maanantai 27. elokuuta 2018

347 Instagram-kuvaa.
Kommenttini Vesa Haapalan blogimerkintään:

Nyt harmittaa. Mulla ei ollut suunnitelmia tulevaisuutta varten, mutta silti merkitsin lähteet. Se oli turhaa. Okei okei... yhden lehden sivun vedin ulkomuistista, kun en jaksanut tarkistaa, lehden päivämäärä on kuitenkin oikein, mutta sivu päin helvettiä. Ei sellaista sivua edes ole, minkä alaviitteeseen merkitsin, minkä älysin jälkikäteen. Ja onko niin kahdessa alaviitteessä, taitaa olla, mutten tarkista (sic!).

"Keksityt lähdeviitteet urallani"  lukee osapuilleen jossain runossani, jonka kirjoitin ennen kuin tein gradun. Runoni säe viittasi erääseen tuntemaani henkilöön, jolla on keksittyjä lähdeviitteitä gradussaan. Hänellä on nyt ura yliopistolla, mutta hän on eri ihminen kuin aiemmin täällä mainitsemani tohtori. Niitä keksintöjä, joita on ehkä kaksi, ei muuten löydä kukaan, historia on siitä jännä ala, että lähdeviitteiden kattava tarkistaminen on käytännössä mahdotonta, vaikka kaikenkarvaiset esitarkastajat muuta uhoavatkin.

Gradua tehdessäni löysin myös erään tamperelaisen tohtorin väitöskirjasta ns. kontekstista eriytettyä lainaamista, jotta tohtorin mieskritiikki saisi lisätukea. Mainitsin asiasta alaviitteessä. Tutkiminen on mukavaa. Lähetin keväällä prof. Siltalalle sähköpostia, että voisin tehdä väitöskirjan, mutta hän ei ole vastannut. Jumalauta jos aikoinaan olisin mennyt Siltalan jengiin, mihin minulle paikkaa suorastaan tarjottiin, niin olisin nyt vähintään jukkarelanderina kirjoittamassa kolumneja, hölisemässä televisiossa ja yleensä olisin menestynyt ihminen, mutta ei, minulle ei kelvannut. Nämä ovat niitä valintoja, joita ihminen tekee. Persoonallisuuteni ei ole sellainen, että olisin mennyt siihen jengiin. Tai mihinkään jengiin. Sanon nyt suoraan, että moni meni, mutta minä olen kova jätkä enkä mennyt. Toimin yksin. Ja siitä on kärsimystä piisannut, voi vittu soikoon. Taidankin siirtää tämän vuodatuksen blogiini, myös.

torstai 23. elokuuta 2018

Käytiin Taudinkuva-keikalla Helsingin Työtttömät ry:n Taiteiden yö -bileissä. Oli mukava keikka. Yleisö ymmärsi, tuli dialogia, niin ei ihan aina käy. Ei mulla muuta. Ja onnea päivänsankarille! (meinasi unhottua)

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Tein uuden ennätyksen: viisi päivää Facebookissa. Sitten se samanmielisyys ja muiden haukkuminen alkoi ahdistaa jo niin paljon, että tulin pois. Minun osallani se toki on sitä, että kaikki muut paitsi vasemmistolaiset ovat väärässä, vaikka jos siitä heille huomauttaa, niin alkaa puhe että kyllä, tiedetään... Ei se tietämiseltä vaikuta. Tuohan on rasismia, he suhtautuvat rasistisesti lähiöiden ja maaseudun väkeen. Minä en jaksa. Viisi päivää, oliko vuorokautta vallan. 120 tuntia hyvien ihmisten seurassa. Tällä kertaa eivät kupanneet minua kovin pahasti. Se siinä on, että noilla tyypeillä on toisinaan järkeä päässä, vaikkakin vähän, ja hieman lukeneisuutta ja on rasittavaa, kun heidän kanssaan ei voi olla kun he ovat kuitenkin fasisteja. Onneksi olen löytänyt blogimaailmasta rauhan paikan, jonka sijaintia en todellakaan kerro kenellekään. Nyt se nousee taas.

torstai 16. elokuuta 2018

1001 Albums You Must Hear Before You Die -kirjan albumi 145 / 1001 menossa ja se on Metallican S&M.
Muistan saaneeni tämän joululahjaksi silloin aikoinaan ja kyllä se silloin hyvältä kuulosti, vaikkei erinomaiselta. Onhan nuo soundit valjut. Ja liikaa paskabiisejä. Eikä YHTÄÄN biisiä debyytiltä. Eikä debyyttiä ole kirjassa. Naurettavaa.
Hyvä kirja tuo on, mutta vähän kummallista, että David Bowieta on noin 9 levyllistä, yli kahta levyä ei olisi tarvinnut olla keneltäkään. En kuuntele näitä albumeja missään järjestyksessä paitsi jos tuntuu siltä.
Nyt kulussa No Leaf Clover, uusi biisi, ja hyvä biisi onkin. Mutta sitten tulee aivan hirveä Hero Of The Day, jonka esittäminen pitäisi lailla kieltää. Miksi Metallica mokasi? Luullakseni syynä oli se, että Cliff Burton kuoli ja Hetfieldin kantriminä pääsi esiin.
22-Pistepirkko olisi sopinut kirjaan, nyt on vain Hanoi Rocksin Back To Mystery City suomalaisia edustamassa, mutta hyvä näinkin. Ollaan nyt ihan rehellisiä ja myönnetään että 22-Pistepirkko on populaarimusiikillisesti parasta mitä tämä äpäräkansa on saanut englanninkielisesti aikaan.
Nyt sain tietää Nuoresta Voimasta, miten kävi Marja Kyllöselle. Hän epäonnistui ja häpeää sitä yhä. Mielestäni hän ei ole yhtään epäonnistunut, mutta ymmärrän että hävettää. Miksei täällä enää osata hävetä?
Käytiin Lemminkäisen temppelin sisäänkäynnillä, molskittiin vähän vedessä. Ja taidehetken jälkeen siinä tiellä kun oltiin niin joku kaveri tulee rullasuksilla tasatyöntöä ja menee ohi kohti sivistystä. Joukostamme yksi kysyi: "Väsyttääkö." Vastaus: "Ei."

keskiviikko 15. elokuuta 2018

No joo, Tiisalasta kirjoittaakin antologiaan myös toinen tekijä, yritin sanoa, että jospa minä en sitten kirjoittaisi mutta kehotettiin kirjoittamaan. Kirjoittamaan. Eihän minun tekstiäni kukaan lue, kun toisen eli ensimmäisen Tiisala-tekstin kirjoittajana on Jaakko Yli-Juonikas, mutta ei sitä olisi lukenut kukaan muutenkaan, joten ei tässä hätää. Vituttaa ihan kiitettävästi. Olen tehnyt melkoisesti töitä tekstini eteen ja sitten näin. Olen lukenut, olen käynyt arkistossa, olen ollut yhteydessä Tiisalan lapsiin ja tavannut heidät. Järjestellyt sitä, että Tiisalan teoksia saataisiin myyntiin. Voi vittujen kevät. Kun keväällä ehdotin, että kirjoittaisin Tiisalasta, esitin myös, että suon kirjoittamisen Janne Nummelalle, joka on tehnyt Tiisalan runoista antologiaa, että hän käy tässä asiassa ennen minua. Tahdon kertoa tämän, koska minulle tällaiset asiat ovat tärkeitä, asiat, joista muut eivät välitä hevon vittua. Mieluiten olisin kirjoittamatta. Muutenkin ahdistaa aina ja sitten tämä. Taidan lyödä jo kirjoittamani Tiisala-tekstit blogiin, harkitsin sitä jo aiemmin. Nimeämättömän (2005) olen käynyt jotenkin läpi eli aivan tarkasti. Tiisalamaisesti voisin sanoa: ihan kuin tämä olisi suunniteltu juttu. Ehkä kirjoitan näin. Voi vittu. Tiisalalla on toistuvasti sitä, että hän kertoo, ettei olisi toivonut niitä tapahtumia, joita oli. Eikä hän edes tahdo kertoa niistä. Mutta hänen täytyy. Tiisala on hyvin kasvatettu eikä huutele vittua, kuten eräät.

tiistai 14. elokuuta 2018

Ei muuta sitten:




Hannu Helinillä oli tunnisteita tyyliin "vitun idiootit", semmoinen sopisi tähän.

Edit. Näin:




Lapsilta voisi kysyä, mikä kaikki on ylemmässä kuvassa vikana ja lapsi osaisi vastata. Näistä aikuisista ("aikuisista") en ole ihan varma.

