Eino Kailan mukaan Heideggerin lause, että maailman olemus on huoli, on sama kuin sanoisi että takin olemus on tasku. Luettuani Thomas Bernhardin Kellaria sivulle 64 olen sitä mieltä, jälleen, että takin olemus voi olla tasku. Kuten Syyssä, omaelämäkerrallisen sarjansa ensimmäisessä osassa, Bernhard Kellarissa kuvaa ja kertoo inhimillisestä selviämismekanismista, siitä, että pahaa ja ikävää ei edes huomata ja sitä on turha kertoa näille juuttaille, kun he enintään syyttävät kertojaa valehtelusta. Bernhard puolestaan on ottanut tehtäväkseen lähiöiden ja muiden ikävien asioiden kuvaamisen.

Muistan aivan liian elävästi, vaikken muuta tahtoisi kuin unohtaa, miten yritin selittää yhdellekin kooholle niitä tapoja, joilla yliopistossa edetään uralla, esitin useita esimerkkejä sekä analysoin ihmisten toimintaa, ja lopputuloksena oli hätäistä naurua ja voivottelua kun sää oot sellanen. Tein, vielä tuolloin, sen virheen etten kysynyt ihmiseltä, joka kaiken lisäksi oli lääkäri, pitääkö hän minua valehtelijana. Jostakin syystä valehtelu on aivan kamalaa ihmisten keskuudessa, vaikkeivät he muuta teekään. Valehtelusta mainitseminen ilmeisesti paljastaa yleisen salaisuuden, valehtelun. Ja jos ihmiselle selittää, että tämä on toiminut aivan tolkuttomasti, hän alkaa syyttää toiminnastaan lapsiaan, joita valehtelee rakastavansa, ja ihminen kertoo ettei kerkiä kun on lapset. Tarkemmin ajatellen en ole milloinkaan tavannut vanhempia, jotka rakastaisivat lapsiaan. Muutamat älykkäimmät vihaavat lapsiaan estoitta, mutta suurin osa käyttää lapsiaan hyväkseen omissa törkeissä toimissaan eli lapset saavat tehdä sen, mihin vanhemmista ei ollut. Eikä vanhemmista milloinkaan ole ollut mihinkään, jos olisi, he olisivat katkoneet johtimensa ajat sitten.

Bernhardin kerronta panee ajattelemaan eikä ihme että häntä Itävallassa vihattiin. Hänhän kuvasi ja kertoi elämää. Hän kertoi vihastaan. Nämä laimeat paskiaiset kun eivät osaa edes vihata. Rakkautta heillä ei ole milloinkaan ollutkaan.