Tusinaromaani IV käsittelee (mm.) sansgardea, sitä kun ei ole ryhmää, piiriä eikä mitään. Tusinaromaani III käsittelee (mm.) aprèsgardea, sitä kun vielä oli ryhmää, piiriä ja Linnunlaulun kiva meininki. Mietin (?) että oikeastaan ensivuoden projekti olisi Tusinaromaani XIV eli mitä kerkeää kirjoittaa vuodessa yhteen tarinaan. Onneksi ensi viikolla pääsee taas kirjoittamaan, ettei tarvitse miettiä, pohtia, tällaisia juttuja, nolottaa tunnustaakin. Pohtiminen nyt on jo sanana sieltä naurettavimmasta päästä, äidinpoikien kieltä, ja sitten kysellään miksi tuli turpaan. Kai nyt tuli kun puhuu noin naurettavasti. Korjailin Tusinaromaaneja, ensimmäinen piteni hieman mutta toinen lyheni hiemammin. Ensimmäinen oli aika kiitettävän hapuileva mutta toisessa on jo menoa & meininkiä ja kolmas sitä samaa paskaa mitä suoltaa kun pääsee normaalijytkeeseen. 12-projektissa jäin kaipaamaan (mm.), että blogissa olisi laajasti kerrottu tunnelmista, mutta ei niitä kerrottu, ehkei tunnelmia laajasti ollut. Minullahan ei ole tällaisia rajoitteita. Olen 12-projektille kiitollinen, sillä ilman sitä en olisi älynnyt lähteä omaan projektiini. Viikolla tuli vai oliko viime viikolla viimeiset 12-projektin kirjat, en ole niitä kuin silmäissyt, että mitä on, mutten oikein päässyt sisään & kiinni. Kai nyt kun vain silmäisin. Ellen aivan älynnyt väärin niin Joulukuussa kyseltiin ihmisiltä ilmastonmuutoksesta vai oliko se Toukokuussa. Joulukuussa, hain kirjat. Semmoinen Joulukuu on. Toukokuu puolestaan kertoo tekijänsä jälkisanojen mukaan pelosta ja kuvotuksesta: "12-sarjan kirjoitustahdissa (vähän myöhästyneessäkään sellaisessa) en ole ainakaan itse uskaltanut varsinaisesti upota jonkin kirjan tekemiseen - heittäytyä tekstin tai teeman vietäväksi. Erityisesti tämä pätee Toukokuuhun, jonka kirjoittaminen teki minusta pelokkaan ja jonka taittaminen tuntui kuvottavalta." Tämä on surullista. Kirjoituskurssit on käyty, muttei siellä vissiin kerrottu, että taiteessa voi joutua kuvotuksen kanssa tekemisiin ja yleensä elämässä. Ei siitä maininnut taidelukion oppilaanohjaajakaan. Tämä oli ikävästi sanottu, mutta hieman nolottaa lukea tuollaista, kun on annettu avaimet ja ne heitetään jorpakkoon. Sanon tämän siksi, että nämä ihmiset ovat minulle vittuilleet ihan tarpeeksi ja sitten kun tulee tosipaikka niin heistä ei ole mihinkään. Hyvä kirjallisuus koostuu kuvotuksesta, sen kohtaamisesta, käsittelystä, hyvä kirjallisuus koostuu pelosta, sen kuvaamisesta, kohtaamisesta, käsittelystä. Vaikeista asioista koostuu hyvä kirjallisuus. Ja helpoista. Hyvistä ja pahoista. Kaikesta. Siinä vähän poetiikkaa. Se on elämää, mitä niin pilkkaatte, kun teillä sitä ei ole, elämää. No niin, millainen sitten on Toukokuu? Se on koskettava kirja eli olisi, jos siinä ei olisi defenssinä yliviivausta ja muita merkintöjä. On se koskettava kirja silti, vaikkei minkään ehkä pitäisikään koskettaa, kun ollaan vainen. Ei heittäydytä syvyyteen, kun pelottaa ja kuvottaa, ollaan pinnalla ja pinnassa. 