Näin tein. Jokainen rivi, sivu ja aukeama on suunniteltu toimimaan yksin, yhdessä ja kokonaisuudessa. Anagrammeja on satoja, kuten myös palindromeja, joista pisin on noin 1900 sanan pituinen. Minä en todellakaan muista, mitä kaikkea siinä on. Eräs juttu, mitä tahdon korostaa, ovat ns. lipogrammikäännökset, eli runossa on huomioitu vain rivit/ säkeet, joissa ei ole a-kirjainta eikä runon käyttämän kielen yleisintä kirjainta. Ezra Poundin Cantosista tuli näin tehden kymmensivuinen ja Kenneth Goldsmithin Capitalista noin 30-sivuinen (vähintään kaksisanaiset lauseet).

Luin Goldsmithin yli 800-sivuisen sitaateista koostuvan kirjan 4–5 kertaa, mutta veikkaan, että käännöksessäni on yhä virheitä. Lähetin käännöksen Goldsmithille ja kai hän oli vähän ihmeissään. Hän viittasi Christian Bökiin, että hän ei tiedä meidän lisäksemme muita, jotka käsin olisivat menneet läpi lähdetekstiä ilman mitään tietoteknisiä työkaluja.

Varovasti arvioiden yhteen sivuun teoksessani on mennyt työaikaa kymmenen tuntia. En minä voi verrata teostani Suomessa ja suomessa mihinkään muuhun kuin Timo Salon koko ajan tekeytyvään anagrammieepokseen.

Tahdon teokselleni näkyvyyttä, sen ei pidä jäädä piiloon Amokin tavoin, vaan ihmisten pitää tietää siitä. Siksi esim. Käsite-Kirjat ei tule teostani julkaisemaan.

Tunnin päästä olisi FROMin uusin jakso katsottavissa.

Tiedän, mitä tunnin päästä teen.

Näin kuluu viikon ensimmäinen päivä.

Tikka (käpytikka) lensi ikkunaan. Kaveri kykeni siitä pihlajaan toipumaan, muutaman minuutin päästä lensi koivuun, siellä meni taas hetki, kunnes jatkoi seuraavaan koivuun. Luulisi tikalla niskan olevan lujaa tekoa (tosin Huovisen novellissa tikalla oli migreeni), joten lentovälineiden kunto huolestutti eniten. Hirveä tilanne.

Tuossa tien toisella puolella asuu palokärki ja varhemmin keväällä täällä äänteli harmaa(pää)tikka. Ylipäänsä täällä on lintuja paljon, muttei yhtään ylimääräistä. Täytyy kehitellä noiden ikkunoiden kanssa jotain, ei ollut nimittäin eka kerta, kun lentoeläin rymäytti päin lasia.

Ostin kirjan. Kassalle mennessä mietin, että kysytäänkö, pannaanko lahjakassiin. Kysyttiin. MELKEIN aloin luennoida kassahenkilölle erilaisista oletuksista ja niiden typeryydestä, mutta olin hiljaa, koska ei kukaan oleta, että keski-ikäistä länsimaalaista miestä kukaan kuuntelisi. Liikkeestä poistuttuani mietin, että ai niin, äitienpäivä tulossa, siksi se kysyi. Mennään sillä oletuksella, niin maailmankuvat eivät järky.

Elämäkerran kohde on siitä jännä poikkeus vanhojen naiskirjailijoiden klaanista, että häntä oikeastaan pitää pilkata. Ei mitään tasa-arvoisuutta ole olemassakaan.

#helvihämäläinen #minnamaijala

Tässä on käsikirjoitusta Amokista. Mitähän tuolle marginaaliin kirjoitetulle kävi? Siis jo neljä vuotta sitten olen vaihtanut välimerkit "kirjoitettuun muotoon". Tutkisipa joku tätä kirjaa, mitä kaikkea sieltä löytyy, saa minultakin kysellä.

