Näin 41:n vuoden iässä lienee syytä tunnustaa itselleni, että olen runoilijaluonne.
Voi vittu.
20 vuotta sitten tunnustin itselleni olevani onanisti ja luulin sen olevan pahinta, mitä voin itselleni tunnustaa.
En enää luule.
Nyt on edettävä niin, etten ala miettiä, mikä olisi pahinta, sillä pahin näyttää toteutuvan.
Voi vittu.
20 vuotta sitten tunnustin itselleni olevani onanisti ja luulin sen olevan pahinta, mitä voin itselleni tunnustaa.
En enää luule.
Nyt on edettävä niin, etten ala miettiä, mikä olisi pahinta, sillä pahin näyttää toteutuvan.
4 kommenttia:
Olisin painanut tykkää-nappia, mutta ei tässä ollutkaan semmoista.
Runoilijaluonne on hyvä: kaiken saa anteeksi.
Runoilija ja luonne ei, toisaalta, jotenkin sovi yhteen.
Taas tätä.
Olen hyvässä vauhdissa tunnustaa itselleni tähän asti hyvin kätkemäni sisäisen patriootin.
Miehillä on tuossa sisäisen patriootin tunnustamisessa sellainen versio, että alkaa katua ettei ole käynyt armeijaa. Siinä nyt mitään katumista ole. Monessa muussa on.
Ole varovainen!
Lähetä kommentti