Karri kysyi, kun sanoin että perustan Instagram-tilin jahka saan sen "älykännykän", että meinaatko sä sielläkin sitten rähistä. En minä mielelläni rähise.
Kuulemma Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (toim. Ikonen, Teemu) on painossa, joten hankkikaa se, hinta varmaan muutama tuoppi. Muistaakseni saan muutaman tekijänkappaleen, jonka voin sitten antaa eteenpäin. Vissiin jo yksi on varattu. En muista kenelle. Laitan tähän esittelyni kirjasta:


Eikö ole kiva? Minua ainakin nauratti. Onhan siinä kevyttä haistakaa-vittua vähän sinne sun tänne. Teemu Ikonen suhtautui kärsivällisyydellä esittelyyni. Hänellä on raskasta. Täytyy ostaa hänelle vaikka viinipullo palkkioksi, tai mistä nyt sattuu tykkäämään. Taitto eli graafinen suunnittelu on teoksessa miellyttävä, olen tarkastellut sitä PDF:nä, rumaa kirjaa ei viitsisikään lukea saati hankkia. Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran Ihmiskokeita-romaanitkin ovat tyylikkäitä ulkoasultaan.

On se nyt liiallista ja kamalaa, että, sanotaanko esimerkiksi, Juha Kulmalan kauniit säkeet on "taitettu" rumasti rumaan kirjaan, näin oli esimerkiksi Pompe(i)ji-kirjassa. Onneksi Savukeidas tajusi lopettaa toimintansa, eikä "suomennoksiakaan" enää tule, niitäkin sai hävetä. Koleralla oli muuten miellyttäviä kirjaesineitä, eikä Sammakokaan aivan kamala ole, hieman vain ennalta-arvattava, mikä ei ole edes moite. Touko Siltala soitti minulle, kun moitin heidän kirjaansa, joten jätetään nyt Siltala huomiotta.

Minullahan oli salainen puhelinnumero, mutta vaimo sanoi, että puhelinnumeroni pitää olla ei-salainen, jotta minut saa kiinni esimerkiksi silloin, kun minulle aiotaan antaa rahaa tai muuta kunniaa. No, sellaista soittoa ei ole vielä tullut, ainoastaan solvauspuheluja ynnä muita mielipide-esittelyjä, mutta kenties vielä joskus minulle soitetaan muussakin kuin vittuilutarkoituksessa.

Otsolle 42

Kyllä minä jatkossakin totuuden ystävyydelle uhraan, tuli mieleen. Vaikkei se kannata, mutta menköön. Se on performanssi ja protesti. Äänestin jopa Otsoa, vaikka hän oli vasemmistolainen ja kävi mielenosoituksissa. En edes yrittänyt selittää Jari Haloselle tätä, kun hän moitti minuakin asiasta.

Tietenkin Halonen oli oikeassa, mutta voi vittu kun ei ollut siitä kysymys. Tahdoin näyttää, että ystävyyden tähden voi toimia noinkin, tosin oli se todella hankalaa ja juuri ja juuri kykenin äänestämään, mutta tahdoin näyttää että sanaani voi luottaa ja ystävyyden tähden olen valmis menemään melko pitkälle. En tuota edemmäs. Ja olen tehnyt päätöksen, etten enää osallistu poliittisiin tilaisuuksiin.

Vasemmistolaisuus on kyllä todella typerää, uhriutumista, vastuun välttelyä ja ihmisten hyväksikäyttöä. Sitten on tämä vaimon sosiaalidemokratia, ei hän olisi puolueeseen liittynyt ellen olisi vaatinut. Ja nyt eletään tässä todellisuudessa. Vaadin häntä toimimaan kuten oli päättänyt. Menin siinä hötäkässä liittymään itse vihreisiin, mikä on jälleen yksi asia, jota kadun loppuelämäni.

Mutta Otson äänestämistä en kadu! Se oli ystävyydellinen teko. Tahdoin näyttää Otsollekin, että kaltaiseni ei-vasemmistolainen voi äänestää vasemmistolaista. Ja esiinnyimme vaalibileissä ja olin kuvassa, missä näytin sormella Otson kuvaa ja numeroa ja nimeä vaalijulisteessa.
Eilen raitiovaunussa nro 10 mietin patriarkaatti-selitystä, tuota ad absurdum -logiikan huipputuotetta, ja pääsinkin sitä sitten käyttämään tänään, kun Ruotsissa olivat autot taas palaneet. Minuahan on sanottu rasistiksi, kun en ole huomioinut, että kyse on aina patriarkaatista, eikä esim. huonosta kasvatuksesta, väkivaltaisuudesta, sivistymättömyydestä ja niin edelleen, sillä aina ihan vitun aina on kyse patriarkaatista, paitsi silloin jos minä käyn vetämässä vaikka Piritorilla pirihuoraa turpaan.

