sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Luen taas Olavi Paavolaisen Synkkää yksinpuhelua. 17.12.2014 on viimeksi tallennettu tämä kritiikki, joka on julkaistu Nuoressa Voiman Kritiikissä nro XI (syksy 2014):


OLAVI PAAVOLAISESTA KATTAVA ELÄMÄKERTA GUMMERUKSEN LAISKOTTELUSTA HUOLIMATTA

H.K. Riikonen, Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen 1903-1964, Gummerus 2014, 584 s.

Olavi Paavolainen pani Ristin ja hakaristin (1938) motoksi "Je ne propose rien; / je n'impose rien ; / j'expose" ("En ehdota mitään; / en tyrkytä mitään; / minä esitän." Sitaatin alkuperä on epävarma, se löytyy esim. Stracheyn Eminent Victorians -teoksesta.). Oli vajaa vuosi toisen maailmansodan alkuun, ja esittäjä oli viimeisen kerran etukäteen näyttänyt asioiden tilan. Tämän jälkeen Paavolainen oli hiljempaa ja Suomen kirjallisuudenhistorian yksi loistavimmista teoksista, Synkkä yksinpuhelu (1946), saikin sitten syytöksiä jälkiviisaudesta. Paavolainen ei enää jaksanut sormella osoittaa, mikä on asioiden nimi, ehkä siksikin, että Paavolainen oli kyllästynyt sormea tuijottaviin ihmisiin.

Paavolaisen kuolemasta tuli vuonna 2014 kuluneeksi 50 vuotta ja kohteesta julkaistiinkin merkkivuonna yksi väitöskirja, Ville Laamasen Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939, ja kaksi elämäkertaa. Toinen elämäkerroista on tämän juhlavuosikirjoittajan letkautteleva referaattiessee Paavolaisesta, jonka aikakauden hän jo useaan otteeseen on käynyt läpi ja pienellä uuskohdistuksella taas mentiin kohti kirjasyksyä. Toinen elämäkerroista sen sijaan on professori H.K. Riikosen korkeatasoinen ja syvää oppineisuutta ja sivistyneisyyttä osoittava Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen 1903-1964.

Aivan epäsuomalaisena hahmona Paavolainen on tietenkin ollut useiden kuvausten kohteena ja on hänestä julkaistu tätä ennen kaksi elämäkertaakin, jotka valitettavasti jäivät melko puutteellisiksi. Matti Kurjensaari olisi Paavolaisen ystävänä voinut kirjoittaa Paavolaisesta mahtavan kirjan, mutta Loistava Olavi Paavolainen. Henkilö- ja ajankuva (1975) kärsii siitä, että Paavolaisen entinen vaimo oli häiritsemässä ja rajoittamassa kirjoitustyötä. Sukulaismiehen Jaakko Paavolaisen Olavi Paavolainen - keulakuva (1991) puolestaan on erinomaisen historiantutkijan vaisu myöhäistyö.

Onneksi meillä on nyt H.K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen 1903-1964, josta tutkimus voi tästä lähin tarkistaa faktat Paavolaisen osalta. On ihmeellistä, että kaiken talousvouhotuksen keskellä tässä barbaarivaltiossa yhä on Riikosen kaltaisia ihmisiä, jotka muodostavat maamme aivan harvalukuisen sivistyneistön.

Riikonen kuvaa teostaan kirjalliseksi elämäkerraksi, jonka alaotsikoksi sopisi "toiminta ja teokset" eikä "elämä ja teokset". Tämä on hyvin miellyttävää, eikä Riikonen ns. juoruile lainkaan. Kirjallisessa elämäkerrassa "tarkasteltaviksi tulevia aihepiirejä ovat Paavolaisen lukeneisuus, kirjalliset lähtökohdat ja esteettiset ihanteet sekä kielitaito, hänen toimintansa aikansa kirjallisessa kentässä kriitikkona ja ateljeekriitikkona, hänen teostensa synty ja yleinen luonne sekä niiden herättämä kirjallinen keskustelu." (s.15) Kaiken tämän lisäksi Riikonen kuvaa huomattavan laajasti kontekstia, hän tosiaan tuntee etenkin kirjallisuuden alalta lähes kaiken, tai kaiken. On erittäin virkistävää lukea kokeneen tiedemiehen tekstiä! Lukiessani aloin oikein odottaa, milloin taas kaivetaan esiin jokin kaikkien jo alun perin unohtama kirja, jonka alaviitteen Riikonen nivoo Paavolaiseen. Varsinkin elämäkerran loppupuolella Riikosen selostaessa Paavolaisen sodanjälkeistä toimintaa Radioteatterin päällikkönä, Riikonen alussa antamansa lupauksen mukaisesti kertoo perinpohjaisesti tuosta ajasta, joka yleensä Paavolais-esityksissä jää vähemmälle huomiolle. Riikonen käy läpi kotimaiset kuunnelmat, käännökset, Radioteatterin ruotsinkielisen osaston päällikön Karin Mandelstamin vaiheet, syytökset Paavolaisen valitsemien kuunnelmien vanhanaikaisuudesta, kääntäjät, säveltäjät, arvostelijat, viihteen, kuunnelma-antologiat ja muutamia muitakin käsiteltävään aiheeseen kuuluvia asioita.

