Just. Vähän oli pakkokin "mennä" Facebookiin kun on toi Tusinaromaani-"tili" ja nyt oon "päivittänyt" sinne jo vaikka mitä sontaa. Mutten ikänä hylkää blogia! Ja voin oikeestaan leikkaaliimata FB:n merkinnät tänne. Niin mä teen. Mikään ei jää salaan! Mutten mä voi muiden kommenttei ehkä tänne leikkaa liimata? No, jätän ne pois. Mut omani saatte!

Tusinaromaani-romaanisarja nyt & aina Facebookissa.

Kansi: Timo Ronkainen

Kartanonherra Jaakob J. Rinta-Taskulalla on kirottu probleemi: hänellä on kohtalo. Ikävämpi juttu. Hän kokee paeta kohtaloaan, mutta sen tietää miten siinä, siis kohtalonsa pakenemisessa, käy. Eikä lopussa seiso kiitos, sillä lopussa ei seiso enää mikään. Enämpi makaa.

Tusinaromaanit I - Neromaani eli Kartanonherran karmiva kohtalo julkaistaan 30. syyskuuta 2013.

Tongin tästä blogista tiedoston runoteosta varten. Siis tähän asti. Työsauma taas. Siis taas. Luin yhden Heinrich Böllin, luin blogeja, näiden rajoittajien, vapaiden sielujen. Ostin tänään kolmella eurolla kolme runokirjaa ja viidellä eurolla Mrs. Dallowayn. Sitten tulin kotiin. Nyt menen takaisin oleilemaan. Katsoin kuvia jostakin runojutusta. Samat naamat aina. Se viimeinen neljännes. En minä voi sellaisten kanssa, olen pahoillani, mutta en vain voi, huoraan jo nyt liikaa. Tämä on vain minun mielipiteeni. Menen jo oleilemaan. Jo oleilemaan.

Eilen iski allergia hurjalla voimalla. Tein sananeliömaalausta ja nenästä suorastaan tulvi eritettä ympäriinsä. Taulusta tauluun liisi erite. Näky oli hirvittävä. Tein kuitenkin sananeliötauluni valmiiksi, jouduin korjailemaan suttaantuneita kohtia ja olin varma että se on menoa nyt kun lähteä on alettu, mutta taistelin ja viimeisillä voimillani 00.30 saatoin samein silmin tutkia aikaansaannostani. Luin myös loppuun Theresin ja tänään lueskelin Vuosien varjoa, mutta Marlowen omahyväisyys hieman rasittaa. Tein apuraha-anomusta. Vihjaan siinä, että minulla on kuusi romaania valmiina ja seitsemän tekeillä että ahkeria ollaan oltu että olisiko mitenkään mahdollista että antaisitte minulle tukea laajoista laareistanne että näyttöjä olen jo antanut. Mutta laareissa asustaa allergia.

Opin uuden englanninkielisen sanan: mancave.

*

Auringonpaiste on syksyinen, tulee kulmassa geografiaamme.

Luolastomme.

*

mancave

Katson televisiota.
Yritän selviytyä seuraavaan hetkeen. Vaikeata se on.

Minua kauhistuttaa ajatella, että esim. appivanhempani lukevat blogiani tai yleensä mitä tahansa tekstejäni. Mikä helvetin (nimenomaan) pakko minulla on suoltaa suolestani tätä paskaa blogiin ja kaikkialle. Tahtoisin olla normaali ihminen. "Ellet voi seistä mielipiteittesi takana jne..." Tuo on todella typerää puhetta, sillä yleensä ihmisten mielipiteet ovat yleisiä piteitä, eikä niistä ole mihinkään, niitä ei kukaan muista, niitä ei edes kuunnella. Sitten on tämä, että kuka tahansa voi painaa tykätä-nappulaa kohdassa "rotusorto ei ole mukava asia", sillä rotusorto ei ole mukava asia, lapsikin sen tajuaa, lapsi varsinkin, tämä loppu oli erittäin typerästi sanottu. Ei tuollainen kaksi plus kaksi on neljä ole mielipide ja sellaisia ihmisten piteet yleensä ovat. Ei se ole mielestäni paha asia. Kunhan muistetaan. Mielestäni. Joku muusikko "puolustaa vähemmistöjen oikeuksia", mahtavaa, eikö se kuulu jokaisen ihmisen tehtävään puolustaa vähemmistöjen oikeuksia, sitten tuollaisesta trivialiteetista tehdään hienokin juttu. Ehkä se on hienokin juttu, kun kukaan ei välitä mistään paitsi omasta perseestään, on todella hienoa sanoa vastustavansa rotusortoa, kun ei ole mitenkään selvää että ihminen vastustaa rotusortoa. En erityisemmin ihaile ajanmukaisia ihmisiä, jotka toitottavat mitä kulloinkin pitää toitottaa. Normaalille ihmiselle minä suon tuollaisen, mutten mahdolliselle esikuvalle ja jos mahdollinen esikuva puhuu trivialiteetteja, katson välttämättömäksi että joku puuttuu siihen. Tässä äsken käytin esimerkkinäni Kauko Röyhkää, elleivät jo kaikki sitä tajunneet. Toinen asia on sitten, että ihmisissä on eroavaisuuksia ja vaisuuksia. Ei mennä tähän. Mulla on natsileima jo valmiiksi perseessäni. Oikein kerjäsin sitä provosoimisellani. Nyttemmin olen juossut ympäriinsä oikomassa asiaa. Noloa.

