kieli on ainoa vapaus mikä meillä on jäljellä

Katselin olympiakisoja. Siis televisiosta. Asiantuntija Lehtimäki vihjaisi dopingiin, korosti vain vihjaavansa. Se on ennätys näissä olympialaisissa, yleensä kukaan ei sano mitään. Ainakaan Suomessa, tässä postpolitiikan luvatussa maassa. Kukaan ei sano mitään.

Elämme mielenkiintoista aikaa, kun aikamme merkittävin yhteiskunnallinen ajattelija on runoilija (ja pari entistä runoilijaa, tarkoitan siis Hännikäistä ja Melenderiä, josta onkin ollut blogini ilahduttavan vilkkaassa kommenttilootassa puhe):

kieli on ainoa vapaus mikä meillä on jäljellä… brodsky kirjotti jossain joskus että talous, politiikka jne. ovat tuhonneet kielet… eihän sitä vitun pöpötystä ja fraasimössöä kukaan jaksa kuunnella ja lukea… ne puhuu, mutta ne ei sano mitään… ne kirjottaa, mutta se ei tarkota eikä merkitse mitään…

Näin kirjoitti Hannu Helin 5.8.2012. Tuossa on tiivistettynä aikakautemme sairaus, se, että ei ole mitään, ei ole ominaisuuksia, ei tunnusteta väriä, aatetta, ei mitään.

Urheilu nyt on aivan merkityksetöntä, mutta indikaattorina se on yksi merkityksellisimmistä, esim. kun selostamossa puhutaan "rakettitieteestä" niin voi olla varma että termi on Suomi-neidon iholla yleisessä käytössä. Helinin runoissa muuten puhutaan "grabi-seiskoista" tai siihen suuntaan, eli runo lähtee siitä kuuluisasta arkipäivästä. Yleensähän runo ei lähde mistään ja silloin puhutaan runoudesta ja poetiikasta.