Apologia &c.

Olin niin väsymyksen-jälkeisessä tilassa, kun kirjoitin Suomentajan päiväkirjoista, etten mene takuuseen kirjoitinko jo aivan mielisairaasti. Tosin kirjoitan jo aivan mielisairaasti muutenkin. Niin sanotaan, kohteliaammat puhuvat "tajunnanvirrasta".

Saarikoskella oli se kuulu huono itsetunto ja sitä kompensoi. Hän kertoo tämän. Kun joku kertoo omasta itsestään jotakin, sitä sitten pidetään totena, eri toten jos tämä kertoma on negatiivista ("kuka sitä ihteä moittis?"). Jos esim. kerrot olleesi ihan vitun kännissä yleisellä paikalla niin sen uskovat noin kaikki, etenkin "median edustajat". Saarikoski sai hyvää apua sano-masokismiinsa typeryksiltä.

Miten jumalattoman ja jumalallisen kauniisti Saarikoski kirjoittaa. Hänen tekstinsä vyöryy, ei sitä voi jättää kesken ja kun päätyy väliaikaiseen loppuun, alkaa odottaa lisää. Saarikoski kronikoi, kirjaa elämää ja maailmaa. Hannu Waarala siitä sanoo:

"Saarikosken päiväkirjoista on muodostunut kokonaisuudessaan ainutlaatuinen runoilijan muotokuva, elämän ja kirjoittamisen poikkeuksellinen lähiluku.

Päiväkirjojen tunnustuksellisuus on kuin rousseaulaista draamaa, jatkuvaa yksityisten ja yleisten asioiden välistä kamppailua, usein myös luonteeltaan ideologista kiistakirjoitusta. Lähde."

Elämä ja maailma on siis "liikkeessä". Koko ajan sattuu ja tapahtuu. Ihmisiä tulee tarkkailun alle, häipyy tarkkailun alta, on koko ajan tarkkailussa eikä ole lainkaan tarkkailussa. Seuraavassa osassa Saarikosken magnum opusta taitaa Matti Klinge, toinen grafomaani, taas tulla valokeilaan.

Aikaisemmassa blogissani joku kommentoija huomautti siitä, keitä Seppo Heikinheimo ei mainitse muistelmissaan. Huomautus oli tärkeä. Ketkä jäävät Saarikoskelta maininnatta, etenkin sellaiset, jotka kuitenkin pyörivät Saarikoskea lähellä? Entiset vaimot ja yleensä lasten äidit mainitaan ja vieläpä varsin neutraalisti, kiltisti. Muutenkaan Saarikoski ei solvaile. Hän jököttää kuin patsas ja kirjaa, hän sanookin tahtovansa tehdä museon.

Saarikosken Suomentajan päiväkirjat ja edeltävät aikuisuuden päiväkirjat (siis nämä julkaistut kolme nidettä) ovat niin upeaa kirjallisuutta, etten löydä sanoja kuvaamaan ensinnäkään niiden upeutta ja toiseksi sitä vaikutusta, minkä ne minussa aiheuttavat. Upea olo. Että joku voikin kirjoittaa niin. Nyt ollaan vuodessa 1972 ja lähdettiin vuodesta 1966. Vuoteen 1983 on vielä matkaa. Onko edes vielä kolmannesta tekstistä saatu painoon?

Tuula II:n seikkailuja toki on hauska lukea. Miten miehet hänestä pitivät ravintolassa ja runoilija on sitten mustasukkainen. Tuula II olikin komea ja kaunis täysverinen tamma. En paremmin sano. Muutenkin Saarikosken naisvalinnat olivat tuolloin varsin tasokkaita, no, kaverilla oli mistä valita.

Muitakin yhä-vaikuttavia saapuu Saarikosken pöytään ja soittaa runoilijalle. Jyrki Pellinen. Hänestä Saarikoski olisi voinut saada runollistasoistansa seuraa. Pellisen grafomaanisuus on sukua Saarikosken menolle. Kirjoittaako Pellinen päiväkirjaa? Elitessä rustaa tekstiä? Jarkko Laine jo kuoli, mutta hänet mainitaan. Ai niin, onhan Salamakin yhä elossa kaikkien kirjakerholaisten kauhuksi.

Menen toipumaan. Huomenna, jos olen katsonut oikein, blogi saavuttaa yhden vuoden iän.