Ehkä tuo marginaaliteksti päätyi "Amok-runoihin", joka on tyhjiössä nro 14 (vai oliko 13). En ole varma. Asian voisi tarkistaa. Olen kirjoittanut viimeisen 15 vuoden aikana niin paljon, etten enää muista missä mikäkin on. Tai pariin viime vuoteen en ole enää kirjoittanut, mutta vuodet 2011–2023/2024 olivat hurjan kirjoittamisen aikaa.

Enää en juuri kykene kirjoittamaan, etenkään, kun vastaanotto on ollut olematonta tai parhaimmillaankin nuivaa. Poikkeuksena toki se ainoa kritiikki Amokista. Siitä voisi löytää niin paljon, Amokista, koko tuotannostani. En millään viitsisi odotella postuumia aikaa ja "löytämistä", mutta ilmeisesti se on ainoa vaihtoehto. Katsoin huvikseni myös lipogrammiromaania/ -runoelmaa/ -eeposta, se päättyy sivulle 704. Tahtoisin, että sitä olisi vähän enemmän, yli 800 sivua, mutta tuonne saakka ylsin. Kuitenkin yli puolet lipogrammiaineistosta on sijoitettu kirjeromaaniin, jossa sanoja on melko tarkkaan puoli miljoonaa. Ehkä nämä teokset ja muutama muu tulevat vielä joskus julki, ehkä eivät.

Viime päivät ovat olleet aivan liikaa, mutta näin on ollut ennenkin. En edes ymmärrä, miksi yhä viitsin olla, kun olen jonkinlainen mittari kamaluudelle. Istun kotona ja yritän kestää, kun lenkillekään ei näiden keuhkojen kanssa enää ilmeisesti koskaan pääse. Onneksi viime kesänä sain juostua tekokulmillani, muistelen sitä aikaa lämmöllä. Tätä ei pitäisi julkaista, vaan siirtää taas johonkin päiväkirjatiedostoon, mutta menköön. En minä olisi halunnut tällaista, mutta tätä tämä elämä on ollut.

(4.5.2026)

Totuus on, että hätäpuhelua on muutettu, käpälöity, manipuloitu. Onhan se vähän ikävä totuus, mutta ei voi mitään.

#ulvilansurma #ulvilanmurha

On hyvä asua takamaaseudulla, sivutien äärellä kohdassa, jonka ohi ajaa helposti ja navigaattorikin ilmoittaa väärän paikan.

TIEDOTE – VAPAA JULKAISTAVAKSI HETI

En ole siirtymässä esseistiikkaan.

"Onko kukaan pyytänyt anteeksi Anneli Auerilta?" – Helinä Häkkänen, Suomalaisen henkirikoksen anatomia.

Niin.

#anneliauer #satakunnanpoliisi #porinpoliisi #porinpoliisilaitos #tapiosantaoja ja moni muu

Kielen muutos, osa ei-jaksa-enää.

Kahdesti on nyt tullut suomennoksessa vastaan KREMLIN. Tää alkaa olla liikaa.

Tein, kuten tavallista, kirjastoapurahahakemuksen. Sen tekeminen oli jo hyvin hankalaa. Olisi pitänyt olla vähintään approbatur hallintotieteistä, jotta olisin, kuten epäilen, selviytynyt hakemuksen teosta kunnialla. Hyvin. Nyt melko varmasti sähläsin jossain ja hakemus on puutteellinen tai väärin täytetty. Voin kuvitella, että hakeminen on mahdotonta niille, jotka eivät ole ns. digiajan ihmisiä. Onko tämä kaikki todellakin tarpeen? Minusta tämä on kohtuutonta.

Siitä on yli vuosikymmen, kun seurasin turkulaisessa terveyskeskuksessa hämmentyneitä ja eksyneitä vanhuksia. He yrittivät saada pleksin takana olevan sairaanhoitajan huomion, mutta ei se tainnut onnistua ja he menivät kuolemaan jonnekin.

Ongelman ydin on siinä, että kyseessä ei välttämättä ollut "terveyskeskus" vaan "terveysasema", ellei sitten jokin minulle aivan tuntemattoman niminen paikka, ja näin moitteeni jää käsittelemättä, koska käytin väärää termiä. Ei voi mitään.