Elämäkerrassa myös vertaillaan Paavolaisten teosten eri laitoksia. Vertailuun tulevat näin tekijän tekemät muutokset käännöksiin ja Valittuihin teoksiin (1960-1961). Paavolaiselle tärkeä kuvitus on Lähdön ja loitsun taskukirjapainoksesta (1978) jätetty pois, mitä Riikonen oikein pitää anteeksiantamattomana tekona. Synkkää yksinpuhelua Paavolainen muunteli Valittuihin teoksiin jonkin verran. Hänen teoksensa olivat alituisessa liikkeessä ja mitä tulee Synkän yksinpuhelun "autenttisuuteen", niin Riikonen osoittaa, miten teos jo alun perin oli muokattu ja "epäautenttinen": ensin Paavolainen kirjoitti vaikutelmansa muistilapuille, joista kirjoitti ne sitten puhtaaksi koneella ja hävitti muistilaput. Vasta tämän jälkeen alettiin tehdä kirjaa.

Monissa elämäkerroissa näkee kyllästymistä kohteeseen, esimerkiksi Pekka Tarkan Pentti Saarikoski. Vuodet 1964-1983 on erinomaisen ensimmäisen osan jälkeen kyllästynyt ja ivallinen kohdettaan kohtaan. Riikosella toki ei ole näin. Hän on herrasmies ja hän pyrkii näkemään hyvää.

Tarkastellessaan Paavolaisen lainauksia Lähdössä ja loitsussa ja Ristissä ja hakaristissä Riikonen sijoittaa Paavolaisen toimintatavan Paavolaisen omaan aikaan, eikä hämmästele asiaa nykyajan näkökulmasta. Riikosen mukaan "- - aikana, jolloin Paavolainen kirjoitti, ei suinkaan aina esseistisessä tekstissä pyritty tarkkuuteen lähteiden suhteen; myöskään kuvalähteistä ei juuri luetteloita ollut." (s. 298) Sitten Riikonen kertoo, miten muutamat Paavolaisen aikalaiset ovat toimineet samaan tapaan kuin Paavolainen lainaillen lähdettä ilmoittamatta toisten tekstiä.

Olavi Paavolainen oli makutuomari ja se on masokismia, ellei sitten pidä mielipiteitä vain itsellään. Mika Waltarihan joskus kuvaili olleensa 30-luvulla piilovasemmistolainen ja hyvin Waltari tosiaan onnistui vasemmistolaisuutensa tuolloin piilottamaan. Paavolainen toki avoimesti sympatiseerasi vasemmistoa, vaikkei tulenkantajaystävänsä Erkki Valan tavoin sitoutunutkaan vasemmistoon. Paavolainen kun ei ollut sitoutuvaa tyyppiä. Ystävälleen läpi vuosikymmenten Lauri Viljaselle Paavolainen perusteli riippumattomuuttaan juuri Valaan viitaten: "vain se takaa minulle mahdollisuuden salakuljettaa joskus dynamiittia tähän maahan". (s. 190) Tämä oli 30-lukua, jolloin Paavolainen oli hutkinut ystäviään Suursiivouksessa (1932), joka oli ajankohtaista kritiikkiä, samoin kuin ajankohtaisia olivat Kolmannen valtakunnan vieraana (1936), Lähtö ja loitsu (1937 ) ja Risti ja hakaristi (1938).

