Sivu 17 blogiromaanistani Tahtoisin maalle muutamankin maahammemuuttajan:

Näin se raivo talttuu kun miettii maailman kauneimpia asioita, taideteoksia. Tosin ei raivon tarvitse aina talttua. Ikävien ihmisten on syytä pitää mielessä, että mitään ei ole unohdettu, kaikki tulee vielä valoon. Toiminnallaan he ovat aiheuttaneet sen miellyttävän tilanteen, että heitä voi käyttää hyväksi, heistä voi muovailla, esim. taltalla, vaikka minkälaisia veistoksia, moukariakin käytetään. Jätetään hyvät ihmiset rauhaan, heidät vain kehutaan.

Kategoria: Nyt 3 kommenttia Kommentoi

24.07.2010 - 21:29

Aloinkin lukea Clarice Lispectorin romaania Lähellä villiä sydäntä, olen noin sivulla 132, yli puolenvälin, siis. Omat kirjoitustouhut jämähtivät taas torstaina, mutta keksin eilen muutamia kieroja juttuja, joten luotan maanantaihin. Tämä Lispectorin kirja on aivan upea. Harvoin niin nauttii ja osansa on tietystä suomentajalla Tarja Härkösellä. Vaikuttaisi siltä että viime vuosisadalla, joka onneksi jo päättyi, muutaman naiset kirjoittivat kuin mitkäkin. Lispectoria on luonnehdittu siihen tyyliin että näytti Marlene Dietrichilta ja kirjoitti kuin Virginia Woolf. Onneksei toisinpäin. Tosin en tiedä Dietrichin kirjoittamisista.

Lispector oli diplomaatin rouvana, josta tulee helposti mieleen toinen diplomaatin rouva Aino Kallas. Taitavat olla persoonina vähän erilaisia. Aino Kallas supisi päivällispöydässä toiselle daamille että on toi Joyce sairas. Tuommoisia kallaksia nyt on viisitoista tusinassa.

Näin tässä yksi yö unta suomalaisesta kirjailijasta. Huolestutti. Oltiin maatilalla, jossa ei ollut lainkaan maata eikä tilaa ja suomalaisen kirjailijan sylissä rääkyi kammottava lapsi. Hän kertoi että hänellä on kaksi lasta, toinen oli mennyt vähän hutia mutta ensimmäisellä on aivot. Muistaakseni en vastannut mitään, kuten tavallista, minulla ei ollut puheoikeutta.

Kategoria: Nyt 4 kommenttia Kommentoi

21.07.2010 - 17:53

Luin Tanizakin Avaimen, Varjojen raportti on yhä kesken. Taidan seuraavaksi lukea en tiedä mitä. Olen kirjoittanut niin paljon viime aikoina, täydellä hulluudella, että iltaisin on hauska rentoutua hyvän kirjallisuuden parissa. Tosin teen niin aina mutta tiukassa kirjoitusvaiheessa se on erityisen mukavaa. Viime viikolla pääsin torstaina liuskalle kaksikymmentä ja sitten oli levättävä. Maanantaina jatkoin ja olen lähellä liuskaa neljäkymmentä. Siihen kuuluu vanha noin viisiliuskainen kirjoitelmani, joten ehkä huomenna päädyn noin liuskalle neljäkymmentäkaksi vähennettynä noin viisi liuskaa. Epäilen, että perjantaina olen taas aivan sairaalakunnossa. Kirjoitan täysillä, en mieti, annan mennä. Oikeastaan Raymond Carver opetti näin, mutta minä kikkailen, se on erona. Lainasin Simonin Historian, en ole ennen lukenut Simonia. Enkä Simenonia, paitsi vähän. Tämä Simon näyttää kirjoittavan niin ettei sitä suomalainen voi hyväksyä, hän ei kirjoita selkeästi, ettei vain olisi epäjohdonmukainenkin. Tiettävästi Simon oli Hans Selolle tärkeä ja koska pidän Selon kahdesta kirjasta niin siitähän voisi vetää sen johtopäätöksen että tulen pitämään Simonista. Toisinaan teen verkkohaun "hans selo" mutta se on ihan hullua, kaveriin ollaan aivan raivona, hän on uhka, häntä sanotaan muun muassa "maailman huonoimman kirjan" kirjoittajaksi. Se on aika paljon. Mikä siinä Selossa niin kamalaa on? Hänellä sentään on oma tyyli. Minua ahdistaa tuommoinen ahdistuneisuus enkä enää tee verkkohakua "hans selo". Paljon muutakaan ei pidä tehdä, olla vain. Seitsemän tunnin välein Suomessa ihminen tappaa itsensä. Yllättävän pitkä väli.