perjantai 28. kesäkuuta 2013

Varmaan en ole osa yleistä, mutten menisi sanotaanko synagogaan ellen saisi varmistusta että se on synagogisteille soveltuva asia. Kuitenkin jotkut eivät mene sanotaanko kirkkoon kun se ei ole heille soveltuva asia. Minua ällötti, kun eräs kysyi, kävinkö ortodoksisessa kirkossa jossakin iltajutussa, miten olisin voinut kun en ole ortodoksi. En minä ole hyvä ihminen mutta minulla on tällaisia rajoituksia. Eikö "meillä" ole? Tarkoitan meitä länsimaisia. Yritämme niinkun miettiä sitä toista, toiseutta. Se on aika hieno piirre meissä länsimaisissa. Siitä on eräässä tunnetuhkossa kirjassa juttua. "Kohtele lähimmäistäsi niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan." Kyllä tähän kuuluu jotenkin kohonnut tunne syyllisyydestä. Toivoisin että näitä asioita osaisin miettiä. En löydä tätä islamista. Varmaan se siellä on ja kaikkialla muuallakin, mutten vain löydä. Kyllä se toinen poski on käännettävä ja rakastettava ihan jokaista. Minulle tuottaa hankaluuksia olla noiden venäläisten kanssa. Mutta on minussa ehkä jotakin hyvää, jos edes joskus, todella harvoin, yritän ottaa lähimmäisen huomioon, mitä selostin merkinnän alkupuolella.

Tämä varmaan ärsyttää muutamia mutta ehkä lohduttaa joitakuita. Sillä en voi olla ainoa ihminen maailmassa jolla on näin:

Eilen yritin selitää eräälle, että minun on hankala suhtautua muutamiin luonnollisiin juttuihin, koska en ole niitä kokenut. Puhuttiin äidin rakkaudesta, mitä en ole kokenut. Ettei sekään ole automaattista. No, ei minusta kukaan muukaan juuri välittänyt, mutta silti selviydyin. Luullakseni se on kannustava tarina. Olin aina tiellä, muistutus menneisyydestä. Sano sille isälles, sano sille äidilles, ihan tällaista perusmenoa. Harmittaa että olen yhä muistuttamassa. Minua pitäisi muistella, olihan se hankala tyyppi mutta oma lapsi kuitenkin jne. Näin ei päässyt käymään. En tiedä miksei käynyt enemmistön tahtomalla tavalla, ja minäkin tahdoin, mutta jotenkin en saanut itseäni hengiltä. "Koskahan sen arkkua saadaan kantaa", äiti kertoi isän sanoneen. Ehkä äiti valehteli. Kuitenkin vähän rasittaa tuollaiset jutut. Ja nyt olen hengissä. Kaiken jälkeen. Äiti kuoli. Ei minulla sitä ole ikävä. Se sai niin paljon tuhoa aikaan että oli hyvä että liukastui mereen. Aion kirjoittaa tämän kaiken, mahdollisimman selkeästi ja yksityiskohtaisesti. Minun on tehtävä se. Näytettävä että tällaistakin on. Että millainen ihminen voi olla. Tuskin se hurraahuutoja saa aikaan. Äiti tietenkin siitä ortodoksisesta kirkosta kyseli. Se otti kaiken. Sillä oli sellainen tapa. Viimeiset puolitoista vuottansa se istutti minua kolmen terapeutin kanssa ja he kyselivät olinko antanut äidille anteeksi. Yksi terapeuteista oli äidin oma terapisti, joka äidin kertoman mukaan piti käytöstäni äitiä kohtaan huonona. Niillä oli joku oma terapiamuotonsa ja ne toivoi että äiti kirjoittaisi siitä lehteen, jonka toimittajana äiti oli. Tämä on tosi tarina. Oliko se "Keroputaan malli" vai mikä. Todella vittumainen äijä sitä veti. Äiti tahtoi anteeksi, ne tahtoivat mainosta. Aion kuvata tämän erityisellä tarkkuudella, millaista moraalittomuutta voi olla. Ikävää oli, että äiti hukkui ja perään äidin terapeutin mies kuoli tehdasonnettomuudessa. Mietin sitä kyynistä ämmää ja sen teeskentelyä. En surrut hänen kanssaan, enhän surrut edes äitiäni. Ei se miehen vika ollut, että eukkonsa olisi kuulunut oikeuteen. Minun oli silti teeskenneltävä, että surin äitiä, vaikka olin helpottunut, tajusin voittaneeni. En minä voinut rakastaa äitiäni, joka ei rakastanut minua. Kuvaan tämän. Vituttaa kun äidinrakkaudesta puhutaan. Olen jäänyt siitä osattomaksi.

3 kommenttia:

Hottinen kirjoitti...

Luin juuri kirjan, jossa poika sekoitti juopon äidin lihapataan rotanmyrkkyä. Valitettavasti äiti pistikin sen pakastimeen ja vei myöhemmin vaarille. Siis padan, ei poikaa. Rotanmyrkky on kovin romanttista: veret valuvat ikenistä ja sisemmistäkin osista.

On mereen hukkuminenkin jylhää. Liukastuminen on sitten modernimpaa estetiikkaa. Muista, että kun kirjoitat "tämän kaiken", jätät yksityiskohtaiseen kerrontaan myös ylimalkaisia osioita. Me iäkkäät rakastamme aukkoja.

Minä menin Pariisissa kirkkoon, kun tahdoin nähdä sen sisältä. Ovella seisoi tummana tuijottava mummo. Yritin näyttää katolilaiselta. Sisällä oli jotakin pelottavaa menoa enkä voinutkaan vain tuijotella sisusteita. Seisoin siellä sen verran pitkään, että ovimummo luulisi minun tehneen ristinmerkkejä. Sitten vasta uskalsin poistua.

Anonyymi kirjoitti...

Hei, on ollut hienoa kun olet kirjoittanut näitä, tai ei hieno ole oikea sana, mutta käsität varmaan. Arvokasta. Ja voimia sinne. En ollut pitkään aikaan lukenut merkintöjäsi ollenkaan kun on taas kesän ajan aika erilainen elämänrytmi, mutta nyt taas avasin ja täällä oli tällaista erityistä.

Helinä

Sami Liuhto kirjoitti...

Mä en oikein osaa vastakommenteerata. Mut kiitos!