Kyllä minulla on usein sellainen tunne, että tämä suomalainen luterilaisuus on tyhjänpäiväistä puuhastelua, kun enää ei ole oikein mitään pyhää, mitään rajaa, ja rajaa ihminen näyttäisi kaipaavan. Rajoja löytyy esim. katolilaisuudesta, mutta sano siitä sana, niin alkaa valitus abortista ja ehkäisystä ja himokkaista prelaateista, joten on parempi olla ihan hiljaa.

 

Lueskelin tuossa eilen ja tänään Genesiksen ja Exoduksen ja niissä käy useammin sillä tavalla, että Jumalalla menee hermot (Häntä luonnehditaan kiivaaksi ja Hän itsekin taisi viitata samaan) uppiniskaiseen Israelin kansaan, mutta tämän kiivailijan kanssa voi kuitenkin neuvotella ja jopa saattaa kiivailija toisiin aatoksiin. Minusta tämä on aika mielenkiintoista.

Uppiniskaista porukkaa on valittu kansa. Ja heti ovat valittamassa ja tekemässä epäjumalankuvaa. Kuitenkin sitten kiltisti tekivät liitonarkin ja sen ympärille muut jutut. Liitonarkku se on v. 1992 käännöksessä.

Iisak menee isistä vähän ohi. Hänellä on oikeastaan sellainen jatkajan osa jatkumossa ja kaksi merkittävää hetkeä, joissa kummassakin hän on enemmän objekti kuin subjekti. Ensimmäinen on tämä, kun Aabraham on uhraamassa Iisakin, ja toinen kun Jaakob juonittelee äitinsä kanssa Iisakilta siunauksen.

Mooseksen kirjoja koostettaessa ei tainnut olla paikalla kustannustoimittajia, niin epäsuhtaista teksti on jatkuvasti. Ja kertaavaa. Huomenna luen Leviticuksen, katsotaan miten sen kanssa sitten. Nämä eivät olleet moitteita.

Mutta komeaa on lukea, miten Jumala käyski Paratiisissa ja huhuili ihmistä. Kertoja myös tietää, mitä Jumala ajattelee ja miettii, kertoja tosiaan on kaikkitietävä, mutta jotenkin hän ei vaikuta Jumalalta kuitenkaan vaikka ilmeisesti on saanutkin innoituksensa Jumalalta. Tätä pitäisi kysyä eksegeetikoilta.