Mutta jos tuolta Torkkelinmäeltä laskeutuu huumekauppias ja vetää Piritorilla pirihuoraa pataan niin silloin lyöjänä on patriarkaatti. Se on aika hauska juttu. Paitsi Piritorin pirihuoralle. Erityisen hauska se on Torkkelinmäen huumekauppiaalle. Minä tokin vastaan hauskuudesta sitten oikeuden edessä, kuten pitääkin, sillä oikeus täällä vielä on, vaikkakin pyrkimyksenä on, että oikeus ei ihan sama kaikille olisikaan. Voi että minä toivon, että nuo oikeuden vesittäjät saavat vielä puskissa maistaa oikeuden miekkaa! Vihaksi tässä pistää.

Tuo vanha eukko juo Karjalaa, istuu seinää vasten, on laiha, ja katselee ohikulkijoita huomioiden, ihmetellen, kysyvästi. Onko hänellä sukulaisia, perhettä, ystäviä, ketään? Vittu tätä elämää.














































































T Ä H:


Muistaakseni eräs ohjaaja sanoi että tehdään tuosta biisistä video, muttei ole sittemmin kuulunut. Myönnän, että asia on minulle merkityksetön. Sitä puhutaan paljon, tekoja ei ole, paitsi harvoilla, hyvin harvoilla. Tehtiin tänään sentään yksi video, se varmaan julkistuu huomenna, se on semmoinen mainosvideo. En lukenut tänään Tiisalaa, huomenna luen ja se on tänään. Minä vain mittailin Tiisalaa tänään ja se oli eilen.

lauantai 11. elokuuta 2018

Vaimo on Jyväskylässä, kuuntelen David Bowieta ja odotan että EM-yleisurheilun iltasessio jo alkaisi. Taitoin vähän Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan runoteosta Aina. Se kai ilmestyy syyskuussa. Sitten rupesin vaihteeksi tutkimaan 4x4-käsikirjoitustani, olisin myös valokuvannut mutta akku loppu. Voi vittu. Tuleekohan tuosta 4x4:stä milloinkaan mitään, tuskin. Vituttaa jo ajatuskin. Ehkä syön jotain.
lehdet ovat alkaneet vihertää uudestaan tulee vuoden toinen kevät
Katsoin eilen Aki Kaurismäen elokuvan Hamlet liikemaailmassa, jolloin ymmärsin, että Jari Halosen Kalevala – Uusi aika on enemmän Hamlet- kuin Kalevala-tulkinta. Haloselta löytyy poika, äiti, ystävä, tyttöystävä.

Pirkka-Pekka Petelius on muuten liian hyvä näyttelijä Kaurismäen kävelynäyttelemiseen. Joku lahtelainen rokkari sopii Kaurismäelle paremmin. Nämä eivät olleet moitteita.

Hamlet-tulkinnassaan Kaurismäki on parhaimmillaan, kun hän on jotenkin sidottu jonkinlaiseen alkutekstiin tai -ideaan, eikä voi sitten ryhtyä ajattelemaan, mikä on taiteilijalle se pahin mahdollinen skenaario.

Näitä "ajattelijoitahan" Suomesta löytyy Paavo Haavikosta alkaen.

Kaurismäki on hyvin visuaalinen ihminen, tietenkin, joten kun hän antaa visuaalisuutensa vallata alan niin ollaan hyvän äärellä.

Ariel ja Varjoja paratiisissa ovat aika köyhiä elokuvia, koska niissä ei ole, niin, mitään ideaa.

Yllättäen Pidä huivista kiinni, Tatjana toimii, ja jälleen on syynä se, ettei Kaurismäki yritä kertoa yhtään mitään.

