tiistai 4. kesäkuuta 2013

No niin, Kerberos (01 / 2013) saapui. Koska lupasin panna siinä olevan kirjoitukseni näytteille blogiini, panen sen näytteille blogiini. Muuten en panisi. Korjasin kaksi kirjoitusvirhettä, mutta tiedän, että siellä on vielä ainakin yksi, jonka löysin kun luin juttua (kirjallista onaniaa) autossa. Eli viitisen kirjoitusvirhettä on. Asiavirheitä enämpi.


Jutelma rakkaudesta
eli
Reissutyössä Oman katon alle


I

Pitkästä aikaa luin Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, tarkemmalta nimeltään Juuret Iijoen törmässä. Olin lähdössä Pariisiin ja ajattelin että Montparnassella olisi hauska lukea Päätaloa, kirjailijaa, joka Suomessa on lähimpänä mielikirjailijaani Marcel Proustia. Sanotaanhan, Anssi Sinnemäki on ilmeisesti sanonut ensimmäisenä, että Päätalo on "Selkosten Proust" ja sitä Kalle Päätalo todella on. Hieman kuitenkin häiritsee tämmöinen vertailu, samoin kuin se että Ranskassa sanotaan Célineä "Katuojan Proustiksi". Mitästä paskaa tällainen puhe on? Ehdotankin, että tästämisin puhutaan Proustista "Salonkien Célinenä" ja "Pariisin Päätalona".

On hieman hakusessa, montako osaa Iijoki-sarjassa (1971-1995) on. Perusvastaus on 25 osaa sekä yksi päälle, nimittäin jatko-osa Pölhökanto Iijoen törmässä (1998), missä Päätalo kertoo ajasta kun hän oli kirjailija eli ajasta vuodesta 1958 eteenpäin. Kuitenkin Iijoki-sarjassa Päätalo hyppää vankileirivuosiensa yli (oli siellä töissä, ei vankina), koska, niin kertoo, on kuvannut vankileirivuosiaan romaanissaan Nälkämäki (1967), eli Nälkämäkikin voidaan liittää Iijoki-sarjaan, sillä Iijoki-sarjassa Päätalo sanoo suoraan, että Nälkämäen päähenkilö on hän itse. Sitten on laaja nimikertomus kokoelmassa Kannaksen lomajuna (2001), missä seikkailee Kalle Päätalo -niminen sotilas. Ainakin 28 osaa on tässä kenties maailman laajimmassa omaelämäkerrallisessa kirjasarjassa. Melkoinen projekti siis, kirja joka vuosi, mutta kirjoitti Päätalo jo ennen Iijoki-sarjaa kirjan vuoteen.

Mitä laajuuteen tulee, niin kustantamossa kirjoja on hieman typistetty eli kauniisti sanottuna kustannustoimitettu. Päätalolla oli tapana kirjoittaa vuodessa tekstiä lähemmäs tuhat liuskaa, jonka urakan päätteeksi hän lähetti tekstin kustantamoon, missä teksti aviteltiin painokuntoon. Iijoki-sarjan edetessä ja Päätalon voimien huvetessa kustannustoimittajan rooli niin sanotusti korostui ja kiire taisi jokusen kerran tulla, jotta suomalaiset saivat syksyisen annoksensa Päätaloa. Kuitenkin kustannustoimittaminen oli lähinnä tekstimassan lyhentämistä, kirjoitusvirheet ja yleiset sekavuudet ovat jääneet tekstiin. Tarkoitan nyt kirjoja, jotka kuvaavat sodanjälkeistä aikaa eli noin yhdennestätoista osasta eteenpäin. Viimeksi lukemani Reissutyössä, joka on vuodelta 1988, on kahta oikolukukertaa vajaa eli kiire on tullut. Voisiko niitä oikolukea nyt? Luin ensimmäisen panoksen [huom. latojalle: voisko tämän kirj.virheen jättää?] ja ehkä myöhempiin painoksiin on tehty korjauksia.

