lauantai 28. tammikuuta 2012

Torstaina oopperassa tuli väkisinkin mieleen miten yliarvostettua on ymmärtäminen, tajuaminen. Tapausten kulku, tarina, ne ovat aika merkityksettömiä. Enintään perusta, ei kovin pakollinen. Juuri siksi on hienoa, että nykyään on Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraa ja muuta puuhastelua, joka/ mikä ei ole lainkaan amatöörimäistä. Pienellä opettelulla kuka tahansa osaa kirjoittaa "poika saa koiran, poika kadottaa koiran, poika löytää koiran" -tyyppisen tarinan. Toisaalta jos on mäntti, ei auta vaikka osaisi mitä kun kirjoittaa tylsästi.

Huomasin, eikä ollut ensimmäinen kerta, että matkoissa on parasta kotiinpaluu. Tämä edellyttää että on koti olemassa. Oikeastaan en pidä matkustamisesta lainkaan. Kotona on mukavinta, rauhallista ja varmaa. Saatan matkustella sohvalla kirjaa lukiessani mutta suurempiin matkoihin en koe tarvetta. Tai olisi Pariisissa kiva käydä kolmannen kerran, Roomassa, ja Caprilla tutkailemassa Casa Malapartea. Firenzessä. En kuitenkaan kokenut tarvetta rautatiematkaan läpi Siperian luettuani Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6, vaikka tällaisia toiveita minulla on aikoinaan ollut. En välitä kylmästä ja epävakaasta.

Nuorena en ollut interraililla. Tuskin olisin lähtenyt vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus ja nyt ajatus rautatiematkailusta Euroopan kiskoharjanteilla tuntuu kamalalta. Kai sitä olisi ollut nuorena vitsa väännettävä mutta vääntämättä jäi. Nuoruus oli hyvin tapaukseton. Sitä ei ollut.

Selailin illalla Maria Peuran kirjaa. Naisetkin ovat alkaneet päästä siihen vaiheeseen että taiteilijoiksi valikoituu muitakin kuin eturivin besserwissereitä. Se vei aikansa mutta näköjään kannatti odottaa. Luin myös Rosa Liksomin haastattelun HS:n kuukausiliitteestä ja oli siinä samaa kuin Peuralla, sitä, että on eletty sellainen elämä josta tulee jne. Asiasta taidettiin mainita haastattelussa, joka tapauksessa olen onnellinen että Suomessa on kirjailijoita, jotka eivät ole järin rationaalisia. Jos en pidä matkustamisesta niin en pidä rationaalisuudestakaan. Näille kirjailijoille sana ei ole väline, sana ei kuvaa (ainakaan todellisuutta), en tiedä mitä se tekee. Ehkei se tee mitään. Sana on. Sanaa muovataan. Väännellään.

Kun sana itsessään on tärkeä, on hauska tietää mistä sana on peräisin. On miellyttävää matkustella sanakirjoissa. Siinä ei ole mitään järkeä. Parasta on tietenkin, kun joku/ jotkut tekevät kokonaisen sanakirjan tai ensyklopedian missä ei ole mitään järkeä. Tämänsuuntaisia ajatuksia epäilemättä on ollut sillä tai niillä henkilöillä jotka tekivät Voynichin käsikirjoituksen. Kun arvostelin Nummelan, Nuopposen, Viikilän Ensyklopediaa, heitin vitsinä, että eräs Ensyklopedian kuva on Voynichin käsikirjoituksesta, vaikka tuskin oli. Tai en minä tiedä. Joka tapauksessa tarkoitukseni oli osoittaa yhteyksiä tiettyjen asioiden välillä, mutta tuskin sitä kukaan tajusi tai välitti tai luki koko kirottua arviota Nuoren Voiman Retoriikka-ekstrassa syksyllä 2011. Siis ensin pitäisi ottaa selvää, mikä on Voynichin käsikirjoitus. Maailmassa on paljon asioita ja aika helpolla tasolla vielä liikutaan kun tiedetään Gravity's Rainbow ja DFW, mutta Voynichin käsikirjoitus alkaa jo olla syventäviä opintoja. Millaisia mahtavat olla jatko-opinnot? jälkigraduoituneet opinnot? professorin (emeritus) työt?

Taidan viettää tämänkin päivän unelmoimalla asioista, joita en milloinkaan kykene tekemään, ja pyrin välttämään ajatuksia gigolonvaaleista. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, joko äänestän Tapani Kinnusta tai Pekka Haavistoa. Valinta on vaikea.

Ei kommentteja: