille? He panivat sinut hirvittävään tilanteeseen, joten heitä pitää kurittaa. Tekivätkö he sen tahallaan? Ajattelivat, että pannaanpa Jyrki vaikeuksiin. Miksi he ovat toimineet tuolla tavalla? Ovatko he sinulle kaunaisia ja jos ovat niin mistä? Jyrki, mitä olet tehnyt? Minusta tuntuu, ettet sinä ole tehnyt mitään, sinä olet ollut vain kiusaamisen kohteena, mistä sinulla taitaa olla paljonkin kokemusta kuten minullakin. Eräs eteläpohjalainen nainen, kirjailija, sanoikin, että liittosi tavat kuulostavat koulukiusaamiselta. Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään vastaan sille hirveälle Varikselle, mutta sitten tulit sinä, kiltti poika, ja sinuun syöstään kaikki se turhautuminen, jonka tuotti hirveä Varis. Jahka olet pyytänyt minulta julkisesti anteeksi ja liittosi päätös pyörretty, lähdemme kostolle, minusta sinä saat uskollisen kostajatoverin. En ole varma, mutta minusta tuntuu siltä, että tuona maanantai-aamuna ei enää jälkijärissyt. Hyvä emäntämme oli sitä mieltä, ettei hän voi taata resideeraajien turvallisuutta, joten minun ja lontoolaisen kuvataiteilijan olisi lähdettävä residenssistä, toistenhan piti lähteä jo muutenkin. Lontoolainen kuvataiteilija alkoikin soitella lentokentälle, josko hän saisi lennon kotiinsa, jolloin mieleeni tuli, että miten minä pääsen täältä pois. Lisäksi sydämeni hakkasi yhä. Soitin vaimolleni, joka oli tottunut siihen, että olin maailmalla, yleensä Italian suunnalla, pulassa ja kaipasin pikaista paluulentoa rakkaideni luokse. Hän ryhtyikin heti etsimään lentoja Italiasta Suomeen. Sanoin myös, että minulla oli rytmihäiriöitä ja täällä yleisesti vaadittiin, että minun pitäisi mennä sairaalaan tarkistuttamaan sydämeni. Vaimoni mielestä ajatus oli hyvä, sydän pitäisi tarkistaa, olihan ystävänikin menossa leikkaukseen ja me molemmat olimme rasittaneet omaa ja toistemme sydäntä mitä ihmeellisimmillä rasituksilla. Lisäksi isälläkin oli ollut rytmihäiriöitä, ehkä oli edelleen, en minä tiennyt, sillä en ollut nähnyt äijää lähes yhdeksään vuoteen ja puhelimessa olin tainnut viimeksi puhua hänen kanssaan vuonna 2008. Niin se aika kuluu. Tuolloin olin kirjoittanut blogiini, että äitini hukkui, koska oli minusta niin suruissaan, mikä ehkä osaksi piti paikkansa, mutta isän mielestä olin häpäissyt äitini kunniaa, hän todella puhui kunniasta tuo kunniaton mies, joten hän vaati tekstiä poistettavaksi. Otin sen pois. Vaatimusta ennen isä oli kuitenkin joutunut sairaalaan rytmihäiriöiden takia ja hänet oli nukutettu, jotta sähköiskulla hänen sydämensä saisi taas rytmistä kiinni. Äiti oli isän suuri rakkaus, rakkaus, joka meni niin päin persettä kuin rakkaus vain voi mennä. Äiti oli uskoton aviovaimo. Sen isä sentään pystyi, ainakin toisinaan, myöntämään, eli silloin kun tahtoi kertoa minulle siitä kärsimyksestä, minkä äiti oli hänelle aiheuttanut. Minä en pidä uskottomuudesta lainkaan, salaisuuksista, joista isän ja äidin avioliitto koostui, ja totta kai ystävissäni on vaikka minkälaista pettäjää ynnä kaksinnaijaa. "Tästä ei sitten muijalle" on lause, jonka olen kuullut riittävän usein. Olen huomannut, että monien elämän perusta on vaimolle valehtelu, joten on kummallista että lähipiirissäni ei paljon muita olekaan kuin vaimolle valehtelijoita. Pakkoneuroosin tähden minulla on sairaalloinen avautumisen tarve vaimoni suuntaan, varhemmin, edellisessä avioliitossani, tarve oli vielä suurempi, mutta ei edellinen avioliittoni rehellisyyteen kaatunut, vaan molemminpuoliseen pettämiseen, tosin minä en yhtynyt kehenkään ennen kuin ero oli astunut voimaan mutta olin muuten toiminut pettävästi. Minä olen katkera mies, olen katkera äitini tyylistä ja siitä, että isä hylkäsi minut kun äiti oli hylännyt hänet. Olin isälle muistutus pieleen menneestä suuresta rakkaudesta eikä isä pidä menneiden muistelemisesta, kuten ei hänen äitinsäkään pitänyt, joka silti toisinaan katkerana muisteli sitä, että talvella 1918 punaiset olivat tappaneet hänen sukulaisensa, meidän kaikkien sukulaisen, Porin lyseon seinään. Kysyin asiasta myöhemmin eräältä jo kuolleelta sukulaiselta, jonka mukaan Porin lyseon seinään todella oli tapettu valkoisia, minkä voi tarkista Suomen sotasurmat 19141922-projektin verkkosivuilta, muttei hänen mukaansa yhteistä sukulaistamme ollut seinään ammuttu vaan jonnekin muualle. Sellaista sattuu. Tehdään tässä selväksi sekin, että kuulun valkoiseen Suomeen, lahtareihin, enkä punaiseen Suomeen, uhreihin. Olen kasvanut kokoomuslaisessa kodissa ja tien toisella puolella isän vanhempien luona oli Mannerheimin kuva seinällä. Minullakin voisi olla Mannerheimin kuva seinällä ja Rytin, Tanneria ei seinälleni nosteta milloinkaan. Nuorena isälle ilkeilläkseni teeskentelin olevani vasemmistolainen, joka meni täydestä vain isään. Ukko varmaan yhä luulee että olen vasemmistolainen, kommunisti tai joku muu idioottianarkisti. Olin tehnyt senkin havainnon, että hyvä emäntämme oli oikealle kallellaan, mutta epäilin ettei hyvän emäntämme poikaystävä Tommi Parkko ollut havainnut mitään. Lähdettiin kohti Assisia, jumalaisen kaunista kukkulakaupunkia, ajettiin kaupungin yli ja mentiin rautatieasemalle Santa Maria degli Angeliin. Ihmiset olivat kotiin lähdössä, minä olin menossa sairaalaan. Hyvästelimme, tuskin milloinkaan tapaisimme vaikka puhuimme toista kuten kuuluukin puhua. Sitten lähdettiin sairaalaan. Olen sentään siinä enemmistöä, että en välitä sairaaloista, joissa olen joutunut muutaman kerran oleskelemaan, lähinnä psykiatrisissa sairaaloissa mutta myös ruumiinvammat ovat vieneet minut hoidettavaksi. Nelivuotiaana olin Lastenlinnassa leikkauksessa ja olin aivan kauhuissani. Äitiä oli ikävä ja olin suuressa maailmassa, minä, joka muutin maaseudulta heti Helsinkiin kun oli mahdollista eli olin yhdeksäntoistavuotiaana onnella päässyt opiskelemaan historiaa. Ulkomaiset sairaalat olivat yhä kokematta ja toivoin että tuleva kokemukseni olisi lyhytkestoinen, mieluiten noin viidentoista minuutin pituinen. Saavuimme sairaalaan, joka sekin oli, kuten kaikki, Monte Subasion kyljessä. Oliivilehtoja oli ympärillä, koira vielä räksytti maanjäristystä. Sydämeni hakkasi. Pääsin melko pian käsittelyyn. Herra, jota kummallisesti luulin lääkäriksi, mittasi minulta verenpaineen, koki pulssin ja otti sitten minulta kansainvälisen sairausvakuutuskorttini, jonka hankkimisesta saatoin kiittää vaimoani, jota ylipäänsä saan kiittää kaikesta. Jyrki, onko sinulla vaimoa tai miestä, kenties muunsukupuolista elämänkumppania? Toivon, että on, vaikkakin tässä on vaarana, että elämänkumppanistasi tulee pikapuoliin leski. Onko sinulla, Jyrki, lapsia? Kohta ei ole lapsella isää ellet pyydä minulta julkisesti anteeksi ja pyörrä liittosi päätöstä. Mutta minä annan sinun ampua ensin, jonka jälkeen, jos kykenen, tähtään sinua rintaan. Kenties olen ammuttuasi kuollut, joten en enää ammu yhtään mitään, mutta olen kuollut kunniallisesti hyvitystä etsiessäni. Jyrki, kannattiko minulle vittuilla? Minulle on sanottu, ettei minulle kannata vittuilla, mutta ethän sinä typerys sitä tiennyt ja tietoon olisit päässyt, jos olisit lukenut Sotaanlähtö-romaanini sivun 59. Nähdäkseni syyllistyn sinut hengiltä päästäessäni murhaan ja siitä tulee elinkautinen eli pääsen vankilasta noin kuusikymmentävuotiaana. Siellä on aikaa kirjoittaa. Voinkin heti hakea valtion taiteilijaeläkettä, kun pääsen vankilasta. Joka tapauksessa tietoni kirjattuaan mies, jota yhä luulin lääkäriksi vaikkei luulollani, väärällä luulollani, ole mitään merkitystä, saatteli minut seuraavaan huoneeseen laverille, jota kenties suomenkielellä kutsutaan toimenpidepöydäksi. Hän kertoi elekielellä, että hän ottaa verikokeen. Olin että hyvä, veri on syytä tarkistaa ihan varmuuden vuoksi, ei sitä tiedä jos joku pöpö on uinut minun ja siksi sydän hakkaa vittumaisella tavallaan. Äijä kertoi, että pulssini oli ollut sataviisitoista, italiankielen taitoni on erittäin huono, mutta jotenkin ymmärsin häntä. Hän vaikutti mukavalta mieheltä, ikää noin viisikymmentäviisi vuotta ja pientä huumoria toiminnassa. Hän sanoi, jo kolmannen kerran, että olin pelästynyt maanjäristystä ja saanut rytmihäiriöitä, mihin vastasin jo kolmannen kerran, että nopea nousu sängyltä oli ensisijaisesti aiheuttanut rytmihäiriöt ja sitten vasta maanjäristys. Hän katsoi minua. Muistelin, etten ollut kovin pelästynyt ollut, jonkin verran, mutten niin että sydämeni olisi mennyt rytmistä. Tai mistä sitä tietää. Sitten äijä tunki pillin oikeaan kyynärtaipeeseeni ja otti verta, ajattelin, että näin Italiassa. Veren otettuaan hän pani pilliin venttiilin. Ihmettelin, miksei äijä ota pilliä suonesta pois, olin pikapuoliin lähdössä Roomaan ja sieltä Suomeen, Helsinkiin, ellei vaimo sitten ollut varannut lentoani Milanosta, mikä sopi minulle myös erinomaisesti. Elehdin äijälle ja hän sanoi että sydämeni on saatava rytmiin ennen kuin voin lähteä sairaalasta. Nyt pelästyin. Jyrki, vieraassa maassa sairaana eikä ole edes yhteistä kieltä, se ei tunnu mukavalta, uskot varmaan ellet tiedä. Äijä kehotti minua nousemaan ja ovesta tuotiin eteeni pyörätuoli, johon minua käsillä elehtien kehotettiin istumaan. Olin paniikissa. Pan kuoli, kuten tiedetään, ja miten kävisi minun, näkisinkö enää milloinkaan rakasta vaimoani ja rakasta kissaani. Tuotanto oli pahasti kesken, Assisi-kirja pitäisi saada valmiiksi ennen kuin kuolisin, se oli vähimmäisvaatimus, mielellään myös suunnittelemani lipogrammiromaani ja pitkä runoelmani Urstaat (Assisi-paskakirjan sainkin valmiiksi mutten muita). Minut kärrättiin käytävälle ja huoneeseen, jossa oli valkotakkisia herroja, jolloin älysin, ettei äijä ollut lääkäri ollutkaan, hänen takkinsa kun oli ollut viininpunainen. Minut saateltiin jälleen laverille ja sitten taas kommunikoimme italiaksi ja englanniksi, tosin minä puhuin väliin myös ranskaa, mikä on ikuinen ongelmani kaikkialla maailmassa, minä sekoitan ranskankieltä puheeseeni jatkuvasti. En tiedä miksi on näin, ilmeisesti siksi on näin että olen ollut aikaisemmassa elämässäni ranskankielinen tai sitten toiminut Venäjän hovissa, missä puhuttiin ranskaa. Kenties olen ollut molempia. Olin niin sekaisin, etten muistanut edes lääkitystäni, mutta kerroin että lääkkeeni löytyisivät tavaroistani, jotka puolestaan olivat hyvän emäntämme hallussa. Olin itkenyt vähän, mutta taistelin itseni tasapainoon, järkeilin, että minä pääsisin vielä rakkaitteni luokse vaikka aavistelin että heittäisin henkeni Assisissa, keskellä Italiaa Umbrian maakunnassa. Sitten lähdettiin jälleen liikkeelle ja minut vietiin viettävää käytävää pitkin T-risteykseen, mistä käännyimme vasemmalle. Oikealle istui vanhempi herra, jota tervehdin, hän tervehti takaisin, menimme