Minulla ei ole miltään kuukaudelta edes sataa merkintää, postausta. Tämä on hyvin ärsyttävää. Viime vuoden maaliskuussa olen postannut 93 krt, se on ennätys, enkka, rekka. Huono saavutus, ei saavutus lain, mikä voisi olla juristiyhdistyksen pikkujoulujen laulunumero. Sanon itseäni maaniseksi (kevyt vihjaus siihen suuntaan että olisin ahkera, mitä en ole, koska olen laiska paska), mutta missä maanisuus luuraa, kun ei ainakaan blogissa ole näkynyt. Ettei vain olisi korvieni välissä eikä missään muualla? Jo nyt on perkele kun ei minusta ole edes hulluksi. Kalle Päätalo kirjoitti vuodessa tuhat liuskaa ja tämä vuosi toistui vuosikymmeniä, ainakin neljännesvuosisadan, mutta kirjoitti Päätalo jo kuusikymmentäluvullakin tuhat liuskaa vuodessa. Minulla tekee neljännesvuodessa tiukkaa! Kai nyt tekee kun olen opetettukin laiskuuteen, siihen oikein kehotetaan, vaaditaan. Kuka helvetti on keksinyt nuo työaikalaitkin? Niissä ei ole tolkun hiventä. Tarkoitan että ahkeraa ja ahkeraksi pyrkivää pidätellään ja vittuillaan, jos jotakin yrittää. Erityisesti nuorilla on hinkua työhön, ei niitä pidä estellä vaan kehottaa, kannustaa. Veljeni äidin poika teki nuorena kuukaudessa sata tuntia ylitöitä. Se on oikein. Pidän sellaisesta (muutenkin mukava mies). Kirjoitustyöläisen ongelma on tietenkin siinä, että hänen pitää näyttää ei-kirjoittaville, että on kirjoittaminenkin työtä ja kirjoittaville ettei kirjoittaminen ole työtä. Hankalaa on miellyttää! Olen vähän siinä mielessä, että kirjoittaminen on työtä. Mutta kyllä Päätalokin parkkuulanssilla nautti, kai nyt, kun oli parkkuulanssin kuningas. Tämä on nyt sitä pidemmälle menemistä. Maanisuutta (tai osaltani pyrkimystä maanisuuteen kun ei minusta paskasta ole edes maanikoksi).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti