Seuraavaa tekstiä en enää jaksanut muokata julkaisukuntoon Nuoreen Voimaan:

KAHDEN PROSENTIN JENGIÄ

Heinrich Böll, Risti vailla rakkautta, suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Otto Lappalainen, Artemisia edizioni 2017, 274 s. (Kreuz ohne Liebe 2002).

Heinrich Böllin toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettu mutta postuumisti 2002 ilmestynyt Risti vailla rakkautta on silminnäkijän romaanikuvaus Saksan ikävistä vuosista 1933-1945. Böll, kuten romaaninsa päähenkilö Christoph Bachem, oli vuosikausia armeijassa ja sodassa, kohtalo, joka on tuttu myös meidän esivanhemmillemme.

Kun viettää formatiiviset vuotensa alituisessa kuolemanvaarassa, näkyy se sitten loppuelämän ajan, eikä hirveämmin sotaa kaipaile. Näin oli Böllilläkin ja jotenkin korostuneesti se näkyy tässä nuoruudenteoksessa, jota ei 1940-luvun toisella puoliskolla suostuttu julkaisemaan. Suomentaja Otto Lappalaisen jälkisanoissa siteerataan Böllin kirjettä kustantajalle: "Ehkä kirjoittaisin nämä luvut vielä mustemmiksi nyt, kun on ilmennyt, että todellisuudessa vanhat romanttis-patrioottis-militaristiset asenteet ovat saaneet uutta voimaa ja uusia muotoja – jopa näennäisesti kristillisissä puolueissa." Tämä oli tilanne Saksassa 1948 ja tilanne oli sama kaikkialla muuallakin, Thomas Bernhard on kuvannut saman ilmapiirin kansallissosialismin rintamailla Itävallassa, mutta Suomessa sentään keksittiin toiseksi hullutteluksi kommunismi.

Risti vailla rakkautta on virketasolla rönsyilevä, kuvaileva ja barokkinen romaani, jota onneksi ei ole stilisoitu, mikä kohtalo sille kenties olisi koitunut, jos se olisi julkaistu 1940-luvun toisella puoliskolla. Virkkeet ovat pitkiä, puolipisteitä piisaa ja lopulta kerrotaan mikä oli virkkeen aiheena ja sitten tulee piste. Ottaen huomioon Böllin tyylin, on ihmeellistä että suomennoksessa on kirjoitusvirheitä yllättävän vähän, eikä taittovirheitäkään ole kovin paljon. Tämä hämmästyttää minua, mutta kenties olen viime aikoina lukenut liikaa nimikustantamoiden julkaisuja, jolloin olen tottunut siihen että esipuheen toisella rivillä on jo kirjoitusvirhe. Böllin teoksen kustantaja Artemisia edizioni on ennenkin pistänyt silmään kauniiden kirjojen tekijänä ja myös tällä kertaa ulkoasu, josta vastaa Tapio Vapaasalo, on erinomainen. Tällaista kaunista kirjaa on nautinto lukea.

Muttei Heinrich Böllin romaanissaan kuvaama maailma nähdäkseni ole "ruohonjuuritasoa", johon suomentaja "Ruohonjuuritason näkymiä Kolmannen valtakunnan nousuun ja tuhoon" -jälkisanoissaan viittaa, vaikka nykyisin ruohonjuuritasoksi tavataan nimittää vähän kaikkea, jottei nimittäjä vain ajautuisi ruohonjuuritasolta itse pois, koska ruohonjuuritasolla voi olla ihan miten vain. Kyseessä on perhe, Bachemin perhe, joka kuuluu jonkinlaiseen 1930-luvun keskiluokkaan, he asuvat kerrostalossa, isä on töissä ja kaksi poikaa on saateltu opintielle. Ehkä se on ruohonjuuritasoa, ehkä ei. Joka tapauksessa isä esitetään nahjuksena, joka ei alkuunkaan ymmärrä syvähenkistä ja -uskonnollista vaimoaan, ja perheen äiti onkin se moottori, joka perheen pitää jonkinlaisessa käynnissä. Toinen pojista, Hans, toki on natsi, mutta isän tapaan natsipoika ei ole kokonaan paha ja on kääntymiselle altis. Yllättäen natsipoika on nuorempi poika, yleensä kirjallisuudessa ainakin Vanhasta testamentista saakka nuorimmat lapset (siis nuorimmat pojat) ovat niitä, jotka tietävät kaiken. Sitten on Grete-tytär, joka kuvataan hölmöksi ja hänen miehensä on samaa tyyppiä. Tarkemmin sanottuna tyttären ja aviomiehen kokee hölmöksi äiti, hirviö, jota pojat rakastavat ja jota, tämä on oletukseni, tytär ja isä pelkäävät. Lopuksi on poikien ystävä Joseph, joka joutuu vaikeuksiin ja Josephillekin Bachemin perheen äiti on tärkeä. Tämä on lähtötilanne. Sitten vanhempi poika Christoph joutuu asepalvelukseen, missä ei ole lainkaan kotonaan, sillä hän on kotonaan ainoastaan äidin kanssa, mutta tyylikkään epäuskottavasti (tämä siis ei ollut moite) Christoph tapaa naisen, Cornelian, joka tuo helpotusta, kun kasarmilla häntä ei ymmärretä. Christoph pitää avoimesti kasarmin porukkaa idiootteina, mikä toki on totta, mutta pientä itsekritiikkiäkin romaanihenkilö saa harrastaa.

Christoph on selkeä elitisti ja luvan siihen hän on saanut äidiltään. Christoph ei ole erityisen mieltäylentävä romaanihenkilö, mutten ole varma, onko Böll tarkoittanut hänen muotokuvansa myönteiseksi. Muista alokkaista Christoph ajattelee tähän tapaan: "'Näinä päivinä hän huomasi lohdukseen, että muiden oli kärsittävä samaa; hän ei ollut ainoa uhri, ja hänestä tuntui sanomattoman ihanalta ja lohduttavalta, että kaikesta huolimatta kahdensadan alokkaan komppaniassa näytti olevan neljä ihmistä." (s. 89) Eli kaksi prosenttia ihmisistä on ihmisiä. Olipa hyvä, että Hitler ja kumppanit keksivät kohteekseen juutalaiset, romanit, vammaiset ja muutamat muut pienryhmät, 98 prosentin listiminen olisi ollut hankalaa, eikä sen suunnittelua olisi Wannseessä päivässä hoideltu. Jo palvelukseen saapuessaan Christoph ilmoitti kysyjälle olevansa ihminen, ja tässä teema jatkui.

Äitijumala melkein saattelee Christophin ja Cornelian häävuoteeseenkin, mutta ei ihan sentään. Sen sijaan äitijumala toimi seuraavasti heti Cornelian tavattuaan:

Äiti istahti Cornelian tarjoamalle tuolille, ja hänen ensimmäinen, tuskaisen hymyn ja kumpaankin kohdistetun katseen säestämä sanansa kuului: "Miksi ette mene naimisiin?" Oli kuin salama olisi iskenyt kumpaankin, ja tumma verho repeytyi; he silmäilivät äitiä ihmeissään... sitten he punastuivat vieläkin syvemmältä; mutta tämän suurisydämisen naisen tahto ei hämmentänyt nuorta paria; äiti ojensi molemmille kätensä ja toisti vielä hymyillen: "Niin, miksi ette mene naimisiin?", ja molemmista tuntui, kuin suomut olisivat pudonneet silmiltä. (s. 141-142)

Vakuutan ymmärrettävästi epäuskoiselle lukijalle, että romaanissa on tällainen kohta, joka kaiken lisäksi päättää yhdeksännen luvun. Sitaatti myös näyttää, millaista on Böllin ihastuttava rönsyilevä tyyli, vaikka tällä kertaa mentiinkin tahattoman komedian puolelle. Se kuitenkin on sanottava, mitä tulee häävuoteeseen, että Christoph ja Cornelia olivat jo viettäneet yhteisen yön, kun Christoph oli omatoimisesti pidentänyt iltalomansa yölomaksi: "- - hän toivoi, että yö, loputon yö sortuisi heidän ylleen ja hautaisi heidät raunioihinsa - -." (s. 135)

Böll kirjoittaa suurella tunteella ja se on ymmärrettävää. Hänelle on myös selvää, että on olemassa pahoja ihmisiä ja on olemassa hyviä ihmisiä, mutta vielä Böllille on ihmisiä, jotka ovat paraikaa pahoja, mutteivät lopullisesti pahoja, ja nämä ihmiset ovat läheisiä ihmisiä, jotka ovat erehtyneet pahoiksi. Paha on toisaalla, toiseudessa. Ei tässä ole mitään pahaa, jos ihminen näin kokee.

Olin vaikeuksissa Böllin teoksen kanssa. Teos on ajankohtainen, kun tässä saa varoa mitä sanoo, ettei natsiksi sanota, vaikka lopulta toki natsiksi päätyy. Minulla oli huono omatunto, kun en oikein välittänyt Christophista, enkä varsinkaan hänen äidistään. Jälkimmäinen saattaa johtua siitä, että olen lukenut aivan liikaa psykohistoriaa, ja äidinpojista olen kirjoittanut ennenkin.

Romaanin lapsellisuudet, "sanoma", vesittää muuten hienoa teosta, mutta voin kuvitella, että "sanoma" sopii oikein erinomaisesti 2010-luvun ihmiselle, jolle myöskin on selvää, kuka on paha ihminen ja kuka on hyvä ihminen. Käykää katsomassa "somessa", jos ette jo tiedä, siellä leimoja lyödään ja erilaisia mittakeppejä käytetään. Kuten Christoph Bachem, aikamme hyvä ihminen pitää ihmisiä idiootteina ja siitä se taas väylä aukeaa jollekin idioottiaatteelle. Risti vailla rakkautta on hyvin ajankohtainen teos, mutta luulenpa, että myös Heinrich Böll olisi järkyttynyt hyvän lukijan tavoin, jos olisi saanut lukea, että hänen kuvaamansa henkilöt ovat ainakin yhdelle ihmiselle tässä maailmassa vastenmielisiä. Oikeastaan voisi jo lähteä kävelemään kohti keskitysleiriä.