I Hired a Contract Killerin onnistumisen taustalla lienee jotain ulkomaista pakotusta.

torstai 9. elokuuta 2018

Katsoin eilen Ylen Areenasta Once Upon a Time in American (en kykene kirjoittamaan sitä typerää suomenkielistä nimeä) ja olin vähän ihmeissäni, kun olin siinä käsityksessä, että kyseessä on hyvä elokuva. Olen nähnyt tuotteen aiemmin, mutta nyt huomioin, että dialogi ja juonen rakenne eivät ole mitenkään erityisiä. Mitäpä siitä. Lisäksi Robert De Niro näyttelee Kummisetä II:n rooliaan. Mitäpä siitä.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Usein on hyvin vähän sanottavaa.
Seuraavaa tekstiä en enää jaksanut muokata julkaisukuntoon Nuoreen Voimaan:


KAHDEN PROSENTIN JENGIÄ

Heinrich Böll, Risti vailla rakkautta, suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Otto Lappalainen, Artemisia edizioni 2017, 274 s. (Kreuz ohne Liebe 2002).

Heinrich Böllin toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettu mutta postuumisti 2002 ilmestynyt Risti vailla rakkautta on silminnäkijän romaanikuvaus Saksan ikävistä vuosista 1933-1945. Böll, kuten romaaninsa päähenkilö Christoph Bachem, oli vuosikausia armeijassa ja sodassa, kohtalo, joka on tuttu myös meidän esivanhemmillemme.

Kun viettää formatiiviset vuotensa alituisessa kuolemanvaarassa, näkyy se sitten loppuelämän ajan, eikä hirveämmin sotaa kaipaile. Näin oli Böllilläkin ja jotenkin korostuneesti se näkyy tässä nuoruudenteoksessa, jota ei 1940-luvun toisella puoliskolla suostuttu julkaisemaan. Suomentaja Otto Lappalaisen jälkisanoissa siteerataan Böllin kirjettä kustantajalle: "Ehkä kirjoittaisin nämä luvut vielä mustemmiksi nyt, kun on ilmennyt, että todellisuudessa vanhat romanttis-patrioottis-militaristiset asenteet ovat saaneet uutta voimaa ja uusia muotoja jopa näennäisesti kristillisissä puolueissa." Tämä oli tilanne Saksassa 1948 ja tilanne oli sama kaikkialla muuallakin, Thomas Bernhard on kuvannut saman ilmapiirin kansallissosialismin rintamailla Itävallassa, mutta Suomessa sentään keksittiin toiseksi hullutteluksi kommunismi.

Risti vailla rakkautta on virketasolla rönsyilevä, kuvaileva ja barokkinen romaani, jota onneksi ei ole stilisoitu, mikä kohtalo sille kenties olisi koitunut, jos se olisi julkaistu 1940-luvun toisella puoliskolla. Virkkeet ovat pitkiä, puolipisteitä piisaa ja lopulta kerrotaan mikä oli virkkeen aiheena ja sitten tulee piste. Ottaen huomioon Böllin tyylin, on ihmeellistä että suomennoksessa on kirjoitusvirheitä yllättävän vähän, eikä taittovirheitäkään ole kovin paljon. Tämä hämmästyttää minua, mutta kenties olen viime aikoina lukenut liikaa nimikustantamoiden julkaisuja, jolloin olen tottunut siihen että esipuheen toisella rivillä on jo kirjoitusvirhe. Böllin teoksen kustantaja Artemisia edizioni on ennenkin pistänyt silmään kauniiden kirjojen tekijänä ja myös tällä kertaa ulkoasu, josta vastaa Tapio Vapaasalo, on erinomainen. Tällaista kaunista kirjaa on nautinto lukea.

Muttei Heinrich Böllin romaanissaan kuvaama maailma nähdäkseni ole "ruohonjuuritasoa", johon suomentaja "Ruohonjuuritason näkymiä Kolmannen valtakunnan nousuun ja tuhoon" -jälkisanoissaan viittaa, vaikka nykyisin ruohonjuuritasoksi tavataan nimittää vähän kaikkea, jottei nimittäjä vain ajautuisi ruohonjuuritasolta itse pois, koska ruohonjuuritasolla voi olla ihan miten vain. Kyseessä on perhe, Bachemin perhe, joka kuuluu jonkinlaiseen 1930-luvun keskiluokkaan, he asuvat kerrostalossa, isä on töissä ja kaksi poikaa on saateltu opintielle. Ehkä se on ruohonjuuritasoa, ehkä ei. Joka tapauksessa isä esitetään nahjuksena, joka ei alkuunkaan ymmärrä syvähenkistä ja -uskonnollista vaimoaan, ja perheen äiti onkin se moottori, joka perheen pitää jonkinlaisessa käynnissä. Toinen pojista, Hans, toki on natsi, mutta isän tapaan natsipoika ei ole kokonaan paha ja on kääntymiselle altis. Yllättäen natsipoika on nuorempi poika, yleensä kirjallisuudessa ainakin Vanhasta testamentista saakka nuorimmat lapset (siis nuorimmat pojat) ovat niitä, jotka tietävät kaiken. Sitten on Grete-tytär, joka kuvataan hölmöksi ja hänen miehensä on samaa tyyppiä. Tarkemmin sanottuna tyttären ja aviomiehen kokee hölmöksi äiti, hirviö, jota pojat rakastavat ja jota, tämä on oletukseni, tytär ja isä pelkäävät. Lopuksi on poikien ystävä Joseph, joka joutuu vaikeuksiin ja Josephillekin Bachemin perheen äiti on tärkeä. Tämä on lähtötilanne. Sitten vanhempi poika Christoph joutuu asepalvelukseen, missä ei ole lainkaan kotonaan, sillä hän on kotonaan ainoastaan äidin kanssa, mutta tyylikkään epäuskottavasti (tämä siis ei ollut moite) Christoph tapaa naisen, Cornelian, joka tuo helpotusta, kun kasarmilla häntä ei ymmärretä. Christoph pitää avoimesti kasarmin porukkaa idiootteina, mikä toki on totta, mutta pientä itsekritiikkiäkin romaanihenkilö saa harrastaa.

Christoph on selkeä elitisti ja luvan siihen hän on saanut äidiltään. Christoph ei ole erityisen mieltäylentävä romaanihenkilö, mutten ole varma, onko Böll tarkoittanut hänen muotokuvansa myönteiseksi. Muista alokkaista Christoph ajattelee tähän tapaan: "'Näinä päivinä hän huomasi lohdukseen, että muiden oli kärsittävä samaa; hän ei ollut ainoa uhri, ja hänestä tuntui sanomattoman ihanalta ja lohduttavalta, että kaikesta huolimatta kahdensadan alokkaan komppaniassa näytti olevan neljä ihmistä." (s. 89) Eli kaksi prosenttia ihmisistä on ihmisiä. Olipa hyvä, että Hitler ja kumppanit keksivät kohteekseen juutalaiset, romanit, vammaiset ja muutamat muut pienryhmät, 98 prosentin listiminen olisi ollut hankalaa, eikä sen suunnittelua olisi Wannseessä päivässä hoideltu. Jo palvelukseen saapuessaan Christoph ilmoitti kysyjälle olevansa ihminen, ja tässä teema jatkui.

Äitijumala melkein saattelee Christophin ja Cornelian häävuoteeseenkin, mutta ei ihan sentään. Sen sijaan äitijumala toimi seuraavasti heti Cornelian tavattuaan:

Äiti istahti Cornelian tarjoamalle tuolille, ja hänen ensimmäinen, tuskaisen hymyn ja kumpaankin kohdistetun katseen säestämä sanansa kuului: "Miksi ette mene naimisiin?" Oli kuin salama olisi iskenyt kumpaankin, ja tumma verho repeytyi; he silmäilivät äitiä ihmeissään... sitten he punastuivat vieläkin syvemmältä; mutta tämän suurisydämisen naisen tahto ei hämmentänyt nuorta paria; äiti ojensi molemmille kätensä ja toisti vielä hymyillen: "Niin, miksi ette mene naimisiin?", ja molemmista tuntui, kuin suomut olisivat pudonneet silmiltä. (s. 141-142)

Vakuutan ymmärrettävästi epäuskoiselle lukijalle, että romaanissa on tällainen kohta, joka kaiken lisäksi päättää yhdeksännen luvun. Sitaatti myös näyttää, millaista on Böllin ihastuttava rönsyilevä tyyli, vaikka tällä kertaa mentiinkin tahattoman komedian puolelle. Se kuitenkin on sanottava, mitä tulee häävuoteeseen, että Christoph ja Cornelia olivat jo viettäneet yhteisen yön, kun Christoph oli omatoimisesti pidentänyt iltalomansa yölomaksi: "- - hän toivoi, että yö, loputon yö sortuisi heidän ylleen ja hautaisi heidät raunioihinsa - -." (s. 135)

Böll kirjoittaa suurella tunteella ja se on ymmärrettävää. Hänelle on myös selvää, että on olemassa pahoja ihmisiä ja on olemassa hyviä ihmisiä, mutta vielä Böllille on ihmisiä, jotka ovat paraikaa pahoja, mutteivät lopullisesti pahoja, ja nämä ihmiset ovat läheisiä ihmisiä, jotka ovat erehtyneet pahoiksi. Paha on toisaalla, toiseudessa. Ei tässä ole mitään pahaa, jos ihminen näin kokee.