valokaupunki

Voin kertoa (itselleni) mikä on seuraava vaihe: mielestäni sananeliötauluni ovat huonoja. Niin, sain kuulla että runoilijatar X:ssä on hyviä ominaisuuksia, kun toisaalla ihmettelin typerästi julkisesti, etten ole hänestä kuullut koskaan mitään hyvää. Olen miettinyt asiaa toisinaan, kun runoilijatar X:ää moitiskellaan ja olen nolostellut, kun olen mennyt häntä kehumaan ja kääntänyt sujuvasti takkini esim. kirjallisissa illoissa, että kaikki varmasti pitäisivät minusta. Mutten ole lukenut, vain aistinut! Lopputulos: kukaan ei minusta pidä! Toki moitiskelu on ollut privaattia, kuka sitä julkisesti, harva tässä paskamaailmassa julkisesti sanoo yhtään mitään. Etten vain olisi tällainen osatuntojen tulkki. Mutta, älkääkäkönkä ampuko viestijää! Mitä minä... olen vain kuunnellut ihmisten puheita... Tässä on varmaan kyseessä se, että olen liikkunut tietynlaisissa piireissä, enkä esim. toisenlaisissa piireissä, joten otokseni on huono. Kuulostellut olen kirjallisuuskojujen reunoilla, enkähän monta arvoarvostelmaa ole kuullut, ehkä kaksi. Kolme enintään. Näihin pohjasin. Kyllä on vittumaista tämän turpani kera! aina suuta aukomassa. On sitä yritetty tukkia, kerrankin kolme tyyppiä pieksi minut, muistaakseni niitä oli kolme, olin niin kännissä että muistikuva on heikko, ja epäilemättä kalauttivat päätäni aika hyvästi, päätäni, tuota ruumiini heikointa osaa, joten muistikuvani vain heikentyivät. Olin tulossa paikallisen kaupunginhotellin eroottisesta illanvietosta, jossa minulla ei ollut erotiikkaa, muilla enemmän, paikallisessa kaupunginhotellissa oli monenlaista esitystä ja välinenäytöstä, hirvittävällä melalla varustettu musta mies esiintyi ja vähintään kaikki naiset olivat kiimoissaan. Kävelin siitä sitten kotiin, niin sanotusti tyhjin käsin, ja huutelin jotakin muutamalle tyypille tien yli ja nämä tulivat penäämään huutojani. Naama oli niin sanotusti perunasoseena käsittelyn jäljiltä. Kävin tirkistelemässä ja kirjoittaako tuo kaljupää Brightonista! Olen siellä ollut minäkin, mutten kielikurssilla, enkä kesällä, vaan talvella vailla rakkautta ja turvaa! Se oli hirvittävä talvi. Toivottavasti kaljupään kesä meni paremmin, pannessa ja kieltä oppien. Sain minäkin ahteria Brightonissa ja jopa kahdesti, mikä oli todella yllättävää. Katumus olikin jälkeenpäin suurieleistä. Kieltä en oppinut lainkaan. Enkä mitään muutakaan. En opiskellut, vaikka olisi kannattanut tempaista sivuainekokonaisuus, jonka tempaisivat kaikki muut paitsi minä, idiootti. Sama juttu tuon vaihto-opiskeluvuoden kanssa kuin "abi"vuoden: kuulemma elämän vähintään parasta aikaa. Vitut oli. Aivan hirveätä. Rippikouluun en uskaltanut mennä, joten siitä ihanuudesta en osaa sanoa mitään. Eikä ollut high school sweetheartia! Se on erityisen katkeraa. Ärsytti, kun lukiossa (ja jo varhemmin!) joillakin oli muijakaveri, jonka panemisesta sitten kiitettävän yksityiskohtaisesti raportoitiin. En paljon valehtele sanoessani, että olen kuunnellut kuukauden verran kuvauksia siitä, miten Terska (nimi ehkä muutettu) ja Sipe (sama) panivat. Niitä pitkiä tunteja huoltoasemien kahvioissa! Pahinta oli, ettei minulle ja muille kuulijoille valehdeltu, se sattui eniten. Rippikoulupainajaisesta onneksi älysin kieltäytyä, että olisi viikko pitänyt olla "leirillä" tönittävänä, kyllä ei kiitos. Olin kotona. Huoneessani. Mutta "abi"vuosi oli aivan saatanallinen, etenkin kun kehuttiin että on se kun on unohtumaton "abi"vuosi menossa... Valitettavasti siitä tulikin unohtumaton. Pitkätukilla oli silloin kovat ajat, minkä heille soin, mutta oli hauskaa että yksi pitkätukistamme kirjoitti viisi laudaturia, minkä aiheuttaman järkytyksen soin opettajainhuoneelle. Pari päivää ennen yo-juhlia käytiin koululla harjoittelemassa koreografiaa ja olin kuolla vitutukseen, kun kuulin, että meistä 50:stä tutkinnon läpäisseestä vain 49 osallistuisi yo-juhlaan, Urkki (nimi muutettu) ei. Miksen ollut tuota älynnyt! Kaiken lisäksi U. olisi istunut aakkosten määräämänä vieressäni ja nyt olisi vieressäni tyhjä tuoli. Niin tyypillistä. Niin vitun noloa että tahdoin hirttää itseni, mutta Uskali (nimi kenties muutettu) oli "reputtanut", tuo ämmien unelmien keskeiskohde ja myös unelmantoteutuma, joten se toi valoa pimeääni. Kuitenkin yo-päivänä istuin tuolirivin päässä ja eikö siinä tuolillani ollut teipillä kiinnitettynä joku saatanan lappu osoittamassa jotakin sekavaa ja pitikö minun sitten istua sen päälle. Viittilöin rehtorille, joka ilmeillään harmitteli unohdusta, vaikkei se mikään unohdus ollut, tahallista kiusantekoa minulle, joka rehellisesti olin sanonut etten arvosta Vivaldin Neljää vuodenaikaa. Tästä syystä rehtori vihasi minua. Joka tapauksessa revin paperin ja teipit helvettiin, puristelin sikamaisuuden palloksi ja heitin sen jonnekin, muistaakseni käytävälle. Siinä ne olivat koko liian pitkän seremonian ajan ihmisen kompastelun keskeiskohteena. Vieressäni kuitenkin istui mukava ihminen, Terttu (nimikö muutettu), jolla oli hirveä kanuuna kun se oli äitinsä kanssa juonut boolia aamukolmeen. Olin varma että se kohta laattaisi ja puhuin sille rohkaisevasti samalla keskittyneesti miettien miksei se tykännyt minusta sillä tavalla. Mutta olen minä "riparin" käynyt, aikuisena. Ei tarvinnut mennä leirille. Aikuisena kun voi valita tai ei ole mistä valita. Armeijaan minua ei päästetty. Jos olisi, olisitte siitä lukeneet.

