En millään tahtoisi sanoa, mutta kerrottiinhan minulle (ja eräälle toiselle) jo yhdeksänkymmentäluvulla Elielissä, että te ette tule julkaisemaan tässä maassa milloinkaan. No, minä olen julkaissut, toinen tähän mennessä ei, joten puoliksi piti lause paikkansa. Varmaan vituttaa, että vain puoliksi. Siltä se on näyttänytkin. Että vituttaa. Eivät nämä tunne toisiaan, välttämättä, mutta toimivat samaa määränpäätä silmällä pitäen: häiritsevät ainekset tuhotaan. Ihan ei ole onnistunut. Hannu Helin kuoli syöpään, mutta on meitä päänaukojia yhä. Suomalaisen runokouluttajan mielestä Helin teeskenteli syöpää, jotta saisi sääliä osakseen. Tällaisia kouluttajia nämä ovat. Opettavat vapaan mitan rajoituksia, eivätkä he näe tilanteen syvää ironisuutta. Moni asia tässä ihmetyttää ja yksi ihmetyttävä asia on se, että kun olet itse sotajalalla niin vierestä kehotetaan ottamaan rauhallisemmin vaikka tämä kehottaja itse on kenties hetken päästä sotajalalla. Mitä vittua minun pitäisi silloin sanoa? Kirjoittaa vaikka tuhat blogimerkintää jonkun Kemppisen tapaan? Kiitos älyttömästi, mutta minä en tanssi. Mitäpä jos teen ainoan järkevän ratkaisun ja tuen sotijaa? Olen niin kyllästynyt ihmiskuntaan, koko paskasakkiin, että vihdoinkin olen lopettanut häpeämisen, melkein kokonaan, enkä enää välitä ihmiskunnasta hevon vittua. Vissiin se säkin pohja sitten löytyi. Viime yönä tai aamuna, kello oli ehkä viisi, olin hereillä ja mietin että katumuskin on häipymässä. Nyt kello on kolme.