Tämän jälkeen Paavolainen kuitenkin tuli varovaisemmaksi, sillä aivan käsittämättömästi mutta niin liikuttavan inhimillisesti Paavolaista syytettiin Kolmannen valtakunnan vieraana -teoksen pohjalta "natsiksi". Riikonen on tietenkin analysoinut tämänkin asian perinpohjaisesti. Hän osoittaa, miten saksalaisetkin olivat ärsyyntyneitä kirjaan: "Teoksen katsottiin olleen vahingollinen Saksan kannalta, mikä ilmenee Saksan Suomen-lähettilään Wipert von Blücherin raportista Auswärtiges Amtille (ulkoministeriölle), jossa hän katsoi Paavolaisen teoksen olleen suorastaan vaarallisinta, mitä ylimalkaan oli Saksasta Suomessa sanottu." (s. 254) Osoittaa riippumattomuutta, että kaikki hermostuvat. Tämän on oltava kaikkien kulttuurikriitikoiden tavoitteena ja Olavi Paavolainen on Suomessa onnistunut tässä parhaiten, vaikka on todettava, ettei Paavolainen tässä maassa ole saanut yhtään vastusta.

Riikonen aivan oikein sanoo Synkkää yksinpuhelua Paavolaisen tärkeimmäksi kirjaksi, päätyöksi. Kysymys Synkän yksinpuhelun autenttisuudesta on tylsä ja merkityksetön, sillä teoksen lukijan on älyttävä, että tässä puhuu innostuja, jonka teksti muuttuu taideteokseksi faktojen jäädessä toissijaiseksi. Paavolainen oli impressionisti. Hän kuvasi, esitti, näytti, sanamaalaili. Hänen tekstinsä todellakin vetää mukaansa, vaikken voi ymmärtää miten joidenkin mielestä Kolmannen valtakunnan vieraana on hänen paras teoksensa, se kun on toisinaan hieman puuduttava selostus tympeästä aiheesta, mutta ymmärrän toki, että monia aihe vastustamattomasti kiehtoo.

Paavolaisella, impressionistilla, muotoilu on tärkeämpää kuin tosiasiat, jotka kaikki kuitenkin jo tietävät ja ne voi tarkistaa tietosanakirjasta ja nykyään Wikipediasta. Riikosen mukaan "Paavolainen on parhaimmillaan epäilemättä silloin kun hän kuvaa asioita omien havaintojensa ja kokemustensa perusteella ja silloin kun hän tarkastelee asioita ja ilmiöitä satiirin keinoin, samoin silloin kun hän kuvaa omia mielialojaan." (s. 299) Tämän kaiken pitäisi olla ilmiselvää, jos Paavolaista on lukenut sivunkin, mutta ei ole ollut. Kerta toisensa jälkeen Paavolaista on kuorossa moitittu niistä asioista, jotka olivat hänen vahvuuksiaan. Riikonen summaa Paavolaisen kuvaa: "Hän ei ollut niinkään ilmiöiden analysoija kuin niiden tarkastelija ja esittelijä, nimenomaan eläytyvä esittelijä. Samalla hän oli myös etsijä, mihin myös esseekokoelman Nykyaikaa etsimässä otsikko viittaa." (s. 115)

Kun 30-luvun Paavolaista sanotaan"natsiksi", sodan jälkeinen Paavolainen toki sitten on kommunisti. Niin se aina menee. Kuitenkin Paavolainen oli sodan aikana poliisin seurannassa, koska hän juuri sodan alla oli käynyt Neuvostoliitossa ja oli pitkin 30-lukua ollut tuomitsematta vasemmistoa. Riikonen kuvaa "laatikossa" nimeltä "Paavolaisen lomapäivä jatkosodan aikana - poliisin silmin" (ss. 333-334) hauskasti sankarimme edesottamuksia Helsingissä. Hän käy kahdella hammaslääkärillä, mutta Riikonen, kuivan huumorin ystävä (ks. esim. s. 144), muistuttaa, että saa hammaslääkäristä pirtureseptejäkin.

Jos jotakin virhettä Synkästä yksinpuhelusta tahtoo etsiä, se löytyy muodon suunnalta eli miksei Paavolainen muokannut tekstiään pois päiväkirjamuodosta etäännytetympään elämäkerralliseen tai esseemäiseen muotoon. Nyt tekstin päiväykset tuovat tekstiin tunnun tietystä ajasta ja vaikka tuo aika olisikin eksakti, niin joku Martti Haavion kaltainen henkilö saattaa päästä sanomaan, ettei Paavolainen tuolloin tullut suutaan avanneeksi paitsi Suur-Suomea kehuakseen. Kukapa ei olisi Suur-Suomea kehunut, ettei olisi aivan joutunut silmätikuksi? Riikonen osoittaa Haavion olleen pitkälti syyllinen siihen, että Paavolainen sai jälkiviisastelijan maineen, joka oli sodan jälkeen eikä suinkaan sodassa kirjoittanut päiväkirjansa. Muistelma- tai esseemuoto olisi tukkinut Haavion suun. Vuonna 1969 Haavio julkaisi oman sotapäiväkirjansa, josta Riikonen toteaa: "Me marssimme Aunuksen teitä on puolestaan varmasti vielä kauempana autenttisesta päiväkirjasta kuin Synkkä yksinpuhelu konsanaan. Katariina Eskola [po. Katarina, viitteissä, kirjallisuusluettelossa, hakemistossa ja s. 343 kirjoitettu oikein; huomionarvoista on, että Eskola on Haavion tytär] onkin asettanut päiväkirja-sanan lainausmerkkeihin Haavion teoksesta puhuessaan. Hän on myös osoittanut, miten Haavio on kirjansa julkaistessaan ottanut huomioon myös julkaisuajankohdan, 1960-luvun lopun tilanteen, jolloin käytiin keskustelua Suomen osallistumisesta jatkosotaan, ja miten Arvi Korhosen ns. ajopuuteoria oli joutunut voimakkaan kritiikin kohteeksi." (ss. 405-406) Martti Haavio alias P. Mustapää onkin Suomen kulttuurihistorian suuria kelmejä.

Riikosen tehtyä suurtyön olisi toivonut, että kustantajakin olisi jotain tehnyt. Nyt perinteinen Gummerus on häpeällisesti päästänyt julki teoksen, jossa on virheitä, kömpelyyksiä ja keskeneräisyyksiä, jotka viikon työllä olisi voinut korjata. Tätä tapahtuu nykyisin niin usein ja MYÖS JA ERITYISESTI perinteisten kustantamojen taholta, joten asialle on tehtävä välittömästi jotain. Eivätkö kustannustoimittajat voisi vähän katsoa kieliasun ja virheiden perään? Tarpeeksi on jo yhden hengen nyrkkipajoja moitittu virheistä, kun isot kustannustalot ovat samassa jamassa, eikä isoilla kustannustaloilla ole edes tekosyitä huonoon toimintaansa, heillä on oltava väkeä tekemään perustyöt, muuten voi panna lapun luukulle. Ehkä niin olisikin parempi, sillä aika on ajanut ohi sen kustannustoiminnan, joka oli vallalla noin vuosina 1850-2000. Gummerus ja nämä kolme muuta (Otava, Tammi, WSOY) voisivat keskittyä painamaan vientituotteitaan ja jättää taiteen ja tieteen rauhaan. Luullakseni kaikki olisivat tyytyväisiä.

Nyt Riikosen loistavassa teoksessa on kirjoitusvirheitä jopa lainauksissa. Tein niistä luettelon samoin kuin kaikista muistakin kömmähdyksistä ja voin antaa luettelon Gummerukselle kunhan hinnasta sovitaan. Samalla voin antaa pätevien kustannustoimittajien, jotka huolehtivat myös kielentarkastuksesta, yhteystietoja. Luonnollisesti laskutan siitäkin. Ilmaistyöni ei ulotu kaupallisiin kustantajiin.

Toivon, että tälle kamaluudelle pian tehdään jotain, eli aletaan töihin, kuten töitä on tehnyt elämäkerturikin. Eikö häntä ja tutkimuksen kohdetta kunnioiteta sen vertaa, että saatettaisiin julkisuuteen valmis kirja. Muttei nykyään enää ole kunnioitusta ja kunniallisuutta. Paavolaisen kaltaisia ihmisiä nykyään vain pilkattaisiin, hyvä ettei hän joudu tällaista katselemaan.

1 kommentti:

Ripsa kirjoitti...

Kiitos! En ollut lukenut tätä aiemmin. Enkä ole pahusvie lukenut Riikosen kirjaakaan. Puute on korjattava pikimmiten.

Ainut kohta jota tuossa mietin on tuo kunniallisuuden puute, jonka mainitsit. Ajattelen sitä miten on mahtanut olla juuri 1940-luvulta, jolloin Paavolainen kirjoitti muistiinpanonsa Synkkää yksinpuhelua varten. Muutenhan asiat vellovat vuorovesien tavoin ja huomispäivän roistot ovat tämän päivän sankareita. Tosin en muista sankareita tavanneeni.