Näin tein. Jokainen rivi, sivu ja aukeama on suunniteltu toimimaan yksin, yhdessä ja kokonaisuudessa. Anagrammeja on satoja, kuten myös palindromeja, joista pisin on noin 1900 sanan pituinen. Minä en todellakaan muista, mitä kaikkea siinä on. Eräs juttu, mitä tahdon korostaa, ovat ns. lipogrammikäännökset, eli runossa on huomioitu vain rivit/ säkeet, joissa ei ole a-kirjainta eikä runon käyttämän kielen yleisintä kirjainta. Ezra Poundin Cantosista tuli näin tehden kymmensivuinen ja Kenneth Goldsmithin Capitalista noin 30-sivuinen (vähintään kaksisanaiset lauseet).

Luin Goldsmithin yli 800-sivuisen sitaateista koostuvan kirjan 4–5 kertaa, mutta veikkaan, että käännöksessäni on yhä virheitä. Lähetin käännöksen Goldsmithille ja kai hän oli vähän ihmeissään. Hän viittasi Christian Bökiin, että hän ei tiedä meidän lisäksemme muita, jotka käsin olisivat menneet läpi lähdetekstiä ilman mitään tietoteknisiä työkaluja.

Varovasti arvioiden yhteen sivuun teoksessani on mennyt työaikaa kymmenen tuntia. En minä voi verrata teostani Suomessa ja suomessa mihinkään muuhun kuin Timo Salon koko ajan tekeytyvään anagrammieepokseen.

Tahdon teokselleni näkyvyyttä, sen ei pidä jäädä piiloon Amokin tavoin, vaan ihmisten pitää tietää siitä. Siksi esim. Käsite-Kirjat ei tule teostani julkaisemaan.

Tunnin päästä olisi FROMin uusin jakso katsottavissa.

Tiedän, mitä tunnin päästä teen.

Näin kuluu viikon ensimmäinen päivä.

Tikka (käpytikka) lensi ikkunaan. Kaveri kykeni siitä pihlajaan toipumaan, muutaman minuutin päästä lensi koivuun, siellä meni taas hetki, kunnes jatkoi seuraavaan koivuun. Luulisi tikalla niskan olevan lujaa tekoa (tosin Huovisen novellissa tikalla oli migreeni), joten lentovälineiden kunto huolestutti eniten. Hirveä tilanne.

Tuossa tien toisella puolella asuu palokärki ja varhemmin keväällä täällä äänteli harmaa(pää)tikka. Ylipäänsä täällä on lintuja paljon, muttei yhtään ylimääräistä. Täytyy kehitellä noiden ikkunoiden kanssa jotain, ei ollut nimittäin eka kerta, kun lentoeläin rymäytti päin lasia.

Ostin kirjan. Kassalle mennessä mietin, että kysytäänkö, pannaanko lahjakassiin. Kysyttiin. MELKEIN aloin luennoida kassahenkilölle erilaisista oletuksista ja niiden typeryydestä, mutta olin hiljaa, koska ei kukaan oleta, että keski-ikäistä länsimaalaista miestä kukaan kuuntelisi. Liikkeestä poistuttuani mietin, että ai niin, äitienpäivä tulossa, siksi se kysyi. Mennään sillä oletuksella, niin maailmankuvat eivät järky.

Elämäkerran kohde on siitä jännä poikkeus vanhojen naiskirjailijoiden klaanista, että häntä oikeastaan pitää pilkata. Ei mitään tasa-arvoisuutta ole olemassakaan.

#helvihämäläinen #minnamaijala

Tässä on käsikirjoitusta Amokista. Mitähän tuolle marginaaliin kirjoitetulle kävi? Siis jo neljä vuotta sitten olen vaihtanut välimerkit "kirjoitettuun muotoon". Tutkisipa joku tätä kirjaa, mitä kaikkea sieltä löytyy, saa minultakin kysellä.

Ehkä tuo marginaaliteksti päätyi "Amok-runoihin", joka on tyhjiössä nro 14 (vai oliko 13). En ole varma. Asian voisi tarkistaa. Olen kirjoittanut viimeisen 15 vuoden aikana niin paljon, etten enää muista missä mikäkin on. Tai pariin viime vuoteen en ole enää kirjoittanut, mutta vuodet 2011–2023/2024 olivat hurjan kirjoittamisen aikaa.

