sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Muutamia totuuksia

Luen Matti Tiisalaa eivätkä myydyt ja myymättömät käännösoikeudet merkitse minulle mitään.

On käännöksiä, kirjamessuja ynnä muuta sontaa, mutta kirjallisuus on muualla, se on näissä tiisaloissa ja muissa tyypeissä, jotka tekevät eivätkä esiinny ja kiertueile. Kirjallisia huoria on jo aivan liikaa, ja eikö paritus ole laitonta, milloin näiden kirjallisten bordellien kamalaan toimintaan puututaan. Ehkä on hyvä, että huorille ja heidän asiakkailleen on paikkansa, ovat sitten siellä eivätkä tekijöiden tiellä.

Kirja on aina vähän epäonnistunut, jos sitä edes voidaan harkita käännettäväksi.

Otin tänään kellarissa valokuvan Matti Tiisalan tuhatsivuisesta kirjasta. Jos tekee, on vaikea kirjoittaa liikaa tai liian vähän. Vuorokauden ensimmäinen säe oli siinä.

Ha, kusi ei tuottanut tuloksia.
(vanhaisännän harmi)

Neni aitas satiainen.
(piian harmi)

Puhuttiin ja siinä oli yksi kirjailija joka sanoi, että kun häneltä kysytään miten pitkään kirjan tekemisessä meni, hän kolminkertaistaa todellisuuden. En kyllä muista kertaistusten määrää, mutta joka tapauksessa jäi mieleen, ettei kirjailija sanonut sitä, mitä tapahtui todella. Tässä saattaa olla syy, miksei laajemmin kerrota, että kirjoitinpa romaanin viikossa. On minuakin moitittu "keskeneräisten" kirjojen julkisaattamisesta, mutta se nyt oli löysää puhetta ja tuskin perustui lukemiseen vaan muihin asioihin.
Ensimmäinen tusinaromaani on kirjoitettu kymmenessä vuorokaudessa, mutta on sitä vähän viilailtu sitten, kuitenkin sen olisi voinut julkaista sinällään. Toisen tusinaromaanin kirjoitin kahdessa viikossa tai vähän yli, se meni melkein siinä asussa painoon sitten, mutta lisäilin vähän sulkuja ja viitteitä. Ja otin pois lukujen nimet.
Ongelma on siinä, että keskität pariin viikkoon sen voiman, jonka olisit voinut keskittää vuoteen tai kahteen, vaikkei se menekään ihan yksi yhteen niin kuitenkin. Kirjoitin 32:ssa päivässä kaksi romaania eikä siitä toivu milloinkaan, eikä toipuminen ole edes oleellista. Sitten kirjoitin 108:ssa päivässä vielä neljä romaania ja lopetin.

Vastaus erääseen kommenttiin: Mullakin oli tota iisakinkirkkomenoa. No, ei oo enää, olen siirtynyt tommoseen kaupunkirakentamiseen, joka tulee jäämään kesken mikä kuuluu asiaan. Kukin tekee tyylillään, annetaan kaikkien kukkien kukkia. Minusta on niin ironista, että Anhavan ihailemat japanilaiset kirjottivat parikymmentätuhatta haikua, mutta Anhavan poetiikassa kirjoitetaan sata haikua. Äsken tiirailin Matti Tiisalaa kansalliskirjaston luettelossa, ja siltä löytyi tuhatsivuinen runokirja. Sitten semmosta 300-400-sivuista romaania näyttäis olevan, useita runokirjoja plus jotain levykkeitä. Eli tämmöstä on olemassa tälläkin niemekkeellä (kirjotin ensin "nimekkeellä") mutta heitä ihan julkisesti sanotaan hulluiksi, vaikka he ovat niitä, jotka todella yrittävät. L. Onerva kirjoitti sodan jälkeen yli satatuhatta runoa. Ja katsokaa nyt hyvät ihmiset Sven Laakson valtavaa blogia tai Janne Kortteisen valtavaa blogia (en tiedä onko sitä nyt netissä). Nämä asiat ja ihmiset ilahduttavat minua suuresti. Karri Kokon blogihurjastelu. Se miten Hannu Helin kirjoitti vain enemmän ja enemmän. Pellinen.

Tai se opi, Poesiat.
(vanha)
Ah, navalla vanha. - Playboy Mansionin sanontoja.

Yritin koota aforismiteosta. En osannut. Jäi kiireetön iltapäivä.

Ihailen tuota kissaa. Se ei hätkähdä. Hätkähtää on hauska sana.

Tarkovski sai sydänkohtauksen 46-vuotiaana ja hänen mukaansa niin pitikin käydä.

itseivaviesti

Lokit lentää ammattiliittojen yllä. Tori on pesty. ‪#‎Hagis
  

2 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Minua on usein hävettänyt, että olen niin nopea, teen sitten mitä tahansa.
Syvään iskostettu on ajatus "hiljaa hyvää tulee".
Ehkä, jos joskus kokeilisi.
Vaan en. Nopeus on valttia.

Anonyymi kirjoitti...

Varsinainen kirjoittaminen kestää tietyn ajan, jonkun viikon.

Kirjoittamiseen kuuluu kaikki se mitä tekijä on tehnyt aiemmin:, lukenut oppinut opiskellut elänyt kokenut.

Joku, kukahan se oli, emmä muista, mutta kirjailija kumminkin, sanoi ettei romaania voi kirjoittaa alle nelikymppinen. Vaan onhan niitä. Alle nelikymppisiä, jotka ryhtyvät romaanin tekoon. Mutta ne ovat lukeneet yleensä jo siihen mennessä enemmän kuin niiden lukijat koko elämänsä aikana.

Työhulluus on oma hulluuden lajinsa. Risto Ahti sanoo runousopissaan, että pitää kirjoittaa joka päivä. Kun on saanut tehtyä tuhat runoa, niin niistä kymmenen on todella hyviä. Lopuilla voi sitten tehdä mitä huvittaa.

Aina ollaan keskeneräisiä, jokainen on. Toisilla kunnianhimo on todella vaativa ja piiskaa ylittämään itsensä, toisilla taas ei.

Hyvää jatkoa!
t. ano nyy mi