sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kautta Herakleen, meitä on viilattu linssiin!


Aika reipas tuo Laura Lindstedtin kritiikki Tero Hannulan kirjoista. Kiertelin vähän keskustelun tiimoilla ja löytyi Hannulan blogi, jonka otan seuraamiini blogeihin hetikohta. Sain myös tietää Juri Nummelinin, kenen muun, kirjoittanen romaanintapaisen kahdessatoista tunnissa, mihin Hannulalta meni viikko, mutta viikon päätteeksi kirja oli jo julkaistu. Nämä ovat hyviä tietoja. Kannustavia.

Kritiikissä on ihmeellisiä kohtia. Esim. tämä: 
Kuitenkin kirjoittaja lähettää, pyytämättä, SUPERHYPERINSÄ Ihminen voi olla ‑teoksen ohella arvosteltavaksi. Hän siis toivoo, että arvostelija suhtautuisi vakavasti teokseen, jonka hän itse on vuorokausi kirjoittamisprosessin päätyttyä jo ”lähestulkoon” unohtanut.
Hirveä temppu kirjailijalta kirjoittajalta. Alhainen temppu kertakaikkiaan. Tuo SUPERHYPER on se viikossa ja vähän alle kirjoitettu kirja. Lainaamani kohdan jälkeen on dialogia, joka on aika kiva dialogi. Sitten: 
Rajoitteisiin perustuva, ”kokeellinen” tai ”menetelmällinen” kirjoittaminen on ryöpsähtänyt marginaalin valtavirtaan erityisesti Henriikka Tavin 12-projektin jälkimainingeissa. Hannulakin kertoo saaneensa SUPERHYPERIIN innoitteensa Tavin hankkeesta. Myös muita tavi-metodilla tuotettavia proosateoksia on ilmeisesti tekeillä. Nopeus- ja määräennätyksiä on toki tehtailtu Suomessa aiemminkin, esimerkiksi Juri Nummelin on suoltanut 12 tunnissa 17 000 sanaa sisältävän ”romaanin”. 
On niin onnellinen olo, kun ei tarvitse olla tuollaisten ihmisten kanssa tekemisissä, enkä tarkoita Nummelinia ja Hannulaa. Ja, sittenkin, sattumoisin tiedän, että noissakin piireissä on ihan tolkun ihmisiä, läheltäkin löytyy.

Muistan pahimpia kriitikollisia töräyksiäni. Ei niitä voi puolustella.

Maaria Pääjärven Luutii-merkinnästä löytyy aika kiva huomio kriitikosta:
Hän on kirjailija, kirjallisuudentutkija ja eräs kotimaisen proosan ja proosakeskustelun edistämiseen suuntautuneen Mahdollisen Kirjallisuuden seuran perustajista ja aktiiveista. Voi siis huomata, että proosan taide on lähellä hänen sydäntään. Hän on joskus puhunut keskustelun tason nostamisestakin.
Tämä on mielestäni keskeistä. Siis: onko kritiikki vedätys? Kirjailijan, kriitikon ja ehkä muutaman muunkin huijaus, käsiteproosallinen teko? Ei kukaan tuollaista tosissaan voi kirjoittaa. Luulisi näet, että Mahdollisen Kirjallisuuden Seura kannustaa niin sanottuun kokeellisuuteen. Kaipaan nyt, että vedätys nopeasti tunnustetaan! Ja kerrotaan, että minä ensimmäisenä älysin mistä on kysymys. Mutta varmaan ne jo Facebookissa hirnuvat jutulleen.

Saakelin ironikot. Aina vitsailemassa.

Tuli hauska juttu mieleen tuosta Maaria Pääjärvestä, kun häntä sanotaan "hirmuksi". Vähän sellainen suomalaisen kirjallisuuden Päivi Räsänen siis. Ja, kuten tiettyä, minä poikapa kannustan Päiviä ja kerron nyt, että kannustan myös Maaria Pääjärveä! Osaltani vastustus on mennen talven lumia. Olen jälleen avantgarde! Seuratkaa perässä, rakkaat possut.
Käytiin Helsingin Kalliossa. Päätin kirjoittaa tuhat runoa rakkaasta kaupungistani ja tässä tänäinen tuotos.

Juon nyt kahvia Karhupuistossa
"Nyt ihmettelen tässä" lukee
paidassani, "Mukava teksti", sanoo
myyjä, juon nyt santsikupin tässä.

(Karhupuistossa sunnuntaina kesäkuun viimeisenä p:nä 2013. Aurinko paistaa, lämmin.)

Kaipaan kovasti menneeseen,
muistan paljon Karhupuistossa.
Se on mukavaa.

(Sama paikka ja melkein sama aika.)

Kirjoitin eilen metrorunonkin.

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Keskinkertaisuuden ongelma on kai se, että ollaan keskellä. Aina käännät selkäsi jollekin jonnekin. Sitten joudut selittämään toisaalle, miksi käänsit selän ja näin käännät selän edelliseen paikkaan. Tästä muodostuu kierre ja on tehtävä valintoja ja keskinkertaisuuden valinta on helpoin valinta. Ei tästä voi keskinkertaisuutta moittia, sillä hän on keskinkertaisuus. Nolon näköistähän se on. Moni on.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Varmaan en ole osa yleistä, mutten menisi sanotaanko synagogaan ellen saisi varmistusta että se on synagogisteille soveltuva asia. Kuitenkin jotkut eivät mene sanotaanko kirkkoon kun se ei ole heille soveltuva asia. Minua ällötti, kun eräs kysyi, kävinkö ortodoksisessa kirkossa jossakin iltajutussa, miten olisin voinut kun en ole ortodoksi. En minä ole hyvä ihminen mutta minulla on tällaisia rajoituksia. Eikö "meillä" ole? Tarkoitan meitä länsimaisia. Yritämme niinkun miettiä sitä toista, toiseutta. Se on aika hieno piirre meissä länsimaisissa. Siitä on eräässä tunnetuhkossa kirjassa juttua. "Kohtele lähimmäistäsi niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan." Kyllä tähän kuuluu jotenkin kohonnut tunne syyllisyydestä. Toivoisin että näitä asioita osaisin miettiä. En löydä tätä islamista. Varmaan se siellä on ja kaikkialla muuallakin, mutten vain löydä. Kyllä se toinen poski on käännettävä ja rakastettava ihan jokaista. Minulle tuottaa hankaluuksia olla noiden venäläisten kanssa. Mutta on minussa ehkä jotakin hyvää, jos edes joskus, todella harvoin, yritän ottaa lähimmäisen huomioon, mitä selostin merkinnän alkupuolella.

Tämä varmaan ärsyttää muutamia mutta ehkä lohduttaa joitakuita. Sillä en voi olla ainoa ihminen maailmassa jolla on näin:

Eilen yritin selitää eräälle, että minun on hankala suhtautua muutamiin luonnollisiin juttuihin, koska en ole niitä kokenut. Puhuttiin äidin rakkaudesta, mitä en ole kokenut. Ettei sekään ole automaattista. No, ei minusta kukaan muukaan juuri välittänyt, mutta silti selviydyin. Luullakseni se on kannustava tarina. Olin aina tiellä, muistutus menneisyydestä. Sano sille isälles, sano sille äidilles, ihan tällaista perusmenoa. Harmittaa että olen yhä muistuttamassa. Minua pitäisi muistella, olihan se hankala tyyppi mutta oma lapsi kuitenkin jne. Näin ei päässyt käymään. En tiedä miksei käynyt enemmistön tahtomalla tavalla, ja minäkin tahdoin, mutta jotenkin en saanut itseäni hengiltä. "Koskahan sen arkkua saadaan kantaa", äiti kertoi isän sanoneen. Ehkä äiti valehteli. Kuitenkin vähän rasittaa tuollaiset jutut. Ja nyt olen hengissä. Kaiken jälkeen. Äiti kuoli. Ei minulla sitä ole ikävä. Se sai niin paljon tuhoa aikaan että oli hyvä että liukastui mereen. Aion kirjoittaa tämän kaiken, mahdollisimman selkeästi ja yksityiskohtaisesti. Minun on tehtävä se. Näytettävä että tällaistakin on. Että millainen ihminen voi olla. Tuskin se hurraahuutoja saa aikaan. Äiti tietenkin siitä ortodoksisesta kirkosta kyseli. Se otti kaiken. Sillä oli sellainen tapa. Viimeiset puolitoista vuottansa se istutti minua kolmen terapeutin kanssa ja he kyselivät olinko antanut äidille anteeksi. Yksi terapeuteista oli äidin oma terapisti, joka äidin kertoman mukaan piti käytöstäni äitiä kohtaan huonona. Niillä oli joku oma terapiamuotonsa ja ne toivoi että äiti kirjoittaisi siitä lehteen, jonka toimittajana äiti oli. Tämä on tosi tarina. Oliko se "Keroputaan malli" vai mikä. Todella vittumainen äijä sitä veti. Äiti tahtoi anteeksi, ne tahtoivat mainosta. Aion kuvata tämän erityisellä tarkkuudella, millaista moraalittomuutta voi olla. Ikävää oli, että äiti hukkui ja perään äidin terapeutin mies kuoli tehdasonnettomuudessa. Mietin sitä kyynistä ämmää ja sen teeskentelyä. En surrut hänen kanssaan, enhän surrut edes äitiäni. Ei se miehen vika ollut, että eukkonsa olisi kuulunut oikeuteen. Minun oli silti teeskenneltävä, että surin äitiä, vaikka olin helpottunut, tajusin voittaneeni. En minä voinut rakastaa äitiäni, joka ei rakastanut minua. Kuvaan tämän. Vituttaa kun äidinrakkaudesta puhutaan. Olen jäänyt siitä osattomaksi.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Tärkeää on olla luontoa häiritsemättä. Sillä me, kuten Linkola sanoo, olemme liikaa. Tämä tuli mieleen, kun tänään yritin viikatoida. Enkä pidä lihansyömisestäni lainkaan, mutten ole tarpeeksi vahva ollakseni kasvissyöjä.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

minun on kirjoitettava käyttöohjeeni
tietävätpähän sitten
Maanantaista saakka olen omistanut Ross Ecklerin kirjan Making The Alphabet Dance. Recreational Wordplay. Otan sen ja Cantosin huomenna ns. maalle. Tutkailen niitä siellä, ns. maalla. Tutkailen siellä, siis ns. maalla, myös muutamia papereita, jotka eivät ole omia papereitani. Mitä on omistaminen?