En siis ole vielä lukenut Iijoki-sarjaa kokonaan. Aikanaan aloitin Kunnan jauhoista, kolmannesta osasta, kun sitä kehuttiin, että siitä kannattaisi aloittaa. Kirja teki aikalaisen vaikutuksen ja jatkoin seuraavaan osaan eli Täyteen tuntirahaan. Sitten luin ensimmäisen osan Huonemiehen pojan, mutta hätäilevänä luonteena hyppäsin toisen osan Tammetun virran yli ja siirryin kuudenteen osaan Nuoruuden savotoihin. Mutta on minulta Nouseva maakin (1985) jäänyt välistä. Varmaan luen nämä väliin jääneet jahka olen lukenut muut osat.
 
Kunnan jauhot ja Täysi tuntiraha ovat romaanipari, kertomus Kalle Päätalon isän mielisairaudesta ja siitä miten mielisairaus syöksi Kalle Päätalon perheen kurjuuteen, kunnan holhokeiksi, jauholappuperheeksi. Täyden tuntirahan lopussa isä-Herkko paranee, eikä ole millänsäkään, eikä asiasta ole isän kuulten puhuttu ainakaan vuoteen 1950 mennessä, missä kohdassa kertomusta olen, eikä hänkään ole maininnut hulluudestaan. Suomalainen mies ei tosiaan puhu eikä pussaa, rakkaudesta Herkko ei tahtonut kuullakaan, etenkään sanasta. Se olisi ollut läyryämistä.

Romaanipareja Iijoki-sarjassa on muitakin. Oikeastaan ei olisi liioittelua sanoa, että Iijoki-sarja koostuu romaanipareista. Vaikkapa nyt lueskelen romaaniparia Reissutyössä ja Oman katon alle (1989), kertomusta ajasta, jolloin Päätalo on valmistunut rakennusmestariksi ja rakennusmiesten sanassa nostaa ensimmäisiä rakennuksiaan, muurejaan. Jälkimmäisessä romaanissa hän nostaa myös oman talonsa. Ja siinä ohessa tappelee Laina-vaimonsa kanssa. Suomalainen mies on kyllä varsinainen epeli ja koska ainakin muodollisesti kuulun suomalaisten miesten säätyyn, katson soveliaaksi hieman arvostellakin tätä jantteria. Naiset hoitakoon kritiikkinsä itse, itsekritiikkinsä. Siinä riittääkin työmaata, johon ei ole vielä edes perusmonttua kaivettu. Joka tapauksessa Iijoki-sarjan Kalle Päätalo, joka muistuttaa kirjailijaa itseään, on tämän tästä sotkemassa kattilakuntansa asioita, vaikka luulisi ettei mitään sotkettavaa olisi. Iijoki-sarjan Kallea voisi luonnehtia ongelmakeskeiseksi ihmiseksi.

Kallella kun oli sellainen, etteivät hänestä kotikylän Jokijärven eivätkä lähikylän Tyrämäen tytöt oikein tykänneet. Tai näin Kalle kuvitteli. Kuitenkin Kalle jo ennen sotia, nuorena miehenä, niitti hyvää satoa Turpeisenjärven heinäneitien (tarkemmin sanottuna heinäjätkien, sillä naisistakin puhutaan heinänteon yhteydessä jätkinä) seassa ja sota-aikana Kalle oli naistenmies par excellance. Hän oli niin sanotuilla kirjesotasilla useammankin naisen, tytön, kanssa ja yhdestä sukeutui sittemmin hänelle vaimokin. Haavat, jotka olivat viiltyneet poikaiässä, eivät kuitenkaan aivan heti umpeutuneet, liekö koskaan. Vaikuttaa siltä, että Kalle viihtyi naisten seurassa elämänsä loppuun saakka liiankin hyvin. Siis tämä Kalle, joka oli jo kirjailija-Kalle, rakennusmestari Kalle Päätalo, syntynyt Taivalkosken Jokijärvellä 11. marraskuuta 1919 ja kuollut Tampereella 20. marraskuuta 2000, entinen kunnanelätti, joka päätti näyttää että hänestäkin on mieheksi, että hänestä on täyteen tuntirahaan.

