tiistai 31. tammikuuta 2012

No niin, eikö ole tässäkin kommentoimisongelma eli huolestunut kansalainen (eräs runoilija, en paljasta henkilöllisyyttä, hän on kalju) kirjoitti sähköpostia, ettei saanut kommenttia esiin vaan, päinvastoin, kommentti häipyi ikuisesti ulottuviltamme. Muuttelin pikkaisen asetuksiksi kutsuttuja irstailuvälineitä, eli josko nyt kommentointi onnistuisi. Ei ehkä onnistu. Näitä ongelmia on muutamissa blogeissa. Onko tämä blogausta vai bloggausta.

Eilen en lukenut Kurkivirtasta. Tänään saatan. Oikeastaan voisin lukea Kurkivirtasta ja jättää päivän muut askaret tekemättä, mutta kissa kuitenkin illalla paljastaisi laiskuuteni, sillä minulla ei ole varaa lahjoa häntä hiljaisuuteen. Ikävää. Ajan saatossa kissan lahjominen on tullut todella kalliiksi. Koirien lahjominen on paljon halvempaa. Kuitenkin törkeimpiä lahjuksen vastaanottajia, mitä tiedän, ovat harakat, niille ryökäleille ei vähä riitä ja tulevat vielä vaatimaan lisää. Kurjista en tiedä.

Kävin eilen äänestämässä kirjastossa. Kirjastolla. Uutuushyllystä huomioin että siinä oli Ntamon/ ntamon kirja. Kyseessä on ns. sivukirjasto, josta löytyy myös Teemu Mannisen mitallinen kokoelma. Pääkirjastossa em. kustantamon teoksia on ollut oikein esillä. Kylläpä runoudella siis menee huonosti.

Olen sillä kannalla, että runouskeskustelijoita runous ei juurikaan kiinnosta, runous on heille väline. Luutiin kyyniset kirjoitukset ovat tästä esimerkki. He nyt vain ovat löytäneet runouden, vaikka voisivat aivan hyvin puhua talouspolitiikasta, mikä sopisikin heille paremmin. Mikseivät he puhu talouspolitiikasta? Siitä puhuu moni ja  äänen saaminen esille on hankalampaa. Toisaalta he puhuvat, runouden piirissä, talouspolitiikasta, talous heillä on aina mielessä. Runoja ja runokritiikkejä kirjoittaessaankin he miettivät myyntiä. Se on heillä verissä. Tällaisesta seuraa jotakin niin tolkutonta kuin irvailu "kevytmodernismista", mitä en aivan heti tule unohtamaan. Se ei ole edes sukupolvikapinaa, siihen he eivät pysty (vrt. Hännikäisen maininta siitä, että tämä sukupolvi on epäonnistunut jopa isänmurhassa), vaan napinaa saman sukupolven sisällä, kun jotkut kirjoittavat "modernistisesti". Sen verran toivon elämältä, ettei minusta milloinkaan tule tuommoinen kyynikko.

Aika harva lopulta täyttää kaikki mainitsemani luonteenpiirteet, moni ei yhtäkään ja se on erinomainen asia. Muutaman myrkyttäjän ääni vain kaikaa lujasti. Menenkin seuraavaksi lukemaan, mitä rva (vai onko nti?) Tavi on kirjoittanut hankkeensa tietyviltä. Siinäpä mukava hanke. Tuollaisesta minä pidän. Täysillä mennään eikä meinotella. Jos minäkin menisin, en löpisisi tässä vaan menisin. Saakeli kun osaisin analysoida kuin esim. Penjami Lehto blogissaan, voisin kertoa mitä minulle tuollainen projektihanke merkitsee. Mutten osaa. Se on hyvin tärkeä hanke niin kuin syksyllä julkituleva laaja romaani, jonka on kirjoittanut eräs Loimaalta lähtöisin oleva turkulainen. Odotan myös Leevi Lehdon 4 500:a viitettä.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Enää en edes kehtaisi äänestää Haavistoa, vaikka haluaisin. Onko Niinistö maksanut suomalaiselle kulttuuriväelle että nämä naurettavalla esiintymisellään varmistavat ettei Haavistoa valita? Kysymys on perusteltu, jos miettii mitä tapahtui eilen Jussi-gaalassa, mitä vahingossa seurasin, ja jos ajattelee laajemmin että Haaviston pääseminen toiselle kierrokselle varmisti sen, että Halosen seuraajaksi valitaan Niinistö. Väyrynen olisi voinut tapella tasapäin Niinistön kanssa tai jopa Soini (muttei Lipponen), kun taas Haavisto joutuu kiroamaan kannattajansa.

On suotavaa että Niinistö kutsuu linnan juhliin Sara Mellerin, näyttelijän, jota olen kunnioittanut, tosin siitä ulkoisesta syystä että hänen isänsä oli nero. Leevi Lehtokin on kutsuttava, hän on tehnyt paljon hyvää vaalityötä Niinistölle ja ansaitsee vapaaillan kustantamisesta. On tosiaan totta että vihreät on kokoomuksen apupuolue, mutta että näin kierosti, sitä en tiennyt.

En tahdo gigoloksi Niinistöä enkä Haavistoa. Kummankin mukana tulee sellainen revohka että pelottaa. Ne irstaat bileet, joita gigolonlinnassa järjestetään joulukuisin, tulevat olemaan seuraavalla kerralla niin mielenkiintoiset että lähetys siirtyy maksullisille kanaville. Siellä tulee olemaan muutamakin runoilija nuolemassa Niinistön ahteria siinä kulttuuriväen porukassa, joka, kuten Timo Hännikäinen on todennut, ei ole kyennyt edes isänmurhaan. Tosin ei kai sinne moni runoilija pääse vaikka tahtoisi. Paitsi jos menee kokoomuslaisen kanssa naimisiin.