Tahtoisin Volgan varrelle, mutta enhän minä voi sinnekään mennä koska tykkään olla kotona.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

entä jos:


Ulkona on Sankka Pyry (U o S P) olisi ylänimi ja sitten vaikka tämä ajateltu U o S P olisi vaikka Sian lauluja eli U o S P II.

Surun virsiä. Ulkona on Sankka Pyry I.

Sian lauluja. Ulkona on Sankka Pyry II.

maanantai 24. kesäkuuta 2013


Olen ottanut lääkkeet.
Olisitpa sinäkin.


Tämä menee Sian lauluihin eli UoSP:hen. Se tarvitsee paksunnetta. Hirveä sataliuskaiseni on tällä hetkellä kaksikymmentäkolmeliuskainen!

kommentien vapauden puolesta!


Kuulin oudon jutun. Sen mukaan blogien kommenttilootat ovat sitä varten, että siellä kommentoidaan ja keskustellaan kyseisen blogin merkinnöistä. Ihme rajoittuneisuutta. Pitäisikö niitä merkintöjä vielä lukeakin? En ole milloinkaan lukenut blogimerkintää, jonka laatikkoon olen sitten kommentoinut. Sehän häiritsee, siis lukeminen, kommentointia (vrt. Oscar Wilden sanomiset kritikoitavan kirjan lukemisesta). Ärsyttää, jos pitää pysyä asiassa, joka sitten on blogistin todella tylsä kirjoitus. Sanon taas, että minun blogissani ei merkintöjä tarvitse lukea, kommentointi ja hauska jutustelu on mielenkiintoisempaa. Parasta toki olisi, jos ei tarvitsisi merkinnöidä lainkaan, hölistäisiin vain kommenttilootissa. Nämä merkinnät ovat aivan toissijaisia, tarkennan, näillä ei ole sijaa lainkaan.

Errorrunosana: Hölistäisiin mutta oli tulla hälistäisiin.
Alussa olivat suo, sana ja - myrskyinen yö.

[Panisin ja-sanan ajatusviivan eteen, enkä taakse, muuten ajatusviiva jää liian keskelle eikä loppumerkityksellisyyttä synny.]

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

opi: luo


Oulipo Compendiumista löytyy asioita, joita oulipolaiset vain harvoin ovat toimitelleet. Fibonaccin sekvenssi, spoonerismit, myös anagrammit. Nämä. On niitä muitakin. Näitä. Limerikit. Mitä kaikkea.

Luin Suomen Kuvalehdestä tietokoneihmisestä, joka teki ohjelman, joka löysi Kotuksen sanalistasta palindromisanat, 39 löytyi. 91 000 sanaa. Tekisi mieli pyytää sitä listaa. Löytyisiköhän Suomen Kuvalehden sivuilta. Ei. Täältä löytyi. Kopioin sanalistan tähän:
ajaja
akka
ala
alla
autioitua
ele
enne
hah
heh
huh
hyh
häh
imaami
isi
niin
oho
olo
opo
otto
piip
pop
sadas
sammas
sees
siis
sus
suuruus
sylys
sytytys
syys
syöppöys
tuut
tyyt
tööt
utu
yty
älä
ämmä
ässä
Taitaa tuossa olla 39 sanaa. Ainakin suurin piirtein. Mikä on sammas? Sitten on nämä taivuuntuneet sanat (isättäsi) ja sellaiset sanat jotka ovat eri suuntiin vähän niin kuin erilaisia (oktaavi - ivaatko, vrt. kuit. oktaavit - tivaatko). Autioitua on kaunis. Edellisellä kerralla minulla oli vähän semmoinen idea, etten käynyt läpi verkosta löytyviä listoja, esim. tätä, tosin taisin tuon löytää vasta myöhemmin. Kävin läpi paikkakuntalistoja Wikipediasta ja oliko muualtakin etsien semmoisia nimiä. Jokunen löytyi. Ihmisten nimissäkin oli tekemisensä, enkä löytänyt esim. Steve Evetsiä. Minulla oli vähän sellainen rajoite päällä, mikä saattoi estää löytämästä. Marc Cram -nimisen jannun keksin. Äikiä. Niles Selin voisi olla nimi myös. Täällä lisää. Verkkohaulla löytyy yhä lisää.

Englanninkielisessä Wikipediassa on monella kielillä nimiä. Ranskaksi monenlaista. Englanninkielisestä löytyy 234-sanainen luettelo suomenkielisistä palindromisanoista.
Suomalaisen Kirjakaupan alennusmyynnissä n. v. 2005 oli tämä Meren Sanojen synty, jonka tietenkin hankin. Menin sitten samalla reissulla lääkäriin ja lääkäri kahmimaan muovikassiani että mitä olin hankkinut. Ei yllättävästi hän alkoi plarata Sanojen syntyä ja tuli mulkun luokse. Siitä hänen mieleensä tuli velipoikansa, joka tutki Kiiminkijokivarren sanojen etymologioita, oli siis soitettava velipojalle, jolla, niin muisteli lääkäri, oli teoriansa mulkun etymologiasta. Käly vastasi, eikä velipoika ollut kotona, mutta lääkäri silti kysyi kälyltä muistiko tämä velipojan pohdintoja mulkun etymologiasta. Ei muistanut. Puhelu päättyi. Lopuksi käytiin asiani lävitse ja lähdin lääkärin luota. Olin tyytyväinen. Vielä oli ihmisiä jotka välittivät. Googlasin ja kehujahan tästä miehestä löytyy. Näyttäisi olevan tätänykyä toimessa itäisessä Suomessa. Siellä asiat hoituvat. Kai lääkäri näki että ollaan kiinnostuneita samanlaisista asioista. Joidenkin kanssa ollaan sitten eri tavalla.

Kittila


viime yönä Getsemanessa
se oli isompi kuin luultiin
viime yönä Getsemanessa
ei meinannut löytyä
viime yönä Getsemanessa
oli toisessa paikassa
viime yönä Getsemanessa
viime yönä Getsemanessa
viime yönä Getsemanessa
viime yönä Getsemanessa

(sanat sävelmään "Blanckout Last Night")

liikaa


Parasta olisi, ettei tarvitsisi mennä mihinkään. Olisi vain kotona kun koti on. Ei siihen pysty. Joskus tulee menoa. En pidä menoista. Muutoksista. Yllätys kauhistuttaa minua. Muutoksen luonne näyttäisi olevan, että asia muuttuu huonommaksi. Mutta silti on muututtava, mentävä. Näköjään. Se on turhaa. Ja on hyvä muistaa, mikä ihminen on. Sitten alkoi ovi kitistä. Niin alkoi juhannusaatto. Ihmisillä on usein menohalukkuutta, vaikka heillä on koti. Vihaavatko he kotiaan? Miksi on mentävä maan ääriin? Ehkä he eivät ole täysin kaltaisiani. Mutta hekin ovat mitä ihminen on. Juhannuspäivä oli mieletön. En pidä juhlista. Ihmisten seurassa on hyvin rasittavaa. Kaikilla ei ole näin. Tiedän ihmisiä, jotka nauttivat ihmisten seurasta. Me emme ole samanlaisia. Vain ihmisiä. Ihmisten seurasta nauttivat ovat erityisen rasittavia ihmisiä. Heillä kai on hyvä elämä. He eivät tiedä, ettei tässä käy hyvin. Onneksi maanantai alkaa olla jo. On levätty taas. Ei tämä lepoa ole ollut. Kun on hyvä hetki, se mustuu jo siitä, että tietää, että kohta ahdistaa taas. Ahdistuksessa kuitenkaan ei tule mieleen, että kohta on hyvä olla. Ja tämä jatkuu ja jatkuu. Ei ole tähän mennessä loppunut. Joka hetki saa pinnistellä että selviytyy ja mihin sitä selviytyy, ei mihinkään. Entä jos ei selviydy? Sanon nyt vähän ikävästi, ettei näitä asioita voi tajuta ellei ole ollut mielisairaalassa. Älkää olko kateellisia kärsimyksestä. Ei se ainakaan jalosta niin kuin näkyy. Ehkä joku jalostuu. Rasittaa, ettei näistä asioista voi sanoa, kun ihmisille tulee paha mieli.


"armosta"


Tusinaromaanin vei pakkoneuroosi, kyllä minä arvelin että niin siinä käy, mutta olin silti toiveikas. Se pilaa aina kaiken. Jos jokin asia on minulle tärkeä, se suuttuu ja alkaa työntää kapuloita rattaisiin. Näin kävi taas. Ilmeisesti en voi tehdä mitään todella tärkeää, koska se tuhoaa sen. Jotenkin sivukautta voin tehdä asioita, niin, ettei se huomaa. Eli jos tahtoisin vaikka kiivetä Mount Everestille, olisin reissun jälkeen sitä mieltä etten ollut huipulla vaan metrin alapuolella. Semmoinen se on. Ihan sama mitä teen. Se vie sen. Turha tehdä mitään. Kirjoista jää aina sana lukematta, enkä sitten voi sanoa lukeneeni kirjaa. Semmoinen se on. Joku puhui "armosta", muttei sitä kaikille ole suotu. Minulla on asiasta todistusaineistoa. Minä itse.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

sitten hän lepäsi


Ei auta muu kuin alkaa mietiskellä mitä loppuvuoden tekisi. Heinä-elokuussa jos panisi nuo tusinaromaanit kuntoon. Pitää tehdä jotakin näyttelynkin eteen. UoSP:n tulostin oliko ylieilen. Se on valmis. On tehtävä lähes-valmiit loppuun. Kahdeksan melkein-valmista käsikirjoitusta on nyt. Jokaiseen voi laskea viikon työn, kaksi kuukautta. Viikon päästä menen tekemään metrorunoja. Kyllä. Teen nuo kahdeksan valmiiksi. Senkun näkis.

sittenhän lepäsi

sitt enhän lepäsi

sitt en hän l epäsi

sit ten hän l epäsi

s it ten hän lepäsi

s itte n hä n lepäs i

sit t en hän le p ä si

errorunosana


etä - erä.