Kallesta tuli ryskätyöntekijä, sillä isokokoisena miehenä hän oli erityisen hyvä voimatöissä, mutta herkästi pilasi hätäilyllään asiansa. Kuitenkin rakennusmestarina, kolmikymppisenä miehenä, hän osoittaa harkitsevuuttaankin ja osoituksena tästä on jo teknillisessä koulussa Pyynikillä sujunut rakennustyömään järjestely, vaikka Kalle muistaa korostaa olleensa teknillisessä koulussa alle keskitason oppilas. Oikeastaan Kalle on avoin ihminen. Hän kehuu ja moittii itseään mielellään. Kai se on rehellisyyttä, tuota ei minkään ajan arvostamaa ominaisuutta.

Kuvaavaa on, että että sotien alla Kalle oli parkkuulanssin kuningas, eli repi raudalla puuta kuorettomaksi kovemmin kuin kukaan muu. Halkoja hän teki päivässä seitsemän mottia. Se on käsittämätön saavutus. Ja vieressä ähki isä, että poika lähetään jo kortteeriin, isä, joka ei pitänyt vanhemman poikansa luku- ja kirjoitusharrastuksista laisinkaan. Hirvittävällä työnteolla poika tahtoi isältään luku- ja kirjoitusrauhan, joita ei tietenkään saanut. Olen selaillut Pölhökantoa Iijoen törmässä ja siellä isä menee pojan kertoman mukaan onnettomana hautaan, kun on joutunut eläkkeelle ja poika heittäytynyt hyvästä rakennusmestarin ammatista kirjailijaksi. Vähemmästäkin menee elämänhalut.

II

Ne naiset. Reissutyössä-romaania lukiessani odotin kauhulla, milloin Kalle taas "ajautuu" vieraisiin. Olin ihmeissäni, kun Kallelle ei tullut suhteentapaistakaan kortteeritalon kauniiksi sanotun nuoren naisen kanssa. Sitten luin Laina Päätalon eli Helvi Moilasen, sonni-Moilasen lesken (ent. Päätalo, os. Ojala) haastattelun, jossa Laina-Helvi kertoi että Kallella oli ollut suhde reissutyöpaikkansa naapurissa olleen kaupan myyjättären kanssa. Kallelta oli jäänyt tämä kertomatta, vai liekö kustantaja saksinut kohdat pois. Sitten aloin lukea seuraavaa romaania (romaaneja nämä tosiaan ovat) Oman katon alle, missä Kalle käy heittämässä jäähyväiset reissutyöpaikkaansa. Tarinassa on kummallinen kohtaus, jossa Kalle käy kaupassa hyvästelemässä: "- - olin tullut kauppaa hoitavan, tumman ja minua vuoden pari nuoremman neiti-ihmisen kanssa tutuksi. Jopa pitemmälle kuin varsinaiset ostokseni olisivat vaatineet." Jaahas, niin tutunkuuloista. Tumma neiti ja Kalle pitelevät toisiaan kädestä ja Kalle sanoo: "Nuo sinun sievät hymykuoppasi jäävät mieleeni." No niin. Vaihdellaan sanoja, mitä jos elämäntilanne olisi toinen (ettei kummankaan tarvitsisi olla toinen) ja kohtaus päättyy tähän kappaleeseen: "Puristamme sanojemme päälle vielä hetken toistemme käsiä."

Jäähyväiskiertueensa lopuksi Kalle menee työkaverinsa luokse saunaan, mistä ei ole Lainalle sanonut, jostakin käsittämättömästä syystä. Tai syyksi Kalle kertoo sen, että Laina ei pidä viinasta, mutta kai nyt olisi voinut Kalle sanoa, että menee työkaverinsa luokse saunaan. Tai Kalle olisi voinut lukijoille kertoa, että Laina oli piruuntunut siitä että Kalle oli aina niin kova hameen perään ja reissutyömaan vieressä oli kaupassa neiti. Laina Päätalo on haastatteluissa painottanut, että heidän avioliittonsa meni rikki Kallen naisjuoksentelujen takia, eikä viinan, mutta viinasta yleensä seurasi että kohta Kalle oli naisissa. Tosin on huomautettava, että Laina on jäävi1 sanomaan, koska on osallisena tilanteessa, mutta muistaen Lainan sanomiset Kallen kertomukset aukeavat aivan uuteen suuntaan, sellaiseen suuntaan, ettei Lainaa enää pidä kotihirviönä, kauhistuttavana päällepäsmärinä. Kai nyt vaimoa ärsyttää, kun ukko käy vieraissa? Sanoisin vaimon tunnetta hyvinkin luonnolliseksi.
Työkaverinsa luona Kalle ihmettelee, ettei työkaverin vaimo ole millänsäkään kun miehensä juo. Mutta miksi olisi, jos ja kun ukko ei kännissä ole vieraisiin menossa. Sympatiseeraan Lainaa niin kuin Kalleakin. Mutta oliko Laina Kalle elämän rakkaus? En ole aivan varma, tosin en osaa sanoa kuka sellainen olisi. Ei kuitenkaan Anni. Sylvi Vesasto? Simosen tyttö? Oma äiti Kallen elämän rakkaus taisi olla. Joka tapauksessa Kalle ja työkaverinsa saunovat ja viinottelevat ja lopulta Kalle äkkää, että jotenkin olisi kotiin päästävä mutta julkiset kulkuvälineet ovat jo menneet. Työkaveri onneksi muistaa, että paikallisella seurojentalontapaisella on Tampereen Nekalan Siirtolapuutarhayhdistyksen iltamat ja nekalalaisten kyydissä Kalle kenties pääsisi kotiin. Lähdetään kysymään. Paikan päällä paikalliset ovat ärtyneitä nekalalaisille ja tappelua tahdotaan, ilmeisesti se, että kaupunkilaiset ovat tulleet maaseudulle on tavannut paikallisten säkin pohjan ("Nuuskikaa vittua, Nekalan puutarhurit! Kosto elää...!"). Hyvin perinteistä menoa siis. Mutta Kallelle järjestyy kyyti ja Kalle nousee kuorma-auton lavalle matkustajien koppiin, kojuun. Lähdetään matkaan mutta nopeasti päädytään maalaisjullien kivisateeseen ja kivi osuu Kallelle tuntemattomaksi jäävää naista poskeen ja naisen on päästävä nopeasti sairaalaan. Käy niin että Kalle päätyy naisen kanssa samaan Tampereelle menevään taksiin. Kalle maksaa sairaalalla taksin ja nainen sanoo maksavansa takaisin. Kalle lähtee sairaalalta kävellen kotiin.

Kotona odottaa Laina lievästi sanottuna vihaisena ja epäilee Kallen olleen naisissa. Kalle voisi nyt kertoa, mitä tapahtui, että hän itse asiassa oli loppuillasta toiminut hyvinkin miehekkäästi, kun oli saattanut loukkaantuneen naisen taksiin ja maksanut taksin, mutta Kallepa jättää sankariosuutensa kertomatta, mikä onkin masokistille luontevaa toimintaa. Vielä luontevampaa on, että Kallen taskuun on jäänyt naisen verinen nenäliina jonka Laina löytää. Yritä siinä sitten selittää, mitä kaikkea illalla oli tapahtunut, etenkin loppuillasta. Kalle kuitenkin sanoo, että nainen on luvannut maksaa taksirahan Kallelle, joten se tulee todistamaan Kallen puhuneen totta. Eikähän se mitään maksanut. Kuitenkin maanantaiaamuna uudelle työmaalle mennessä lauantai-illan saunaisäntä tulee hänkin uudelle työmaalle ja alkuunsa kertoo mitä kummaa mestarin kanssa oli sattunut pyhänseutuna. Kuulemassa on myös Kallen ystävä Ilmari Vouvila, joka sattumoisin on kuullut myös Lainan ja Kallen edellisen riidan, koska Ilmari ja Maria-rouvansa ovat vastikään muuttaneet Kallen ja Lainan luokse Kuusisten yläkertaan. Eli Ilmari saa nyt tietää Kallen puhuneen totta. Tässäpä ratkaisu Kallen pulmaan! Ilmari voi kertoa Lainalle että asiaa Kalle puhui, kerrankin. Muttei se sovi, pulman ratkaisu, se vain osoittaisi että Kalle on tossun alla (mutta millä lailla?) ja muutenkin olisi liian helppoa. Ei Ilmari siis voi mitään Lainalle sanoa. Sanoiko vaimolleen Mariallekaan? Ei vielä ole sanonut, kun olen sivulla 380 Kalle Päätalon romaania Oman katon alle. Siis tällaista kommunikaatiota ja kommunikaatiopulmia, hyvin itseaiheutettuja.