Enää en juuri kykene kirjoittamaan, etenkään, kun vastaanotto on ollut olematonta tai parhaimmillaankin nuivaa. Poikkeuksena toki se ainoa kritiikki Amokista. Siitä voisi löytää niin paljon, Amokista, koko tuotannostani. En millään viitsisi odotella postuumia aikaa ja "löytämistä", mutta ilmeisesti se on ainoa vaihtoehto. Katsoin huvikseni myös lipogrammiromaania/ -runoelmaa/ -eeposta, se päättyy sivulle 704. Tahtoisin, että sitä olisi vähän enemmän, yli 800 sivua, mutta tuonne saakka ylsin. Kuitenkin yli puolet lipogrammiaineistosta on sijoitettu kirjeromaaniin, jossa sanoja on melko tarkkaan puoli miljoonaa. Ehkä nämä teokset ja muutama muu tulevat vielä joskus julki, ehkä eivät.

Viime päivät ovat olleet aivan liikaa, mutta näin on ollut ennenkin. En edes ymmärrä, miksi yhä viitsin olla, kun olen jonkinlainen mittari kamaluudelle. Istun kotona ja yritän kestää, kun lenkillekään ei näiden keuhkojen kanssa enää ilmeisesti koskaan pääse. Onneksi viime kesänä sain juostua tekokulmillani, muistelen sitä aikaa lämmöllä. Tätä ei pitäisi julkaista, vaan siirtää taas johonkin päiväkirjatiedostoon, mutta menköön. En minä olisi halunnut tällaista, mutta tätä tämä elämä on ollut.

(4.5.2026)

Totuus on, että hätäpuhelua on muutettu, käpälöity, manipuloitu. Onhan se vähän ikävä totuus, mutta ei voi mitään.

#ulvilansurma #ulvilanmurha

On hyvä asua takamaaseudulla, sivutien äärellä kohdassa, jonka ohi ajaa helposti ja navigaattorikin ilmoittaa väärän paikan.

TIEDOTE – VAPAA JULKAISTAVAKSI HETI

En ole siirtymässä esseistiikkaan.

"Onko kukaan pyytänyt anteeksi Anneli Auerilta?" – Helinä Häkkänen, Suomalaisen henkirikoksen anatomia.

Niin.

#anneliauer #satakunnanpoliisi #porinpoliisi #porinpoliisilaitos #tapiosantaoja ja moni muu

Kielen muutos, osa ei-jaksa-enää.

Kahdesti on nyt tullut suomennoksessa vastaan KREMLIN. Tää alkaa olla liikaa.

Tein, kuten tavallista, kirjastoapurahahakemuksen. Sen tekeminen oli jo hyvin hankalaa. Olisi pitänyt olla vähintään approbatur hallintotieteistä, jotta olisin, kuten epäilen, selviytynyt hakemuksen teosta kunnialla. Hyvin. Nyt melko varmasti sähläsin jossain ja hakemus on puutteellinen tai väärin täytetty. Voin kuvitella, että hakeminen on mahdotonta niille, jotka eivät ole ns. digiajan ihmisiä. Onko tämä kaikki todellakin tarpeen? Minusta tämä on kohtuutonta.

Siitä on yli vuosikymmen, kun seurasin turkulaisessa terveyskeskuksessa hämmentyneitä ja eksyneitä vanhuksia. He yrittivät saada pleksin takana olevan sairaanhoitajan huomion, mutta ei se tainnut onnistua ja he menivät kuolemaan jonnekin.

Ongelman ydin on siinä, että kyseessä ei välttämättä ollut "terveyskeskus" vaan "terveysasema", ellei sitten jokin minulle aivan tuntemattoman niminen paikka, ja näin moitteeni jää käsittelemättä, koska käytin väärää termiä. Ei voi mitään.

Maaruska, maatuska

Työaika, yötaika

Tämä olisi joskus pitänyt toteuttaa.

"Huomaatko, mua ei oikeastaan oo edes olemassa. Enkä tahtoisi sanoa, mutta olen ainoa lukion käynyt joukossa, eikä korkeakouluopintojakaan muilla ole."

Eilen juoksin myöhään illalla sen painajaismaisen koulunpihankin ohi ja koulun ikkunoista läikähteli valo. Siellä kuulemma asuu nykyään normaaleja ihmisiä, eikä opettajia. Sitten olinkin jo sen saatanan Viitasen kohdalla, joka oli pääasiassa syypää koulunpihakokemuksiin, vaikka on sanottava, että joku olisi voinut pistää niille stopin, esim. opettajat. Tai joku luokkakavereista, kun niissä oli sellainen tosi älyttömän persoonallinenkin, taiteilijasielu, joka olisi voinut vähän kertoa, ettei tämä oikein sovi. Ei kertonut. Vissiin se AMK-taide vei koko ajan. Ei, minä en ole ystävänne, mulla on vähän korkeammat standardit, ette tule milloinkaan kylään.