Onneksi tämä gigolonvalinta alkaa olla voiton puolella ja kohta pääsee tärkeämpiin aiheisiin. Taidan käydä kirjastosta koppaamassa Jenni Haukion kokoelman, mitä olen lueskellut niin hyvää tavaraa on. Parturissa puolestaan käyn Ruoholahdessa. Lueskelin eilen Tranströmeriä (Kurki-Virtasta?) ja ihailutti hänen vanhaiset runonsa, jotka jälleen muistuttivat Harri Nordellista ja Jorma Erosesta, mikä tuo hyvän mielen. Oikeastaan äänestän Harri Nordellia. Hän on nero.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Sitä on käyty syömässä. Sitten valitellaan, ettei esseitä julkaista eikä kokoelmantekijöitä löydy vaikka mielellään esseitä muutamat lukisivat. Merkinnän lopetus kuitenkin kumoaa kaiken:

Mainittakoon tässä, että Parnasson numerot täyttyvät hyvällä tahdilla muusta materiaalista kuin esseekilpailun sadosta. Palkittujen tekstien lisäksi ei siis ennakkolupailusta huolimatta julkaista muita kilpailutöitä. 
Eihän tuossa ole mitään järkeä! Niitä esseistejä syntyy siten että esseitä julkaistaan lehdissä, annetaan kirjoittajille tilaa ja itseluottamusta. Esseistejä ei synny siten, että "ennakkolupailut" petetään ja ollaan julkaisematta. Ehkei ruokaa kauhoessa pysty järkevään ajatteluun tai ylipäänsä ajatteluun.

Jarmo Papinniemen kannattaisi ryhtyä kokopäivätoimiseksi kulttuuritapahtumajuontajaksi, siellä voisi juoda ja juontaa kuohulasi kädessä, ja jättää Suomen tärkeimmän kirjallisuuslehden johtaminen osaaviin käsiin. Tosin, tämän puolustelun olen kuullut, Papinniemi on harmiton ja tekee mitä käsketään, eli kenties pitäisi saada pätevämpiä käskijöitä.

Tuleekohan ensi viikolla Parnasso? Siinä pitäisi olla se hauska vastine, mitä en edes itse kirjoittanut, panin vain nimen alle. Papinniemeen tosin ei voi luottaa (vrt. ed.) mutta ehkä käskijät ovat toimineet ja vastine on lehdessä.

Luin Kellarin loppuun. Sivulla 117 mainitaan: "Mihin me olisimme joutuneet, jos me olisimme kuunnelleet ihmisiä, jotka ovat niin kutsuttuja läheisiämme?" Tarkempi suomennos kenties olisi "lähimmäisiämme", mutta kaikkea ei voi saada, ehkä. Bernhardia lukiessa muistaa uudelleen, se on unohtua jatkuvasti, ettei ihmisiin pidä alkuunkaan luottaa. Edes Bernhardiin ei voi luottaa, mutta häneen voi luottaa enemmän kuin yleensä ihmisiin. Bernhard saattaa joskus vahingossa olla rehellinen.

Hyvä etten osallistunut Parnasson esseekilpailuun, muistaakseni en asiaa suuremmin harkinnut, tyhjän kun saa tekemätikin niin kuin Päätalo sanoo. Enkä ole mikään esseisti, olen yksinpuhuja. En keskustele, mistä muuten huomaa etten ole kirjallinen ihminen, sillä tiettävästi kirjallinen ihminen aina pyrkii dialogiin tai ainakin väittää pyrkivänsä. Näin olen kuullut.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Torstaina oopperassa tuli väkisinkin mieleen miten yliarvostettua on ymmärtäminen, tajuaminen. Tapausten kulku, tarina, ne ovat aika merkityksettömiä. Enintään perusta, ei kovin pakollinen. Juuri siksi on hienoa, että nykyään on Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraa ja muuta puuhastelua, joka/ mikä ei ole lainkaan amatöörimäistä. Pienellä opettelulla kuka tahansa osaa kirjoittaa "poika saa koiran, poika kadottaa koiran, poika löytää koiran" -tyyppisen tarinan. Toisaalta jos on mäntti, ei auta vaikka osaisi mitä kun kirjoittaa tylsästi.

Huomasin, eikä ollut ensimmäinen kerta, että matkoissa on parasta kotiinpaluu. Tämä edellyttää että on koti olemassa. Oikeastaan en pidä matkustamisesta lainkaan. Kotona on mukavinta, rauhallista ja varmaa. Saatan matkustella sohvalla kirjaa lukiessani mutta suurempiin matkoihin en koe tarvetta. Tai olisi Pariisissa kiva käydä kolmannen kerran, Roomassa, ja Caprilla tutkailemassa Casa Malapartea. Firenzessä. En kuitenkaan kokenut tarvetta rautatiematkaan läpi Siperian luettuani Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6, vaikka tällaisia toiveita minulla on aikoinaan ollut. En välitä kylmästä ja epävakaasta.

Nuorena en ollut interraililla. Tuskin olisin lähtenyt vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus ja nyt ajatus rautatiematkailusta Euroopan kiskoharjanteilla tuntuu kamalalta. Kai sitä olisi ollut nuorena vitsa väännettävä mutta vääntämättä jäi. Nuoruus oli hyvin tapaukseton. Sitä ei ollut.