vielä eteenpäin kunnes minun käskettiin mennä seinänviereen tuolille istumaan. Minä menin. Kehotettiin rauhallisuuteen. Kysyin, miten pitkään minun pitäisi olla täällä ja sanottiin että kaksi tuntia. Se huojensi. Kärrääjäni häipyi ja mietin, voisinko käyttää puhelinta. Joku hoitaja meni ohitseni ja kysyin asiasta, hän sanoi että voisin käyttää puhelinta. Soitin vaimolle, joka kehotti rauhallisuuteen, hän oli myös jo puhunut hyvän emäntämme kanssa, kaikki oli järjestyksessä. Hän oli varannut minulle lennon huomiseksi, maanantaiksi, Roomasta Helsinkiin. Lento lähtisi kolmelta. Puhelun jälkeen olin silti yhä kauhuissani, olin kauhuissani kuin nelivuotiaana Lastenlinnassa sen jälkeen kun äiti oli vain hävinnyt. Jyrki, onko sinulla hyvät suhteet vanhempiisi? Siinä istuessani tein lupauksen Jumalalle. Jos pääsisin hengissä kotiin rakkaitteni luokse, lopettaisin kielteisyyden ja ryhtyisin myönteiseksi. Sitten siihen tuli hyvän emäntämme äiti, ihana italialaisrouva, joka lohdutti minua. Hän toi minulle hätäreppuni, joka olikin osoittautunut tarpeelliseksi. Sydämeni hakkasi. Vastapäisestä ovesta näkyi potilaita, olin päässyt siihen käsitykseen, että minäkin olisin kohta tuossa potilaiden huoneessa. Tuskin olisin siellä pitkään. Sitten tuli hoitaja, joka kehotti tulemaan potilaiden huoneeseen ja asettumaan sängylle heti ovesta vasemmalle. Huoneessa oli yhteensä kuusi sänkyä. Asetuin sairaalasängylle ja nyt muistin, miten olimme vitsailleet ennen lähtöämme residenssistä bisnesmiehen kanssa siitä, että pitää aina olla hyvät vaatteet päällä, jos joutuu vaikeuksiin. Minulla oli ylläni kamala fleecepaita, punaiset housut ja jalassa ratkeilleet loaferit. Sairaanhoitaja kehotti minua riisumaan yläruumiini paljaaksi, hän oli kehoittaja eikä käskijä, enkä tuolloin osannut sanoa, kumpia suosin, kehoittajia vai käskijöitä. Kuitenkaan, tahdon korostaa, erottelu ei olisi minulle yhdentekevä, sillä mielestäni oli tärkeää tutkia omia näkemyksiään. Kun nyt mietin, niin suosin käskijöitä. Tuolloin vain vähäajatuksellisesti riisuin yläruumiini paljaaksi, jotta sairaanhoitaja voisi iskeä rintaani imukuppinsa. Pelkäsin, että hän iskee yhden kupin sydämeni päälle, mutta niin hän ei tehnyt. Toimintatapoja on monenlaisia. Seuraavaksi sairaanhoitaja alkoi näppäillä laitetta, josta kuului vähän väliä äännähdys, joka puolestaan ei miellyttänyt sairaanhoitajaa ellen päätellyt väärin. Hän työskenteli laitteensa kanssa viisitoista minuuttia, jonka jälkeen hän häipyi. Tämäpä mielenkiintoista, olisin tuuminut ellen olisi ollut erittäin peloissani. Kului tovi ja sairaanhoitaja palasi luokseni. Hänellä oli muovimukillinen juomaa, jonka hän kehotti minua nauttimaan. Join ja kysyin, oliko tämä rauhoittavaa. Sairaanhoitaja nyökkäsi ja poistui. Kului taas aikaa. Sitten luokseni tuli uusi sairaanhoitaja, jonka sukunimi oli Dante, yritin tulkita sen merkiksi, mutten kyennyt. Minulle elehdittiin, että minut nukutettaisiin, jolloin sähköiskujen avulla sydämeni pantaisiin takaisin rytmiin. Minut vietiin huoneeseen, missä oli valkotakkia ja viininpunatakkisia miehiä ja naisia. Keskellä huonetta oli tutkimuspöytä johon minun käskettiin mennä selälleen makaamaan. Juuri ja juuri olin ehtinyt selälleni kun kaunis sairaanhoitaja otti kiinni vasemmasta kädestäni ja tunki kyynärtaipeeseeni samanlaisen pillin, joka oli oikeassa kyynärtaipeessani. Pillin päähän hän asetti venttiilin. Minulle ilmoitettiin, että minut nukutettaisiin muutamaksi minuutiksi, jotta sydämeni saataisiin jälleen rytmiin. Sanoin, että tiesin jo tämän. Sitten naamalleni tuotiin jonkinlainen suutin, josta minun käskettiin hengittää. Se oli hankalaa ja olin jo sillä mielellä, etten nukahda, kunnes ihmettelin että oliko toimenpide jo suoritettu. Kysyin, milloin pääsisin sairaalasta. Huomenna. Siinä, kun minua kärrättiin takaisin potilaiden huoneeseen, mietin että minun oli ehdittävä huomiselle lennolle, mutta miten ehtisin huomiselle lennolle, sitä en tiennyt. Mietin asiaa vielä sängylläkin. Siihen tuli hyvä emäntämme, joka tutki älypuhelimestaan rautatieaikatauluja, Rooma oli suorinta tietä kahden tunnin päästä, mutta maanjäristysten takia rataosuuksia oli suljettuna, joten sopi toivoa, että huomenna olisi suora rata Roomaan auki, mitä se ei ollut tänään ollut. Kerkiäisin lentokentälle kello yhdentoista junalla, olisin kello yksi Roomassa, mistä menisi junalla vajaa puolituntia Fiumicinolle, lentokentälle. Mietin Erkka Filanderia, joka kävi Roomassa. Ehkä tapaisin hänet lentokoneessa, istuisimme vierekkäin. En ollut lukenut hänen toista kirjaansa, vain ensimmäisen, mutta voisin kysyä häneltä, millainen toinen kirja on. Tahtoisiko hän tehdä kanssani kirjavaihdon, minulta oli juuri tullut julki kirja nimeltään Heroiini. Eikä muita runoja ja vaihdon päälle hän saisi minulta vaikka yhden tusinaromaaninkin. Ei Erkka Filander tahtoisi minulta muuta kuin rauhaa. (alaviite: Kerron nyt julkisesti, että puolustin Erkka Filanderia yksityisesti, kun hänen esseelleen Tuli&Savussa naurettiin) Sitten luokseni tuli lääkärirouva, joka kertoi englanniksi, että imukupit ja johdot pidettäisiin yhä rinnassani ja kyljissäni, mutta laitteesta irti, ja voisin kääntyä ja liikkua. Käännyinkin. Jos en olisi ollut niin peloissani, olisin ollut vittuuntunut. Makasin sairaalassa keskisessä Italiassa ja päätin etten enää milloinkaan matkusta mihinkään. Tahdon olla rakkaitteni luona. Sitten alkoi kusettaa ja minua epäilytti WC:ssä vieraileminen ja siihen minulla oli hyvä syy, mikä ilmeni, kun olin imukuppien ja johtojen kanssa rahtautunut WC:hen. Lavuaarin reunalla oli nimittäin muovipurkki, jossa oli punaista nestettä eli mitä ilmeisimmin verta. Toisen ihmisen veren koskeminen on minulle hirvittävää. Nyt joku potilas oli unohtanut verensä lavuaarille ja minun pitäisi kusemisen jälkeen pestä käteni lavuaarissa, sillä pönttöä vetäessä käteni osuisi toisten ihmisten eritteisiin, joista minun olisi päästävä eroon kädet pesemällä. Ellen sitten jättäisi pönttöä vetämättä. Päädyin vetämään pöntön, en tiedä miksi, olisiko kukaan huomannut etten ollut vetänyt pönttöä, tuskin, mutta silti vedin pöntön. Lähestyin lavuaaria varovasti. Katsoin veriastiaa, avasin hanan ja vääntelin käsiäni veden alla varoen koko ajan, etten osuisi veriastiaan, johon käsistäni oli matkaa viisitoista senttimetriä. Suljettuani hanan olin varovainen, etten kuvittelisi osuneeni käsilläni veriastiaan, huomioin veriastian sijainnin tarkkaavaisesti etääntyessäni veriastiasta ja lavuaarista kohti ovea, jolle päästyäni ymmärsin, etten ollut kuivannut käsiäni. Käsipyyhkeet olivat veriastian takana seinässä telineessä, joten tein helpon päätöksen ja kuivasin käteni punaisiin housuihini. Sitten palasin sänkyyn. Nukuin punaiset housut jalassa yöni ja aamulla potilastoverini mainitsivat siitä, että yöllä oli järissyt muttei pahasti. Katsoin kelloani, se oli yhdeksän ja kahden tunnin päästä minun pitäisi olla rautatieasemalla. Etköhän ole, Jyrki, matkustellut paljonkin, joten tiedät sen jännityksen ehtiikö kulkuvälineeseen vai ei ehdi. Onneksi luokseni tuli miessairaanhoitaja, joka kertoi, että nyt lähdettiin sydänlääkärin luokse. Kysyin, että mihin sitten mennään ja hän sanoi että minut potkaistaan sairaalasta ulos. Tieto miellytti minua kovasti. Istuin pyörätuolissa ja äijä kyyditsi minut toiselle puolelle sairaalaa, käytiin siinä välissä viemässä paperit johonkin huoneeseenkin, sitten menimme hissiin ja nousimme ylös. Olin jo muutamaan kertaan ollut varma, että olimme määränpäässämme, kunnes lopulta pääsimme määränpäähämme. Äijä pysäköi minut seinustalle ja meni itse istumaan toiselle seinustalle. Siinä oli vanha nainen odottamassa ja epäilin, että hän menisi sydänlääkärin pakeille ennen minua ja epäilykseni, joka oli tietoa, osui oikeaan. Kello oli varttia vaille kymmenen. Onneksi rouvan sydän saatiin setvittyä nopeasti ja pääsin lääkärin luokse. Hän osasi vähän englantia ja kertoi, että Suomessa minun pitäisi heti mennä sydänlääkäriin. Hän antaisi minulle kirjeen, jonka puolestaan antaisin suomalaiselle sydänlääkärille. Sitten hän komensi minut toimenpidepöydälle. Hän tuli siihen sydänkuuntelulaitteen kanssa ja taas minua pelotti, että hän painaa laitteen sydämeni päälle muttei painanut, pidin jo kovasti italialaisesta sydänlääketieteestä. Miehellä oli iso pää. Katsoin hänen ruskeaa päätään ylläni, asuikohan äijä Assisin kuulussa kukkulakaupungissa vai kenties Perugiassa. Ehkä Spellossa. Mahdollisuuksia riitti koska paikkoja riitti. Täällä asuttiin mielellään toisin kuin meillä Suomessa, jossa riittää vain metsiä, tosin suomalaiset ovat niin naurettavaa kansaa, että on pelkästään hyvä että heitä on vähän. Minä olen suomalainen. Mies on italialainen, liekö mammoni, joka on käsittääkseni monikkomuoto, eli ehkä äijä on mammono. Perugian yliopiston alumnejako? Sitten sydänlääkäri kehotti minua kääntymään kyljelleni seinään päin. Minä käännyin. Seinä oli kellervä kuin Umbrian maa. Eteläkorealainen keramiikkataiteilija sanoi junassa pari vuotta sitten, että hän katsoo Umbrian vuoria ja kuvittelee ne keltaisiksi. Minulle Italia on sinisenvihreä maa, kun taas Ranska on tummansininen. Eikä ukko pannut laitettaan sydämeni päälle, tökki vain laitteellaan läskistä ja kaikin puolin vihattavaa ihoani ympäri sydäntäni ja kylkeäni. Seinässä näkyi maalinvaluma, miellyttävä sana on maalinvaluma, tippa oli pysähtynyt eteeni, se oli ollut siinä vuosia, nähnyt satoja sydänpotilaita. Sitten hän häipyi, kehotti nousemaan ylös. Hän meni pöytänsä taakse naputtelemaan kirjettä. Täällä oli vielä seinässä kelloja, Suomessa ei ole enää mitään hyvää jäljellä. Seinän kello oli viittä yli kymmenen. Minähän kenties ehtisin junalle. Mies kertoi neljännen kerran, että heti kun olen päässyt Suomeen, minun on mentävä lääkäriin. Sanoin neljännen kerran meneväni heti lääkäriin kun olen päässyt Suomeen. Sanani muotoutuivat huonosti ja ukko vilkaisi minua, sitten hän vielä kirjoitti tovin. Lopuksi hän tulosti kirjeen ja olin vakuuttunut ettei tulostin toimi, mutta tulostin toimi, sieltä tulostui kirje Suomeen. Kello oli kymmentä yli kymmenen, kun sain kirjeen kouraani ja minua kehotettiin poistumaan, lopuksi toivotettiin hyvää loman jatkoa. Kiitin ja niin taas mentiin pyörätuolilla pitkin ulkoa pieneltä mutta sisältä suureksi osoittautuvaa sairaalaa. Luotin kyyditsijääni, mutta aina en ole luottanut kyyditsijääni sairaaloiden käytävillä. Kerran olin luut rikki sängyssä ja minua vei kipsaamoon sellainen tyyppi, jonka ohjauksessa olin varma päätyväni raput alas kerrostasanteelle, mutten päätynyt, vaan päädyin kipsaamoon nuoren kipsaajan hoteisiin, mikä oli miellyttävää