III

Paremmin kuin vaimonsa kanssa Kalle tulee toimeen kaveriensa kanssa, jotka ovat ensin työkavereita ja sitten kavereita, tai toisinpäin. Ja alussa on ollut aseveljeys.

Nämä aseveljet auttavat toisiaan, miestä mäessä, kaveria ei todellakaan jätetä. He ovat olleet vuosikausia sodassa ja tuntevat luonnollista yhteenkuuluvuutta, akkaväki jää siinä hieman sivummalle vaikka lottia olisivat olleetkin. Tosin Kallea voisi sanoa koiraslotaksi, tämä kun palveli muonitushommissa, mutta kerkisi sentään haavoittua Vienan korvessa vaikeasti.

Lukiessani Päätaloa minulla on tippa linssissä tämän tästä. Hemingway sanoi kirjailijan tehtäväksi tunteiden aiheuttamisen ja Päätaloa lukiessa ainakin minulla tunteet ovat jatkuvasti pinnassa. Kaikilla ei näin ilmeisesti ole. Olen kuullut sellaisista ihmisistä, jotka ovat lukeneet Sodan ja rauhan vailla mielenliikutuksia, ylipäänsä eivät koe tunteita lukiessaan. Varmaan kiva elämä muutenkin. Sellainen asiallinen. Lukevat esseistiikkaa, aforistiikkaa ja kevytmodernistista runoutta.

Aseveljeyteen Iijoki-sarjassa viitataan taajaan. Puheet kiertyvät sotakokemuksiin nopeasti ja yhteenkuuluvuutta syntyy. Me, jotka onneksi emme sodassa ole olleet, emme ymmärrä tästä mitään. Sodassa olleiden karmeat kokemukset vievät toiveen sotaanpääsystä, sankarikuolemasta. Vieläkin sodasta on traumaa, sotijoiden lapset ja lapsenlapset toipuvat menneiden sukupolvien välittämistä traumoista kukin tavallaan. Olen kahden lotan ja kahden sotilaan lapsenlapsi, enkä kaipaa sotaa. Lukiessani Päätalon kertomusta siitä, miten Suomea jälleenrakennettiin, toivon, ettei samaan milloinkaan jouduta uudelleen. Suuri osa ihmisistä oli psyykkisesti ja fyysisesti aivan rikki, evakot piti asuttaa, rintamamiehille saada tontti ja vähän joka paikassa sotaa jatkettiin niin mielissä kuin teoissakin. Päihdeongelmaa riitti ja promiskuiteetti kukoisti. Päätalo kuvaa tätä ja vielä omakohtaisesti.