Selailin illalla Maria Peuran kirjaa. Naisetkin ovat alkaneet päästä siihen vaiheeseen että taiteilijoiksi valikoituu muitakin kuin eturivin besserwissereitä. Se vei aikansa mutta näköjään kannatti odottaa. Luin myös Rosa Liksomin haastattelun HS:n kuukausiliitteestä ja oli siinä samaa kuin Peuralla, sitä, että on eletty sellainen elämä josta tulee jne. Asiasta taidettiin mainita haastattelussa, joka tapauksessa olen onnellinen että Suomessa on kirjailijoita, jotka eivät ole järin rationaalisia. Jos en pidä matkustamisesta niin en pidä rationaalisuudestakaan. Näille kirjailijoille sana ei ole väline, sana ei kuvaa (ainakaan todellisuutta), en tiedä mitä se tekee. Ehkei se tee mitään. Sana on. Sanaa muovataan. Väännellään.

Kun sana itsessään on tärkeä, on hauska tietää mistä sana on peräisin. On miellyttävää matkustella sanakirjoissa. Siinä ei ole mitään järkeä. Parasta on tietenkin, kun joku/ jotkut tekevät kokonaisen sanakirjan tai ensyklopedian missä ei ole mitään järkeä. Tämänsuuntaisia ajatuksia epäilemättä on ollut sillä tai niillä henkilöillä jotka tekivät Voynichin käsikirjoituksen. Kun arvostelin Nummelan, Nuopposen, Viikilän Ensyklopediaa, heitin vitsinä, että eräs Ensyklopedian kuva on Voynichin käsikirjoituksesta, vaikka tuskin oli. Tai en minä tiedä. Joka tapauksessa tarkoitukseni oli osoittaa yhteyksiä tiettyjen asioiden välillä, mutta tuskin sitä kukaan tajusi tai välitti tai luki koko kirottua arviota Nuoren Voiman Retoriikka-ekstrassa syksyllä 2011. Siis ensin pitäisi ottaa selvää, mikä on Voynichin käsikirjoitus. Maailmassa on paljon asioita ja aika helpolla tasolla vielä liikutaan kun tiedetään Gravity's Rainbow ja DFW, mutta Voynichin käsikirjoitus alkaa jo olla syventäviä opintoja. Millaisia mahtavat olla jatko-opinnot? jälkigraduoituneet opinnot? professorin (emeritus) työt?

Taidan viettää tämänkin päivän unelmoimalla asioista, joita en milloinkaan kykene tekemään, ja pyrin välttämään ajatuksia gigolonvaaleista. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, joko äänestän Tapani Kinnusta tai Pekka Haavistoa. Valinta on vaikea.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Ostatutin itselleni tänään Tomas Tranströmerin Kootut teokset 1954-2004. Se oli kivaa. Kävimme myös Ateneumissa toljottomassa Mukan kuvia ja vähän muitakin. Sitten takaisin Turkuun. Kotona postilootassa oli paketti, josta puski esiin Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen, tarinaa kirjoittamisesta ja kirjoittamisen vaiheilta. Ilmestyy huomenna. Siis näköjään. Toissasyksynä tarjouduin arvostelemaan ko. opuksen Kirjain-lehteen, hankkeeni sai hyväksynnän, mutta sitten päätoimitttaja ilmoitti "tuplabuukkausesta" ja peruin hankkeeni. Päätoimittaja sanoi tuolloin, syksyllä 2010, että hän oli juuri saanut Maria Peuran teoksen Antaumuksella keskeneräinen.

Maria Peura on minulle niitä tärkeämpiä kirjailijoita. Olen lukenut hänen kolme romaaniaan, en lastenkirjoja, ja nämä romaanit ovat tehneet suuren vaikutuksen mieleeni, tai lähinnä aiheuttaneet suuren vaikutuksen mieleeni. Vaikuttaa aika hurjalta kirjalta tuo Antaumuksella keskeneräinen, reipasta elämää on Maria Peura viettänyt. Taidan lukea sen seuraavaksi, mutta en ole vielä edes päässyt loppuun Kellaria.

Tomas Tranströmeriä rakastan syvästi. Ruotsissa oli syksyllä kirjakaupat vähän valehdellen puolillaan Tranströmeriä ja köyhänä ihmisenä vuodatin katkeria kyyneleitä hänen runojensa äärellä, mutta Suomessa oli pantu painokoneet pyörimään, saatettu julki Kootut teokset ja näin pääsin esittämään lahjatoiveen 40-vuotispäiväkseni.

Oli ihastuttavaa astella tänään puolilta päivin erittäin tyylikäs ascot-huivi kaulassani, kun omistukseeni oli tullut Tammen Keltaisen kirjaston uutuus. Tranströmer-suomennoksen takana on tietenkin Caj Westerberg. Sitten Stockmannin ovesta tulee alkoholikassin kanssa suomalaisen runouden väsymätön uudistaja, muttei onnekseni huomannut minua. Olisi moittinut kun luen kevytmodernismia.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Eino Kailan mukaan Heideggerin lause, että maailman olemus on huoli, on sama kuin sanoisi että takin olemus on tasku. Luettuani Thomas Bernhardin Kellaria sivulle 64 olen sitä mieltä, jälleen, että takin olemus voi olla tasku. Kuten Syyssä, omaelämäkerrallisen sarjansa ensimmäisessä osassa, Bernhard Kellarissa kuvaa ja kertoo inhimillisestä selviämismekanismista, siitä, että pahaa ja ikävää ei edes huomata ja sitä on turha kertoa näille juuttaille, kun he enintään syyttävät kertojaa valehtelusta. Bernhard puolestaan on ottanut tehtäväkseen lähiöiden ja muiden ikävien asioiden kuvaamisen.

