Confessions d'un cas d´école

Postilootassa oli kirjekuori Nihil Interitiltä ja kuoressa Tekstitaide-vuosikirja. Luin sitä jo aika pätkän ja pidin kovasti. Ihailen esim. Michauxia ja hänen aseemistä meininkiään! Ja Michaux taas tunsi Unica Zürnin, joka kirjoitti anagrammirunoja. A, vot!

Tilasin Adlibriksestä Zürnin proosateoksen englanninnoksen Dark Spring (Dunkler Frühling) ja kävin hakemassa sen postista. Samassa paketissa oli myös Dubravka Oraic Tolicin (ceen päillä pitäisi olla tämmöinen: ´) American Scream - Palindrome Apocalypse (siis englanninnos, mutta Palindrome Apocalypsen osalta käännös on vain selittävä tms., ei siis palindrominen). Pikaisesti silmäiltynä Palindrome Apocalypse muodostaa sellaista säe- eli rivipalindromia, pääasiassa. Ehkä kroaatiksi se on ihan tarpeeksi hankalaa. Suomeksi ei olisi.

Kolmas Adlibris-kirjani on Gertrude Steinin The Making of Americans. Se on ihan tarpeeksi hankalaa millä kielellä tahansa. Teemu Manninenko puhui joskus Nuoressa Voimassa jotenkin ihailevansa The Making of Americansia, muttei ollut lukenut sitä kokonaan? Ymmärrän tämän "pointin", mutta se asettaa minulle amerikanistisesti ilmaistuna "haasteen". Tuollainen ihailu on juuri sitä, mistä Proust puhuu.

On kieltämättä aika järkäle tämä The Making of Americans. 925 sivua. Upea on aloitus:

Once an angry man dragged his father along the ground through his own orchard. "Stop !" cried the groaning old man at last, "Stop ! I did not drag my father beyond this tree."

Tuumiskelin, että iltasella lukisin Dark Springiä, mutta ehkä luenkin The Making of Americansia. Eli katson televisiota. On tämä elämäni yhtä heiluntaa. On erilaisia frekvenssejä ihan sekunttiheilunnasta vuosikymmeniä kestävään. Nyt otan vähän rennommin, mutta ennen pitkää taas mennä revittelen! Hybris ja nemesis. Luonteestani on valitettu ihailtavallakin avoimuudella lapsuudestani saakka. Eikä tämäkään ollut moite. Ei normaaliin elämään tottunut voi ymmärtää tällaista hullua. Siksikin minulle on tärkeää, että on olemassa Prousteja, Dostojevskejä, Zürnejä ja muita käkikello-osaston kavereita, jotka tietyllä tavalla ovat henkisiä sukulaisiani, vaikka olenkin siinä suvussa se vähemmälle jäänyt veli,  huti, mutta silti. Siksi luen Palsan päiväkirjoja ja toljotan Palsan maalauksia. Siksi kirjoitin Palsasta pro gradu -tutkielman, enkä vaikkapa Reidar Särestöniemestä. En minä tunne mitään sukulaisuutta Särestöniemeen, presidentin kaveriin, sen sijaan rakastan Palsaa koska olen itserakas ihminen. Palsa on kaiken lisäksi paljon parempi maalari. Jyrki Siukonen minut opetti näkemään Palsan todella kauniit jänkämaalaukset. Ennen sitä olin minäkin vähän sillä kyrpäänhirttäytyjätasolla. Minuun sattuu se, että Suomen kehutuimmat kirjalliset aivot ovat kyrpäänhirttäytyjätasolla ja yleensä huonon huumorin. Minuun sattuu moni muukin typerä asia, eikä mennä siihen. Toivon, että minua kaikki rakastaisivat. Eikö se ole melko ilmeistä jos juttujani vähänkin lukee? Suorastaan puskee esiin rakkauden janoaminen, että joskus on siltä osin ollut hieman kuivakkaa. Kaipaan hyväksyntää. Ja kun en sitä saa niin raivostun aivan järkyttävän nolosti.