ja turvallista. Suomessa on vielä sekin, että potilaita kuljetetaan sängyssä pää edellä jonkin minulle käsittämättömän syyn vuoksi, joten potilas tai "asiakas" ei edes tiedä mihin on juuri törmäämässä tai putoamassa. Sanonkin tässä julkisesti, että minua saa kuljettaa jalat edellä. Saavuimme siihen huoneeseen, jossa olin eilen saanut sähköä. Siellä oli hyvä emäntämmekin. Minulla oli edelleen oikeassa kyynärtaipeessa pilli suonessa ja venttiili pillin päässä ja toivoin kovasti, että härveli viimeinkin irrotettaisiin minusta. Älysin myös katsahtaa vasempaan kyynärtaipeeseeni, jossa oli eilen ollut härveli siinäkin, mutta enää ei ollut, vain laastari kertomassa hygienistä kieltään menneestä tunkeutumisesta suoneeni. Hoitaja tuli luokseni ja kehotti minua näyttämään hänelle oikeaa kyynärtaivettani. Minä näytin ja ehdotin samalla, että hän ottaisi härvelin siitä pois. Hän otti, mutta tuskin kehotuksestani. Sitten valkotakkiset pöydän luota alkoivat kertoa, että minun piti mennä heti kotiin päästyäni lääkäriin, annettava lääkärille kirje ja, tämä järkytti pientä mieltäni suuresti, minun piti seuraavan viikon ajan pistää aamuin ja illoin vatsaani lääkettä, joka estäisi veren hyytymistä. Saisin heiltä lääkkeen ja piikit. Sitten minut komennettiin jälleen kerran toimenpidepöydälle selälleni. Minä tottelin. Siihen tuli isokokoinen mieshoitaja, joka näytti miten vatsaan pistetään. Muistin että ollessani kuntoutuksessa minua myös pistettiin iltaisin vatsaan, koska makoilin päivät ja yötkin sängyssä, ja tuolloin oli ehdotettu että josko itse pistäisin mutta olin jyrkästi kieltäytynyt. Kuulemma monet miehet tahtoivat itse pistää, mutta sanoin, että pelkään pistämisiä niin hirvittävästi, että en kykene pistämään edes töppöstä toisen eteen, mikä tuolloin olikin totta, sillä luitteni kunnon vuoksi en pystynyt kävelemään. Olin pudonnut kännissä katolta ja rikkonut vasemman isovarpaani, oikea nilkkani oli murtunut, kylkiluita oli murtunut kolme tai neljä, oikea solisluuni meni aivan paskaksi, yksi selkärangan nikamista murtui, vasen käsivarteni murtui useasta kohdasta, kallonpohjakin murtui ja siitä ilmeisesti aiheutui se, että oikea korvani kuuroutui mutta silti se humisee jatkuvasti, joten olen erittäin huonokuuloinen, aivotärähdyskin tuli ja mustelma aivoon. Lisäksi, kun vasen varpaani ja käteni leikattiin, sain ilmarinnan kylkiluun tunkeuduttua keuhkoon. Toivuin kuitenkin koettelemuksistani, vaikka yleisesti toivottiin, että olisin heittänyt henkeni. Minulle jopa soitettiin ja kysyttiin, olenko kuollut. Sanoin kysyjälle, että ikävä kyllä elän yhä. Jyrki, onko kuolemaasi toivottu ennen minua? Tosin olen miettinyt, että en ehkä enää toivokaan kuolemaasi. Tahtoisin ystävystyä kanssasi, mietin sitä yön pimeydessä, kriitikkoystäväni kertoi, että olet kirjoittanut kirjan kävelemisestä ja entisenä kestävyysjuoksijana tiedän mitä käveleminenkin on, sillä juostessa tulee toisinaan halu kävellä, halu, jota yritin vältellä mutten aina kyennyt olemaan vahvana vaan annoin halulleni, joka muotoutui himoksi, periksi. Ehkä voisimme käydä yhdessä kävelyllä? En tiedä, missä asut, mutta ilmeisesti ainakin joskus olet asunut Tampereella, mutta työsi johdosta vierailet täällä pääkaupungissakin, joten kenties kokouksen jälkeen lähtisimme kävelylle ennen kuin junasi lähtee takaisin Tampereelle. Minä voin odottaa sinua Hesperian puistossa, istuskelen penkillä, tai sitten odotan sinua Elitessä. Ehkä yövyt, ainakin toisinaan, Helsingissä, joten voimme kävellä majapaikkaasi, tehdä ehkä pienen lenkin meren rannalle. Jos sinulla ei ole majapaikkaa, mutta olet majapaikan tarpeessa, voit yöpyä meillä, työstäsi on vain seitsemän pysäkinvälin matka meille. Minä tiedän tuon matkan tarkasti, minkä epäilemättä olet jo voinut päätellä itsekin. Isokokoisen mieshoitajan pistettyä olin jälleen epätoivoissani, miten minä pistäisin itseäni, en mitenkään, mutta hyvä emäntämme muistutti, että vaimoni voisi pistää minua, mikä olikin totta. Vaimoni on omien sanojensa mukaan jo suorittanut useampaankin kertaan sairaanhoitajan praktikumin, hän annostelee lääkkeeni, uusii reseptini, käy apteekissa, neuvottelee hoitohenkilökunnan kanssa ja muutenkin tekee kaiken sen, minkä minä tekisin, jos olisin mies enkä tällainen klovni. Vihaan itseäni. Tahtoisin olla perheen pää, mutta olen perheen ääliö. Lähtiessämme meitä muistutettiin poikkeamaan kassan kautta. Kassalla oli jonoa ja päätimme toimia niin, että hyvä emäntämme kävisi myöhemmin maksamassa laskuni ja minä maksaisin laskun summan hyvän emäntämme tilille. Sitten ajoimme rautatieasemalle ja meillä oli vielä kaksikymmentä minuuttia aikaa ennen kuin juna saapuisi Firenzestä. Sanoin hyvälle emännällemme, että on komeaa, kun juna tulee Firenzestä, meillä päin junat tulevat Riihimäeltä ja Lahdesta. Vaimoni kanssa olemme pohtineet Italiaan muuttoa, mutta minun on myönnettävä, että maanjäristysten jälkeen olen alkanut tutkia karttoja pitäen silmällä mannerlaattojen reunoja. Ensimmäinen maanjäristys oli miellyttävä kokemus, en sitä kiellä, mutta rytmihäiriöiden jälkeen maanjäristykset olivat alkaneet vituttaa minua. Tosin tiedän ja asiasta on toki minulle sanottukin, sillä minulle tavataan sanoa kaikki päin naamaa, että traumaattisen kokemuksen jälkeen tarvitaan uusi ei-traumaattinen kokemus, joka poistaa inhan muistijäljen ja tuo hyvän mielen. Ilmeisesti persoonani on sellainen, ettei suhteeni tarvitse lainkaan pidätellä. Kerron yhden esimerkin. Olimme esiintymässä Nuoren Voiman runousnumeron julkistajaisissa Café Mascotissa vuonna 2015 ja hyvän keikan jälkeen runousnumeron päätoimittaja Aura Nurmi tuli sanomaan minulle, että "olethan sä paskapää mutta okei". Minulle puhutaan tällaisia, niin sanotut kiltit ihmiset päästävät Idinsä valloilleen seurassani, ovat ainoan kerran elämässään rehellisiä. Sen sijaan yhtyeemme johtajan kanssa Nurmi on, kuten yhtyeemme johtaja on sanonut, hyvissä väleissä, "sitten oltiin toisille että oot kiva, niin säkin." Olin ollut aikeissa ojentaa yhtyeemme johtajaa turhista puheluista Nurmelle, kun hän sitten selosti Nurmen kanssa käymäänsä keskustelua juuri lainaamallani tyylillä. Hyvin viatonta on. Kiva? Ystäväni Timo Hännikäinen sanoi minulle jo vuosia sitten, että runouspiirien ihmiset ovat sukupolvensa tyhmimpiä ihmisiä ja olen jälleen kerran Timon kanssa samaa mieltä. Kuitenkin olen Timolle kateellinen, hän on hyvien ihmisten vihapuheen kohteena aina, kun minäkin tahtoisin olla. Muistan erään uuden vuoden, kun Timo katkerana selitti, että Antti Nylén aina saa huomiota mutta hän ei saa, ja nyt voin katkerana todeta, että olen Timon asemassa ja hän Nylénin asemassa. Tarkoituksenani oli ylittää Timon asema ja päätyä suoraan Nylénin asemaan, mutta niin kävi, että minusta tuli Timo Hännikäinen. Pääsenkö milloinkaan hyvien ihmisten raivon esineeksi? Aura Nurmen mainitseminen kielteisessä kohtauksessa auttanee asiaa, hänhän ei ymmärrä, mikä minua vaivaa, hän on jopa kertonut minulle että olen kirjailija... Hänkään ei ymmärrä, että kysymys on kunniasta eikä hakemuksesta. Nämä ovat byrokraattisia ihmisiä, joille erilaiset kiintiöhaut ovat hyväksyttävä asia. Minä en säälistä mene minnekään. Mieluummin kuolen. Mieluummin kuolen kaksintaistelussa. Firenzen junaa odotellessa join teetä, sillä kahvi kiivastutti sydäntä. Olen aina inhonnut teetä, sillä tee on ämmien ja muiden runoilijoiden juomaa, kun taas miehet juovat espressoa ja päivisin cappuccinoa. Viime aikoina olen juonut myös lattea. Nyt ryystin teetä. Minua miellyttää Santa Maria degli Angelin rautatieasema, sen ravintola, missä muutamat vielä muistavat Mussolinin. Onneksi olen julkisesti ylistänyt Il Ducea, joten kai minulla on mahdollisuudet päätyä hyvien ihmisten vihaamaksi. Vai pitävätkö ne perkeleet minua sellaisena pellenä, jota ei voi ottaa tosissaan, harmittomana kylähulluna, joka olisi lutunen ellei olisi ennen kaikkea säälittävä. Minähän en ole edes pannut runottariamme. Olen aina ollut naimisissa, mikä tunnetusti ei yleensä haittaa ihmisiä, mutta minua se haittaa. Tapani Kinnunen sanoi, että kaikki ovat panneet runoilijatar X:ää paitsi minä ja Timo, joten edes yhdessä suhteessa olemme Timon kanssa samassa sarjassa. Mutten minä edes tahdo panna runoilijatar X:ää, sillä minä pidän runoilijatar X:stä ihmisenä ja kunnioitan hänen perhettään. Tuskin häntä enää pääsisikään panemaan, mutta jäi aiemminkin panematta. Komea nainen hän onkin. Juna oli ajassa. Kuulemma se ei ole Il Ducen ansiota. Luin artikkelin, missä kerrottiin, että junat eivät ole Il Ducen ansiota, moottoritiet eivät ole Hitlerin ansiota, ja muitakin vastaavia ansiottomuuksia artikkelista löytyi. Pidän tuollaisista artikkeleista kovasti, ne ovat kuin anarkistin poliisiviha ja sitten anarkisti tekee rikosilmoituksen, kun fasisti on vetänyt anarkistia pataan. Eikä poliisi tee mitään! Sanoinko laiturilla, että pahin on jo ohi? Tuskin, olen niin taikauskoinen etten päästele tuollaisia lauseita suustani. Toisaalta, vaikka pahin olisi jo ollut ohi, silti pahaa olisi vielä edessä. Se siinä on paha, kuten Matti Pulkkinen olisi kenties sanonut. Junassa mietin Umbrian keltaisia kukkuloita. Kuulutuksessa kerrottiin, että Tiburtinassa olisi vaihto Fiumicinoon. Aikeenani oli mennä Terminin kautta, mutta jos Tiburtinassa olisi vaihto niin ehkä pääsisin siten nopeiten lentokentälle. Aurinko paistoi kuten aina Italiassa. Minähän voisin kirjoittaa matkakirjan Italiasta, olen lukenut Juhani Ahon Minkä mitäkin Italiasta ja se oli aika huono kirja, vaikka muuten pidänkin Juhani Ahosta. Papin tytär ja Papin rouva ovat nautittavia lukukokemuksia ja entäpä Yksin, tuo skandaalimainen pienoisromaani... Minua on pidetty hulluna siitäkin syystä, että olen lukenut Ahoa ja Sillanpäätä ja sanonut, että he ovat hyviä kirjailijoita, mitä he tietenkin ovat, mutta eihän kukaan muu sitä tiedä, sillä he eivät ole lukenut Ahoa ja Sillanpäätä, koska Aho ja Sillanpää ovat paitsiossa, Aho oli katajaisen kansan tulkki ja Sillanpäällä Il Ducen kallonmuoto, sen sijaan Lehtonen saa näiden typerysten silmissä armon, koska Lehtonen meni Huopalahdessa hirteen, vaikkeivat he Jumalaan uskokaan. Minulla on todisteita siitä, että ihmiset eivät uskalla lukea Koskenniemeä, koska Koskenniemen lukeminen leimaa. Kristian Blomberg oli kauhistellut kriitikkoystävälleni, kun kriitikkoystäväni oli kehunut Koskenniemeä, että eikö Koskenniemi ole nationalisti. Jos filosofian tohtorit ovat tällä tasolla, niin mitä muuta voi rahvaalta odottaa kuin perussuomalaisuutta. Kristian Blomberg kuuluu myös niihin ihmisiin, joiden mielestä on hyväksyttävää sanoa minulle päin naamaa ihan mitä tahansa. Minulle hän sanoi:

"Mä luulin, että meillä ei ole mitään yhteistä, kunnes sain tietää että sulla on kissa."

Siis kissa on meillä yhteistä. Totta puhuen toivon, ettei meillä ole mitään muuta yhteistä. Minulle on tulostettu Osuuskunta Poesian, johon filosofian tohtori Blombergkin kuuluu, sähköpostikeskusteluja, joissa kyytiä saavat ne, jotka eivät ole huomioineet, tunnustaneet, ehdollepanneet eivätkä palkinneet Osuuskunta Poesian tekijöitä. Viime aikoina on onneksi mennyt hyvin, mutta Merja Virolaisen ollessa Tanssivan Karhun raadin puheenjohtajana Merja Virolainen sai osakseen mielenkiintoisia nimityksiä, joita yhdisti mielenterveysongelmien korostaminen. Minua on taas solvattu Lounais-Suomen kirjailijoiden kokouksessa. Totuus on, että minä solvaan ja sitten minua solvataan takaisin, minun kanssani voi olla hyvin avoin, ei tarvitse välittää puhumisistaan, eikä tarvitse myöhemminkään häpeillä lausuntojaan, kun ne on kohdistettu minuun, jolla myös on mielenterveysongelmia. Tosin minä en tiedä, onko Merja Virolaisella mielenterveysongelmia, mutta minusta on tärkeää kertoa, että ihmisten mielestä Merja Virolaisella ja minulla on mielenterveysongelmia. Siinä miettiessänne, miten tapatte sanansaattajan ja salaisen idolinne, kerron, että jäin Tiburtinassa junasta ja nousin Fiumicinoon menevään junaan. Huolestuin junan lähtiessä liikkeelle, sillä juna lähti Terminin suuntaan, kun olin päätellyt että junan pitäisi lähteä tulosuuntaani, mistä se sitten nopeahkosti kaartaisi vasemmalle kohti Fiumicinoa. Ilmeisesti päätyisin Napoliin tai Sisiliaan, mafian hallitsemille alueille minä raukka päätyisin, joka oli kovin tykästynyt keskiseen ja pohjoiseen Italiaan eli olin fasisti. Juna meni suoraan ja kaarsi oikealle. Kaarros lisäsi toivoani, kenties vielä pääsisin kotiin hengissä, minä, hullu mies. Sitten oltiin jo maaseudulla ja teimme nopeita pysähdyksiä asemille. En ollut varma, minkäniminen olisi asemani ja jo luulin olevani oikealla asemalla, olin hyppäämässä junasta, mutta kysyin vaunussa notkuvilta jätkiltä, oliko tämä lentokentän asema ja he kertoivat, ettei ollut, semmoinen hujoppi sanoi minulle, että jää seuraavalla. Myöhemmin kertoessani tästä eräs kirjallinen tyyppi epäili, että hujopin nimi oli Ettore. En pannut vastaan. Soitin vaimolle, kun olin päässyt lentoasemalle, Fiumicinolle, jonka nimi on myös Leonardo da Vinci. Minun pitäisi vielä selviytyä lähtöselvityksestä ja utelin vaimolta ohjeita. Hän kertoi kärsivällisesti, että menisin automaatille, johon syöttäisin lentoni tiedot ja automaatti sylkisi sitten minulle lentolippuni, joka kourassa menisin turvatarkastukseen. Kiitin vaimoani kärsivällisyydestä ja menin sörkkimään lähtöselvitysautomaattia. Löysin jopa lentoyhtiön, jolla lentäisin, ja pyrin etenemään vaimoni ohjeiden mukaisesti. Sitten tein minulle tietymättömän virheen ja kone kieltäytyi ehdotuksistani. Viitoin luokseni virkailijan, joka nopeasti näppäili minulle lentolippuni, kun en itse jälleen osannut. Kysyin virkailijalta, jonka ulkonäön olen unohtanut, mihin minun pitää suunnata ja hän osoitti vasemmalla italialaisella kädellään minulle, mihin minun pitäisi suunnata. Sormissa oli useita sormuksia ja ranteessa hopeinen koru. Seurasin kättä, kun se laskeutui takaisin virkailijan reidelle. Ihmettelin, mikä minua vaivasi. Toivoin, etten puhunut ääneen, sillä minä puhun usein ääneen. Jyrki, miten on sinun laitasi, puhutko usein ääneen? Minä olen ollut valtaosan elämästäni yksin, joten olen tottunut puhumaan ääneen, lisäksi puhun mielelläni eläimille, meidän eläimellemme, mutta myös kaduilla toisten koirille, mitä ei aina pidetä suotavana, olen saanut usein vihaista palautetta kun olen keskutellut eläimen kanssa ja unohtanut eläimen lähellä olevan ihmispaskan tyystin. Lintujen kanssa on myös mukava jutella. Kymmenen vuotta sitten oli muotia jutella puille, mutten minä ole koskaan niin toiminut, vaikka tietenkin pidän puista, koska en ole idiootti. Luin Mika Terhon teoksen, ehkä se on romaani, Syytetty, joka kertoo siitä, miten Mika Terhon kirja vedettiin heti ilmestymisensä jälkeen pois myynnistä, kun hän oli maininnut etunimeltä työpaikkansa vammaisia hoidettavia. Syytetyssä Mika Terho ("Mika Terho") menee forssalaiselle työhuoneelleen kirjoittamaan sitä, kun kirja hävisi ja kaikki muukin hävisi. Tunnistan itseäni Mika Terhon jutuissa, mutta hän lopuksi, mitä kirja ei kuitenkaan kerro, ei päätynyt syytetyksi, hän jäi pelkkään syyteharkintaan. Minä sen sijaan olen Hylätty. Minä olen pahemmassa jamassa kuin Mika Terho, joka sentään tunnustetaan ammattikuntansa jäseneksi. Syytetyn kannessa on mies hirressä ja koira haukkuu miestä. Kuva on palsalainen, aurinko laskee, linnut lentävät. Kannen on tehnyt monitoimitaiteilija Matti Rag Paananen, tekisikö hän kannen tähän minunkin teokseeni, en viitsi pyytää. Kappaleessani Syytettyä on omistus: "Samille, marginaalikirjallisuuden supertähdelle ja ällistyttävälle kaverille 12.2.3017 ystävyydellä Mika". Minua hämmästyttää, että minulla on tällaisia omistuksia ihmisiltä, joita olen ihaillut vuodesta 2000 saakka. Minun on kehuttava itseäni ja lainattava muiden kehuja. Sehän on ihan normaalia toimintaa, jos, Jyrki, olet Facebookia silmäillyt niin olet varmasti pannut merkille sen järkyttävän itsekehun mikä on Facebookin kantavana teemana etenkin naisrunoilijoilla, jotka vaihtavat profiilikuvaansa ja sitten kyttäävät kiitosta kiimoissaan. Varmana sinullekin tuli sama nimi mieleen? Puhutaan siitä joskus kävelyllä. Kähvelsin juuri Mikalta muodon kirjaani, Jyrki, Mikahan kirjoittaa Syytetyssä päiväannoksensa putkeen ilman kappalejakoja, jättää sitten tyhjän rivin ja aloittaa uuden päivänsä. Minäkin teen niin mutta koska eilen ja tänään on ollut kirjoittamisessani sekä päivä- että iltavuoro niin olen erotellut vuorot tyhjällä rivillä. Viisi liuskaa olen kerralla kirjoittanut. Nyt on jo ilta, tietokoneeni oikea ylälaita kertoo "pe. 23.18", joten en tämän vuorokauden puolella saa kahtakymmentä sivua kirjoitetuksi. Kirjoitatko sinä nopeasti vai enempi pohdiskellen? Mika Terhon Syytetty on vasemmalla puolella tietokonettani, oikealla eilinen juomalasi, tänään kirjoitin päivävetoni olohuoneessa nojatuolissa enkä tässä työnurkkauksessani keittiössä. Ikkunasta näkyy Piritori eli Ikuisen Vapun Aukio, viralliselta nimeltään Vaasanpuistikko. Ne, jotka eivät asu täällä, sanovat, ettei kukaan, joka asuu täällä, tahdo, että kotitorista käytetään Piritorin tyyppistä nimitystä. Avasin vähän ikkunaa, jotta kuulen Piritorin äänet, mutta minun on sanottava että pidän eniten nimestä Ikuisen Vapun Aukio. Joku vihreä ehdotti aikoinaan, että Piritori nimettäisiin Arto Mellerin Aukioksi, mikä hämmästytti vihreääkin, sillä ei vihreä ole tottunut järkevyyteen. Valitettavasti ehdotus ei saanut tukea, ehkä ajateltiin, että koska ehdottaja on vihreä niin ehdotuksen on pakko olla järjetön vaikka, kieltämättä, ehdotushan kuulostaa hienolta. Tästä voimme päätyä siihen, että jopa pahin idiootti maailmassa voi joskus toimia järkevästi tai edes ehdottaa järkeviä, joten eikö tämä kerro siitä, että sinäkin voit pyytää minulta julkisesti anteeksi ja peruuttaa eli pyörtää liittosi järjettömän päätöksen. Kannattiko minulle vittuilla? Miltä nyt tuntuu? Piinaan sinua niin kauan että saan sinut toimimaan juuri niin kuin tahdon. Ja nyt Helsinginkadulla jytisee raitiovaunu kohti Töölöä, asemapaikkasi on vain seitsemän pysäkinvälin päässä, minä istun Hesperian puistossa kuin Mika Terho 90-luvun kuvissaan Ruttopuistossa odottamassa Martti Anhavaa, tuota luonnevikaisen perheen luonnevikaista poikaa. Kymmenen vuotta sitten olin vielä niin noviisi, että menin runotilaisuuteen ja eikö siellä ollut ensin puhumassa Mika Terho, joka puhui järkeviä, ja Martti Anhava, joka puhui sillä välinpitämättömän kyynisellä tavallaan, josta me valitettavasti hänet tunnemme. Olen lukenut Martti Anhavan esseekirjaa, missä hän muun muassa kertoo kymmeniä sivuja siitä, miten huono eräs Milan Kunderan romaani on ja miten Zolakin oli huono. Erään esseensä hän aloittaa moittimalla jotain suurlähettilästä ja siirtyy sitten aivan muuhun asiaan, joka ei liity suurlähettilääseen yhtään mitenkään. Martti Anhavahan teki myös elämäkerran, niin, hän teki elämäkerran Arto Melleristä, jossa on seitsemän sivun pituinen sitaatti ja jostain asiasta sanotaan, että lisätietoa varmaan löytyy Yleisradion arkistosta, mihin Martti Anhava ilmeisesti ei ollut viitsinyt mennä. Tapani Kinnunen sanoi moitittuani elämäkertaa huonoksi, että tee itse. Kieltämättä olen vähän tehnytkin, mutten Melleristä vaan Kalervo Palsasta, johon samastun lujasti kuten kaikki älykkäät ihmiset. Lisäksi suomalaisista samastun Pentti Linkolaan, Jouko Turkkaan ja Hans Seloon. Vähän maskuliininen lista mutta miten minä, heteroinen mies, voisin samastua naiseen. Ihailen monia naisia, kuten Schjerfbeckiä, Vartiota, L. Onervaa tai vaikka Maria Jotunia, jonka Huojuvaa taloa luimme, minä ja Timo Hännikäinen, ääneen eräs yö silloin kun vielä asuimme Turussa. Olimme työhuoneellamme ja Carita yritti nukkua, kun me siteerasimme vuorotellen ja yhtaikaa Jotunia. Lopuksi Timo teki tai sanoi mielestäni väärin, en muista mistä oli kyse, jolloin nappasin nurkasta metrin mittaisen kakkosnelosen, jolla huitaisin Timoa olkavarteen. Seuraavaksi Timo repi kakkosnelosen käsistäni ja heitti sen ovesta ulos. Aamulla tutkimme Timon olkavarren mustuutta, mutta päättelimme ettei luu ollut murtunut, enintään siinä oli hiusmurtumia eikä mitään vakavampaa. Mutta tuolloin kymmenen vuotta sitten runotilaisuudessa puhuivat Mika Terho ja Martti Anhava. Seurasin mielenkiinnolla, miten he suhtautuvat toisiinsa, tein havaintoja, jotka kirjasin välittömästi muistikirjaani kuteen tapaani kuuluu. Teetkö sinä, Jyrki, havaintoja, kirjaatko sinä havaintojasi muistikirjaan? Minulla muistikirjaaminen on mennyt mahdottomuuksiin, vuosi vuodelta kerään havaintoja obsessiivisemmin. Lisäksi olen alkanut ottaa valokuvia, joita minulla on reilun kolmen vuoden kausittaisen kuvaamisen jälkeen yli kolmekymmentätuhatta. Joka tapauksessa näin, miten Mika Terho ja Martti Anhava kättelivät ja jäljempi toivotti edelliselle hyvää elämää. Sopu oli löytynyt! Löytyykö meille sopu milloinkaan, Jyrki? Oletko, muuten, amerikanistinen ihminen, eli puhuttelet mieluusti ihmisiä etunimeltä. Minä en ole, mutta nyt puhuttelen sinua, kun vaimo ehdotti, mutta älä sinä Jyrki ala vainota vaimoa, hän tarkoitti pelkästään hyvää sillä, että kirjoittaisin sinulle ja mainitsisin sinun nimesi, Jyrkin, vähän väliä. Se olisi minulle terapeuttista. Jyrki, muistatko miten 15-20 vuotta sitten oli tapetilla terapiakirjoittaminen, miten kamalaa se on. Suvi Ahola käytti puheenvuoron, missä tuomitsi terapiakirjoittamisen, mutta ehkä hän nykyisin on harrastunut terapiakirjoittamiseen, kun ukkokin otti hatkat, mitä en ihmettele. Saatiin taas nimi hakemistoon ja joukkokanteeseen. En ollut Timon kanssa vuosiin tekemisissä, mutta näin hänet elokuvakaupassa sattumalta ja teimme kirjavaihdokset, jolloin sain häneltä Lihamyllyn, jota en ole lukenut, mutta vielä luen. Siinä on nimihakemisto. Timo on taas saanut huomiota osakseen. Jonkun mustaihoisen akan, en edes muista hänen nimeään, kirja ja Timon Lihamylly oli yhteisarvioitu ja siitähän älähdettiin. Vitutti. Minun