Onneksi oli aseveljeys. Päätalon kuvaus on hyvin kaunista hänen kertoessa siitä miten ystävät auttoivat häntä rakentamaan Kirvestien talon. Vouvila, jota Päätalo auttaa kirvesmieheksi, on Päätalon armeijakaveri, ja Vouvila on Kirvestiellä (hyvin soveltuva tiennimi ja kaiken lisäksi ns. todellinen, Kirvestie 22 on tarkka osoite, löytää helposti kun menee Viinikan kautta) töissä. Lisäksi Vouvila vaimoineen asuu, kuten kerrottu, Kallen ja Lainan kanssa Kuusisten yläkerrassa, kun Kuusisen Alli ehdotti, että asuntoa etsivät Ilmari ja Maria tulevat yläkertaan hekin asumaan. Janne Mäkitörmään Kalle on tutustunut työmaalla ja ystävystynyt ja nyt Janne opettaa Vouvilaa kirvesmiehen taitoon. Varhemmin Janne on puskenut Kallea kirvesmiehen uralle. Tätä on lähimmäisestä välittäminen.
Kirvestien talon betonitöissä Aku, automies, kieltäytyy palkasta. Dialogi on hurja:
"- Sovittiin poikain kanssa, että vain minä perin pensarahaa. Miestyöt ovat talkootouhuja.
- Ei helevetissä! Kauhea työ ja lauvantain iltapäivä...
- - -
- Sotien jälkeen on eletty asevelihengen ja talkoitten aikaa. Ja olet, niin kuin olen itsekin, vielä sotainvaliidi."
Kalle lopettaa kuvauksensa: "Osaan vain kiitellä Akua ja apupoikia. Etenkin jäyhän Akun sanat ja käytös liikuttavat sisintäni." Jokainen vähänkin terve ihminen tässä liikuttuu, mutta uuskritiikki ei jotenkin tavoita tätä, saa otetta, kun kohtauksessa mennään raameista sisään ihmisen sieluun.
 
Iijoki-sarjassa puhutaan siitä, mitä on olla mies, mitä on miehisyys. Iijoki-sarjan mukaan mies on luotettava, ahkera ja hoitaa omat asiansa. Päähenkilö on ahkera mutta muuten jää vähän vajaaksi. Tai tarkemmin sanottuna päähenkilö on työhullu (on hän yllytyshullukin). Kuitenkin päähenkilö tietää millainen hänenkin pitäisi olla ja harmittelee kun ei oikein pysty standardeihin tai ainakin kertoo toilailuistaan kiitettävän avoimesti. Tai jää sitä päähenkilöltä kertomattakin, mutta silti kerrotaan hyvin paljon, eikä päähenkilö väitä olevansa mikään ihannemies paitsi sen yhden asian eli työnteon suhteen, vaikka on siinäkin vähän hosuja.

Luotettavuuden osalta päähenkilö onnistuu suhteessa miespuolisiin kavereihinsa ja ylipäänsä tulee toimeen miesten kanssa. Jo ensimmäisellä mestaroimallaan työmaalla hän ottaa asenteekseen, että auttaa sellaisia sekatyömiehiä eteenpäin, joiden katsoo voivan kehittyä ammattimiehiksi. Samoin hän toimii armeijakaverinsa Vouvilankin osalta. Hän kokee tässä velvoituksen. Hän on saanut kirvesmiehen oppia ja kannustaa mielellään työmiehiä samalle alalle, mutta eräästä hiljaisesta ja työteliäästä Kalarannasta hän on päättänyt tehdä sementtimiehen: "Olin nyt itse rakennusmestariksi kohonneena alkanut yleensä tuntea myötätuntoa yritteliäitä maalaispoikia kohtaan. Tällainen tunne minussa oli herännyt ehkä kaikista voimakkaimpana Kalarantaa kohtaan. Olen aikonut hänestä kouluttaa mahdollisimman pian ammattimiehen. Tiesin jo ammattinkin: sementtimiehen..." Mennyt aikamuoto vaihtuu selostuksessa tämänhetkiseen ja sitten alkaakin kohtaus, dialogi, missä esiintyy myös Kalaranta. Tämä poeettinen järjestely toistuu Iijoki-sarjassa. Väliin päähenkilö vaipuu mietteisiin ja sitten jatketaan betonointia. Järjestely on toisinaan hieman kulmikas.
 