Jompi kumpi piti kirjoittaa, mutta tuli kampi.
Aloin lukea suomennosta Cormac McCarthyn romaanista The (?) Crossing, jonka nimi on suomeksi noin Matka toiseen maailmaan. Jo oli taas miellyttävää kerrontaa. Kunpa saisin kirjan luetuksi, mutten saa, se on varma. Olen tainnut olla masentunut kolmekymmentä vuotta. Ihmettelen että olen joskus lukenut laajojakin teoksia. Mitähän loppuvuoden tekisi? Katsoin äsken kuvia Palsan Getsemanesta ja muistin, että olen nähnyt unia Palsan kotimökistä, siellä oli pistävä tuoksu. Kittilään taisi päästä junalla. Getsemanessa en ole unessa ollut, enkä valveilla, vaikka olen tehnyt siitä pro gradu -tutkielman. Jotenkin pelottava paikka. Voi olla parempi etten siellä koskaan käy, sillä en tahdo nähdä unia siitä. No niin. Ja ensi yönä olen Kittilässä. Hyvin menee.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

mimmoisia


Jos pystyisin, kirjoittaisin oman psykohistoriani. Ehkä se auttaisi. Miten minusta tuli tällainen. Antaisin sille nimeksi Tunnustukset. Ei oikein muuta nimeä voisi olla. En ole lukenut Nylénin Tunnustuskirjaa, vähän selaillut, ehkä vielä luen sen mutta tunnen oloni kurjaksi kun ei minusta ole kasvissyöjäksi. Ylipäänsä en tahtoisi syödä mitään, enkä juoda. Mennäänkö siinä Nylénin kirjassa mimmoisiin juttuihin? Toivottavasti ei ole mimmoisia juttuja. Mimmoinen. Lintu laulaa, viestii. Jos kävisi ulkona. Jos lukisi. Ostaisi jäätelön. Tykkään jäätelöstä. Mimmoisia jäätelöjä on.

Jos kävisi ulkona.
Ostaisi jäätelön.
Mimmoisia niitä on.

merkintöjä


Saapui neliön maalauspohja. On se aika iso. Jos kirjoittaisi pohjan täyteen runoja. No, tavallaan tämänkin pohjan käy niin. Käynee niin.

Mitä se on kun kirjoittaa täyteen. Muistivihkot täyteen. Kyllä ne useammin kesken jäävät. Se saattaa olla muistivihkojen luonne. Tai en minä tiedä miten muilla on. Minulla on.

Miten muilla on en tiedä näin minulla on. Vrt. Ismo Alanko: "Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen".

Viipuri on vanha saksalainen kaupunki. Jos mietitään tarkasti, niin suomalainen se ei ole, eikä venäläinen. Ruotsalainen ehkä jotenkin ulkoisesti. Mutta luonteeltaan Viipuri on saksalainen kaupunki.

Pakkoneuroosistani


Olen viittaillut pakkoneuroosiini / pakko-oireiseen häiriööni ja kerronpa nyt siitä.

Olin alun toisella kymmenellä kun vanhemmat erosivat ja jo valmiiksi etäinen äiti meni yhä etäisemmäksi. Aloin laskea päässäni numeroja edestakaisin, luin television tekstityksiä edestakaisin ja oli muutakin (siis vuoteenkastelua, mistä johtui käsienpesua ja vähän muutakin pesua).

Tuli taloon venäläinen nainen isälle vaimoksi. Koulussa ylikomisario kertoi, että alkoholia juodessa aivosolut tuhoutuvat eikä uusia tule tilalle. Hieman huolestutti kun olin joskus maistanut alkoholia. Myös olin kerran haistellut palavaa muovia. Liimat. Maalit. Pesin käsiäni paljon. Minulla on tämä yhä vaikka olen järsinyt aivojani ainakin etanolilla, kannabiksella, amfetamiinillä, ekstaasilla ja monenlaisilla lääkesekoituksilla.

Yläasteella huomasin, että elämäni on murskana, en kerro miksi, sillä pakkoneuroosin syyt ovat erittäin naurettavia. Jotenkin sinnittelin eteenpäin ja lukiossa huomasin taas, että elämäni oli murskana. Nyt olin ensimmäisen kerran terapoitavana, mutten sanonut sanaakaan itse asiasta, mitä nytkin koetan vältellä parhaani mukaan, sillä itse asia on aivan naurettava. Siitä on minulle toki huomautettu. Ja siitä, että kaikillahan tollasia on. Niin on. Minulla vain on hyvin paljon.

Taas mentiin eteenpäin, opiskelin yliopistolla ja ensimmäisen kerran elämässäni olin kaltaisteni parissa. Sitten huomasin, että kämppäkaverini lika, siis uloste ja virtsa, voi tarttua minuun. WC-käynneistä tuli hankalia ja suihkussa käynneistä myös. Suihkusta poistuminen oli hankalaa, kun piti ohittaa lavuaari, pesukone ja hirvittävistä hirvittävin, WC-pönttö. Vessa on minulle hankala sana. Puhun mieluummin WC:stä ja kylpyhuoneesta, kylppäristä. Paskiksesta.

Muutin. Nyt pääsin terapiaan, valitettavasti terapeutti ei tullut tietämään sairaudestani mitään, tosin en ole varma, mutten saanut lääkitystä jota jo olisin kaivannut ja nopeasti, sillä olin alkanut juoda viinaa lääkitykseksi. Huumeetkin tulivat kuvaan melko luontevasti sitten.

Lopulta erään ahdistuksen päätteeksi olin taas Hesperiassa psykiatrian poliklinikalla ja mainitsin lääkärille pakko-oireistani ja hän kirjoitti minulle Anafranil-reseptin. Viikon päästä elämä sai merkitystä. Valitettavasti aloin kuitenkin kuukauden päästä taas juoda ja menin aivan sekaisin juodessani. Lopputuloksena mm. tuomio kahdesta pahoinpitelystä. Ylipäänsä olin väkivaltainen ja aivan arvaamaton. Sitten lääkitykseni vaihdettiin Cipramiliin ja nyt syön Cipramilin johdannaista. Lisäksi syön tasapainottavaa lääkettä.

Muttei pakkoneuroosi mihinkään ole kadonnut, vissiin jotenkin pysyy lääkkeillä aisoissa. Keksin yhä uusia ahdistuksen lähteitä, että nyt aivot tuhoutuvat, vaikka olen valtaosan elämästäni tuhonnut aivojani erilaisilla huumeilla.

Erityisen hauskaa on, että usein pidän itseäni plagiaristina, siksen siedä lainkaan hakukonerunoutta, Varjo-Finlandiaa, päällekirjoitusta ja mitä niitä on. Näin syvällistä on kirjallinen kritiikkini ja analyysini. Lainausmerkit ovat parhaita ystäviäni, eikä minulla juuri ystäviä olekaan, koska luonteeni on todella hankala.

Minulle ajatus on teko, jo ajatus. Puhumattakaan sanasta. Tämä on hyvin maagista. Jos ajattelen jotakin niin se jossakin mielessä on jo olemassa. Sanalla ilmeisesti voi myös vahingoittaa. Hauskaa on, että tästä ei edes kuolema armahda, sillä sana / teko jää kuolemankin jälkeen elämään. Kafka tästä mainitsee Oikeusjutun viimeisessä virkkeessä.

Maailmani on aivan rationalisoitunut. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Armoa ei ole, on vain logos, sana ja ajatus, järki. En ole pääsyt alkua pidemmälle.
Aurinko paistaa!
Pääni on pehmeä mutta kova!

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Tusinaromaani-projekti loppuu tähän


Kirjoitin oliko 140:ssä päivässä kuusi 87-liuskaista enemmän tai vähemmän, olen jäävi arvioimaan, itsenäistä tekstiä. Kuudennessa koin pahoja pakko-oireita. Ahdistunut olin tammikuusta saakka. Ei minusta ollut tähän. Heitän nyt hanskat tiskiin, pensselit santaan jne.

Jatkuva kireys. Linus lethalis -ahdistus, jota olisi jatkunut vielä puoli vuotta. Kykenin tähän. Mutten kykene enempään.

Minulla on paljon aiheita kiitos tämän projektin ja toivottavasti vielä niitä ja niistä kirjoitan. Pääsin puoleen väliin. Jahka olen levännyt, panen nuo romaanit, pienoisromaanit siihen kuntoon, että niitä uskaltaa näyttää ihmisille.

Kirjoitan vielä pikareskiromaanin nyky-Suomesta. Se on jo idulla. Näytin rajani, se tuli vastaan. En pystynyt parempaan. Uho oli kova!

Olen taas viittä vaille sairaalakunnossa, ja sairaalaan en tahdo, enää, koskaan. Tahdon kirjoittaa vielä monta kirjaa ja pelkään, että jos olisin jatkanut projektiani niin en olisi kirjoittanut enää mitään.

Elämä on mennyt sellaiseksi, että olen ilkeä ihmisille, eikä se ole hyvä asia.

Olenko minä nyt samanlainen kuin mistä erään toisen projektin tekijää olen moittinut? Valittaja ja mitä kaikkea. En voi vastata kysymykseen, olen jäävi. Tahtoisin kuitenkin kuulla mielipiteitä, näkemyksiä, ja niitä tässä blogissa saa esittää.

Luullakseni tämän jälkeen minua pilkataan jo ihan avoimesti. Kaivoin verta nenästäni ja nyt on tullut maksun aika. Pääsin vain puoleen väliin. Eikä mitään ole julkaistu. Vielä. Ehkei koskaan. Tarjoan kuitenkin julkaistavaksi.

Ei minulla ole enempää tekosyitä. Yritin kyllä keksiä. Kiitos kun olette kannustaneet!
Taas kerran joudun toteamaan olevani täysi idiootti.
nelonenolen. Mahdollinen nimi jollekin.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Frygt og Bæven


Nyt pelvottaa. Olen 5. lokaista kuuta keskustelemassa Turkun kirjamessuamisissa (vrt. ed. merk.) Juhani Rekolasta. Enkä osaa keskustella! Täytyy opetella tapoja. Sitten pitää lukea Rekolan tuotantoa kunnolla ja ajatuksella, molemmat niin hankalia juttuja eikä minulla enää ole tekosyitä tunaroimiseen. Vaikka olen runoilija!

Pahinta kuitenkin on, että FB:ssä minua parkaa tituleerataan "kirjailijaksi", mikä saattaa ärsyttää eri toten Kirjailijaliiton nuorempia jäseniä, sillä minä en tietenkään ole jäsen. En aivan oikein täytä kriteerejä. Myrsky ja mylväys kun tästä kuulevat! Taidankin keskustelun aluksi pitää puheenvuoron, missä pesen käteni ohjelmalehtisen valheilta. Sitten teen Canossan-matkan nuorliittolaisten luo. Vanhempia tuskin asia kiinnostaa vittuakaan.

Siitäkään ei ole kukaan kiinnostunut, jos sanoo olevansa runoilija. Oo kuule ihan rauhassa vaan. Tosin runoilija on pyhä mies. Oo kuule ihan rauhassa vaan meijän puolesta vaikka joulupukki.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

sitä & samaa


Minulla ei tule milloinkaan olemaan varaa osallistua Paimion aforistisille päiville. 220 euroa! Ja majoitus erikseen. Ylipäänsä jotenkin epäaforistista ottaa hintaa aforismiasiasta. Kuulemma esiintymispalkkio on hyvä. Ja on niillä tukijoita riittämiin, maksattajia Kordelinistä alkaen. Kaljateltta pystyyn, sieltä tulee kulungeille peitettä, semmoisia juoppoja ihmiset ovat.

Miten mahdetaan varmistaa, ettei yleisö vaan pääse kuulemaan maksullista ohjelmaa? Saattaisivat oppia jotakin. Huumorin kruunaa tietenkin, että järjestäjänä on kansanopisto. Kas kun ei Vasemmistoliitto.

Mutta onko siellä kuulijoita yli viittä?

Ja on muistettava, etten milloinkaan ole maksanut Turun kirjamessujen sisäänpääsystä, sillä ikävä totuus on että minun ei tarvitse enkä ole tarpeeksi suoraselkäinen kuitenkin maksaakseni. Voin puolustella asiaintilaa köyhyydelläni mutta silti. Olen oppinut systeemin tavoille. Minulle on myös naurettu kun olen ehdottanut maksamista. Ei syyksi maksamattomuuteen riitä esiintyminen, sillä hyvää voi ja pitää tukea. Olen korruptoitunut ihminen. Raatilainen luonne.

Mitä tulee kirjamessuihin, kirjallisiin päiviin, kirjoituskursseihin niin on muistettava niiden ainoa funktio: kirjallisen alan ihmisten henkinen ja fyysinen tukeminen. Mitään iloahan niistä ei ole. Siksi olen onnellinen että muutama tuttu, ystävä ja kylänmies kuittaa Paimion aforismipäiviltä hyvän palkkion. He tarvitsevat sitä. Itsekin olen kuittaillut aivan turhista töistä ylisuuria summia. Pitää tietää keillä on varaa. Esim., mikä pulju on Suomessa vuosisatoja kartuttanut varallisuuttaan? Eli sinne tieni toisinaan vie.

Sängynomanani.


Kirjoitin juuri omisteen. Onneksi illalla tulee jalkapalloa Brasiliasta. Saakeli että nousahtaa itsetunto omistetta kun skrivaa.

Tusinaromaanista:

Tusinaromaanin romaanien on oltava erilaisia, itse asiassa ei pitäisi olla samoja henkilöhahmoja. Samuus on helpote, aikamme suosima harraste. Vittu tässä helpotella. Tässä on ns. kokeilijan ja ns. en-tiedä-minkä välinen ero: ns. kokeilija on jatkuvasti umpipusikon edessä ja keskessä, vaikka vieressä kulkisi kenties hänen itsensä setvimä väylä. Tämä on ylpeätä "poetiikkaani". Se on pyrkimys, eikä se välttämättä toteudu, mutta pyrin silti. Katotaan miten äijän käy.

Kirjoitan "dekkarin". Oikein kuluneen itsestään tietoisen kirjan. Säästelen ehkä Someromaania edemmäksi, mikä vie kustantajalle nuoleskelun runoa pidemmälle romaanin laajuiseksi. Tässä on sellaista "ajassa oloa", otan kantaa aikamme virtauksiin.

Tusinaromaani päättyy häihin. Se on kansansatujen morfologiaa se.

7. Professori emerituksen kesäpuuhat
8. Yksityisetsivän elämää
9. Someron juhannus
10.
11.
12. Häät

Tuohon väliin voisi sujauttaa opiskelijaromaanin, mutten pidä suunnittelemastani aiheesta. Toisaalta 11 & 12 voisivat olla jonkinlaisia jälkikirjoituksia. Mietin metatasoa, muttei se sovi muualle kuin romaanien sisään, eli se on se kolmastoista romaani niin kuin olen ajatellut. Mutta metat voisi kääntää toisin päin.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Onkohan mulla jänisrutto? Ei siihen edes kuole. Turhaa touhua. Eli mulla on jänisrutto. Noloin rutoista. Kiva sit.
Nykyään on näitä probleemeja huumorinkin kanssa. Ironiaa vastustetaan. Vitsit tulevat todeksi. Todellisuus on vitsi. Huomauttaisin tämän vyyhdin yhdestä osaosasesta: huumorin luonteesta. Olen huomannut, että monilla on karkea huumorintaju, siis sellainen "heräsi aamulla ja toivoi että perseen töfnä oli viiliä" -tasoinen. Tätä on ihan fiksuilla ihmisillä eikä kenties muuta olekaan. Tällainen vitsi jää heille mieleen vitsien joukosta. Suomen sympaattisin kirjailija nauraa sille, kun aasia pantiin. Näin olen kuullut. Tässä on jonkinlainen länsimaisen kulttuurin rappion ilmentymä taas. Toisaalta ei voi nauraa hyvälle vitsille, jos se "loukkaa". Nauretaan vain huonoille pol. korrekteille vitseille. Jonkinlainen ainainen varaventtiili ovat juutalaisvitsit. Muuten möllötetään. Jos huumorintaju on tällaista niin en ihmettele, jos huumorista tahdotaan kokonaan eroon kuten saksalaiset ja kaikki juutalaisista ihan aina.
No eihän mulla ole sähköpostinesto käytössä paitsi yhden osalta, se on ollut jo vuosia.

Juon keltaista Jaffaa. Tämä taitaa olla niitä "toimivat enintään osana kokonaisuutta" -merkintöjä. Ei ihan paha.

Ehkä luen kohta Zurnia. Waltari on kohta puolessa. Se on vähän sekava. Ei olisi pitänyt aikoinaan esiintyä kokeellisuuden vihollisena, se oli performanssia, eli kokeellista, muttei niin olisi pitänyt toimia kun en tajunnut esiintyväni hölmöille. Mutta oli siinä asiaa, ei sitä kukaan tajunnut, en minäkään.

Nyt sitten makailen kuten aikoinaan petailin.

Olen minä sitä mieltä että on olemassa Poesiantamon piiri, joka ei välttämättä aina toimi hyvin. Olen minä sitä mieltä, ettei leikkaa-liimaa-poetiikka ole mistään kotoisin. Sen sijaan arvostan kovasti esim. lipo- ja anagrammeja, ja muutamia muita asioita.

Voisin sanoa samat muutettavat muuttaen vaikka turkulaisesta katurunoudesta (pahoittelen anonyymille että käytin tätä termiä).

Itse asiassa en ole valinnut puoltani. Jos Suomesta löytyy vaikkapa metronunoilijoita niin olen sitten vaikka heitä. Sillä ikävä totuus on että minä olen runoilija. Kevytmodernisti en ole, katurunoilija (pahoittelut!) en tahdo olla, olen siis itsekseni. Oikeastaan litanian kaksi ensimmäistä pitäisi olla toisin päin.
No, olipa kiva ja rento maalaisviikko, jonka ensin piti olla työ- sitten lepoviikko. Kuume ja kaikkiallinen särky tietyllä tapaa tekivät tästä unohtumattoman. Vaikeasti unohdettavan. Ehkä ensi viikolla jatkan kirjallisia koettelujani, yhtä kirottua valitusvirttä tämä aina onkin. En ole luovuttamassa, "psyykkaan" itseäni. Vaikka mieli tekisi. Miten otankin näin raskaasti kaiken. Pitäisi varmaan käydä zumbaamassa. Mistä tuli mieleen, että ilman laihdutustani olisin lyönyt pään seinään jo aiemmin. Eikö näistä jutuista normaalijärkinen heti näe, että kyse on projektistani ja siitä lähtevistä jutuista? Vai pitääkö aina mainita erikseen? Kun jotkut ihmettelevät että kuis nyt noin. Tuli mieleen. En ilmeisesti aina muista laskeutua tarpeeksi alas. Tyhmähän olenkin. Ja kiva kun se häpeämättä sanotaan suoraan. Sillä tavoin pääsee sähköpostiestolistalleni, joten lapsi ei ihmettele jos viesti ei välity. Semmoista sensuuria harrastan.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Aloin lukea Ihmiskunnan vihollisia.