on ilmeisesti lahdattava sinut, jotta minut huomataan. Kyllä minua vähän vankila hirvittää, tuskin olen siellä menestys, mutta lohdutan itseäni sillä, etten ole ollut menestys missään muuallakaan, varsinkaan kirjallisessa maailmassa. Kirjoitin muuten tänään ntamon uudelle johtajalle ja kerroin, että kirjoitan pienoisromaania, jonka (työ)nimenä on Sinulle, Jyrki. Korostin, etten tarkoita Jyrkillä Jyrki Pellistä, mutten suoraan sanonut ketä tarkoitin, mutta jos johtaja tuntee minua niin hän älysi kuka sinä olet. Pellisen olen sentään kerran tavannut ja hän oli huolissaan selästäni. Minulla on myös kirja Totaalirunoilija Pellinen, jossa journalisti puhelee Pellisen kanssa. "Tajuut sä niinkun toi on naurettavaa", kuuluu ikkunanraosta enkä väitä vastaan. Mutta minun ja Timon kirjanvaihto on vasta puolessa välissä, sillä hän antoi minulle Lihamyllyn, mutta minä en ole antanut hänelle vielä mitään. Tahtoisin antaa hänelle tämän kirjani ja voin minä antaa muitakin kirjojani, joilla tunnetusti ei ole mitään arvoa niin kuin sinä olet päättänyt ja mies roikkuu edelleen köydestä Syytetyn kannessa. Mihin se siitä lähtisi, ei vittu mihinkään. Minä sentään olen menossa turvatarkastukseen, mutta kirjoitan siitä vasta huomenna, jos Jumala suo. Nyt Piritorilla hiljeni, kohta yön kulkija tulee ikkunamme alle ovisyvennykseen kuselle. En mainitse yön kulkijan sukupuolta, jottei suututa sukupuolestakin. Metron edessä on väkeä. Poliisiautoa ei juuri nyt näy. Menipä kaunis nainen Kurvin suuntaan. Ei tästä pitänyt tulla päiväkirjaa. Turvatarkastuksessa unohdin tarkoituksella vyön päälleni, jotta rullahihnan tuolla puolen kyyläävä ämmä voisi asiasta huomauttaa. Minulla on aina vaikeuksia turvatarkastuksissa vaikkei paljastin olekaan koskaan tuutannut mennessäni ovettoman oven läpi. Mutta vasta silloin turvatarkastajat aloittavat leikin kanssani, vaikken minä tahtoisi leikkiä heidän kanssaan, heillä, kenties kuitenkin siittimeni kanssa paskahuussissa odottaessani lentoani Suomeen. Laukkuni tuli tietenkin moitteetta läpivalaisusta, mutta silti se otettiin sivuun ja minuakin kehotettiin sivuun. Mikään ei yllättänyt tälläkään kertaa. Aina sama proseduuri. Kerran Charles de Gaullella olin joutunut vaikeuksiin, kun olin hieman pelleillyt paljastimessa, jolloin kaksimetrinen loistavakuntoinen senegalilainen otti minut syrjään ja kieltämättä kovakouraisesti kopeloi lihavaa ruumistani, silti kiihotuin kun hän koetteli haaroväliäni muistellessani samalla, mitä Céline oli kirjoittanut Senegalin pojista. Nyt olin kuitenkin käyttäytynyt moitteetta, olin vain "unohtanut" vyön huousuihini, mutteivät turvatarkastajat voineet tietää lainausmerkeistä. Se minua silti taas hämmästytti, että etäisesti Anna Magnanin mieleen tuova turvatarkastaja kysyi, oliko minulla vastaväitteitä sen suhteen, jos hän avaisi laukkuni. Entä jos olisi, menisimmekö lähihuoneeseen ja kenties päätyisin toimenpidepöydälle, tällä kertaa mahalleni? Sanoin, että minun puolestani eukko sai avata laukkuni. Akka pöyhi vaatteitani melko pitkään, joka toi mieleeni Henrik Tikkasen, journalistin, maininnan, että melko on täytesana. Jaahah. Kun lukee Henrik Tikkasta ei todellakaan välty vaikutelmalta, että täytettä ei ole nimeksikään, tarkennan, edes nimeksikään. Lopulta pääsin eteenpäin mutta unohdin vyöttää itseni ja housuni putosivat kinttuihin nopeasti, jolloin huomioin, että vyö oli oikeassa kädessäni ja laukku vasemmassani. Revin housut ylös ja asensin vyön housuihin. Olin jo pitkällä ja iso taulu kertoi, että lento oli myöhässä. Minulla ei ollut enää hätää, ellei sitten lentokone putoaisi tai räjähtäisi, kun länsimaat ovat toimineet globaalin epäoikeudenmukaisesti, kuten Helsingin piispa Irja Askola lohkaisi tässä jokin aika sitten. Jos minä kävisin kalauttamassa Askolan kylmäksi, olisikohan se lokaalia epäoikeudenmukaisuutta. Sitten muistin, että mentäisiin jälleen norjalaisella lentoyhtiöllä, jolla olin ollut kerta toisensa jälkeen loputtomissa vaikeuksissa. En ymmärrä miksi on niin, että norjalaisetkin minua vainoavat. Ei minulla ole dopingaineita. Olen sanonut asiasta matkustamossa useilla kielillä, myös ruotsiksi, jota luulisi norjalaisten ymmärtävän. Yritin myös tavoitella norjankielistä lausetta,"jeeg ikke heer dooping", muttei sekään auttanut. Viimeisenä keinonani kerroin heille, että Knausgård on paskaa enkä ole lukenut enkä tule milloinkaan lukemaan yhtäkään norjalaista niin sanottua dekkaria, sillä minä en lue roskaa. Grieg on aivan kamala hänkin, se peikkotanssi on naurettava. Munchiin olen kyllästynyt enkä ole milloinkaan pitänyt Hamsunista. Menin porttini luokse. Kuulin suomalaista puhetta. Se kuulosti hyvältä, mutten tunnustaisi kuulostamistani julkisesti kirveelläkään. Tiedätkö mitä, Jyrki, olen kirjoittanut jo 8000 sanaa ja tässä pitäisi vielä käsitellä monia asioita. Itse asiassa tässä pitäisi vielä käsitellä itse asiakin. Häpeäni, jota nyt koen selvittää. Tämän nimi voisi olla Selvitys häpeästä, muttei ole, tämän nimenä on Sinulle, Jyrki. ntamon uudelle johtajalle yritin kirjoittaa vaatimattomasti, että työnimenä on Sinulle, Jyrki, muttei ole, sillä tämän nimi on Sinulle, Jyrki. Jään helposti vitkuttelemaan tällaisiin asioihin. Jäätkö sinä? Nyt en kirjoittanut kysymyksen loppuun nimeäsi, päätin vain olla kirjoittamatta, ei siihen mitään syytä ollut. Olin siinä, että odottelin lentoani Suomeen. Hauska juttu muuten, että Helsinki-Vantaan lentokentän, silläkin lienee jokin toinen tai virallisempi nimi, johtaja on entinen opiskelukaverini, joka esiintyy myös romaanissani Sotaanlähtö. Entisenä pilviveikkona hän on oikeassa työssä johtaessaan paikkaa, jossa pilven veikot työskentelevät. Ynnä sisaret. Kuuluukohan kaveri kymppikerhoon? Takuulla. Ehkä joku joskus kirjoittaa nuoruuteni synnit. Matti Pulkkisen mukaan Teuvo Saavalainen "minkä eli, sen kirjoitti, tunnusti heti, ennen kuin ehdittiin syyttää." Ulkona on rullalauta, on mahdollista, etteivät rullalaudan käyttäjät ole edes kännissä. Olitko sinä, Jyrki, nuorisojuoppo? Minä aloin juoda seitsemäntoistavuotiaana, sitä ennen juoksin. Minä olen alkoholisti ja vähän narkomaanikin ynnä pilleristi. Opiskeluaikoina mielellään lausuimme Mellerin säkeitä "Mä oon vetäny kaikkee krääsää... / no, hidasta, nopeaa!" Millaisia säkeitä sinä ystävinesi lausuit, Tampereellako opiskelit, kenties Tammerkosken varrella hakeuduitte hyvään tunnelmaan. Lentokoneessa rukoilin Herran siunauksen useaan kertaan. "Herra siunaa minua ja varjele minua. Herra kirkasta kasvosi minulle ja ole minulle armollinen. Herra käännä kasvosi puoleeni ja anna minulle rauha. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen." En tilannut lennolla mitään, jotten ajautuisi henkilökunnan kanssa selkkauksiin, istuin vain paikallani. Yllättävää kyllä minulla ei ole lentopelkoa. Ilmeisesti lentäminen ylittää kehittymättömän ymmärrykseni enkä osaa pelätä lentämistä. Vaimo oli sanonut olevansa lentokentällä vastassa. Hän oli ollut Oulussa työmatkalla ja sieltä käsin järjestellyt paluuni. Hän oli lentänyt Helsinki-Vantaan lentokentälle ja jäänyt sinne minua odottamaan. Kun keväällä olin romahtanut Salò Romanossa, hän oli ollut työmatkalla Belgiassa, josta käsin oli hoitanut minut kotiin. Tuotin häpeää ympärilleni. Päätin, etten enää ilman vaimoa matkusta, koska en pysty matkustamaan yksin. Olen vammainen. Ihmiset matkustavat eivätkä ilmeisesti edes pelkää, minulle matkustaminen on hirvittävää, siksi siteerasinkin Lévi-Straussia Canti di Assisissa, jonka sain jotenkin tehdyksi. Ehkä sain sen tehdyksi katkeruuteni voimalla, ajattelin, että sopii sinun, Jyrki, miettiä tekosiasi Canti di Assisin valossa. Ei sitä ole kukaan lukenut. Jyrki, et usko, mutta syytä olisi, minä olen tullut kannettavan tietokoneeni kanssa kahvilaan kirjoittamaan. Tämä on ensimmäinen kerta historiassa, kun kirjoitan kahvilassa tietokoneeseen, sillä yleensä kirjoitan vihkoon. Vaimo kokosi kotona kirjahyllyjä ja pölyä oli pölyallergiselle nenälleni sen verran, että minun oli lähdettävä evakkoon. Oletkohan sinä, Jyrki, karjalaisia? Itsekkyytesi viittaa siihen, mutta tosikkoutesi, jota selkäsi takana nauretaan, viittaa toisaalle. Kahvila Sävyyn kulkiessani mietin, että minun on jälleen kerran tutkittava lakikirjaa ennen kuin päästän kirjani julki. Tämä on minulle aivan normaali käytäntö. Tällä kertaa minun on tarkistettava herjauksen määritelmät, sillä minä kullervona olen tullut herjaamaan ja virittämään sodan hyvien ihmisten välille. Voitte tapella keskenänne, minä kirjaan sodan kulut vierestä ja myös erittäin suuresti toivomani miehistötappiot minä kirjaan. Tosin loukkaannutte, jos teihin viitataan miehinä, mutta on mukana naisiakin, esimerkiksi se kirottu Marjo Heiskanen, joka ei voinut ymmärtää millään, että hänen isoisänsä oli ollut pappi ja oikeistolainen. Hän kirjoitti asiasta yli viisisataasivuisen kirjan, jota en jaksanut lukea loppuun. Siinä on kanssa vittumainen ämmä. Tämä on päättävä kosto, tieteellinen hyökkäys sinua ja kaikkea edustamaasi vastaan. Olen yli kahdeksan kuukautta kärsinyt sinun vuoksesi. Milloinkaan en tullut ajatelleeksi, että sinä, mitättömyys, koskettaisit elämääni millään tavalla. Sinähän olet täysi nolla, kuten niin monet sanovat. Tosin on sanottu, että olet askel parempaan suuntaan perkeleen Variksen jälkeen, mutta kuka ei olisi, ei kukaan. Kiroan sen illan, kun Saarikoski meni Vanhalle ylioppilastalolle ja yhytti sieltä tuon kamalan ämmän. Saarikosken naisissa pistää esiin heidän rumuutensa, kun ei oteta huomioon Leena Larjankoa eikä Marjukka Melaa ja muutamia jalkavaimoja. Lisäksi Saarikosket jo muuten olivat rumia ja aivan helvetin tyhmiä. Oletko lukenut Sirkka Garamin kirjaa veljestään, jonka nimi melko tarkkaan on Veljeni Pentti? Kirja on neroa normaaliuteen vetävä hölmöläisen teos. Sirkka Garam on katkera muttei tohdi sitä myöntää, koska on kusipää. Olen pettynyt Helena Saarikoskeenkin. Luulin häntä älykkääksi naiseksi, kunnes tutustuin häneen Facebookissa, jolloin ilmeni, että hän on hysteerinen vasemmistolainen. Hän on isänsä tytär. Toivottavasti ei äitinsä, pitäisi lukea Tuula Saarikosken muistelmat, jotta pääsisi selvyyteen, onko hän sentään järjissään. Ehkä en lue, en tahdo pettyä, tahdon arvostaa Tuula Saarikoskea jatkossakin. Myönnän pitäväni siitä, että Pentti Saarikoski työnsi pistoolin piipun Leena Larjangon pilluun, harmi ettei laukaissut, olisimme säästyneet Saska Saarikoskelta, vaikka Saska Saarikoskessa on hyvää se, että hän vituttaa hyviä ihmisiä niin ettei hyville ihmisille tule uni. Ei tule uni minullekaan tässä hyvien ihmisten maailmassa. Kävin eilen Kallion kirjastossa, jossa on hankala käydä, kun siellä on konsertteja, radioasemia, keskustelutilaisuuksia ja muita kaupunkitilaisuuksia. Minulle on Kallion kirjastosta ilmoitettu, että voin tutkia heidän verkkosivuiltaan, milloin Kallion kirjastossa on vaikka sirkusesitys, jolloin minä voin jättää käymättä tuossa ahtaanoloisessa tilassa, mistä ilmoituksesta olen Kallion kirjastolle kiitollinen, mutta silti olen unohtanut tarkistaa Kallion kirjaston tapahtumatilanteen ennen sinne menoani, kuitenkin eilen Kallion kirjastossa oli sisällä hiljaista kun ei ota lukuun karjuvia lapsia ja heidän äitiensä hinkunaa. Näin kirjoitettiin minulle:

Hei Sami

Pahoittelut, että kirjastokäynti ei ollut toiveesi mukainen.
Kallion kirjastossa on jo pitkään kerätty ja kuulosteltu asiakkaiden toiveita kirjastosta ja eri palveluista. Näiden ääripäät ovat hiljainen tila vs leikkikeskus, joiden välillä tasapainottelemme.

Kallio on tapahtumarikas asuinalue ja kirjasto heijastelee tässäkin ympäristöään ja asiakkaitaan. Monista erilaisista tapahtumista huolimatta on leijonanosa aukioloajasta rauhoitettu ”normaaliin” kirjastoelämään.

Kaikki kirjastojen tapahtumat löytyvät aina kotisivulta ja linkistä voi tarkistaa onko Kupolisalissa suunnitellun kirjastoreissun aikaan esitys: http://helmet.fi/kalliontapahtumat

Yt. Janne (Aenea) Palander / Kallion kirjasto

http://minedu.fi/…/kirjastolaki-uudistuu-aktiivinen… (10.11.2016):

- Kirjastot ovat paitsi avoimia sivistyksen olohuoneita, myös monipuolisia oppimis- ja työskentely-ympäristöjä ja paikallisia kulttuurikeskuksia. Ne tarjoavat tilaa myös harrastamiseen ja kansalaistoimintaan, sanoo opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen.

- Lakiesityksessä korostetaan nykyistä vahvemmin kirjaston yhteiskunnallista roolia. Kirjastojen uusiksi tehtäviksi tulisi aktiivisen kansalaisuuden, demokratian ja sananvapauden edistäminen. On tärkeää, että kirjastot tekevät yhteistyötä kunnan muiden toimijoiden sekä järjestöjen, seurojen ja muiden paikallisyhteisöjen kanssa. Näin kirjastot voivat toimia myös paikkakunnan ja alueen elinvoiman lisääjänä, sanoo ministeri Grahn-Laasonen.

Ulkona sentään oli jokin tori ja vieressä soimassa musiikkilaite. Joka tapauksessa menin Kallion kirjastoon, sillä minäkin voin siellä käydä, sillä kirjasto on julkinen paikka. Koska olen masokisti, mikä jo lienee tullut ilmi, menin lehtiosastolle ja luin sitä sinun lehteäsi, missä haastateltiin runoilija Jani Niemistä. Haastattelija kertoi tapaavansa runoilija Niemisen runoilija Niemisen kantakahvilassa Kahvila Sävyssä, missä paraikaa kirjoitan. Minä olen käynyt täällä viimeisen yhdentoista kuukauden aikana keskimäärin kaksi, kenties melkein kolme kertaa viikossa, ja olen nähnyt täällä runoilija Jani Niemisen kerran: silloin, kun häntä haastateltiin lehteäsi silmällä pitäen. Pidän tärkeänä, että merkitsen tämän tiedon ylös ja muistiin, vaikka on mahdollista, että käymme täällä runoilija Niemisen kanssa eri aikoina, mihin viittaa se, että olen nähnyt täällä hänen puolisonsa noin kolmesti. En ole ollut täällä milloinkaan aamupäivällä, joten ilmeisesti runoilija Nieminen käy täällä aamupäivisin. Tai sitten hän valehtelee. Haastattelussa kuvataan, miten runoilija Nieminen keskustelee tarjoilijan kanssa, mikä viittaisi siihen, että hän käy täällä ainakin joskus, vaikka mistä sitä tietää, ehkä runoilija Nieminen on niitä, jotka keskustelevat tuntemattomienkin kanssa. Saapuessani tuolloin kahvilaan kuulin naisen kailottavan äänen, jonka paikansin toiseen ikkunapöytään nurkkapöydästä lukien. Kailottajan seurassa oli miehenoloinen tyyppi, joka ohi kulkiessani selvitti naiselle teennäisen oloisesti sitä, että hän ei pidä päiväkirjaa, muistivihkoa eikä yhtään mitään, mutta hänellä on kännykkä. Tulin istumaan tähän nurkkapöytään, missä nyt kirjoitan kirjettä sinulle, Jyrkiseni. Ilmeisesti runoilija Nieminen on liittosi jäsen, joten on vain hyvä, että kerron sinulle, millaisia jäseniä sinulta löytyy. Olen kerran aiemmin ollut kuulemassa runoilija Niemistä, silloinkin vastentahtoisesti, kun en olisi päässyt runotilaisuudesta pois huomaamattomasti ja minun piti jäädä kuuntelemaan Niemistä, jonka runot tuntuivat hyviltä mutta vain siistä syystä, että runoilija Niemisen jälkeen esiintyi tämä Mäki. Kuulin tänne nurkkapöytään, miten runoilija Nieminen toivoi, että "Tomi" tulisi jo paikalle, häneltä kun, siis runoilija Niemiseltä, "tulee juttua kuin apinalta paskaa." En ollut ennen kuullut ilmausta, joten huomasin olevani hieman onnettomampi kuin hetki sitten. Juttua kuin apinalta paskaa? Ja se teennäinen ääni... Taidat tietää, Jyrki, mistä puhun. Runoilija Nieminen pyrkii rentouteen, mikä upposi haastattelijaan kuin runoilija Nieminen apinan paskaan, mutta journalistit ovatkin idiootteja. Mutta runoilija Niemisen juuri mainitsema "Tomi" huolestutti minua kovasti, sillä epäilin että hän puhuu "runoilija" Tomi Kontiosta, jonka näkeminen miellyttäisi minua vain siitä syystä, että näkisin hänet elämäni ensimmäisen kerran selvänä ja ilman panoseuraa, vaikken voinut tietää, josko "runoilija" Kontio oli kännissä ja panoseurassa aina. Ei mennytkään kauan kun "runoilija" Kontio saapui paikalle. Ilmeni, että hän oli tullut ottamaan kuvia, hänhän harrastaa valokuvausta ja "runoilija" Kontion ottama kuva lehdessäsi sitten olikin. Kuvassa on runoilija Nieminen cappuccinon ääressä ja voin kertoa, että kuvaa ottaessaan "runoilija" Kontio työnsi perseensä pöytäni yli naamaani kiinni, mistä en välittänyt, joten saatoin hieman kommentoida "runoilija" Kontion tapoja ynnä niiden puutetta. Runoilija Nieminen äkkäsi vittuuntuneisuuteni ja "humoristisesti" kehotti "runoilija" Kontiota lähtemään läheisyydestäni. Hän lähti. Vaivuin ajatuksiini. Vaivutko sinä koskaan ajatuksiisi, Jyrki? Minä vaivuin tuolloin miettimään sitä, että nyt vähän tiesin, miltä "runoilija" (en tiedä miksi panin lainausmerkit, mutta olen jatkanut panemista) Kontion panoseurasta tuntuu. Kerrankin olimme esiintymässä Turussa ja siellä oli jo esiintynyt "runoilija" Kontio, jolle pöydässä akka selitti omista ja "Tomin" runoista. Pöydällä oli "Tomin" runokirjakin, joka oli kirjastosta. Akka ei ollut siis sen vertaa vaivautunut, että olisi ostanut "Tomin" kirjan, vaan uumoili aivan oikein, että kirjastokappale riittää "Tomin" iskemiseksi. Sitten akka jo sanoikin:

"Mutta lähetääs jo meille kattomaan niitä mun runoja."

He lähtivät. "Tomi" ei puhunut ollenkaan. Ei hänen tarvinnut. Hän pani. Se hirveä haiseva nahkarotsi päällä hän on pannut yli tuhatta suomalaista runouteen viehtynyttä naista ja muutamaa sellaistakin, jotka eivät ole runouteen viehtyneet. Oli minustakin tuolloin nainen kiinnostunut, itse asiassa kiinnostuja oli "Tomin" napanneen naisen kaveri. Hänen mielestään olin huoritellut esityksessämme, mikä oli tarkkaa erittelyä, sillä minä tosiaan olin sanonut esityksessämme sanat "saatanan huora", mikä on huorittelua. Hän lähti oikein peräämme toiseen baariin ja toisteli matkallakin, että olin huoritellut, mitä sitten jatkoi toisessa baarissa. Sanoin hänelle kaksinaamaisesti, että kyseessä oli runominä enkä minä, mikä oli valhetta, minkä eukkokin ilmeisesti tajusi. Lopulta hän hävisi jonnekin, en tiedä minne, ehkä Juha Kulmala pokasi hänet. Tapani Kinnunen taas supisi eräälle runoilijattarelle, että "meistä ei koskaan tule mitään." Se oli ensimmäisiä kontaktejani runomaailmaan ja olisi saanut jäädä viimeiseksi. Elettiin vuotta 2010 ja olin aivan onnessani Kinnusen minulle antamasta huomiosta. Päätimme tuolloin alustavasti, että pidämme vuoden päästä runoseminaarin. Minä en kuitenkaan vielä tuolloin osannut runoseminaaria järjestää, eikä Kinnunen osaa järjestää runoseminaaria, joten runoseminaari epäonnistui. Meistäkään ei olisi milloinkaan pitänyt tulla mitään, mutta elämä on vienyt siihen, että Kinnunen kirjoittaa minusta runoja, minä yritän vältellä Kinnusta ja yhtyeemme johtaja sopii yhteiskeikoista Kinnusen kanssa. Kello on 15.33 ja tänään, lauantaina, Kahvila Sävy menee kiinni neljältä. Kohta on kolme liuskaa kasassa. Vaimo kasailee kotona kirjahyllyjä, joihin laitetaan kirjojani, hankkimiani kirjoja ynnä kirjoittamiani. Olen julkaissut kolmetoista kirjaa ja pohdiskelin (pohdiskeletko sinäkin, Jyrki?) että tuotannon voisi lopettaa tuohon kovanonnen lukuun. Ei se siihen jää. Lisäksi olen julkaissut Reijo Vallan kanssa kaksi Facebookin omiin merkintöihin perustuvaa kirjaa. Keräsimme Facebookin ilmoituksia ja panimme ne sitten kansiin. Trilogian kolmas osa on kohta ilmestymässä ja neljänteen osaan on ainekset olemassa. Minusta tuollaiset teokset ovat miellyttäviä, luen myös videolle Karri Kokon Retweeted-teosta. Timo ei tällaisesta välitä, hän ilmoittikin, kun katkaisi välimme, että syyt ovat esteettiset ja ihmissuhteisiin liittyvät. Nyt kuitenkin olemme jälleen väleissä, mistä olen onnellinen, toivon että väliemme lämpeneminen ahdistaa koko universumia. Timoa olen ajatellut pyytää sekundantikseni, hän ymmärtää kunnian päälle. Ehkä tulen tänne ensi viikolla jo aamulla päivystämään ja odottamaan runoilija Jani Niemistä, ehkä hän käy täällä oikeasti eikä leikisti, vaikka leikki on nykyään oikeaa. Kaverista tulee mieleen toinen runoilija Nieminen, Juho Nieminen, jonka teoksia Tommi Parkko luki silloin, kun olin ensimmäistä kertaa Arte Studio Ginestrellessä. Juho Nieminen ei tullut hylätyksi. Parkko esitti sisäänpääsykriteerit: harrastelija, ei vielä, liittoon. Mielenkiintoista tässä on, että Parkon mielestä minä kuulun jäljimmäisimpään kategoriaan, kun taas arvioijien mielestä en kuulu. Ja miten on veto-oikeuden suhteen? Olen kuullut, että liitossa on ollut käytössä veto-oikeus, jolloin liiton tai johtokunnan jäsen voi käyttää veto-oikeuttaan jäsenvalinnan suhteen. Olisi "hauska" tietää, onko tällainen oikeus todellakin olemassa tai edes joskus ollut olemassa. Nauroimme Parkon kanssa tuolloin Arte Studio Ginestrellessä jollekin kainuulaiselle pölvästille, joka oli lähettänyt näytille myös tietokirjallisia teoksia. Ne olivat kovakantisia, rahalla tehtyjä, mutta sisältö oli täyttä paskaa. Tai en minä tiedä mitään sisällöstä, mutta mielipiteeni tein selväksi. Olin päässyt residenssiin Nihil Interitin päätöksellä. Olin hakenut Nihil Interitin residenssiä Arte Studio Ginestrelleen ja ilmeisesti olin ainoa hakija, joten minä sitten pääsin Assisiin. Nyt näyttää siltä, että parasta olisi ollut jos Nihil Interit olisi jättänyt residenssipaikan täyttämättä. Matkani residenssiin osoittautui toki mutkikkaaksi. Oli ollut tapana, että residenssipaikan saanut hakee Taikelta residenssiapurahaa ja sen myös saa, Parkko sanoi tapanaan olevan, että hän ilmoittaa Taikeen että nyt pitäisi tällaiselle antaa apuraha ja se sitten annetaan. Olin kuitenkin epäluuloinen ja niin siinä kävi, että minusta tuli ensimmäinen resideeraaja Arte Studio Ginestrellessä, jolle ei myönnetty residenssiapurahaa. Minä teen historiaa usein. Yleinen ja virallinen syy hakemukseni hylkäämiseen oli se, että Taiken käytännöt olivat muuttuneet, mutta minä epäilin että tässä olivat suuremmat kuten myös pienemmät voimat pelissä. Pienemmillä tarkoitan näitä kirjallisia kusipäitä Ville Ilponpoika Hytösestä Joni Pyysalon kautta Tommi Melenderiin ja suuremmilla Jumalaa, joka on ottanut erityiseksi asiakseen kiduttaa minua vähän väliä ja tämän tästä. Jumala, jätä minut rauhaan! Arte Studio Ginestrelleen en siis menisi, mutta appivanhemmat matkani sitten maksoivat, häpeällistä. Pakko-oireeni voimistuvat kun kirjoitan häpeästäni, Kahvila Sävy menee kahden minuutin päästä kiinni. En ole vielä kirjoittanut edes neljää sivua. Kevyempiin aiheisiin eli sinuun, Jyrki. Tutkin Wikipediasta nimesi etymologiaa ja myönnän, etten älynnyt nimesi johtuvan giorgiosta, maanviljelijästä, enkä sitä myöten ollut älynnyt sitäkään, että Jyrki on itäinen muoto kun taas läntinen muoto on Yrjö. Wikipedian mukaan Jyrki oli synnyinvuosikymmenelläsi kuusikymmentäluvulla suosittu etunimi, mikä on mielenkiintoista, sillä seuraavan vuosikymmenen alun suosikkinimi on minulle tyrkätty ensimmäiseksi etunimeksi, joita minulla on yhteensä kolme. En tiedä miksi minulla on kolme etunimeä, kun minua vanhempani kuitenkin pitivät pelkkänä paskana, mutta ehkä on niin, että mitä vähemmän etunimiä, sitä rakastetumpi lapsi. Minähän en ollut rakastettu alkuunkaan. Olitko sinä, Jyrki, rakastettu lapsi? Koulukiusattu olet ollut varmasti, mistä ei jäänyt epäilystäkään sen jälkeen kun olit kirjoittanut Kiiltomatoon pääkirjoituksesi, missä kuvailit nuoruutesi ja lapsuutesi lukuintoa. Kyllä minäkin lapsena ja nuorena luin, mutta kunnolla pääsin vauhtiin vasta ylioppilaskesänä, sitä ennen aikaa kului muun muassa siihen, että isän toista vaimoa piti repiä vuodevaatteiden päältä jalasta keskeltä tieltä tien sivuun nurmikolle ja vuodevaatteetkin piti siivota yleiseltä tieltä. Isä joutui toimimaan akkamaisesti ja soittamaan poliisin, kun ei saanut venakkoansa kuriin, joka heitteli laseja ympäri seiniä ja kävi viskaamassa Stolishnajan isän äidin ikkunaan. Mutta huonosti kävi poliiseillekin, venakko avasi putkakoppinsa kraanan ja tukki viemärin paidallaan ja pian jo koppi lainehti vettä. Isä lähti siitä sitten lapion kanssa tyhjentämään koppia mutta venakko täyttikin jo seuraavaa koppia, minkä isä kotiin venakon kanssa päästyään minulle kertoi ja oliko siinä vielä se venakon kaverikin, jota isä oli edellisenä yönä käynyt panemassa ja mistä venakko oli suuttunut, en ole aivan varma tapahtumien kulusta, syistä ja seurauksista. Alkusyynä joka tapauksessa oli se, että isä meni ryssän kanssa naimisiin, siitä ei ole epäilystäkään. Isä oli lautamiehenä poliisilaitoksen vieressä käräjäoikeudessa ja tunsi poliisit. Hävettiköhän sitä? Ei se osannut hävetä. Minä olisin mennyt hirteen moisen häpeän jälkeen. Isä oli oikeilla jäljillä siinä, että lähti lapion kanssa venakkoa tapaamaan, mutta hän ei ymmärtänyt peruskoulupohjaisena sitä, että hänen olisi pitänyt kaivaa venakolle kuoppa ja haudata eukko elävältä, ei, hän toi sen saatanan ämmän takaisin meille. Olisin mielelläni auttanut isää murhassa ja vedinkin sitä paskaa turpaan, mistä, ironisesti, isä sai pahoinpitelysyytteen, joka kuitenkin todisteiden puutteessa kaatui. Harmittelen yhä sitä öisin, ettei isä sanonut, että minä panin isän huoran kuriin, kun isä ei siihen pystynyt. Et kai vain sinäkin ole, Jyrki, rikkonaisesta, kenties jopa rikkoutuneesta ja rikotusta perheestä? Oliko kotisi väkivaltainen? Se antaa elämälle suuntaa, kun seitsemäntoistavuotiaana isän vaimo tulee puukolla kohti. Venakko lähti sitten meiltä, kun oli ensin näyttänyt, etteivät häntä suomalaiset miehet eivätkä suomalaiset poliisit estä, hän tilasi taksin ja näytti keskisormea Mercedes-Benzin takaikkunasta kun auto liukui pihastamme kohti uusia kohtaloita venakolle. Isä parkui huoraansa makuuhuoneessa vesisängyn vieressä, "nyt se lähti", ja lohdutin, että takaisin se tulee. Isä katsoi minua mustasti, hän ei uskonut väitteeseeni, jonka minä pelkäsin pitävän paikkansa niin kuin pitikin, kyllä se vielä meillä kävi silloin tällöin mutta hävisi sitten lopullisesti Helsingin Kallioon, missä minä nyt sinulle, Jyrki, kirjoitan lauantai-iltana kirjettä. Piritorilta kuuluu naakan laulu. Luin eilen Facebookista, että ulkomailla kirjoitetaan esseitä, jotka ryntäilevät sinne sun tänne, naiset kirjoittavat sellaisia esseitä, mitä meillä ei tapahdu, täällä kun essee on hyvin asiallinen kirjoitustyyli. Joten kenties suvaitset, jos olet kansainvälinen ihminen, että minäkin vähän ryntäilen sinne sun tänne, onhan meillä aikaa, mihinkään ei ole enää kiire. En kirjoittanut naisoletetun tutkijan päivitykseen kommenttia, että olen kyseisenlaisia esseitä kirjoitellut paljonkin, mistä minulle on sitten vittuiltu, että ryntäilen sinne sun tänne. Ehkä vielä kirjoitan, sillä minua vituttaa, että jaksetaankin puhua maailmasta vaikka teidän vieressänne tapahtuu maailmaa. Kirjoitin ainutlaatuisen runokirjan Canti di Assisin, eikä se merkitse kenellekään hevosen vitun vertaa. Kukaan ei ole älynnyt edes sitä, että kirjassani on kirjoittanut runoja on runo, joka perustuu niin tarkkaan rajoitteeseen, ettei sellaista suomeksi ole ennen tehty ja tuskin maailmallakaan. Sotaanlähdön loppu on lipogrammi eikä sitä ole huomannut kukaan. Ja sitten minua sanottiin kehittymättömäksi! Ehkä onkin niin, ettei kukaan ole omassa kehittymättömyydessään älynnyt minun kehitykseni astetta. Saatana, että minun tekisi mieleni rynniä amokiin kun ärsyttää tämä ihmisten välinpitämättömyys. Sven Laakso ja Matti Tiisala, tuskin edes tiedät keitä he ovat, ovat puhuneet suomalaisista taiteilijamurhista ja he puhuvat totta, täällä tapetaan taiteilijoita, ja Markku Eskelinen on sanonut, että suomalainen kirjailija voi kirjoittaa kaksi kokeellista teosta, sitten hänen on siirryttävä, lopullisesti, Mannerheimiin. Mutta kun minua väsyttää koko Mannerheim! En jumalauta anna periksi, minä kirjoitan yhä oudompia kirjoja vaikka henki menisi ja sehän menee, sitten voitte kertoa miten hieno kirjailija olin te saatanan kusipäät, joita vihaan elämäni loppuun saakka. Eskelisen kanssa olen, käsittääkseni, hyvissä väleissä, mutta hänen protegéensa Laura Lindstedt ei miellytä minua laisinkaan. Jyväskylästä olen kuullut jutun, miten Lindstedt kehtaakin puhua "solidaarisuudesta", koska ei solidaarinen kuitenkaan ole. Tämä hirviö moitti hallitusta Finlandia-puheessaan 2015 tähän tyyliin:

"Tällä hetkellä minusta ei tunnu relevantilta puhua taiteen merkityksestä, niin paljon kuin siihen uskonkin. Haluan puhua solidaarisuudesta, joka tuntuu olevan osalle maamme kansalaisista ja päättäjistä täysin vieras käsite jäänne tunkkaiseksi mielletyiltä vuosikymmeniltä."

Tämä oli julkinen teko, kuitenkin hän kirjastoapurahalautakunnassa vaati evättäväksi erään runoilijan kahdentuhannen euron hakemuksen, koska tämä oli kirjoittanut Nuoreen Voimaan ikävästi Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanista. Olen kuullut tämän tarinan, kuten jo kerroin, Jyväskylästä, ja tieto on lähtöisin lautakunnan jäseneltä. Tällainen eriarvoistumisen kriitikko Lindstedt on. Hän oli myös Kainuu Priden 2016 kummina ja olen päättänyt, jos hän vielä milloinkaan on kummina tai suojelijana vaikka omalle perseelleen niin minä kerron julkisesti mikä hän on naisiaan. Mutta pidetään tämä kuitenkin vielä meidänvälisenämme. Tosin ei ihmisiä kiinnostaa, jos joku toimii väärin. Eskelinen, Lindstedt ja Yli-Juonikas ovat Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä ja se on salaperäinen järjestö. Myönnän, että runoilijan artikkeli, mitä en lukenut kuin vähän, oli tarkoitushakuisen tuntuinen ja muutenkin lapsellinen, mutta silti en pidä hyväksyttävänä Lindstedtin toimintaa, etenkään, kun tiedämme mitä hän sanoi Musiikkitalolla marraskuussa 2015. Lisäksi hän heitti aviomiehensä julmasti ulos mutta se on toinen tarina (alaviite: Hauskasti siinä sitten puolia valittiin, naisilta se sujui luonnostaan). Vuonna 2012 Lindstedt oli vaatimassa, että proosastakin keskuteltaisiin, mutta seuraavana vuonna hän kirjoitti luonteelleen ominaisesti Tero Hannulan, joka on ystäväni, kirjoista Ihminen voi olla ja SUPERHYPER lievästi sanottuna vittumaisesti Kritiikki-lehdessä. Tähän tyyliin hän kirjoittaa: "Ihminen voi olla lähinnä tuskastuttaa ja herättää myötähäpeää." Ja: "Teksti tuo mieleen puberteetinaikaiset, kaikkivoipaisuuden tunteessa marinoidut kirjoitusharjoitukset: minä tässä, mikä ihme, ja maailma tuossa! Minusta erillään! Tällainen epäkypsyys jos tätä siksi haluaa nimittää ei tule kirjassa motivoiduksi. On vain tämä suoraksi tekeytyvä puhe, johon en usko hetkeäkään." Lindstedt vaikuttaa luonnevikaiselta ihmiseltä, mihin eräs Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran naisoletettu jäsen viittasi sanomalla ennen Lindstedtin toisen romaanin ilmestymistä, "sen on taas kirjoittanut ihminen, jolla on heikko tunne-elämä." Jos en arvostaisi siteeraamaani naista, en häikäilisi hänen nimensä mainitsemista. Arvostan myös Markku Eskelistä, mutta Lindstedt saattaa tulla väliimme, kuten hän tapaa tulla Jyväskylää myöten, jos joku keskustelee Eskelisen kanssa. Eräs toinen Mahdollisen kirjallisuuden Seuran jäsen, tällä kertaa miesoletettu, oli sitä mieltä, että heillä on suhde, mitä en toivo, sillä en toivo Lindstedtille mitään hyvää enkä Eskeliselle mitään pahaa. Olisin ollut kaikesta tästä hiljaa, jos sinä et olisi alkanut minulle, Jyrki. Jaakko Yli-Juonikas, Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsen, taas otti minuun yhteyttä, kun kerroin Hannu Helinin blogin kommenteissa, etten ole koskaan kuullut Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsenestä Sinikka Vuolasta mitään hyvää. Vuola oli pahoittanut mielensä ja pani Yli-Juonikkaan asialle kertomaan, että Vuolassa on hyviä asioita. En todellakaan etsi sitä ahdistavaa sähköpostiviesteilyä esiin ja tarkista, kerrottiinko minulle, mitä hyvää Sinikka Vuolassa on, muttei ainakaan mitään jäänyt mieleen. Hän ei kuitenkaan pyynnöstä huolimatta tullut keskustelemaan asiasta blogini kommentteihin, joten kenties hän ei tahdo kertoa niistä hyvistä herkuista, joita hänellä on. Ja kun nyt mietin asiaa tarkemmin, olenkin kuullut, että hän saattaa olla myöntyväinen hyviin tekoihin, vaikkei vastaanotto välttämättä olekaan sitä mitä hän on odottanut. Silloin hän ei kuitenkaan ollut puolialasti kärkkymässä, kun kaksi ihmistä keskusteli siitä, että pitäisi saada rahaa ja asiaa on tiedusteltava, niin, Laura Lindstedtiltä. Minä silloin, että siksikö Lindstedt tähän kuvioon kuuluu, että hän osaa tehdä hyvin apurahahakemuksia. Minulle vastattiin, että olin ollut jälleen täysi typerys, sillä siksi Laura "solidaarisuus" Lindstedt tähän kuuluu, että hän kuuluu apurahalautakuntiin. Se vitsi, että pitää olla hyvissä väleissä apurahojen myöntötahoihin, on siis totta eikä vitsi lainkaan. (alaviite: Vaikuttaa siltä, että Sinikka Vuolassa tiivistyy jotain, niin sitkeästi häntä vihataan, mitä en aluksi tiennyt, miten olisin voinut tietää, mutta toki opin kun Tommi Melenderkin häntä halveksi Savukeitaan osastolla Turun Kansainvälisillä Kirjamessuilla. Hänestä ei tosiaan kuule mitään hyvää. En minä sitä kuulumattomuutta ihmettele. Minä en kuitenkaan tunne häntä, olen vain ja ainoastaan kertonut, mitä muut ovat sanoneet. Sekä se kummallinen pukeutuminen eräissä juhlissa.) Huomaat, Jyrki, ettei minulla ole enää mitään menetettävää. Sen olit sinä saanut aikaan. Kirjoitan jälleen työnurkassani, raitiovaunu kulki Helsinginkadulla mutten tiedä kumpaan suuntaan, luoksesi vai luotasi pois. Hain vettä ja otin muutaman sentin siivun kääretorttua ja mietin, että tilanne on yhä niin, että kirjallisista jengeistä minulle on mieluisin Mahdollisen Kirjallisuuden Seura, mutta Osuuskunta Poesian kanssa en tule toimeen alkuunkaan. Tuskin olen kummallekaan ilmaa, ainakaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuralle, joka tilasi minulta tekstin seuraavaan kirjaansa. Tämän jälkeen tuskin enää tilaavat. Pidän Teemu Ikosesta ja hänen sosiaalisesti kummallisesta vaimostaan, Jaakko Yli-Juonikasta tietenkin arvostan ja keitä muita, Harry Salmenniemeä ja Teemu Mannista. Tosin on epäilyttävää, jos kuuluu sekä Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan että Osuuskunta Poesiaan kuten on laita Salmenniemellä ja Mannisella ja Maria Matinmikolla, ehkä muillakin. Tuskin ainakaan Salmenniemi on aktiivinen jäsen yhtään missään. Aktiiviset jäsenet, kulttuuri- ja kirjallisuuspoliitkot epäilyttävät minua suuresti. Etten vain olisi "yksinäinen susi", mitä luulet, Jyrki? Eräs homouttaan piilotteleva journalisti kertoi, että hän identifioituu Kallion suvaitsevaan elämään, mutta minä en identifioidu mihinkään läheiseen. Tosin tämä kaappihomo identifioituisi perussuomalaisiin, jos asuisi perussuomalaisten keskuudessa. Me olemme erilaisia ihmisiä, pelottelen häntä toisinaan Piritorin Pekolla ja hän on kauhuissaan. Tuntuuko sinusta, Jyrki, että minä kiusaan sinua? Toivottavasti tuntuu, sillä tarkoitukseni on kiusata sinua. Taisit odottaa vähän erilaista virkettä. Minä en kiellä. Olen lukenut yhden romaanisi ja se oli kankeasti kirjoitettu ja tarina oli naiivi. Ilmeisesti se silti on kehittyneempää tyyliä kuin minulla, mitä epäilen. Viime yönä pääni pullisteli ahdistuksesta ja raivosta kuten se on pullistellut yli kahdeksan kuukautta. Kohta kerron, mitä tapahtui, kun saavuimme lentokentältä kotiin. Huomenna. Minun piti kirjoittaa kirjeeni sinulle palattuamme Floridasta kesäkuun alussa ja kirje olisi valmistunut juhannukseksi, mutten minä kirjettä silloin saanut aloitetuksi, työskentelin lipogrammiromaanin parissa ja epäilin, etten tule kirjettä sinulle milloinkaan kirjoittamaan. Juhannuksesta olen kirjoittanut palindromirunoja ynnä runoelmaa, mutta alkuviikosta tai viime viikon lopulla minua ahdisti taas niin paljon, että kirjeen kirjoittaminen sinulle tuli mieleeni. Ajattelin, että lähetän sinulle lyhyen sähköpostiviestin, mutta aloinkin kirjoittaa torstaina tätä. Vaimo oli sitä mieltä, että viisikymmentä liuskaa riittää, mutta minusta tuntuu ettei viisikymmentä liuskaa vielä riitä. Ehkä jatkan tätä niin kauan että pääsemme, minä ja sinä, riidassamme ratkaisuun ja, kuten olen jo kertonut useampaan kertaan, ratkaisuja on kolme. Joko sinä pyydät julkisesti anteeksi ja pyörrät liittosi päätöksen tai sitten päädymme kaksintaisteluun, jossa minä kuolen tai sinä kuolet. Jyrki, mikä sinun mielestäsi olisi paras ratkaisu? Jos et itse kykene päättämään, niin kysy puolisoltasi, ystävältäsi tai liittosi johtokunnalta, miten sinun olisi parasta toimia. En muista, miksi Mika Terho ei kirjoittanut teostaan syyttämättäjättämispäätökseen saakka, kertoiko hän Syytetyssä syyn teolleen tai ehkä hän kertoi muualla syyn kirjansa lopettamiseen kahdensadan sivun jälkeen, mutta ehkä minä kirjoitan tämän loppuun saakka, kunnes tälle loppu tulee. Minun