Tällaisia tuli lenkillä mieleen, sitten tuli mieleen aivan muunlaisia, tuli mieleen todella hyviä fiiliksiä, kun juoksin pimentyvässä kesäillassa peltojen halki, kun kurjet huusivat, peurat katselivat ja muutenkin elämä tuntui hyvältä. Vähän ihmetytti, että kai joskus jonkinlainen kohtaaminen tulee, konfrontaatio, mutta olen valmistautunut sanomaan, etten tahdo olla tässä tilanteessa, keskustella kanssasi, meidän on mentävä tahoillemme. Hyvästi.

Nämähän eivät osaa käyttää edes internetiä, mikä on hämmästyttävä totuus.

Tämä on hyvin tehty kirja-arvio. Kirjoittajalla on oma näkemys, jonka hän perustelee, ja hän näyttää myös yleisen kulman aiheeseen (kyllä, miten tylsä aihe homous jo on, eikö mitään muuta tullut mieleen). Se, että kirjailija hermostuu, masentuu jne., on sitten toinen asia. Ehkei hän ole kovin usein saanut kielteistä kritiikkiä? Ehkä hän on päässyt helpolla? En nyt esitä enempiä kysymyksiä, koska ne antaisivat vielä ilmeisempiä vastauksia (vrt. seuraavan kappaleen loppu).

Sen kuitenkin sanon, että minun kohdallani on kritiikeissä menty reippaasti henkilöön, mutta olenkin keski-ikäinen heteromies, jolle voi sanoa mitä tahansa ja kiljua päälle patriarkaattia, sovinismia, kolonialismia jne. Tosin kirjojani HS ei arvostele, ei kun kymmenen vuotta sitten oli yksi arvostelu kahdesta kirjasta. EI JUMALAUTA EN JAKSA NÄIDEN HYVÄOSAISTEN PASKAPÄIDEN VALITUKSIA. No, sanoinpa sittenkin.

PS: olen kriitikon lapsen kummi, joten ei mielipidettäni lasketa, mutta kerroinpa kuitenkin. Kalle Lampelan kohdalla kriitikko oli aivan väärässä, kerron tämänkin.

Pinja Perholehto meni sitten sanomaan totuuden ja tekemään poliittisen itsarin (!):

"Perholehdon mielestä pitäisi myös puhua nykyistä enemmän miesten mielenterveydestä. Miehet ovat yliedustettuina itsemurhatilastoissa, mutta heillä diagnosoidaan vähemmän esimerkiksi masennusta, hän kertoo.

Ainakin yksi selitys on hänen mukaansa se, että miesten oireilu voi olla erilaista, esimerkiksi päihteiden tai aggressiivisuuden kautta. Sitä ei tunnisteta yhtä helposti, tai päihteiden käyttö voi evätä avun mielenterveysongelmiin.

'Sama näkyy syömishäiriötilastoissa. Diagnostiset kriteerit on tehty naisille ja tytöille: esimerkiksi laihuushäiriöstä poistettiin vasta vuonna 2013 kriteerinä kuukautisten poisjäänti.'”

Ei näin pidä sanoa. Muistan miten minua osastolla uhkailtiin poliisilla, kun olin ollut aggressiivinen. Tosin ihan yksinään, mutta sehän riitti. Siinä oli kuulkaas monta tätiä ympärillä kertomassa, miten olin ollut ihan kamala, kun en ihan hiljaa nurkassa itkenyt ja, mikä olisi ollut parasta, jotenkin siististi ja muita traumatisoimatta tappanut itseäni. Eksäkin akkojen puheista jo vähän hermostui, mikä oli saavutus. Ei jumalauta en tule milloinkaan unohtamaan niitä hetkiä. Ai niin, tämä on se väärä lähestymistapa, aggressiivinen ja uhkaava, eikä ryhmädynamiikan kannalta paras, että yksilö on hiljaa eikä häiritse ryhmän elämää.

En edes ymmärrä miksi tätä kirjoitan, olen niin kyllästynyt sanoihin.

Semmosta että, kun tulee seuraamispyyntöjä niin vahingossa alan seurata pyytäjää, mutten toimi pyynnön suhteen mitenkään. Se on siis vahinko, etten hyväksy pyyntöä, paitsi ehkä joskus myöhemmin kun älyän. Kerrankin toimin vahingossa kusipäisesti enkä tarkoituksella, kuten yleensä. Tahdon tätä korostaa.