Iijoki-sarjasta olisi helposti voinut hioa särmät pois, siis kirjoitusvirheet ja kerronnalliset kulmikkuudet. Muttei ollut aikaa. Ja tuli työ tehdyksi vaikka vähän hosumalla ainakin ne sodanjälkeistä aikaa kuvaavat osat jotka olen lukenut. Silti koko ajan voi lukea mestariteosta. Ja on niitä oikolukuongelmia modernien rääkyjienkin kirjoissa, ei sillä, lisäksi rääkyjiltä tuppaa puuttumaan sisältöäkin. Heillä kun ei rehellisyys riitä. Ei se meillä kenelläkään riitä. Puhumme vain, tekoja meillä ei ole. Miehiset miehet ovat kadonneet. Joko mies on känninen sika tai sänkipartainen pinonpolttaja, joka "ymmärtää" naisia ja "vastustaa" "patriarkaalisia rakenteita" ja luikkii pakoon kun pitäisi ottaa vastuu eli pitää naisesta huolta. Nämä ovat vaihtoehdot ja vaihtoehdot ovat ääripäät. Rehtiä miehistä miestä harvemmin tapaa. Olemme selittelijöitä eli valehtelijoita, jotka eivät osaa myöntää virheitään ja koska koko elämämme on virhe niin hankalaksi menee. Joko olemme viher-vasemmistolaisia tai perussuomalaisia. Onpa kivat vaihtoehdot. Joko lennämme ympäri maailmaa kertomassa otsonikehän rei'istymisestä tai vihaamme pakolaista ja käymme etsimässä Kannakselta isovanhempiemme mökin kivijalkaa. Ei jumalauta järjen hiventä ole elämässämme. Emmekä häpeä tätä ja sääli on sairautta, mitä sääli nimenomaan ei ole, sillä sääli on terveyttä, hyvä tunne, ohjaamassa lähimmäisenrakkauteen.

Isovanhempamme rakastivat lähimmäistä, edes vähän ja joskus, me olemme kokonaan luopuneet moisesta käsitteestä ja käsitteen käytöstä. Olemme asiallisia ja objektiivisia, emme alennu tunteidemme vietäväksi. Tulokset ovat nähtävillä. Elämme rakkaudettomassa maailmassa. Kalle Päätalon kuvaama maailma ei vielä ollut rakkaudeton maailma, se ei ollut rakkaudeton sotien jälkeen, muttei se ollut rakkaudeton sodassakaan eikä sotaa ennen. Meillä menee nyt niin hyvin, että olemme huomanneet rakkauden turhaksi painolastiksi. Ei meillä kyllä ole vihaakaan. Meillä ei ole mitään. Tarvitaanko pula-aika, sota, hirvittävä luonnonkatastrofi että taas muistaisimme rakkauden? Mitä jos tällä kertaa, toisin kuin Iijoki-sarjan Kalle Päätalo, ottaisimme oppia erehdyksistämme, emmekä tarvitsisi joka kerta erehdyksen uusimista, jotta edes hetken muistaisimme maailman yksinkertaisimman ja kauneimman asian?

Häh.


1 Valter - valtioneuvoston termipankki selittää tämän sanakumman, jääviyden, jota myös esteellisyydeksi kutsutaan, näin: "Esteellisyydellä tarkoitetaan sitä, että on olemassa jokin seikka, jonka perusteella virkamiehen, tuomioistuimen jäsenen, todistajan, asiantuntijan tai asiamiehen puolueettomuus näyttää vaarantuvan." Tulkitsijoiden mukaan tilanne on usein sellainen, että ko. henkilön on itse osattava jäävätä itsensä, huomattava oma ojassa oleva lehmänsä, ja jos osaamista uupuu niin sitten ei mahda mitään.


Verkkolähde


4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hienoa, kiitos.

Sami Liuhto kirjoitti...

Tämä oli kiva kirjoittaa. Vihjaisin Timolle, että voisin seur. kirj. Turkasta.

Anonyymi kirjoitti...

Kylläpä tämä oli komeata luettavaa. Syvä rauha asettui sieluuni, kun sain tällaista lukea.

Nyt minä tämän kommenttini julkaisen anonyyminä eli suorastaan käyttäjänimettömänä.

Sami Liuhto kirjoitti...

Nyt mieleni kyllä pahoittuvi.
Muutenkin ilkeillään ja sitten vielä vihjataan, että jollakulla sielu on, jollakulla ei.
On elämä raskas.