Olin vaikeuksissa Böllin teoksen kanssa. Teos on ajankohtainen, kun tässä saa varoa mitä sanoo, ettei natsiksi sanota, vaikka lopulta toki natsiksi päätyy. Minulla oli huono omatunto, kun en oikein välittänyt Christophista, enkä varsinkaan hänen äidistään. Jälkimmäinen saattaa johtua siitä, että olen lukenut aivan liikaa psykohistoriaa, ja äidinpojista olen kirjoittanut ennenkin.

Romaanin lapsellisuudet, "sanoma", vesittää muuten hienoa teosta, mutta voin kuvitella, että "sanoma" sopii oikein erinomaisesti 2010-luvun ihmiselle, jolle myöskin on selvää, kuka on paha ihminen ja kuka on hyvä ihminen. Käykää katsomassa "somessa", jos ette jo tiedä, siellä leimoja lyödään ja erilaisia mittakeppejä käytetään. Kuten Christoph Bachem, aikamme hyvä ihminen pitää ihmisiä idiootteina ja siitä se taas väylä aukeaa jollekin idioottiaatteelle. Risti vailla rakkautta on hyvin ajankohtainen teos, mutta luulenpa, että myös Heinrich Böll olisi järkyttynyt hyvän lukijan tavoin, jos olisi saanut lukea, että hänen kuvaamansa henkilöt ovat ainakin yhdelle ihmiselle tässä maailmassa vastenmielisiä. Oikeastaan voisi jo lähteä kävelemään kohti keskitysleiriä.

Näin viimeinkin Jussi Parviaisen elokuvan Yksinteoin 2. Se on vain vähän yli tunnin mittainen ja koostettu satojen tuntien aineistosta. Parviainen on sanonut, että kyseessä on eräänlainen traileri. Niinhän se on. Toivon, että Parviainen koostaa materiaalista mahdollisimman laajan elokuvan, vaikka tuhattuntisen. Saa olla pidempikin. Minä sen katsoisin. Nyt aika meni nopeasti ja tuota visuaalista taideteosta olisi voinut katsoa vaikka kymmenen tuntia kerralla. Ehkä pidempään. Välillä pitää nukkua vai voiko nukkua tuollaisen taideteoksen kokemisen keskellä, sitä minä en tiedä, ehkä joskus vielä tiedän.

torstai 2. elokuuta 2018

Oikeastaan Matti Tiisalan kahdesta romaanista, Nimeämätön (2005) ja Niityt höyryävät kuin joki, pitäisi tehdä kommentoitu editio, koko ajan löytyy ristiviittauksia, kaikkea ns. tulee mieleen ja muutenkin olo on tasaisesti ei-kirjallisuustieteellinen. Voisiko niin todella tehdä? Semmoisia hajallisia huomioita alaviitteiksi? Myönnän olevani lopullisesti vaikeuksissa kyseisten kirjojen kanssa, joita tekijä itsepintaisesti kutsuu romaaneiksi ja romaaneja ne toki ovat jos ajatellaan että romaani voi olla ihan mitä tahansa.

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Tästä tuli nopeasti kaksisuuntaista häiriötä:


Täytyy varmaan ottaa astmapiiput mukaan kun menen lukemaan kirjaa opiskelijakirjaston kellariin. On siellä semmoinen leijunta meneillään. Tai kai minä saisin kirjan lainattuakin, mutta olisi vaivalloista ja noloa (jos epäonnistuu), joten ehkä luen vain kellarissa tai siis maan alla taju kankaalla kirjaa. Joillakinhan on hymy herkässä. Raitiovaunussa tänään seisoskellessani tuli kaikkea mieleen.
Eilen illalla, kun oltiin taas katsottu The Wire läpi, selailin Matti Tiisalan romaaneita Nimeämätön (2005) ja Niityt höyryävät kuin joki ja ihmettelin miten ne ns. imaisevat mukaansa. Luullakseni tämä ei ole yleinen tunne kun tuollaisesta kirjallisuudesta puhutaan. En minä tiedä.