Rakettitiede on jo keskuudessamme ja nyt eteisessä rymistelee sesonki.

Minulle sanottiin, että sananeliöni ovat konkretismia. Enkä tiedä mitä konkretismi on! Kohta tiedän. Opin mieluusti ja olen kiitollinen minulle-sanomisesta. Siivosin kaksi neliötä kirjahyllyä hirveästä pölystä. Runot ovat tällä puolella ja kamalassa pölysaastassa. Löysin myös kaksikin runokirjaa, joihin laiskuudeltani en ole tutustunut. Nyt ne ovat tuossa. Lisäksi luen ihan kohta todella lupaavaa romaanikäsikirjoitusta, jonka tekijöistä toinen aloitti juuri kahdeksannen ja toinen yhdeksännen luokan peruskoulussa. Heillä on jo oma kieli, tai vielä, joku kustannustoimittaja voi sen heiltä viedä, ja olen päättänyt suojella näitä nuoria ronkkijoilta, sorkkijoilta ja muilta rikollisilta, jotka pilaavat muiden taiteen kun heillä itsellään ei riitä rahkeet mihinkään omaan taiteeseen. Syvä onni täytti synkän sieluni lukiessani tekstiä. Nämä ovat puhtaita. Heidän isänsä olivat opiskelukavereitani, lukeneita nuoria, joiden lukeneisuuden otin tavoitteekseni. He olivat aivan tärkeimpiä esikuviani silloin kun olin kaksikymmentävuotias. Oli kolmaskin... jo kuollut, kirjoitan hänelle tuotantoni niin kuin tiedätte. Olen hyvin onnellinen ihminen!

En ole tehnyt tänään mitään. Theres on lähempänä alkua kuin loppua, mikä "Theres", siis en ymmärrä, mikä on jo tuttua olotilaa. Kirjamessuilla (Turun, kansojenvälisillä) on sunnuntaina juttua Tusinaromaanista, kerron ajan tarkemmin jahka sen tiedän. Saatan myös olla kertomatta. Täytyy kirjoittaa jonkinlainen esittely aiheesta. Että mitä vittua.

Tusinaromaani on todellisuutta. Siitä tulee kolmetoistaosainen. Kuusi on kirjoitettu. Ei-yllättävästi projekti on muuttunut, suunnitelmat muuttuneet ja ne muuttuvat yhä, loppuun saakka.

Sättiminen on lisännyt liikennöintiä blogiini. Mutta ylen raskasta on sättiminen! Kovaa hommaa huonolla korvauksella. Vihjaisin monta vuotta sitten, etten kirjoita esseitä vaan monologeja, mutta monologeja kirjoittavat esseistitkin. Muttei kerrota sitä niille, menisi hyvä vitsi pilalle.

Otan kohta illalliset lääkkeet. Noin. Otin. Hannu Helin on niitä harvoja runoilijoita, jotka panevat runoihinsa tautistatuksia ja nyt minä kerron, että otin juuri 2 x 300 mg:tä Deprakinea ja 5 mg:tä Melatoniniä. Tuo jälkimmäinen on kevyt nukahduttaja, aivan kevyt, pitkiin aikoihin en ole syömyt Imovania. Aamuisin otan 2 x 200 mg:tä Sertraliniä. Syön myös Antabusta, allergialääkettä ja toisinaan kipulääkettä. Olen länsimaisen lääketeollisuuden hallinnassa vallan. Ilman lääkitystä olisi mentävä hirteen, kun pakkoneuroosi painaisi päälle, nyt se pysyy kurissa ja nuhteessa jotenkuten.

"auta minua

surussa omassasikin

ettei kukaan löydä

naaraa ikinä pintaan..."

Helin kirjoittaa älyllisesti, "vaikeasti", ja samalla täynnä tunnetta.