Muistan aivan liian elävästi, vaikken muuta tahtoisi kuin unohtaa, miten yritin selittää yhdellekin kooholle niitä tapoja, joilla yliopistossa edetään uralla, esitin useita esimerkkejä sekä analysoin ihmisten toimintaa, ja lopputuloksena oli hätäistä naurua ja voivottelua kun sää oot sellanen. Tein, vielä tuolloin, sen virheen etten kysynyt ihmiseltä, joka kaiken lisäksi oli lääkäri, pitääkö hän minua valehtelijana. Jostakin syystä valehtelu on aivan kamalaa ihmisten keskuudessa, vaikkeivät he muuta teekään. Valehtelusta mainitseminen ilmeisesti paljastaa yleisen salaisuuden, valehtelun. Ja jos ihmiselle selittää, että tämä on toiminut aivan tolkuttomasti, hän alkaa syyttää toiminnastaan lapsiaan, joita valehtelee rakastavansa, ja ihminen kertoo ettei kerkiä kun on lapset. Tarkemmin ajatellen en ole milloinkaan tavannut vanhempia, jotka rakastaisivat lapsiaan. Muutamat älykkäimmät vihaavat lapsiaan estoitta, mutta suurin osa käyttää lapsiaan hyväkseen omissa törkeissä toimissaan eli lapset saavat tehdä sen, mihin vanhemmista ei ollut. Eikä vanhemmista milloinkaan ole ollut mihinkään, jos olisi, he olisivat katkoneet johtimensa ajat sitten.

Bernhardin kerronta panee ajattelemaan eikä ihme että häntä Itävallassa vihattiin. Hänhän kuvasi ja kertoi elämää. Hän kertoi vihastaan. Nämä laimeat paskiaiset kun eivät osaa edes vihata. Rakkautta heillä ei ole milloinkaan ollutkaan.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Timo Hännikäisen blogilootassa kommentoi Antti Nylén:

Haaviston kampanja on todellisuudessa ollut ja on edelleen johdonmukaisen "ekumeeninen" ja diplomaattinen, eli viisas. Kaiken muun väittäminen on paskapuhetta.

Hannu Helin puolestaan kommentoi Ultra Bran paluuta:

tosi köyhän miehen agit prop veisi kyllä vähätkin halut antaa ääni muille kuin kirkkoveneelle… hankkisivat nyt vittu sinne vielä värttinänkin…

Ja Sven Laakso sanoi ajat sitten:

Viherstalisnistit haluavat virittää suupallon jokaiselle soraäänelle.

Sven Laakso näyttää olevan oikeassa ainakin mitä katoliseen Nyléeniin tulee. En pidä pahana, että ihmisellä on ennakkoluuloja, mutta pidän pahana että ihminen kieltää ennakkoluulonsa. Nylén melko varmasti myöntää olevansa "viherstalinisti". Kuitenkaan en pidä siitä, että Nylén, vaikkakin lainausmerkeissä, puhuu ekumeniasta ja politiikasta samassa yhteydessä. Muistaakseni Luther on ilmaissut, että politiikka ja uskonto on syytä pitää erossa, mutta Nylén onkin katolinen.


En itsekään pidä lainkaan eriävistä mielipiteistä ja pidän niitä paskapuheina, mutta kieltämättä on koomista kuulla tuollaista puhetta Pekka Haaviston kannattajilta. Vaikkei se ole koomista vaan lähinnä surullista. Haaviston kannattajaporukka ei tuo Suomeen suvaitsevaisuutta, tasa-arvoa, kenties jonkinlaisen älämölökansanvallan, enkä pidä ajatuksesta lainkaan.


Minua on alkanut kyllästyttää tuo Nylénin rähiseminen. Hän on kuin myöhempien aikojen Erno Paasilinna, joka kutsutaan tilaisuuteen että saadaan kriittisyyttä keskusteluun (muistaakseni näin Anssi Sinnemäki luonnehti Kritiikissä Paasilinnaa, ja moni muukin on epäilemättä luonnehtinut). Hauskaa on, että olen ehdottanut erääseen seminaariin puhujaksi Antti Nyléniä.


Tunteet ovat kuumina! Nyt kun pysyy vielä hetken kylmän-viileänä, voi osoittaa myöhemmin (kesällä 2012) tätä kohtaa historiassa ja sanoa: "Minä en tuolloin antautunut hetken huumaan." Kuumaan.


Muisto kaupungin vuokrataloista on oiva tuki, ettei mene äänestämään kansankiihottajien porukoita. Ns. sivistyneistö ei ole milloinkaan lähiöissä käynyt eikä se voi tietää millaista elämä on, kun elämä on kurjaa. Lähiökäynniksi ei lasketa heräämistä opiskelija-asunnossa ensimmäisen tai toisen vuoden estetiikan opiskelijan tiettyviltä, eikä hysteeristä taksimatkaa takaisin kunnon ihmisten asuinsijoille. Kunnioitan itäisten kaupunginosien ihmisiä enemmän kuin retrokaupunginosissa eläviä, itse asiassa en kunnioita jälkimmäisiä lainkaan. Sadan vuoden päästä "hyvät ihmiset" ovat valloittaneet Meri-Rastilan ja hekumoivat sillä, että astelevat Mogadishu Avenuella, vaikka Mogadishu Avenue on silloin jo aivan muualla. Vähän sama kuin menisi Karjalan juoksuhautoihin kykkimään ja kehuisi että kohta vanja tulee.


Inhoan sellaisia ihmisiä, joita televisiosta näin Haaviston vaalivalvojaisissa. Olen tunteideni vietävänä, mutteivät ne sentään muuta kohdettaan päivän välein ja tarkoituksenmukaisuussyistä.
Ensimmäiseksi kuultuani/ luettuani 12:n kirjan vuosiprojektista tunsin kateutta. Mietin: jollakin on tuommoiseen mahdollisuus, kuka tahansahan voi yrittää kirjoittaa vuodessa 12 kokoelmaa, mutta harvemmassa ovat ne, jotka projektinsa saavat julki. Nythän on niin että Poesian vuosi menee tuossa kokoelmassa. Se on hyvä asia.

Tämä yksi kaveri kirjoitti Pariisin metrossa runoja. Kenties on kirjastosta haettu oulipottelua, että mitä kaikkia juttuja niitä on. Tuo idea on hyvä, erinomainen, yrittäisin vastaavaa jos voisin. Hyvä ettei voi. Kun ei ole edes ystävää, hyvää, jolla olisi kustantamo niin voin huoletta elää räkittämässä muiden töistä.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Tarkennan näkemystäni vihasta ja inhosta. Tunnen näitä tunteita jatkuvasti, samoin kuin monia muitakin tunteita, sellaisia "positiivisiakin". Voin esimerkiksi sanoa rakastavani Hannu Helinin runoteosta Maailman sivu tai Marcel Proustin tuotantoa, kaikkea mitä siitä olen lukenut eli suomennoksia. Mitä tulee tämmöisiin inhoihin ja vihoihin niin olen saanut kuulla, että ne ovat liian rankkoja ilmauksia. Siis, joko niitä ei pidä käyttää vaikka niin tunteekin tai sellaisia tuntemuksia ei ole. Edellinen vaihtoehto on valehtelua ja jälkimmäinen laimeaa elämää. Jos en vihaa, miten voin rakastaa? Saattaa käydä etten enää tunne mitään, ainakaan kunnolla. Pyrin välttämään sellaista. Luullakseni aikakausi, mitä kärsimme, on varsin tunteeton aikakausi. Tunteita pelätään. Silti ei tämä mikään järjen aikakausi ole, eikä edes vaiston, tämä on laimea aikakausi. Kun oli valistusfilosofit, nyt taitaa olla laimeusfilosofit. Mainittakoon alhaisolle, jolle ei olisi pitänyt antaa äänioikeutta, että järki, tunne ja vaisto eivät ole vastakohtia paitsi kuvaannollisesti, tarkastelukulmina ja selventävinä jaoitteluina.

Katsoimme eilen niitä vaalijuttuja. Vierustoverini vertasi Tavastian menoa ja meininkiä tiettyihin 1930-luvun virtauksiin. Häntä täydensi eräs, joka muistutti, etteivät ne kokoomuksen kannattajatkaan kovin leppoisilta vaikuttaneet, nyrkit sielläkin heiluivat. Se on totta. Nämä ovat tosiasioita. Kuitenkin tämä Soini sanoi, että Haavisto on kannattajiaan fiksumpi. Se ei vielä kerro mitään, mutta luullakseni Haavisto on kannattajiaan erittäin paljon fiksumpi. Mietin, että äänestäisinkö toisella kierroksella protestina Haavistoa, sen tähden, että saataisiin homo linnaan (tai kaksi), mutta ei se oikein perusteeksi riitä. Enkä tahdo olla tekemisissä koohojen kanssa, näiden kannabiksen vapauttajien.

Odotin vaalilähetyksessä, että Leevi Lehtoa olisi haastateltu, mutta ilmeisesti hän ei antanut haastatteluja kun en nähnyt tuota iloista pärstää mikin vierellä. Lehden mukaan hänen Ulysses-käännöksessään on 4 500 viitettä. Kai se on luettava. En viitsi vertailla Saarikosken käännökseen.

Millainen mahtaa olla syksyllä saapuva Jaakko Yli-Juonikkaan laaja romaani? ja valmistuuko täksi vuodeksi käännös Gravity's Rainbowsta? Näitä mietin.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

"Tosi hyvä pointti sulta." Kävin lukemassa Luutiita, sen keskustelu koostuu ryhmittymättömistä tosi hyvistä sinuttelupointeista. Mussolini puolestaan on sanonut: "Vapaus ei ole oikeus, vaan velvollisuus." Sen älyämiseen noilla nulkeilla on matkaa. En ole varma, sanoinko minä, vai joku muu ennen minua, mutta vaikuttaisi siltä että sukupolvensa lahjattomimmat ihmiset löytyvät runouden parista. Heillä ei ole ryhmää, heillä ei ole mitään. Ne harvat älynvälähdykset eivät pääse esiin tuosta idioottilauman huutomyrskystä. Voin kertoa, että minä vihaan tuota Luutiin sakkia, se on tunteeni. Jopa älyllisesti virkeä Hannu Helin on mennyt niille mielistelemään, joten omat kumarteluni ovat pientä vaikkakin ikävää todellisuutta. Täytyy olla tarkkana noiden berijoiden kanssa. Tulkoon kaikille selväksi että halveksin tuota porukkaa.

Tänään on ne vaalit. Lähden ihan kohta vaalivalvojaisiin, ne ovat hyvin epäviralliset. Vaimo savumerkitsi Brysselistä. Kiva kun tulee kotiin, jo torstaina lähti. Torstaina oli pakko juoda ikävään mutta siihen se lähes loppui. Viikon päästä olen jo 40-vuotias, eilen vastaanotin ensimmäisen lahjan: kaksi paria sukkia.

Kerrottuani vihaavani Luutiin porukkaa (alias Poesiantamoa), voin kertoa seuraavani mielenkiinnolla projektia, jonka tarkoituksena on kirjoittaa tänä vuonna 2012 runokokoelma jokaisena kalenterikuukautena. Kömpelösti sanottu.  Ezra Pound olisi sanonut paremmin.

Ajatella jos Niinistöstä ei tule gigoloa. Sitä ei kohta nähdä. Juon kahvia vaalivalvojaisissa. Harri Holkeri on kuollut.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Kanava saapui. Siinä on hyvä lehti. Kuulemma Kanavasta on tällainen anekdootti: "Kanava - lehti ihmisille, joille Suomen Kuvalehti on liian liberaali." Näin se on. Lueskelin Suomen Kuvalehteäkin ja onhan se, niin kuin joku sanoi, omahyväinen lehti. Erityisesti pääkirjoitusten jälkiviisaus on huimaavaa. Mutta kirjallisuuspalsta on hyvä, jo siksi että kirjallisuuspalsta on olemassa, ja löytyy tiedettä ja taidetta lehdestä.

Kanavassa kirjoittaa Timo Vihavainen. Hänen rehellisyytensä on ihailtavaa, vissiin elämä opettanut ettei jaksa valehdella kovin paljon. Tunnen niin monia valheellisia ihmisiä että Vihavaisen laaja palsta virkistää mieltäni huomattavasti.

Kanavan tilaaja saa toisinaan edun että voi tilata puulaakin muita lehtiä samaan hintaan. Näin tulee Parnassokin välillä. Ei Parnassoa oikein viitsi tilata kun se on semmoinen kevytlukemisto vaikka Parnassossa viimeksi olikin hyvä essee. Mutta ne pääkirjoitukset, jotka onneksi ovat lyhyitä, miten niissä ihmetellään että maapallo on pallo. Samanlaista kuin Parnasson blogissa. Vielä on rasittavaa että Arto Virtanen jatkuvasti pääsee kirjoittamaan laajoja kritiikkejä, vaikka olisi siellä moni muukin kriitikko tarjolla. Vaikka ja vaikka.

Oli tämä blogin jälleen-perustaminen virhe. Mutta kun ei ole kolumnipaikkaa laajalevikkeisesssä lehdessä, vaikka olen jo vuosia odotellut että tullaan pyytämään.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Nyt olisi hyvä(ä) aika(a) lukea kun löysin kirjastosta Thomas Bernhardin Kellarin, toisen osan viisiosaisesta omaelämäkerrasta. Mutta kun ei luetuta. Muutenkin kirjat ovat tupanneet jäädä kesken, jopa hyvän kirjan lukemisessa on taistelunsa. Juuri ja juuri sain luetuksi Rosa Liksomin upean romaanin Hytti nro 6, joten lienee turha tarttua, niin sanokseni, Kätilöön, jota on niin moni nuija kehunut että sen on oltava keskinkertainen romaani. Keski-ikäiset miehet Katja Kettua kuolaavat, mikä on ihan kiva, mutten silti jaksa innostua tekstistä sen perusteella, että sen on kirjoittanut himoittava ihminen.

Sitten tämä keski-ikäisyys. Se alkaa eikä pääty milloinkaan. Vanhuus on sairaus. Keskellä ollaan ja sellaista on elämä.

Televisiossa naisen sukunimi on Sundae, ainakin tuon miehen mukaan. Eikö se ole jäätelö? Nainen, ei kuitenkaan Jäätelö, sanoo että ilta on ollut mieletön. Siitä ei ole epäilystäkään. Tämä tapahtuu maailmassa, missä lasten toiveammatti on tuottaja. Onko enää olemassa kätilöitä, kätilöjä? Kai on nimi uudistettu, päivitetty, siitä on tullut mieletön.

Minusta tulee isona tuottaja kun niitä kiitetään ensimmäiseksi palkintoja vastaanotettaessa.

torstai 19. tammikuuta 2012

Viikonloppuna on ne vaalit eli vaali, gigolonvaali, sen ensimmäinen kierros. Lipposesta ei tule gigoloa ja se inhattaa vanhoja miehiä. Jukka Kemppinen on murheissaan. Gigoloksi tulee aakkosjärjestyksessä joku seuraavista: Haavisto, Niinistö, Väyrynen. Ilmeisesti ensin tai kolmin mainittu. Tämä jo sen takia, että poliitikan tutkijoille riittää loppuvuodeksi töitä, kun voivat ihmetellä ettei siitä Niinistöstä tullutkaan gigoloa. Biaudetista ei tule gigoloa vaikka hän on niin oikeudenmukainen. Arhinmäestä kun se on typerys jopa omien kannattajiensa mielestä. Essayahista kun se on kd. Soini ihmettelee että ei kai ne minua äänestä.

Sympatiani ja empatiani ovat Väyrysen, Essayahin ja Soinin puolella. Jos toisella kierroksella on vastakkain Niinistö ja Haavisto, äänestän tyhjää. Oikeastaan äänestän Niinistöä, sillä Niinistön mukana tulee sentään Jenni Haukio, kun Haaviston paketti pitää sisällään tuulia haistelevat taiteilijat, etujoukon, joka jälkikäteen huomaa olevansa juuri nyt oikeassa.

Sain Leevi Lehdolta viime viikolla sähköpostia jonka mukaan "kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston gigolokseen", mutta en minä halua. Mieluummin otan gigolokseni Paavo Väyrysen. Huomautan silti etten ole kirjailija enkä kääntäjä.

Lisäksi olen kuullut huolettavan uutisen, että eräs gigoloehdokkaista on hakenut puolisonsa kehitysmaasta ja heillä on sitä ikäeroakin aika paljon. Gigolokandidaatti Lipponen on syyllistynyt ainoastaan jälkimmäiseen rikokseen. Gigoloksi hamuavan kimppuun suvaitsevaisto näin käy, jos tuollaiseen on syyllistynyt. Odotan, milloin vihreät tuomitsevat. Siinä he ovat hyviä. Onnekseen he ovat johdonmukaisuudessa huonompia ja aivan loistavia kyynisyydessä.

Olen äänestänyt elämäni aikani monia puolueita ja monien puolueiden ehdokkaita. Kokoomus ei ole milloinkaan saanut ääntäni mutta muut on suurin piirtein käyty läpi. Olen takinkääntäjä, joten siksikin on luonnollista että äänestin Paavo Väyrystä. Tosin mielestäni takinkääntö ei ole kamalaa, sillä tilanteet muuttuvat.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Kävin viikko sitten työvoimatoimistossa, jonka nimi on nykyisin työ- ja elinkeinotoimisto tai jotakin siihen suuntaan. Siellä sanottiin että työnhaku pitää hoitaa itse mutta mitä tulee rahanhakuun, on minun toimitettava selvitys ns. freelancer-tuloistani. He lähettävät minulle paperin, joka on täytettävä liitteineen. Paperia ei ole näkynyt joten soitin sinne. Ensin oltiin lounastauolla. Sitten yhdistettiin neuvontaan, odotin kymmenen minuuttia maksullisesti, sitten alkoi kuulua puhetta että "täällä on linjat sekasin" ja hetken päästä puhelu katkesi. Soitin uudestaan ja päädyin erilaisiin keskuksiin, ilmeisesti sekä valtakunnalliseen että paikalliseen, ja välillä vietin aikaa maksullisessa jonotuksessa. Sitten keskusneiti antoi minulle suoran puhelinnumeron, mihin soitin, mutta numero ei ollut käytössä. Soitin takaisin keskukseen ja kehotin yhdistämään Turun työvoimatoimiston asiakaspalveluun, mitä siellä kuitenkaan ei ollut, mutta työvoimapalvelu löytyi, tai jokin sellainen. Kukaan ei vastannut. Jouduin lähtemään asioille ja muistin vasta hetken päästä että ei se ole asiakaspalvelu vaan neuvonta. Huomenna yritän uudestaan.

Olen jokseenkin varma että tulee päivä kun tavoitan oikeat henkilöt.

Psykoanalyyttisesti tarkastellen on määritelmällisesti perverssiä, sadistista, ettei esimerkiksi posti kanna postia tai historiantutkimus tutki historiaa. Näin on kuitenkin asianlaita ainakin työvoimaviranomaisten suhteen. Tosiasia täyttää mieleni ilolla. Maailma tosiaan on sairas, kiero, eikä maailmassa ole asiat kohdillansa. Eräs byrokratian tuntija kertoi, että byrokratian luonteeseen kuuluu että se suurentaa itseään, toimii oman itsensä parissa eikä lainkaan ulospäin. Lisäksi puhetta piisaa ja kirjoitusta. Vaikkapa "suomalainen hyvinvointivaltio". Eihän täällä mikään enää toimi, ihmiset kuolevat kun ihmisiä ei hoideta, rautateillä ei voi matkustaa ja samaan aikaan sanotaan että on "leikattava" että hyvinvointi jatkuu. Kaikki on kuitenkin lakkautettu. Leikattu. Kukaan ei välitä mistään mitään. Kerjäläiset kuolevat kadunkulmiinsa ja ihmiset tappavat toisiaan, ne ihmiset, jotka kohta olisivat kerjuulla.

Kuitenkin maailmassa on kauneutta vaikkei enemmistön ansiosta. Eilen valmistauduin tulevaan lukunautintooni, nimittäin Ezra Poundin Cantosin lukemiseen. Tutkin kirjakauppoja, parillakympillä Cantosit ovat omaisuuttani. Sijoitan teoksen hyllyyni Finnegans Waken ja Gravity's Rainbown oheen. Tuolle hyllyni osalle kuuluvat vain tärkeimmät kirjat, ne, joihin on annettu elämä eikä kirjoitusjakso joka päättyy kirjasyksyyn. Hannu Helin, joka lie elävistä runoilijoista nerokkain, sanoo että hänelle riittää Cantos, Finnegans Wake ja päälle vielä Brodskyä. Mieleni täyttää rauha, kun mietin että minäkin voin keskittyä kauneuteen.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Lueskelin vähän haikuista täältä ja täältä. Kuuden minuutin luennan jälkeen katson olevani haikuasiantuntija. Haiku on hauska koska se on rajoitettu, niin sanoi tuo jälkimmäinenkin, tai ehkä puhui luovuudesta, ei kai sentään, mutta että rajoitukset ovat hyvä asia. Olen samalla kannalla, kunhan muistaa rajoituksen ettei aina rajoita. Olen tehnyt viime aikoina muutamia rajoitteellisia tekstejä, tai ne ovat työnalla, ensinnäkin reilu kymmensivuinen vailla ä-kirjainta. Siinä on tulla hiki ja tuleekin kun muistaa että että-sanaa ei voi käyttää ja toki valitsin kirjoitelmani aiheeksi äitiyden ja isyyden. Ehkä olisi poistettava yytkin? Hauskoja kommervenkkejä tulee.

Sitten aloin tehdä palindromia, josta on raakaa valmiina noin 700 sanaa eli noin kolmasosa määrittelemästäni pituudesta. Eräs tyyppi kysyi, miten palindromeja käännetään ja päätin suomentaa jokin kerta George Perecin 1247-sanaisen palindromin. Yritä sitä sitten tarjota Parnassoon.

Ei nämä nyt ole vielä mitään. Englanniksi löytyy ainakin kaksi palindromiromaania, nimittäin Lawrence Levinen 31 954-sanainen Dr Awkward & Olson in Oslo vuodelta 1986 ja vielä pidempi David Stephensin 58 795-sanainen Satire: Veritas vuodelta 1980. Lisäksi tietokoneohjelma tekee palindromeja hetkessä. Lähde. Tuo tietokoneohjelma varmasti kiinnostaa kokeilevia nykyrunoilijoitamme (pakollinen ilkeily siihen suuntaan). Toki orkesterimme on tehnyt palindromisen Maamme-laulun. Tuommoisessa on ongelma, ettei sitä kukaan tajua, varsinkaan musiikkipiireissä, mutta ei kai se haittaa.

Voi olla hyvä muistaa palindromi "Oulipo: opi, luo". Siihen (mihin?) kuuluu ajatus 29-lukuisesta teoksesta, jossa jokainen luku käsittelee omaa kirjaintaan. Kirjain voi puuttua tai kirjain on ainoa kirjain koko halvatun luvussa. Kukin luku käsittelee kirjaimensa järjestyslukua myös. Kielihän ei sitten enää ole väline vaan ihan oma kokonaisuutensa. Kielen välitystehtävä hauskasti tuhoutuu ja kirjallista teosta voidaan verrata abstraktiin taiteeseen mitä se itsekin on. Hieman ryöstöltä tuommoinen tuntuu, kielen välitystehtävä, välineellisyys, hylätään. Finnegans Wake on tietenkin perusesimerkki tällaisesta. Sen tietää jokainen. Mutta on syytä tilata palindromiromaanit, opiskeltava niitä, ja monenlaista muutakin. Mitä tulee palindromeja tekeviin tietokoneohjelmiin, runogeneraattoreihin ja muihin kätevyyksiin, luulisin ettei ole enää lainkaan mahdotonta tehdä tietokoneohjelmaa, joka aikaansaisi vartissa suomalaisen kirjasyksyn.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Lueskelin vaihteeksi ja taas Juhani Tikkasen blogia ja ajattelin perustaa haikublogin. Nyt ollaan tässä. Kävin ennakkoäänestämässäkin ja äänestin Paavo Väyrystä, sanottiin, että se oli protestiääni. Pidän tuollaisesta vähättelystä, se kertoo pelosta. Pekka Haaviston äänestäminenhän ei ole protestointia vaan ajateltua valintaa.

Oikeastaan en pidä kommunikoinnista lainkaan. Mutta perustin tämän blogin koska haluan kertoa muutamia asioita. Tosin on ne jo kerrottu, vanhaa on kaikki, usein kuultua; mutta kun ei näytä menevän jakeluun. On sekin vanhaa, että ihmisiä pitää kunnioittaa, mutta ei siitä sanota että vanhaa on.

Kävin pitämässä kännissä alustuksen jossakin seminaarissa ja siitä sanottiin myös että vanhaa oli. Täyttä paskaa. Sitähän se oli, mutta kotona sanottiin että ne vähätteli, että se on niiden viimeinen keino. Enkä edes ollut kännissä, vaikkakin vaikutuksen alaisena, mutta kun sanoin että olen kännissä niin totta kännistä tuli. Seuraavalla kerralla sanon olevani nero. Siitämisin olen nero. Kinnunen muuten kysyi, olimme kännissä, että pidänkö itseäni nerona. Myönsin. Alustuksen jälkeen olin makuulla 10-11 päivää ja ihmettelin etten ole edes väärinymmärretty runoilija, nehän kärsivät mutteivät kovin kärsiviltä vaikuttaneet.

Täytyy lisätä tähän blogiini niin sanottuja linkkejä. Panen vain linkkejä, joiden toisesta päästä tykkään. Tykkään Tikkasen blogista ja vaimonsa, tapasin muuten heidät (olin kännissä) ja olisin tahtonut puhua pidempään mutta niillä oli kiire. Kai nyt oli kun olin kännissä vaikken ole Kai. Jos Jouko Turkalla olisi blogi, linkittäisin sen. Jussi Parviaisella on, mutten linkitä sitä vaikka se ärsyttäisi suvaitsevaistoa. Se on kiva sana. Vihavainen, Hännikäinen ja Nylén ovat kivoja kanssa. Kehotan lukemaan Nylénin käännöstulkin Pahan kukat, upea opus. Kännitulkin. Minä nimeän. Saatana, että siitäkin valittivat, ensin pyysivät nimiä ja sitten sanoivat että meni vittu henkilökohtaisuuksiin. Voin taata että tässä blogissa ei tule olemaan juuri muuta kuin henkilökohtaisuutta. Sven Laakso unohtui mainita, hän kirjoitti äsken näistä kirotuista vihreistä juuri sen minkä olisin itse kirjoittanut jos olisin kännissä älynnyt. Olen nero. En jaksa mainita lisänimiä. Nämä pääsevät linkkilistaani, vaikkei siitä kunniaa saa. Ehken tee linkkilistaa lain. En viitsi. Kännissä.

On nämä kyllä varsinaisia. Tämä Blogger on vähän fiinimpi blogikone, siksi olen sitä vierastanut, mutta olen oppimassa tavoille. Tuossa ylhäällä lukee Tekstit Kommentit Asetukset Ulkoasu Ansaitse rahaa Tilastot. Mikä ei oikein tunnu sopivan joukkoon? Tekstit. Onkohan tämäkin tehty kännissä? Se selittäisi. Jumala teki lauantaikännissä naisen ja sen kyllä huomaa. Ei ihme että sunnuntai meni puhallellessa. Hyvä siitä tuli. Mutta se oli Eeva se, jos aiemmin oli tämä Lilit(h) niin miten sen kanssa meneteltiin, en tiedä, se sai vierailuosan Frasieriin.

Tähänhänhän on kiva kirjoittaa kännissä. Nerossa. Lueskelin Martti Anhavan elämäkertaa Arto Melleristä. Sitä on kehuttu. En ihmettele, vaikkei Anhava ole enää töissä Otavassa mutta saattaa se silti vaikuttaa. Kirjassa on usean sivun pituisia sitaatteja, joskus tekijä kommentoi siihen tyyliin että arkistosta voisi löytyä selitys jollekin asialle, mutta arkistoon tekijä ei ole mennyt. Mitä turhia, jos lukijaa kiinnostaa niin menköön itse arkistoon. Tai jotakin asiaa voi käydä kysymässä joltakulta joka ehkä tietää. Upea kirja. Ei lainkaan raakile, työstämistä vaille. Varmaan kustannustoimitettu hartaasti.