Ajattelin että on saatava kevyttä lukemista.

Aikoinaan kirja jäi minulta kesken alkuunsa, joskus 25 v. sitten.

Turmsit, Hakimit, Carvajalit, Sinuhet ja Ankelokset olen lukenut silloin joskus.

Nuori Johannes on minulta lukematta myös.

Pikareskia noissa Waltarin kirjoissa on ja pikareskia etsin.

Ihmettelen jos nyt saan kirjan luetuksi.

Lueskelin myös Sebald-englanninnosta On The Natural History of Destruction vai miten se nimi meni, mutta oli liian raskasta.

Asetin itseni loppuviikoksi kirjoituskieltoon.

Mutta mitä se ketään kiinnostaa.

Ihme avautumista.

Jos kirjoittaisi Courierilla niin sivut tulisivat täyteen piammin.

Panin tuonne lootaan kommentin ja odottelen tuleeko vastinetta.

Olin kommentissani ilkeä asettaen ansan.

Niin ei pitäisi tehdä.

Panin virkkeet omiksi kappaleikseen.

Ipadilla tulee herkästi puhevikaidta kieltä.

lepo päivän ratoksi


Aion joskus, yksityisesti, kysellä nimiä, vaikka luulenpa tuntevani nuo roistot. Systeemihenkilöt. Mutta varmistan, etten ole unohtanut ketään, etteivät Ne pääse yllättämään.

Tänään aivan lamassa. Kirjoitin eilen kahdeksan liuskaa. Tarvitsisin kuukauden levon, eikä minulla sitä kuukautta ole ja jos en kirjoita T-romaania niin teen muuta. Se on ongelma. Miten selviydyn, onnistun? Aion onnistua. On pikkasen pakkokin. Tämä on dokumentti kaikesta tästä. Katselen kattoon voipuneena. Jos tunaroin, minun on myönnettävä olevani niiden tasolla. Niin sanotusti psyykkaan itseäni: älä tunaroi! Sydänvika tästä on varmasti seurauksena, saa nähdä mitä muuta loppuiän vaivaa. "Ei vielä mutta jo".

Obama sitten näytti sarvens. Tai sarvet näytätettiin.

Toimintani on jo aivan vastuutonta. Rähisen kaikille, syystä & syyttä. Väsymyksessäni uskallan sanoa muutamia asioita. Keitä kaikkia olen tänä vuonna loukannut! Piti panna kysymysm. mutta tuli huutom., sopii minulle. Tämähän on käsitetaidetta!/? Kokonaisuuden ja osien välinen suhde. Salainen päiväkirjani missä paljastan kaiken. Kaikki. Voi tauti. Minun on muistettava, että kerron tunnetiloistani. Joku kirjallisuussosiologin alku voi tehdä proseminaariesitelmän. Ja miten hanakasti ottavat vastaan kehuni kun kehun heitä ja solvaan itseäni. Sadismi & masokismi. Sadisti on amerikanistisesti terve, arvostaa itseään. Se on itsetuntoa ilman itsetuntemusta. Minua ei sellainen lässytys houkuttele lainkaan. Tiedän, että me kaikki olemme täyttä paskaa, kun taas sadisti luulee että muut ovat täyttä paskaa.

Heidi Hautala valehtelee radiossa. Sillä on hyvä itsetunto.

Muistan kun yksi kalastaja sanoi Satu Hassia "ihan vittu ämmäksi". Tulee mieleen kun Hassi näkyy.

Poliitikoista yleensä, laidasta laitaan:

olisi(ko?) kiva tietää, kuka noista on pahin narkkari nyt ja ennen. Monenlaista lääkettä ja viher-vasemmistolaisilla kannabista. Tuskin noista kukaan ns. bilehuumeita käyttää. Kymmenen vuoden päästä sitten "paljastuu" jonkun addiktio. Olipa yllätys. Eikö se näy päältä? Hallituksen ainoa puhdas pulmunen on Päivi Räsänen. Kansa uskoo kun Räsästä aina moititaankin, saa vahvennetta ennakkoluuloilleen. Räsänen on uh-ri.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

anomus suosi nolo
olon isous sumona

anelut tilas nuket takalla
allakat tekun salit tukena

Sumusa tutun tolat:
talot, nutut. Asumus.

iskis niksi oli
ilo iskin siksi

*

Aatos, sodin itse. Tukat harot. Soida tais sitar. Ratis siat, adios. Torah, takut esti nidos, sotaa.

aamut tuvas äänen
oktaavi ivaatko
nenää savut tumaa

*

Sika manas isolla
KAMALA MASENNUS.
Sairaan aarias sun, ne sama.

Lama kallosi
sana makis.

*

ole anova
tou'on sananas nou'ot
avona elo

Ajona oris -
en haiussas sui ahne,
siro anoja.
puutharha

lauantai 8. kesäkuuta 2013

siten tou'on neulo taas
tätiin ajotan sotiin nylyt
aurat taos olet tapos
ökylä niskas ajona satua

autas anoja saksin älykö
sopat telo soat tarua
tylyn niitos natoja niität
saat oluen nou'ot netis

(Alitajunta tässä puhuu. En saa kirjoitetuksi rauhaa.)

sanscritique


Sanskritiksi löytyy kivaa myös, ja myös, josta löytyy jo hyvin hämmästyttävä kokonaisuus. Tämä Maghan (ensimmäisen a:n päällä on viivantapainen) Shishupala Vadha pitää sisällään yhden hämmästyttävimmistä sanallisista saavutuksista mitä tiedän. On siinä muitakin hämmästyttäviä sanallisia saavutuksia. Hepreaksi, kreikaksi, kiinaksi on tehty todella hurjia juttuja. Miksen pyrkisi samaan? Maghalla on tuossa sellainenkin, että säkeistöt ovat peilikuvia ja erimerkityksisiä (tämä jälkimmäinen jää Wikipedian artikkelissa hämäräksi... merkitykseltään). Ihailen tuollaista. ilonirunonurinoli on askel tuohon suuntaan. Jotenkin e(s)imodernia tämä on, vanhaa, ja suoraan sanottuna ei marginaalista vaan periferistä. Olen varma että siperialaisissa jurtissa askarrellaan tällaisia.

Kun näitä tutkii niin joskus valitettavasti yhä tulee mieleen tietty porukka. Se on kovin ikävää. Sanonkin heille taas kerran: Va niquer ta mere. Which you undoubtedly have already done.
Mitä olen huomannut, paranoia on realismia. Ne todella ovat perässäsi. Lähimmäiset.

Mitä olen
Huomannut paranoia
On realismia ne
Todella ovat

Perässäsi lähimmäiset

(Lisäys Sisällä / ulkona on / oli Sankka Pyryyn, vai olisiko se Sisälläni on Sankka Pyry. Kyllä. Sillä suru on sielussani ikuinen. Eilen käytiin unieni mailla ja oli se kokemus. Ehkä kirjoitan Tusinaromaaniin Unieni mailla -osan. Maanantaina alan kirjoittaa Nromaania. Pidin kolme viikkoa taukoa. Kirjoitin sillä välin toista osaa trilogiaani, jonka nimeä en tiedä. Ensimmäinen osa oli ilonirunonurinoli. Trilogian kolmas osa on näillä näkymin runoelma. Joka tapauksessa kirjoitan runoelman. Sitten on nämä liikennevälinerunot, anagrammit. Ja jotenkin muualle menevä Sisälläni on Sankka Pyry. Ulkonani on Sankka Pyry? Eilen en kirjoittanut mitään. Eli en tehnyt mitään. Torstaina oli pää jo siinä kunnossa että jopa älysin ns. levätä, vaikken uskokaan lepoon vaan Kolmiyhteiseen Jumalaan. Aika psykoottinen nimi tuo Sisälläni on Sankka Pyry. Ja Kolmiyhteinen Jumala. Jumalaa ei pidä katsoa, kun ihminen ei sitä kestä. Anonyymi varoitteli sananeliöinneistä ja voin kertoa, että hulluksi niitä tehdessä tulee, sananeliöissä kun näkee kaikenlaista. Satire - veritas. Se siinä on paha, kuten sanoi jo Pulkkinen. Saisinpa edes jonkun teoksistani valmiiksi. Kiirehdin siksikin, koska ei tiedä milloin olen taas sillan alla ja voi olla etten enää jaksa nousta sillan alta ihmisten ilmoille.)

torstai 6. kesäkuuta 2013


sakarirakas


inisi tahrat naava iskäsi
isäksi avaan tarhat isini

sudi nopat itse ajonas
sanoja esti tapon idus

sakot otas siksi isität
tätisi iskis sato tokas

sanako avios tumma oksanas
sanasko ammut soiva okanas

*

ajota rata
ja iskusi sisuksi
ajata ratoja

*

Isu, sano Taivas!
Sulaton nero liisit.
Ikarosta katso!
Rakit isii lipoo rennot.
Alussa viaton asusi!