12-projektin sisällön niukkuus on hälyttävää. Sitä ei oikein ole, mitään ei ole. Sitten on oltava tarkkana, ettei asiasta sano mitään. Mitä kauneimpia valheita kerrotaan. Ja taas: ei sisältöä kuulukaan olla. Kun nämä, puhun laajemmasta piirittömästä piiristä, kirjoittavat ns. asiaa, tulee hyvin näkyviin, etteivät he saa sanotuksi mitään. Lukekaa heidän blogejaan, poeettisia pohdintojaan, eikä oikein mistään saa kiinni, sillä mistään ei pidäkään saada kiinni, kun mitään ei ole. Missään. Siinä vähän Gesamtkunstwerkiä Poesiantamon tapaan. Kuitenkin kaverit tekevät paljon hyvää ja saattaa olla että puutun liiaksi marginaalisiin seikkoihin, ohitettaviin, joita huomenna ei muistella ja sitä tikulla perseeseen. 12-projektin tekijäkin on kirjoittanut loistavasti, myös 12-projektissa, mutta 12-projekti ei oikein onnistunut. Ja, jälleen kerran: sen ei pitänytkään onnistua, tästä kerrottiin jo 12-projektin alussa. Hyvin varautunutta on, puolustelevaa. Miksi Toukokuu on tuommoinen? Se olisi huipputeos jos se olisi tehty perinteisesti. Ehkä pientä viivausta sinne ja tänne... enintään... ja a vot! loistokirja! Tästä nyt ei pääse sillä selityksellä, että "poetiikka vaatii", kun poetiikka ei mitää vaadi, etenkään, jos poetiikka on defenssi. Eikä defenssissä mitään! Kaikkia meitä pelottaa ja vituttaa! Toukokuun jälkikirjoitus "12-sarjan kirjoittaminen" kuvaa projektin raskautta ja on hieno ja millainen PS se olisikaan jos... olisi... menty pidemmälle. Voi voi. Niin kuin joku sanoi blogini kommenttilootassa alkuvuodesta niin oma projektini on "henki-pois-juttu" (tuohon tapaan kirjoitti) ja niin se on, henki pois! Nöyryyttä se tuo, kun löytää rajojansa, mihin pystyy ja mihin ei. Se on hyvä asia. Ihmisillä on erilaisia vahvuuksia. Eikä kenenkään tarvitse projekteilla. Se projekteilee joka projekteilee. Se projisioi joka projisioi. Minulla on voimakkaita tunteita vähän kaikesta ja kaikista ja 12-projekti kuuluu näihin voimakkaisiin juttuihin tietenkin, koska pidän projekteista. Olenko liian ankara 12-projektille? Mutta perkele kun kukaan ei ole ankara lainkaan! Odotan keväällä eli kesällä kokonaisarvioita, esim. Parnasson kokonaisarviota odotan mielenkiinnolla, kai sellainen tulee ja kai sen tekee joku muu kuin poesiantamolainen (eli Pääjärvi ei nyt voi arvioida vaikka toisaalta olisi intresanttia jos hän arvioitsisi, en tiedä miksi olisi mielenkiintoista). Mervi tulee suitsuttelemaan Helsingoerischer Beobachterissa siinä kahvinkeiton lomassa (olen lukenut 12-blogia, kuten näkyy, tietenkin olen lukenut), mutta mitä sanoo Tuli&Savu, Nuori Voima, Kritiikki, Turun Sanomat, Kaltio, Kaleva, Aamulehti ja Lapin Kansa! Miksei anneta mennä, vain mennä. Anneta itsestä, heittäydytä. Ja kun heittäydyt niin olet aivan olematon. Kai nyt kun se on niin ihmeellistä.