on kirjoitettava kuin viimeinen päiväni olisi käsillä, sillä se todella voi olla käsillä. Luin Wikipediasta että olet minua yhdeksän vuotta vanhempi ja kotoisin Kymenlaaksosta. Ettei sinua vain työläisten pojat nussineet välituntisin poikien vessassa perseeseen? Hannu Salama kertoo moisesta menosta. Ne olivat paria luokkaa ylempänä ne pojat, jotka ottivat sinut rutiininomaisesti jo käytävässä kiinni ja veivät ulos ja poikien vessaan. Housusi revittiin alas ja paperityöläisen poika työntyi sinuun. Olit lavuaaria vasten ja työnjohtajan poika sytytti vieressäsi savukkeen, kusi sitten lavuaariin, jonka viemäri oli tukossa. Kusi nousi päähäsi, kasteli kasvosi. Tuolloinko päätit ryhtyä kirjailijaksi, Jyrki? Kello soi ja Juha-Pekka ejakuloi peräsuoleesi. Tällaistako oli sinulla koulussa, Jyrki? Mikset kertonut totuutta Kiiltomadon pääkirjoituksessa? Minulle sen voit kertoa kävelyillämme. Miten minusta tuntuu, ettet pidä Hannu Salamasta tai ylipäänsä työläiskirjallisuudesta. Wikipedian mukaan "genresi" on surrealismi, eikä Hannu Salaman työläisrealismi, mitä ei pidä ihmetellä, jos realismisi oli sitä, että sinua pantiin perseeseen, etkä sinä ole niin kova jätkä kuin Hannu Salama, joka kertoi kirjassaan siitä, miten häntä pantiin perseeseen. Ettet vain ole teknikon poika? Se selittäisi kaiken. Vihaat työväkeä, kun heidän poikansa panivat sinua perseeseen, eivätkä työväen tyttäret vilkaisseetkaan sinua, paitsi eräs Emma, joka vaati, että panet häntä, mutta sinä et siihen pystynyt. Älä välitä, en pystynyt minäkään, mutta minun on myönnettävä, ettei minua ole milloinkaan nussittu perseeseen. Kun tulimme kotiin, meitä odotti kirje liitostasi. Luettuani kirjeen menin paskalle, mutten muista mitä siellä luin. Ehkä Kirkkoa ja kaupunkia tai Kotimaata. Vaimo otti paskalla ollessani liittosi kirjeestä kuvan ja pani kuvan Facebookiin. Olinko edes huomioinut kissaamme, jota olin ikävöinyt ja melko varmasti kissakin oli ikävöinyt minua. Se oli maanantai-ilta. Siitä saakka olen ollut ahdistunut, masentunut ja raivostunut. Siitä on yli kahdeksan kuukautta. En pääse siitä milloinkaan yli. Ahdistaa, kun pitäisi siirtyä asiaan. Muistaakseni kommentoin vaimoni tekemää päivitystä, mutten päivittänyt itse mitään, ehkä minut oli merkitty vaimoni päivitykseen, en ole varma, enkä aio tarkistaa. Kirjoitan sängyssä. Enkä muista seuraavasta yöstä mitään. Joka tapauksessa aamulla piti ottaa yhteyttä lääkäriin ja mennä lääkäriin. Aamulla vein roskiin Heroiini-teokseni, mutta vaimo haki laatikot takaisin. Vaimo melko varmasti soitti aamulla ja varasi minulle ajan Kallion terveysasemalle. Se aika olisi päivällä ja siihen aikaan olisi muutama tunti aikaa. Kävelin vittuuntuneena kodissamme ja avauduin Facebook-seinälleni, en muista mitä ja miten avauduin, mutta ei se kaunista ollut, siitä voin mennä takuuseen. Mutta sitten avauduin lisää, kirjoitin suurin kirjaimin, että sinut pitäisi tappaa ja huorasi Suvi Oinonen myydä huoraksi venäläiselle mafialle. Siihen kommentoi eräs runoilija, että "jäitä hattuun, veli". Hän oli jo kommentoinut aiemmin, että hänkin oli saanut vastaavan kirjeen, mitä kommentia ihmettelin, sillä tietojeni mukaan hän oli julkaissut yhden teoksen, kun hyväksymiskriteerinä on kaksi julkaistua teosta. Hänellä oli kyllä ainakin kaksi runovihkoa myös, mutta silti. Hän oli kertonut, että hänen kustantajansa oli kehottanut hakemaan liittoosi, Jyrki, jolloin ymmärsin, että häntä oli johdettu harhaan, sillä hänen kustantajansa on Mika Terhon kustantaja eli tarkasti sanottuna Mika Terhon kustantajan poika, sillä Mika Terhon kustantaja jäi eläkkeelle ja jätti kustantamonsa Enostonen poikansa hoteisiin. Pidin siis todeksi näytettynä, että poika oli tullut isäänsä, biologinen yhdysside oli varma, vaikka on totta, että idiotia joskus hyppää sukupolven tai kahden yli. Olenkin tunnetusti vittumaisena ihmisenä levitellyt juttua, että Mika Terhon kustantajalta ilmestyy piakkoin muistelmateos Paskahousuna eläkkeelle. Olen levitellyt muitakin juttuja, muiden kertomia, joita olenkin jo lisälevitellyt tässä kirjeessäni sinulle, Jyrki, ja joita tulen jatkossakin levittelemään kirjeessäni ynnä muualla, lisäksi olen levitellyt omia juttujani, kuten esimerkiksi sitä, että Ville Ilponpoika Hytösen lapsen nimeksi tulee Varma Kosto. Joskus nämä kaskut tulevat takaisin luokseni, minulle kerrotaan juttua jonka olen itse keksinyt, tosin en ole esimerkiksi lainkaan varma, etteikö Ville Ilponpoika Hytösen lapsen nimi todellisuudessa olisi Varma Kosto. Joka tapauksessa hänen toinen (tai kolmas) etunimensä on, tämä ei ole vitsi, Villenpoika, mistä tuskin asiallisesti on epäilystä, niin kiire Villellä oli hankkiutua isäksi sen jälkeen, kun vaimo kertoi haluavansa lapsen muttei Villeä isäksi, ja sitten tuli ero, vaikka olen varma, että Ville oli vaimolleen ehdottanut sellaista kuviota, että hän voi kyllä hyväksyä käenpojan, kunhan vaimo ei vain jätä. Tuollainen on suomalainen mies, pahimmillaan. Hauska sattuma kävi, että äsken mainittu runoilija tuli Kurvin raitiovaunupysäkille, kun olimme menossa lääkäriin. Emme puhuneet asiasta, puhuimme muusta. Minä en ole hyvä puhumaan, joten onneksi minulla on tämä toinen keino, kirjoittaminen, vaikkakin kehittymätön keino. Olin ehkä jo ottanut pois isoin kirjaimin tekemäni päivityksen, mutten ole varma. Ehkä Tommi Parkon yksityisviesti tuli vasta lääkärikäyntimme jälkeen, ehkä ennen. Ehkä selostan nyt, että Parkko kehotti ottamaan päivitykseni pois. Hän kertoi ottaneensa minuun yhteyttä heti, kun oli kuullut päivityksestäni. En tarkista keskustelumme sisältöä, mutta se jatkui vielä illallakin, jolloin otin yhteyttä Parkkoon, jonka mielestä minun piti tehdä uusi hakemus. Hän ei ymmärtänyt, etten voinut hakea uudestaan, koska kunniaani oli loukattu, ei sitä ole ymmärtänyt juuri kukaan, mutta hän oli ensimmäisiä joka ei ymmärtänyt, kenties ensimmäinen, aikakirjoihin on täten merkitty tämä Parkon saavutus. Keskustelujemme päätteeksi poistin Parkon Facebook-ystävistäni, minkä ehkä tein osaksi siksi, että sain samalla poistettua hänen ääliöhuonetoverinsakin, joka viimeksi viikko sitten oli avautunut Facebook-seinälläni siitä, että pilkkasin muunsukupuolisia vai oliko jotain muuta imaginaarista vähemmistöä eli "vähemmistöä". Usein minusta tuntuu, että minä olen vähemmistöä, ehkä lähetän tämän kirjeen myös Eva Biaudet'lle, hän voi päättää olenko vähemmistöä vai enkö ole vähemmistöä. Huomasitko, minkä poeettisen "kikan" tein edellisessä virkkeessä? Älä huoli, ei sitä huomannut kukaan muukaan, minun ansioni ovat kaltaisillesi paskiaisille näkymättömiä. Luin taas yöpaskalla Terhon Syytettyä, aion analysoida sitä vielä tähän, Syytetty sopii tähän analysoitavaksi kuten, minkä sinäkin ymmärrät, Jyrki, Jouko Turkan Selvitys oikeuskanslerille. Kirjoitin, sanon muistaessani, eilen tutkijan Facebook-seinälle, tästä oli eilen puhetta, että minä olen kirjoittanut hänen mainitsemiaan esseitä ja niitä on moitittu siitä syystä, miksi hän pitää kyseisenkaltaisista esseistä. Kuulemma suomenkielinen esseistiikka, jota vihaan, on "patriarkaalista", joten kenties oma "esseistiikkani" on matriarkaalista. Dikotomioitahan ei ole kuin päässäni, mistä tutkija minulle huomauttikin vaikken ollut edes kommentissani dikotomioinut. Kirjalliset piiritkin ovat vain päässäni. Melkein kirjoitin kommenttini lopuksi kiitoksen siitä, että hän on kertonut monia tarinoita, joita olen sitten levitellyt ympäriinsä, viimeksi tämän kirjeeni kautta, mutta jätin kuitenkin kirjoittamatta. Hän on mukava ihminen ja joutuu nyt välikappaleeksi. Omalääkärinäni oli ollut neiti, joka Antabus-reseptiä kirjoittaessaan nosti puheensa volyymia ja frekvenssiä tuntuvasti kertoen, että pillereitä pitää käyttää jos janoa alkaa ilmetä, mutta nyt omalääkärini oli vaihtunut toiseen nuoreen neitiin, joka piti jalkojaan allaan tuolilla ja ihmetteli sitä, että italialaisen sydänlääkärin kirje oli sittenkin kirjoitettu italiaksi, vaikka olin luullut ettei kukaan niin hölmö voi olla. Pohdimme siinä kolmistaan, pitäisikö kirje käännättää suomeksi. Löysimme kuitenkin kirjeestä omalääkärilleni tuttuja lääketieteellisiä sanoja ynnä numerosarjoja, joista hän päätteli etten kuolisi, jos kirje jätettäisiin kääntämättä. Olin samaa mieltä, sillä minä olin jo kuollut kiitos sinun, Jyrki. Minä en jaksa kirjoittaa enempää.

Vastaathan minulle, Jyrki?


(kirjoitettu pääasiassa kesällä 2017)

Muokattu 31.12.2017
Muokattu 1.1.2018