ökylä nai
vian älykö

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

UR

RU


T  A  S  O
A  L  U  S
S  U  L  A
O  S  A  T

O  L  I
L  U  L
I  L  O

S  A  N  A  T
A  N  O  J  A
N  O  L  O  N
A  J  O  N  A
T  A  N  A  S

A  U  T  A  S
U  T  U  V  A
T  U  K  U  T
A  V  U  T  U
S  A  T  U  A

A  N  D
N  O  N
D  N  A

E  S  S  E  E
S  I  T  T  E
S  T  A  T  S
E  T  T  I  S
E  E  S  S  E

M  A  M  I
A  D  A  M
M  A  D  A
I  M  A  N

E  T
T  E

E  V  A
V  O  V
A  V  E

I  S  I  N  I
S  U  S  I  N
I  S  Ä  S  I
N  I  S  U  S
I  N  I  S  I

Ä  I  T  I
I  S  O  T
T  O  S  I
I  T  I  Ä

A  T  O  S
T  E  L  O
O  L  E  T
S  O  T  A

N  O  A  T
O  M  I  A
A  I  M  O
T  A  O  N

M  A  A
A  L  A
A  A  M

N  A  T  U  R
A  S  U  T  U
T  U  T  U  T
U  T  U  S  A
R  U  T  A  N
 
O  M  A
M  O  M
A  M  O

N  O  S
O  V  O
S  O  N

I  S
S  I

N  I  E
I  S  I
E  I  N

N  I  K  S
I  S  A  K
K  A  S  I
S  K  I  N

S  T  O  P
T  E  L  O
O  L  E  T
P  O  T  S



ALIAS

NON-ABEL LEBANON-SAILA

E  T
T  E

LEBANON-ABEL

E  T
T  E

Ä  I  T  I
I  S  Ä  T
T  Ä  S  I
I  T  I  Ä

päivä


Kävin taideliikkeessä, joka on kehystämö, ostamassa kaksi putkiloa akryyliä ja tilasin pohjan. Sanoin etten ole maalannut mitään kymmeneen vuoteen vaikkei minulta asiaa kysyttykään. Mutta ei siitä ole yhdeksääkään vuotta. Ja vuosi sitten maalasin ihan vähän. Pakko nyt vähän yritellä kun on viiden kuukauden päästä näyttely, etten tunaroi vielä pahemmin kuin yleensä. Kun käyn hakemassa pohjan, täytyy kysyä myyjältä, mikä kynänjälki jää hyvin kiinni akryyliin vai jääkö mikään. Hän oli palvelualtis, yleensä Suomessa ei asiakaspalvelijoilta parane kysyä yhtään mitään. Sitten menin takaisin autoon ja piirtelin vihkoon. Aamulla (päivä se jo oli) tein anagrammeja. Nyt odotan iltaa että voin mennä nukkumaan.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

mea culpa

 
Olen maakuntakokoelmatasoa. Minä häivyn. Mitään muuta edes painokelpoiseen vivahtavaa en saanut kirjoitetuksi. Jos jatkan, alan heti solvata. Yritin jo kahdesti ja epäonnistuin. Olen hiljaa.
No niin, Kerberos (01 / 2013) saapui. Koska lupasin panna siinä olevan kirjoitukseni näytteille blogiini, panen sen näytteille blogiini. Muuten en panisi. Korjasin kaksi kirjoitusvirhettä, mutta tiedän, että siellä on vielä ainakin yksi, jonka löysin kun luin juttua (kirjallista onaniaa) autossa. Eli viitisen kirjoitusvirhettä on. Asiavirheitä enämpi.


Jutelma rakkaudesta
eli
Reissutyössä Oman katon alle


I

Pitkästä aikaa luin Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, tarkemmalta nimeltään Juuret Iijoen törmässä. Olin lähdössä Pariisiin ja ajattelin että Montparnassella olisi hauska lukea Päätaloa, kirjailijaa, joka Suomessa on lähimpänä mielikirjailijaani Marcel Proustia. Sanotaanhan, Anssi Sinnemäki on ilmeisesti sanonut ensimmäisenä, että Päätalo on "Selkosten Proust" ja sitä Kalle Päätalo todella on. Hieman kuitenkin häiritsee tämmöinen vertailu, samoin kuin se että Ranskassa sanotaan Célineä "Katuojan Proustiksi". Mitästä paskaa tällainen puhe on? Ehdotankin, että tästämisin puhutaan Proustista "Salonkien Célinenä" ja "Pariisin Päätalona".

On hieman hakusessa, montako osaa Iijoki-sarjassa (1971-1995) on. Perusvastaus on 25 osaa sekä yksi päälle, nimittäin jatko-osa Pölhökanto Iijoen törmässä (1998), missä Päätalo kertoo ajasta kun hän oli kirjailija eli ajasta vuodesta 1958 eteenpäin. Kuitenkin Iijoki-sarjassa Päätalo hyppää vankileirivuosiensa yli (oli siellä töissä, ei vankina), koska, niin kertoo, on kuvannut vankileirivuosiaan romaanissaan Nälkämäki (1967), eli Nälkämäkikin voidaan liittää Iijoki-sarjaan, sillä Iijoki-sarjassa Päätalo sanoo suoraan, että Nälkämäen päähenkilö on hän itse. Sitten on laaja nimikertomus kokoelmassa Kannaksen lomajuna (2001), missä seikkailee Kalle Päätalo -niminen sotilas. Ainakin 28 osaa on tässä kenties maailman laajimmassa omaelämäkerrallisessa kirjasarjassa. Melkoinen projekti siis, kirja joka vuosi, mutta kirjoitti Päätalo jo ennen Iijoki-sarjaa kirjan vuoteen.

Mitä laajuuteen tulee, niin kustantamossa kirjoja on hieman typistetty eli kauniisti sanottuna kustannustoimitettu. Päätalolla oli tapana kirjoittaa vuodessa tekstiä lähemmäs tuhat liuskaa, jonka urakan päätteeksi hän lähetti tekstin kustantamoon, missä teksti aviteltiin painokuntoon. Iijoki-sarjan edetessä ja Päätalon voimien huvetessa kustannustoimittajan rooli niin sanotusti korostui ja kiire taisi jokusen kerran tulla, jotta suomalaiset saivat syksyisen annoksensa Päätaloa. Kuitenkin kustannustoimittaminen oli lähinnä tekstimassan lyhentämistä, kirjoitusvirheet ja yleiset sekavuudet ovat jääneet tekstiin. Tarkoitan nyt kirjoja, jotka kuvaavat sodanjälkeistä aikaa eli noin yhdennestätoista osasta eteenpäin. Viimeksi lukemani Reissutyössä, joka on vuodelta 1988, on kahta oikolukukertaa vajaa eli kiire on tullut. Voisiko niitä oikolukea nyt? Luin ensimmäisen panoksen [huom. latojalle: voisko tämän kirj.virheen jättää?] ja ehkä myöhempiin painoksiin on tehty korjauksia.

En siis ole vielä lukenut Iijoki-sarjaa kokonaan. Aikanaan aloitin Kunnan jauhoista, kolmannesta osasta, kun sitä kehuttiin, että siitä kannattaisi aloittaa. Kirja teki aikalaisen vaikutuksen ja jatkoin seuraavaan osaan eli Täyteen tuntirahaan. Sitten luin ensimmäisen osan Huonemiehen pojan, mutta hätäilevänä luonteena hyppäsin toisen osan Tammetun virran yli ja siirryin kuudenteen osaan Nuoruuden savotoihin. Mutta on minulta Nouseva maakin (1985) jäänyt välistä. Varmaan luen nämä väliin jääneet jahka olen lukenut muut osat.
 
Kunnan jauhot ja Täysi tuntiraha ovat romaanipari, kertomus Kalle Päätalon isän mielisairaudesta ja siitä miten mielisairaus syöksi Kalle Päätalon perheen kurjuuteen, kunnan holhokeiksi, jauholappuperheeksi. Täyden tuntirahan lopussa isä-Herkko paranee, eikä ole millänsäkään, eikä asiasta ole isän kuulten puhuttu ainakaan vuoteen 1950 mennessä, missä kohdassa kertomusta olen, eikä hänkään ole maininnut hulluudestaan. Suomalainen mies ei tosiaan puhu eikä pussaa, rakkaudesta Herkko ei tahtonut kuullakaan, etenkään sanasta. Se olisi ollut läyryämistä.

Romaanipareja Iijoki-sarjassa on muitakin. Oikeastaan ei olisi liioittelua sanoa, että Iijoki-sarja koostuu romaanipareista. Vaikkapa nyt lueskelen romaaniparia Reissutyössä ja Oman katon alle (1989), kertomusta ajasta, jolloin Päätalo on valmistunut rakennusmestariksi ja rakennusmiesten sanassa nostaa ensimmäisiä rakennuksiaan, muurejaan. Jälkimmäisessä romaanissa hän nostaa myös oman talonsa. Ja siinä ohessa tappelee Laina-vaimonsa kanssa. Suomalainen mies on kyllä varsinainen epeli ja koska ainakin muodollisesti kuulun suomalaisten miesten säätyyn, katson soveliaaksi hieman arvostellakin tätä jantteria. Naiset hoitakoon kritiikkinsä itse, itsekritiikkinsä. Siinä riittääkin työmaata, johon ei ole vielä edes perusmonttua kaivettu. Joka tapauksessa Iijoki-sarjan Kalle Päätalo, joka muistuttaa kirjailijaa itseään, on tämän tästä sotkemassa kattilakuntansa asioita, vaikka luulisi ettei mitään sotkettavaa olisi. Iijoki-sarjan Kallea voisi luonnehtia ongelmakeskeiseksi ihmiseksi.

Kallella kun oli sellainen, etteivät hänestä kotikylän Jokijärven eivätkä lähikylän Tyrämäen tytöt oikein tykänneet. Tai näin Kalle kuvitteli. Kuitenkin Kalle jo ennen sotia, nuorena miehenä, niitti hyvää satoa Turpeisenjärven heinäneitien (tarkemmin sanottuna heinäjätkien, sillä naisistakin puhutaan heinänteon yhteydessä jätkinä) seassa ja sota-aikana Kalle oli naistenmies par excellance. Hän oli niin sanotuilla kirjesotasilla useammankin naisen, tytön, kanssa ja yhdestä sukeutui sittemmin hänelle vaimokin. Haavat, jotka olivat viiltyneet poikaiässä, eivät kuitenkaan aivan heti umpeutuneet, liekö koskaan. Vaikuttaa siltä, että Kalle viihtyi naisten seurassa elämänsä loppuun saakka liiankin hyvin. Siis tämä Kalle, joka oli jo kirjailija-Kalle, rakennusmestari Kalle Päätalo, syntynyt Taivalkosken Jokijärvellä 11. marraskuuta 1919 ja kuollut Tampereella 20. marraskuuta 2000, entinen kunnanelätti, joka päätti näyttää että hänestäkin on mieheksi, että hänestä on täyteen tuntirahaan.