Toisaalta kirjallisella alalla tuollainenkin kusipäisyys on tyypillistä. Nythän ne taas itkevät leikkauksia, vaikka hullu täytyy olla, jos tällaiselle ilkeälle ja tyhmälle porukalle tahtoo rahaa antaa senttiäkään. Se Nylenhän toki kirjoitti asiasta jo pamfletinkin, elämmehän huomiotaloudessa ja jengi tahtoo siitä pyhimyksen. Tosin siinä on vähimmäisvaatimuksena kuoleminen, mutta ei kai sekään niin tarkkaa nykyään ole. Hyvä tavaton, miten pitkään tätäkin pelleilyä tarvitsee vielä katsoa. Moottoripyörä ajoi ohi ja peippo hiljeni, sen etunimi on Jevgeni.

Kirjoitin tästä jo muutamaan juoksuryhmään ja kerron nyt yleisestikin, koska asia on vakava.

Äsken vaimoni viesti autosta, että hän lähtee nyt kokouksesta kotiin. Vastasin, että sepä mukavaa. Hän kommentoi viestiäni sydämellä. Sitten kerroin, miten pitkän matkan olin tänään juossut, miten lenkki kulki ja mainitsin myös keskisykkeen, kadenssin, keskivauhdin, nousumetrit ja muun datan. Tähän viestiini tuli ilmoitus "toimitettu" eli vastaanottaja ei ollut nähnyt viestiäni.

Meidät on kuitenkin oikein kirkossa vihitty, joten luulisi toisen osapuolen olevan kiinnostunut toisen eli minun juoksulenkistä. Näin ei kuitenkaan ole. Mitä tehdä? Kokouskin oli jokin peruskokous, niitähän on käytännössä päivittäin, joten ihmetellä täytyy, ettei päivän juoksulenkkini kiinnosta.

No, eipä tullut valtion taiteilija-apurahaa tälläkään kertaa. Olen saanut henkilökohtaisen apurahan viimeksi YLI KOLME VUOTTA SITTEN. Selo-projektia varten sain tonnin (!). Olin menossa nukkumaan, kun olin tässä tehnyt ilmaistyötä tunnin tai pari, ja huomasin, että jaahah, päätös on tullut. Kiva. Katsoin lautakunnan tms. kokoonpanon keväällä ja siellähän on enintään kakkosluokan kykyjä "päättämässä", niitä, joilla ei oikein oma tuotanto kasva, joten kyllähän tämän ymmärtää.

Mutta ei tämäkään maailmaani kaada, enpähän vain tee niitä töitä, joihin rahoitusta hain. Teen tätä ilmaistyötä, lipogrammiteosta, jos sitäkään. Noin niin kuin yleisesti: haistakaa vittu. PS: toivon, ettei tähän kommentoida, mutta eiköhän tuohon joku tollo tule avautumaan, tulee muutama nimi mieleen. Ei niille voi mitään.

Lipogrammiteos se on, ei -romaani, ehkä se on lipogrammirunoelma. Korona-aikaan tälle sain rahoitusta, koska koronatuet koskivat minuakin vaikkei siinä ollut mitään tolkkua, ja sain kirjastorahankin ja vielä jonkun. Huh-huh! Yli kymppitonni! Mitään pidempiaikaista ei tietenkään, muutenhan se voisi luulla, että sitä arvostetaan. No, tämä ei-arvostavuus on kuulkaas ihan molemminpuolista. Kirjallisella alalla en hieman liioitellen pidä kenestäkään, mutta liioittelin vain hieman.

Toisaalta on mielenkiintoista, että suositusteni perusteella tai niistä huolimatta ihmiset ovat saaneet rahaa. Kun työvoimaviranomainen soittaa torstaina puolilta päivin, sanon, että olen työllistänyt toisia, jonka hän tulkitsee niin, että olen työssä johtavassa asemassa eväten minulta työttömyyyskorvauksen ja perii jo annetut eurot takaisin. En edes ihmettelisi, jos näin kävisi. Aion sanoa tästä asiasta. Toinen jos: jos elämäni olisi apurahoista kiinni, olisin hirvittävissä ongelmissa. Nyt olen vain perheemme riippakivenä ja kirjailijana, jota ei arvosteta lainkaan.

Soisin, että rahvas ei lukisi. Tai no, eiväthän ne lue oikeaa kirjallisuutta, mutta sanovat lukevansa, kun lukevat "dekkareita". Se on kamalaa. Sitten ovat "äänikirjat", voi laupias taivas. Baudelaire voivotteli, kun täytyy elää 1800-luvulla, nauran katkerasti kun luen tämän kohdan Baudelairelta, jonka aikamme toki on jo raiskannut. Useampaan kertaan. Se eräskin. Alan vähitellen lämmitä kuolemantuomiolle.