Kallesta tuli ryskätyöntekijä, sillä isokokoisena miehenä hän oli erityisen hyvä voimatöissä, mutta herkästi pilasi hätäilyllään asiansa. Kuitenkin rakennusmestarina, kolmikymppisenä miehenä, hän osoittaa harkitsevuuttaankin ja osoituksena tästä on jo teknillisessä koulussa Pyynikillä sujunut rakennustyömään järjestely, vaikka Kalle muistaa korostaa olleensa teknillisessä koulussa alle keskitason oppilas. Oikeastaan Kalle on avoin ihminen. Hän kehuu ja moittii itseään mielellään. Kai se on rehellisyyttä, tuota ei minkään ajan arvostamaa ominaisuutta.

Kuvaavaa on, että että sotien alla Kalle oli parkkuulanssin kuningas, eli repi raudalla puuta kuorettomaksi kovemmin kuin kukaan muu. Halkoja hän teki päivässä seitsemän mottia. Se on käsittämätön saavutus. Ja vieressä ähki isä, että poika lähetään jo kortteeriin, isä, joka ei pitänyt vanhemman poikansa luku- ja kirjoitusharrastuksista laisinkaan. Hirvittävällä työnteolla poika tahtoi isältään luku- ja kirjoitusrauhan, joita ei tietenkään saanut. Olen selaillut Pölhökantoa Iijoen törmässä ja siellä isä menee pojan kertoman mukaan onnettomana hautaan, kun on joutunut eläkkeelle ja poika heittäytynyt hyvästä rakennusmestarin ammatista kirjailijaksi. Vähemmästäkin menee elämänhalut.

II

Ne naiset. Reissutyössä-romaania lukiessani odotin kauhulla, milloin Kalle taas "ajautuu" vieraisiin. Olin ihmeissäni, kun Kallelle ei tullut suhteentapaistakaan kortteeritalon kauniiksi sanotun nuoren naisen kanssa. Sitten luin Laina Päätalon eli Helvi Moilasen, sonni-Moilasen lesken (ent. Päätalo, os. Ojala) haastattelun, jossa Laina-Helvi kertoi että Kallella oli ollut suhde reissutyöpaikkansa naapurissa olleen kaupan myyjättären kanssa. Kallelta oli jäänyt tämä kertomatta, vai liekö kustantaja saksinut kohdat pois. Sitten aloin lukea seuraavaa romaania (romaaneja nämä tosiaan ovat) Oman katon alle, missä Kalle käy heittämässä jäähyväiset reissutyöpaikkaansa. Tarinassa on kummallinen kohtaus, jossa Kalle käy kaupassa hyvästelemässä: "- - olin tullut kauppaa hoitavan, tumman ja minua vuoden pari nuoremman neiti-ihmisen kanssa tutuksi. Jopa pitemmälle kuin varsinaiset ostokseni olisivat vaatineet." Jaahas, niin tutunkuuloista. Tumma neiti ja Kalle pitelevät toisiaan kädestä ja Kalle sanoo: "Nuo sinun sievät hymykuoppasi jäävät mieleeni." No niin. Vaihdellaan sanoja, mitä jos elämäntilanne olisi toinen (ettei kummankaan tarvitsisi olla toinen) ja kohtaus päättyy tähän kappaleeseen: "Puristamme sanojemme päälle vielä hetken toistemme käsiä."

Jäähyväiskiertueensa lopuksi Kalle menee työkaverinsa luokse saunaan, mistä ei ole Lainalle sanonut, jostakin käsittämättömästä syystä. Tai syyksi Kalle kertoo sen, että Laina ei pidä viinasta, mutta kai nyt olisi voinut Kalle sanoa, että menee työkaverinsa luokse saunaan. Tai Kalle olisi voinut lukijoille kertoa, että Laina oli piruuntunut siitä että Kalle oli aina niin kova hameen perään ja reissutyömaan vieressä oli kaupassa neiti. Laina Päätalo on haastatteluissa painottanut, että heidän avioliittonsa meni rikki Kallen naisjuoksentelujen takia, eikä viinan, mutta viinasta yleensä seurasi että kohta Kalle oli naisissa. Tosin on huomautettava, että Laina on jäävi1 sanomaan, koska on osallisena tilanteessa, mutta muistaen Lainan sanomiset Kallen kertomukset aukeavat aivan uuteen suuntaan, sellaiseen suuntaan, ettei Lainaa enää pidä kotihirviönä, kauhistuttavana päällepäsmärinä. Kai nyt vaimoa ärsyttää, kun ukko käy vieraissa? Sanoisin vaimon tunnetta hyvinkin luonnolliseksi.
Työkaverinsa luona Kalle ihmettelee, ettei työkaverin vaimo ole millänsäkään kun miehensä juo. Mutta miksi olisi, jos ja kun ukko ei kännissä ole vieraisiin menossa. Sympatiseeraan Lainaa niin kuin Kalleakin. Mutta oliko Laina Kalle elämän rakkaus? En ole aivan varma, tosin en osaa sanoa kuka sellainen olisi. Ei kuitenkaan Anni. Sylvi Vesasto? Simosen tyttö? Oma äiti Kallen elämän rakkaus taisi olla. Joka tapauksessa Kalle ja työkaverinsa saunovat ja viinottelevat ja lopulta Kalle äkkää, että jotenkin olisi kotiin päästävä mutta julkiset kulkuvälineet ovat jo menneet. Työkaveri onneksi muistaa, että paikallisella seurojentalontapaisella on Tampereen Nekalan Siirtolapuutarhayhdistyksen iltamat ja nekalalaisten kyydissä Kalle kenties pääsisi kotiin. Lähdetään kysymään. Paikan päällä paikalliset ovat ärtyneitä nekalalaisille ja tappelua tahdotaan, ilmeisesti se, että kaupunkilaiset ovat tulleet maaseudulle on tavannut paikallisten säkin pohjan ("Nuuskikaa vittua, Nekalan puutarhurit! Kosto elää...!"). Hyvin perinteistä menoa siis. Mutta Kallelle järjestyy kyyti ja Kalle nousee kuorma-auton lavalle matkustajien koppiin, kojuun. Lähdetään matkaan mutta nopeasti päädytään maalaisjullien kivisateeseen ja kivi osuu Kallelle tuntemattomaksi jäävää naista poskeen ja naisen on päästävä nopeasti sairaalaan. Käy niin että Kalle päätyy naisen kanssa samaan Tampereelle menevään taksiin. Kalle maksaa sairaalalla taksin ja nainen sanoo maksavansa takaisin. Kalle lähtee sairaalalta kävellen kotiin.

Kotona odottaa Laina lievästi sanottuna vihaisena ja epäilee Kallen olleen naisissa. Kalle voisi nyt kertoa, mitä tapahtui, että hän itse asiassa oli loppuillasta toiminut hyvinkin miehekkäästi, kun oli saattanut loukkaantuneen naisen taksiin ja maksanut taksin, mutta Kallepa jättää sankariosuutensa kertomatta, mikä onkin masokistille luontevaa toimintaa. Vielä luontevampaa on, että Kallen taskuun on jäänyt naisen verinen nenäliina jonka Laina löytää. Yritä siinä sitten selittää, mitä kaikkea illalla oli tapahtunut, etenkin loppuillasta. Kalle kuitenkin sanoo, että nainen on luvannut maksaa taksirahan Kallelle, joten se tulee todistamaan Kallen puhuneen totta. Eikähän se mitään maksanut. Kuitenkin maanantaiaamuna uudelle työmaalle mennessä lauantai-illan saunaisäntä tulee hänkin uudelle työmaalle ja alkuunsa kertoo mitä kummaa mestarin kanssa oli sattunut pyhänseutuna. Kuulemassa on myös Kallen ystävä Ilmari Vouvila, joka sattumoisin on kuullut myös Lainan ja Kallen edellisen riidan, koska Ilmari ja Maria-rouvansa ovat vastikään muuttaneet Kallen ja Lainan luokse Kuusisten yläkertaan. Eli Ilmari saa nyt tietää Kallen puhuneen totta. Tässäpä ratkaisu Kallen pulmaan! Ilmari voi kertoa Lainalle että asiaa Kalle puhui, kerrankin. Muttei se sovi, pulman ratkaisu, se vain osoittaisi että Kalle on tossun alla (mutta millä lailla?) ja muutenkin olisi liian helppoa. Ei Ilmari siis voi mitään Lainalle sanoa. Sanoiko vaimolleen Mariallekaan? Ei vielä ole sanonut, kun olen sivulla 380 Kalle Päätalon romaania Oman katon alle. Siis tällaista kommunikaatiota ja kommunikaatiopulmia, hyvin itseaiheutettuja.

III

Paremmin kuin vaimonsa kanssa Kalle tulee toimeen kaveriensa kanssa, jotka ovat ensin työkavereita ja sitten kavereita, tai toisinpäin. Ja alussa on ollut aseveljeys.

Nämä aseveljet auttavat toisiaan, miestä mäessä, kaveria ei todellakaan jätetä. He ovat olleet vuosikausia sodassa ja tuntevat luonnollista yhteenkuuluvuutta, akkaväki jää siinä hieman sivummalle vaikka lottia olisivat olleetkin. Tosin Kallea voisi sanoa koiraslotaksi, tämä kun palveli muonitushommissa, mutta kerkisi sentään haavoittua Vienan korvessa vaikeasti.

Lukiessani Päätaloa minulla on tippa linssissä tämän tästä. Hemingway sanoi kirjailijan tehtäväksi tunteiden aiheuttamisen ja Päätaloa lukiessa ainakin minulla tunteet ovat jatkuvasti pinnassa. Kaikilla ei näin ilmeisesti ole. Olen kuullut sellaisista ihmisistä, jotka ovat lukeneet Sodan ja rauhan vailla mielenliikutuksia, ylipäänsä eivät koe tunteita lukiessaan. Varmaan kiva elämä muutenkin. Sellainen asiallinen. Lukevat esseistiikkaa, aforistiikkaa ja kevytmodernistista runoutta.

Aseveljeyteen Iijoki-sarjassa viitataan taajaan. Puheet kiertyvät sotakokemuksiin nopeasti ja yhteenkuuluvuutta syntyy. Me, jotka onneksi emme sodassa ole olleet, emme ymmärrä tästä mitään. Sodassa olleiden karmeat kokemukset vievät toiveen sotaanpääsystä, sankarikuolemasta. Vieläkin sodasta on traumaa, sotijoiden lapset ja lapsenlapset toipuvat menneiden sukupolvien välittämistä traumoista kukin tavallaan. Olen kahden lotan ja kahden sotilaan lapsenlapsi, enkä kaipaa sotaa. Lukiessani Päätalon kertomusta siitä, miten Suomea jälleenrakennettiin, toivon, ettei samaan milloinkaan jouduta uudelleen. Suuri osa ihmisistä oli psyykkisesti ja fyysisesti aivan rikki, evakot piti asuttaa, rintamamiehille saada tontti ja vähän joka paikassa sotaa jatkettiin niin mielissä kuin teoissakin. Päihdeongelmaa riitti ja promiskuiteetti kukoisti. Päätalo kuvaa tätä ja vielä omakohtaisesti.

Onneksi oli aseveljeys. Päätalon kuvaus on hyvin kaunista hänen kertoessa siitä miten ystävät auttoivat häntä rakentamaan Kirvestien talon. Vouvila, jota Päätalo auttaa kirvesmieheksi, on Päätalon armeijakaveri, ja Vouvila on Kirvestiellä (hyvin soveltuva tiennimi ja kaiken lisäksi ns. todellinen, Kirvestie 22 on tarkka osoite, löytää helposti kun menee Viinikan kautta) töissä. Lisäksi Vouvila vaimoineen asuu, kuten kerrottu, Kallen ja Lainan kanssa Kuusisten yläkerrassa, kun Kuusisen Alli ehdotti, että asuntoa etsivät Ilmari ja Maria tulevat yläkertaan hekin asumaan. Janne Mäkitörmään Kalle on tutustunut työmaalla ja ystävystynyt ja nyt Janne opettaa Vouvilaa kirvesmiehen taitoon. Varhemmin Janne on puskenut Kallea kirvesmiehen uralle. Tätä on lähimmäisestä välittäminen.
Kirvestien talon betonitöissä Aku, automies, kieltäytyy palkasta. Dialogi on hurja:
"- Sovittiin poikain kanssa, että vain minä perin pensarahaa. Miestyöt ovat talkootouhuja.
- Ei helevetissä! Kauhea työ ja lauvantain iltapäivä...
- - -
- Sotien jälkeen on eletty asevelihengen ja talkoitten aikaa. Ja olet, niin kuin olen itsekin, vielä sotainvaliidi."
Kalle lopettaa kuvauksensa: "Osaan vain kiitellä Akua ja apupoikia. Etenkin jäyhän Akun sanat ja käytös liikuttavat sisintäni." Jokainen vähänkin terve ihminen tässä liikuttuu, mutta uuskritiikki ei jotenkin tavoita tätä, saa otetta, kun kohtauksessa mennään raameista sisään ihmisen sieluun.
 
Iijoki-sarjassa puhutaan siitä, mitä on olla mies, mitä on miehisyys. Iijoki-sarjan mukaan mies on luotettava, ahkera ja hoitaa omat asiansa. Päähenkilö on ahkera mutta muuten jää vähän vajaaksi. Tai tarkemmin sanottuna päähenkilö on työhullu (on hän yllytyshullukin). Kuitenkin päähenkilö tietää millainen hänenkin pitäisi olla ja harmittelee kun ei oikein pysty standardeihin tai ainakin kertoo toilailuistaan kiitettävän avoimesti. Tai jää sitä päähenkilöltä kertomattakin, mutta silti kerrotaan hyvin paljon, eikä päähenkilö väitä olevansa mikään ihannemies paitsi sen yhden asian eli työnteon suhteen, vaikka on siinäkin vähän hosuja.

Luotettavuuden osalta päähenkilö onnistuu suhteessa miespuolisiin kavereihinsa ja ylipäänsä tulee toimeen miesten kanssa. Jo ensimmäisellä mestaroimallaan työmaalla hän ottaa asenteekseen, että auttaa sellaisia sekatyömiehiä eteenpäin, joiden katsoo voivan kehittyä ammattimiehiksi. Samoin hän toimii armeijakaverinsa Vouvilankin osalta. Hän kokee tässä velvoituksen. Hän on saanut kirvesmiehen oppia ja kannustaa mielellään työmiehiä samalle alalle, mutta eräästä hiljaisesta ja työteliäästä Kalarannasta hän on päättänyt tehdä sementtimiehen: "Olin nyt itse rakennusmestariksi kohonneena alkanut yleensä tuntea myötätuntoa yritteliäitä maalaispoikia kohtaan. Tällainen tunne minussa oli herännyt ehkä kaikista voimakkaimpana Kalarantaa kohtaan. Olen aikonut hänestä kouluttaa mahdollisimman pian ammattimiehen. Tiesin jo ammattinkin: sementtimiehen..." Mennyt aikamuoto vaihtuu selostuksessa tämänhetkiseen ja sitten alkaakin kohtaus, dialogi, missä esiintyy myös Kalaranta. Tämä poeettinen järjestely toistuu Iijoki-sarjassa. Väliin päähenkilö vaipuu mietteisiin ja sitten jatketaan betonointia. Järjestely on toisinaan hieman kulmikas.
 
Iijoki-sarjasta olisi helposti voinut hioa särmät pois, siis kirjoitusvirheet ja kerronnalliset kulmikkuudet. Muttei ollut aikaa. Ja tuli työ tehdyksi vaikka vähän hosumalla ainakin ne sodanjälkeistä aikaa kuvaavat osat jotka olen lukenut. Silti koko ajan voi lukea mestariteosta. Ja on niitä oikolukuongelmia modernien rääkyjienkin kirjoissa, ei sillä, lisäksi rääkyjiltä tuppaa puuttumaan sisältöäkin. Heillä kun ei rehellisyys riitä. Ei se meillä kenelläkään riitä. Puhumme vain, tekoja meillä ei ole. Miehiset miehet ovat kadonneet. Joko mies on känninen sika tai sänkipartainen pinonpolttaja, joka "ymmärtää" naisia ja "vastustaa" "patriarkaalisia rakenteita" ja luikkii pakoon kun pitäisi ottaa vastuu eli pitää naisesta huolta. Nämä ovat vaihtoehdot ja vaihtoehdot ovat ääripäät. Rehtiä miehistä miestä harvemmin tapaa. Olemme selittelijöitä eli valehtelijoita, jotka eivät osaa myöntää virheitään ja koska koko elämämme on virhe niin hankalaksi menee. Joko olemme viher-vasemmistolaisia tai perussuomalaisia. Onpa kivat vaihtoehdot. Joko lennämme ympäri maailmaa kertomassa otsonikehän rei'istymisestä tai vihaamme pakolaista ja käymme etsimässä Kannakselta isovanhempiemme mökin kivijalkaa. Ei jumalauta järjen hiventä ole elämässämme. Emmekä häpeä tätä ja sääli on sairautta, mitä sääli nimenomaan ei ole, sillä sääli on terveyttä, hyvä tunne, ohjaamassa lähimmäisenrakkauteen.

Isovanhempamme rakastivat lähimmäistä, edes vähän ja joskus, me olemme kokonaan luopuneet moisesta käsitteestä ja käsitteen käytöstä. Olemme asiallisia ja objektiivisia, emme alennu tunteidemme vietäväksi. Tulokset ovat nähtävillä. Elämme rakkaudettomassa maailmassa. Kalle Päätalon kuvaama maailma ei vielä ollut rakkaudeton maailma, se ei ollut rakkaudeton sotien jälkeen, muttei se ollut rakkaudeton sodassakaan eikä sotaa ennen. Meillä menee nyt niin hyvin, että olemme huomanneet rakkauden turhaksi painolastiksi. Ei meillä kyllä ole vihaakaan. Meillä ei ole mitään. Tarvitaanko pula-aika, sota, hirvittävä luonnonkatastrofi että taas muistaisimme rakkauden? Mitä jos tällä kertaa, toisin kuin Iijoki-sarjan Kalle Päätalo, ottaisimme oppia erehdyksistämme, emmekä tarvitsisi joka kerta erehdyksen uusimista, jotta edes hetken muistaisimme maailman yksinkertaisimman ja kauneimman asian?

Häh.


1 Valter - valtioneuvoston termipankki selittää tämän sanakumman, jääviyden, jota myös esteellisyydeksi kutsutaan, näin: "Esteellisyydellä tarkoitetaan sitä, että on olemassa jokin seikka, jonka perusteella virkamiehen, tuomioistuimen jäsenen, todistajan, asiantuntijan tai asiamiehen puolueettomuus näyttää vaarantuvan." Tulkitsijoiden mukaan tilanne on usein sellainen, että ko. henkilön on itse osattava jäävätä itsensä, huomattava oma ojassa oleva lehmänsä, ja jos osaamista uupuu niin sitten ei mahda mitään.


Verkkolähde