"mielenterveys mielisairauksista

ylivoimaisesti vahingollisin

hävittäjä malli F60.31

minut tappaa vain minä

nollan desi maalista

privjet huutomerkistä

saisi tuhahtelemalla

helposti kuuma

ilmapallon btw

reseptini isojyväisempään riisiin

on vuosikymmeniä kestävä

todella syvä lama

ja pandemia

luokka

F34.1"

Ei minulla sitten muuta sanomista.

olisinpa sinäkin olisitpa terve olisinpa terve sekaisin

Kävelin (ulkona). Ihmiset ovat kiinnostuneita siitä missä kuljen. En kertonut. Mutta sen sanon, että eilen söin liian raskaasti ja kärsin yöllä. Luonteenomaisesti pyrin välttämään eilisen virheeni, mutta luonteenomaisesti tulen epäonnistumaan välttelyssäni. Minulla ei ole luonnetta lainkaan. Huomasin ostaneeni viime viikolla dokumenttiromaanin (aika irstas termi) Ulrike Meinhofista. Koska olen vaipunut lopulliseen laiskuuteen, saatan lukea sitä, vähän. Illalla luin Chandleria. On se mahdoton besserwisseri, siksi siitä pidetäänkin.

*

Besserwisseri on valheellinen. Nykyajan besserwisseri saattaa jopa sanoa: "Ei ole olemassa totuuksia." Olen kuullut tällaista puhetta. Se on hyvin sairasta. Kerron nyt muutamia totuuksia:

1. Turun Kansaneläkelaitoksen rakennus on ruma.

2. Haikun muoto on kaunis, kauniimpi kuin tankan, joka on kaunis sekin.

3. Jyrki Katainen on väärässä virassa.

4. Homoavioliittojen vastustaminen on typerää ja on typerää vouhkata vastustajia vastaan.

5. 2 plus 2 on 4.

6. Suomi hävisi toisen maailmansodan, kahdesti.

7. Väunö Linna kirjoittaa huonosti.

8. Seitsemän veljeksen rakenne on huonolla tavalla kulmikas.

9. Mänty on komea puu.

10. Suomalainen nainen ei ole täydellinen.

11. Pakkoruotsi on typerä juttu.

12. Suomen valtion maantieteellinen muoto on miellyttävä.

13. Paavo Arhinmäki toimi hyväksyttävästi Moskovassa elokuussa 2013.

Näissä 13:ssa lauseessa ei ole valhetta lainkaan, ainoastaan ilmaisusta voidaan kiistellä, vähemmän siitäkin, sillä mänty on keskeisesti komea eikä kaunis puu. Samoin Suomen valtion muoto on miellyttävyyttä eikä kauneutta. Typerä ja hölmöys ovat synonyymisiä. Tanka ja haiku ovat kauniita, eivät niinkään komeita. Huonous on huonoutta. Hyväksyttävyys on lievempää kuin oikeassaoleminen, oikeintekeminen, silti Arhinmäki teki oikein ja oli oikeassa eli voisi kirjoittaa näinkin: Paavo Arhinmäki teki oikein Moskovassa elokuussa 2013.

Sven Laakso ja "Taiteilijamurhat Suomessa":

"Jos Venäjällä tapahtuu jotain nämä yöpyvät vaikka viikon kadulla talvipakkasessa kynttilämielenosoituksessaan, mutta Suomen taiteilijamurhiin kukaan ei sano yhtään mitään. Niin hieno ja herkkä on omatunto, että se estää murhan tutkimuksen ja käsittelyn. Traditiohan on, että omallatunnolla varustettu ei voi Suomessa olla kirjailija."

Allekirjoitan tämän. Yksi viimeksi tapetuista on Hans Selo. Uudempia emme edes tunne, vielä, toivottavasti vielä joskus. Kieltämättä nämä nykyajan pienkustantamot ovat valtava uhka näille hirviöille, mutta kai ne jotakin keksivät.

kohden sättimisblogia

Mietin (?) millainen siitä Tusinaromaani-Facebook-sivusta tulisi. Ei sitä tarvitse miettiä. Mietin (?) myös nimenvaihtoa, jos sukunimi olisi vaikka Jantterinen niin sen voisi vaihtaa etunimeen sävyttyväksi. Muttei tarvitse. Enkä vaihtaisi vaikka tarvitsisi. Koska se on ihan vitun naurettavaa puuhaa. Nimienvaihto. No niin, on poikkeuksia, tuli heti mieleen yksi ääritilanne missä minä hyväksyn nimenvaihdon. Mutta nämä taiteelliset nimenvaihdot, oksettavaa. Tangonimet. Mitä niitä on. Ne voivat olla jotakin muuta kuin mielisairasta menoa, mitä nimenvaihdot yleisen jälkeenjääneisyyden lisäksi ovat. Sitten on tämä toinen asia. Kirjat ja niistä luopuminen. Mikä siinäkin on, että ihan älykkään tuntuisetkin ihmiset miettivätkin kirjoistaan luopumista? Se on sairasta. Se on samaa kuin jatkuva vouhotus taloudesta. Ei kirjoistaan pidä luopua, vaan niitä pitää hankkia lisää, niitä pitää hankkia mahdollisimman paljon ja vielä enemmän. Mutta jos olet mieleltäsi sairas ja luopumassa kirjoistasi niin anna ne kirjat minulle, minulta kirjat saavat turvallisen kodin, kodin, mistä kirja ei joudu lähtemään mieron tielle. Kirjoja ei voi milloinkaan olla liikaa. Luutiissa Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa, ihanko totta, Thomas Bernhardista (myös täällä). Kommenttilootassa RN-P sanoo:

"Monet nerokkaat kirjailijat tietävät varmaan miten voimakkaaista lähteistä sättimiset kumpuavat – ja miten sävytöntä se on.
Tässä Bernhatd kuuluu samaan genreen kuin sättimisblogit, paitsi ei täysin, itseironia hänellä on ehkä vielä osuvampaa kuin sättiminen. Sättiminen on aika sävytöntä, mutta kuva sättijästä itsestään on vivahteikas."

Tuli mieleen, onko läskikaupungillajamaassa sättimisblogi? Toivon että on, mutta jää lukijan päätettäväksi yllänkö sättimisen korkeuksiin. Itse en tietenkään harjoita lainkaan itseironiaa, joten sen suhteen minulla jää vajaaksi moneenkin kunniakkaaseen itseironiseen blogiin nähden, mutta, voin vain sanoa: teen parhaani. Kykenen vain itsesääliin. Siinä olen mestari. Vanha mestari. Kirjoitinpa huonosti, ajattelua ei ollut kuin vähän, tunnetta lainkaan. Kohta alkaa ne uutiset. Kirjoitan MacIntoshilla enkä Ipadilla, siksi teksti tulee enempi. Olen pahoillani. En ole. Eikä tätä vittu ole pakko lukea. Ällöttää ajatellakin, että joku lukee tätä, lukeminen on irstasta ja rivoa puuhaa, syvästi perverssiä tointa. Hyi helvetti miten vihaankaan lukijoita! Enkä katso uutisia, ihan ilkeyttäni jätän katsomatta, sen sijaan kirjoitan blogiini ja kuuntelen Skid Row'n toista albumia Slave To The Grind (1991). En kuuntele Joy Divisionia, The Smithsiä enkä varsinkaan Morrisseytä, sillä en pidä niistä lainkaan. Vihaan niitä syvästi! Ne ovat sellaista humanistifuksi-musiikkia, mitä en ole voinut sietää milloinkaan. Mieluummin lähden Wagnerin Parsifalista kesken pois kuin kuuntelen Joy Divisionia. Tosin en tiedä miltä Joy Division kuulostaa, mutta taatusti vastenmieliseltä. Sitten tämä kaveri, jolla on itsensäpaljastajan takin pituinen nahkarotsi. Hyi helvetti sentään! Oikea Englannin Kauko Röyhkä. Vihaan erittäin paljon. Melkein yhtä paljon kuin Kauko Röyhkää, jota en ole sietänyt milloinkaan, tuota Oulun häpeää. Tusinaromaaneissa vasta kolmannessa on sättimistä, viidennessä ei sitten muuta olekaan. Ei ole kovin vaikea havaita, kuka on tämä raatilaiseni, joka on joka perkeleen kirjailijaillassa sönköttämässä ja kertomassa "näkemyksiään". Kutsun tuota paskasakkia yhteisnimellä Otavainin kirjailijat, vaikka tarkoitan pelkästään WSOY:tä. Tai tämä Turun ihme, joka puolestani voitaisiin heittää betonisaappaissa Aurajokeen, Juutas Peelon Seuran ikipuheenjohtaja, hyi helvetti. Niin äitelän oloinenkin. Haistakoon vitun, muttei sekään onnistu, kun siltä lähti eukko lätkimään. Ei, en tarkoittanut nyt tätä toista. Kehitin tässä jokin aika sitten termin akateeminen populismi, jonka varmaan joku muukin on kehittänyt. Akateeminen populismi on sitä Vasemmistoliittoa, ruotsin kielen opetuksen puoltamista, vaivoin peiteltyä Ruotsi-fiksaatiota, Vihreitä, jatkuvaa hölinää panemisesta (erilaiset seks. oikeudet) ja mitä kaikkea. Akateeminen populismi on ilkeilytermi, se rinnastaa akateemiset populistit heidän niin avuttomasti inhoamiinsa perussuomalaisiin, joita toitottelevat populisteiksi vaikka sanovatkin arvostavansa populusta. Ja paskat arvostavat. Akateemiset populistit eivät mitään niin vihaa kuin kansaa, sillä kansaa he eivät tunne ja he pelkäävät tuntematonta niin kuin nilkeillä tapana on. He ovat täsmälleen samanlaisia kuin perussuomalaiset, maahanmuuttokriitikot ja muu paskasakki, he ovat samaa paskaa, he pelkäävät, tahtovat rajoittaa ja kovasti odottavat diktatuuria. He sen vielä saavat. Paskasakki. Vihaan heitä syvästi. Niin vastenmielisen näköisiäkin.

dust in the wind

Keväällä iski kai jonkinlainen siitepölyallergia, joka on nyt jalostunut pölyallergiaksi. Upeaa. Tähän mennessä ei ole ollutkaan allergioita, joten on kannattanut elää. Nenän kutiaminen on niin inhottavaa että oksettaa, jos kielikuva sallitaan ja miksei sallittaisi kun elämme sallivassa yhteiskunnassa, kulttuurissa ja elämänmuodosteessa. Pyyhin äsken pölyjä, mikä on hirveää hommaa. Ällöttäviä pölykerrostumia, nykykielisesti pölypintoja sekä pölyalustoja. Kissa katseli että on toi ääliö. Sitten panin läpivedon, jota Reger rehellisenä ihmisenä ei voinut sietää. Vaimo soitti matkalta ja toivoi etten tee mitään. Olen miettinyt hänen toivomustaan. Saan siitä tekosyyn mitä irstaimpaan laiskotteluun. Etten vain alkaisi lukea Raymond Chandlerin Vuosien varjoa! Bernhardiin en uskalla koskea, kaipaan valhetta. On tuo Chandler, tosiaan, varsinainen besserwisseri, kuulemma Hammett on jo nöyrempi kaveri. Puhumattakaan Ellroysta tai Thompsonista. Mitä jos tilaisi Ellroyn uuden ja lukisi sen heti englanniksi. Kai se kohta ilmestyy. Nimi on ehkä Perfidia. Se aloittaa uuden L.A.-kvartetin, 40-luvulle sijoittuvan sekoilun, jossa seikkailee L.A.-kvartetin ja Amerikan alamaailma -trilogian henkilöitä. Niin rakastan sellaista. Ellroy vyöryttää loistavasti. Ansaitsisi Nobelin, muttei Nobelia saa, koska ansaitsisi Nobelin. Voin aivan hyvin "pitää lomaa", sillä olen kirjoittanut tänä vuonna seitsemänsataaviisikymmentäkuusi sivua tekstiä. Eikä siinä ole riviäkään löysyyttä, vaan pelkkää nöyryyttä, voin kertoa. En tee tällä viikolla mitään! "Pidän lomaa" koko loppuvuoden. Kirjoitan vain sekavia blogimerkintöjä.

kun päätin yrittää

Kuusi vuotta sitten olin kännissä tusinan verran luita katki Töölön sairaalan Tehostetun hoidon osastolla. Aivotärähdys, kallonpohjanmurtuma. Oikea korva kuuro. Seuraavana päivänä leikkauksessa tuli ilmarinta. Oi aikoja! Kun kysyttiin omaista/ läheistä/ kontaktihenkilöä, en tiennyt mitä sanoa. Ei minulla ollut ketään. Harmittelin jo kovasti, että olin vahingossa jäänyt henkiin mutta sitten muistin, että eräs on olemassa, ilmeisesti hieman välittää minusta paskiaisesta. Mainitsin hänen nimensä. Sitten tajusin, nolottaa tunnustaa, etten tahtonut kuolla. Reilu kuukausi takaperin olin mennyt radan varteen odottamaan junaa, mutta ei sitä tullut, silloin olin ollut valmis mutta enää en ollut. Tein niinkin fraasikkaan päätöksen, että päätin elää. Se oli todella naurettavaa. Siinä vaiheessa minun ja kuolleen välillä oli se ero, että minä valitettavasti en ollut kuollut. Minulla olisi hirveä kapuaminen edessä edes jonkinlaiseen elämään. "Päätin yrittää." Luovutin agnostisismini suhteen siinä hämärässä, en enää jaksanut pelleillä. Päätin kirjoittaa Tunnustukset. Yhä ne on kirjoittamatta. Semmoinen paskiainen minä olen. Päätin monenlaista muutakin mitä en ole edes näytteeksi yrittänyt toteuttaa. Luulin siinä sängyllä luut paskana maatessani että minusta voisi tulla rehellinen ihminen. Mutten minä osaa kirjoittaa "tunnustuksiani"! Niin helvetin typerän kuuloistakin. Olen aivan valheellinen ihminen. En oppinut mitään. Makoilin luut paskana sängyllä ja "tahdoin elää". Ei minulla ollut oikeutta sellaista tahtoa. Tein juuri sitä, mistä ihmisiä aina pilkkaan: keskityin olemaan itselleni armollinen. Ainoa mitä tuosta opin, oli, etten minä milloinkaan opi yhtään mitään. Olen minä varsinainen epeli, en muuta sano, että viitsinkin valehdella jopa itselleni, mutta vain itselleni valheeni menevät läpi. Ei kukaan muu voi olla näin huono ihminen, olen ollut väärässä luullessani että olen vain keskinkertaisen huono, sillä minä olen ihmisistä huonoin. Täyttä paskaa.

H.V.

Viikko alkaa veellä.

Syksyinen ilma (ulkona),

päässä loputon tammikuu.

Huomenna kirjoitan. Tai sitten en.

Ajattelin hakea kuukaudeksi residenceä New Yorkiin, panen hakemukseen että käyn metrolinjat läpi runoillen ja kirjoitan yhden (1:n) Tusinaromaanin. Tämän jälkimmäisen teen jossakin muualla kuin metrossa. Tusinaromaani I:n nimeksi tuli

Neromaani

eli

Kartanonherran karmiva kohtalo

Taittaja ehdotti eliä kun oli minulla elikkä. Myönnyin aika pian. Sivuja 130. Keskipituus noilla on aika lailla tuo 130 sivua tai vähän alle. Eli alkuhöpinöiden jälkeen 126 sivua. Se kertaa kuusi on 756 sivua ja alkuhöpinät alle niin 760 sivua. Se on sama sivumäärä kuin Gravity's Rainbow'n Picador-laitoksessa. Jos nuo kuusi saisi julki ensi kesään mennessä. Tänä vuonna kirjoitan vähintään yhden vielä. Mieluiten kaksi.

Oliko sillä kartanonherralla "karmiva kohtalo"? Käsittääkseni. Hommat etenevät. Kirosin pari päivää sitten runoillat ja tänään suostuin menemään metsään lukemaan runojani. Naurettavaa. Mutta ne maksaa! Ilmaiseksi en menisi. Se on jokin, en saanut tarkasti selvää mikä, jokin sienijuttu. Sanoin kirjoittavani muutaman anagrammirunon.

On totta että viha, vihaaminen mädättää vihaajaa, mutta muita se tervehdyttää. Lisäksi, jos ihmiset uskaltaisivat vihata, tuntea, ei elämä olisi näin kieltoista, vaan vapaampaa ja helpompaa, nyt vihaajaa pelätään ja vastustetaan koska pelätään. Vihaaja tekee toisten työn. Toisten olisi oltava kiitollisia vihaajalle.

Yö oli taas hirveä. Samastun niin kovasti. Olen yliherkkä.

virous

ruta po. rauta

irstain hetki

Aloin lukea Kylmyyttä. Tämä viikko on mennyt joutavuuksien parissa, kuten arkistovierailujen, kokousten, kokouspöytäkirjojen ja muiden kauhistavuuksien. Myös Tusinaromaani I saateltiin matkaan. Se oli irstain hetki.

kirjasyksyä

Jos jotakin tässä maailmassa ehdottomasti vihaan niin kokouksia. Niistä ei ole mitään hyötyä eikä iloa. Ne ovat täyttä ajanhukkaa. Pitkälle menevässä itsevihassani kuitenkin olen asettautunut erään osuuskunnan sihteeriksi, mikä on pelkkää kidutusta ja tuskaa ja varma tae unettomiin öihin. Olen varma, että inhimillinen edistymättömyys johtuu keskeisimmin kokouksista. Missä ihmiset kohtaavat, siellä ei onnettomuus uhkaa vaan on jatkuvasti aktualisoituvaa todellisuutta. Aina kun avaan kokouksessa (vihaan sanaa syvästi) suuni, tiedän puhuvani täyttä paskaa. En ole milloinkaan tullut toimeen edes itseni kanssa, joten miten voisin tulla toimeen toisten ihmisten kanssa. Naurettavaa. Vihaan itseäni hyvin paljon. Tekeekö Bernhard minulle rasitetulle sieluttomalle haaskalle hyvää! En ole varma. En voi rauhoittua luettuani tuota vihattavaa kaljupäätä. En kestä enää! Ja ajatuskin tulevista kirjasyksyistä saattaa minut syvimpään epätoivoon.

eräs totuus

Luettuani Vanhat mestarit älysin ettei klassikkoja eikä edes hyviä kirjoja pitäisi suomentaa, sillä suomennosten kautta rikolliset mielet tahrivat hyvän ja kauniin. Kadun sitä, että olen mainostanut muutamia kirjailijoita. Jos löydän hyvän kirjailijan, en sano mitään. Viimeksi vietiin Knausgård ja nyt rikolliset mielet raiskaavat tätä norjalaista neroa. He löytävät Knausgårdin, jopa uudelleen-löytävät! Mikään ei ole näille sontaläjille tarpeeksi alhaista. Ja ensi vuonna tulee uusi Céline-käännös, kammottaa jo nyt miten siitä kohkataan ja ihaillaan monin varauksin. Varauksettomuutta nämä paskiaiset eivät harrasta, sillä siitä voisi joutua tilille, vaikkakin heidän elämänsä on yhtä harrastelua. Bernhard, Céline, Malaparte, Turkka, Palsa, kaikki heidät on viety ja pilattu. Lukisivat vaikka Camus'ta, sitä torveloa, siinä olisi heille soveltuvaa lyseofilosofiaa. Tai Sartrea.

Error

lantapää po. kantapää

Pari kuukautta tässä kestikin ilman psykosomaattista oireilua. Eilen mietin, että nyt on taas hetki, että on oltava tarkkana, olen hieman räjähdysalttiissa tilassa. Pari kuukautta on mennyt. Liekö tässä miesten kuukautiset. Tai minun oma kiertoni. Kun unohtaa, miten vitutti kun viimeksi sekoili. Viimeksi oli tämä maakuntakokoelma-tapaus. Kyllä hävettää ja lisähäpeää tuo, että olen maailmankaikkeudessa ainoa sekoilija, muut ovat suoraselkäistä sakkia. Nyt on otettava rauhallisesti. Itseäni parempien ihmisten seurassa on niin raskasta, synnittömien! Minulla kun tätä huonoutta, pahuuttaa yhä piisaa.

Tuli arvosteltavaksi Bernhardin Vanhat mestarit. Niin rakastan Bernhardia, toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan rehellisintä ihmistä. Huomasin, että Sebaldilla, johon Bernhardia verrataan, Sebaldilla ja Bernhardilla on sama kuvauksen kohde, nimittäin Sebald. Tuo omaan omahyväilyynsä niin mieltynyt kaveri. Niin & niin. Ihmettelen, miten nämä kulttuurityrkyt voivat kehua itseään sanomalla pitävänsä Bernhardista, joka kuvaa näitä kulttuurityrkkyjä, mutta kulttuurityrkky onkin häikäilemätön. Näitä herkkiä poeettisia sieluja.

Mikä meillä on?

Puhuttiin tuossa kuukausi takaperin niinkin perverssissä paikassa kuin Kiasman kahvilassa. Keski-ikäinen nainen ihmetteli, vannon puhuvani totta, että onko se niin kamalaa jos on "syntynyt väärään ruumiiseen" ja miksi asiat näyttävät väkisinkin juontuvan nykykulttuurissamme seksistä. Hän oli liian sivistynyt puhuakseen panemisesta ja siinä asemassa, että saattoi sanoi jotakin noin kamalaa mitä tuli sanoneeksi.

Aiemmin eräs noin 60-vuotias nainen sanoi, että pitääkö niitä sukupuolikiintiöitä aina olla. Vielä riittää sukupuolentutkimuksella siis tekemistä, kun ihan naisten riveistä löytyy em. kaltaisia pinonpolttajia. Vaikka kidutettaisiin niin en paljasta nimiä.

Freud oli oikeassa. Mistä se kana kusee. Mutta kertomalla asiansa Freud tuli avanneeksi nämä panopadot ja nyt elämä on yhtä seksuaalista vapautumista. Varmaan niin sanotussa pitkässä juoksussa on hyvä, että Freud kertoi asiansa, mutta näin alkuhyökyä seuratessa ja kokiessa vähän rassaa, kun ollaan niin kehollisia, ruumiillisia, vartalollisia että. Entä se ruumis sitten? Eikö se ole syrjitty kun siitä tahdotaan eroon? Suhtaudun vissillä epäilyksellä siihen että jollakin voisi olla "väärä ruumis" ja toisaalta "väärä mieli" ja jos näin on, kuten em. nainen sanoi, niin entä sitten. Naisen mukaan elämässä on paljon muutakin.

Tässä on paljon samaa kuin näillä lapsettomuusvinkujapariskunnilla, jotka unohtavat sen että on niitäkin joilla ei ole edes vinkukumppania näköpiirissä. Jokaisella on ongelmansa mutta suhteellisuutta peliin. Minäkin olisin jo lapsena tahtonut toisen äidin, mutta sillä nartulla mentiin mitä mentiin. Isä minulle kelpasi. Velipojatkin ovat mukavia, tosin toista en juuri tunne, mutta sellainen käsitys minulla on että on asiallinen nuorimies.

Kun ei meillä ole ongelmia niin meidän on kehitettävä ongelmia. Eikö voitaisi olla rauhassa ja nauttia saavutetuista eduista? Joo joo, on epätasa-arvoa, mutta ei sitä paljon ole tavallisessa elämässä ja menkää jo Saudi-Arabiaan siellä on naisen asema ihan oikeasti päin persettä. Meillä ei ole. On se nyt kun minua syyllistetään! Homoillakin menee kohtuullisesti, humanistis-taiteellisissa piireissä loistavasti. Espoossa ja yrityselämässä karmeasti, mutta Espoo ja yrityselämä ovat määritelmällisesti karmeita. Ne ovat osa helvettiä. Tulkaa sieltä pois.

Tuli tuo Kanava. Vihavainen siellä taas kirjoitteli siihen malliin että hänen nimensä Listalla sai uusia alleviivauksia. Jaakko Anhava kirjoitti vittuiluvastineen jollekin. Ihmeellinen perhe. Sillä eikö Jaakko A. ole Martti Anhavan veli? Äiti-Anhavan muistelmateos oli aivan karmea ja isä-Anhava lievästi sanottuna mielenkiintoinen persoona. Mikä niillä on?

On perjantai.
Katson televisiota.
Syön Antabusta.

Itserakkauteni satoa

Katson televisiota.

Keskustelupalstailen.

Vastailen kommenttilootassani.

Kuuntelen youtubeitse.

On perjantai.

Syön Antabusta.

*

Eilen kävin arkistossa, kun assisteeraan tätä yhtä herraa elämäkertakirjansa vaiheilta. Tänään löysin yksityisemmästä arkistosta Mauri Sariolan sähkeen elämäkerran kohteelle. Sariola kuulemma oli ahkera sähkeitsijä ja nyt löysin sähkeensä.

Luen tuota Chandleria ja on se hyvä. Ellroy on sanonut, että Chandlerin sankari on sellainen kuin Chandler olisi halunnut olla kun taas Hammettin sankari on sellainen, mikä Hammett pelkäsi olevansa.

"Chandler wrote the man he wanted to be - gallant and with a lively satirist's wit. Hammett wrote the man he feared he might be - tenuous and sceptical in all human dealings, corruptible and addicted to violent intrigue."

Että joo. Paris Reviewissä on näin:

"Chandler wrote the kind of guy that he wanted to be, Hammett wrote the kind of guy that he was afraid he was. Chandler’s books are incoherent. Hammett’s are coherent. Chandler is all about the wisecracks, the similes, the constant satire, the construction of the knight. Hammett writes about the all-male world of mendacity and greed. Hammett was tremendously important 
to me."

Luen Hammettia pikapuoliin. Chandlerissa on se paha, että Chandleria mäntit diggaavat. Semmoinen on omiaan herättämään epäilyksiä (luullakseni käytän tätä ilmausta ensimmäistä kertaa elämässäni). Suosikkini, Ellroy ja Jim Thompson, ovat hyvin kaukana myönteisten kirjailijakuvien rakentamisesta, itse asiassa he rakentavat kielteistä kirjailijakuvaa. Ellroyn Muistoja pimeästä -muistelma on hämmästyttävä kirja, jokin luku alkaa ulkomuistista tähän tyyliin: "Kesän vietin masturboiden ja pillereitä vetäen." Kysymys: kuka suomalainen kirjoittaisi näin? Minulle tulee vain yksi nimi mieleen. Nämä pikkuvitsailijat & tyhjännaurajat eivät pysty mihinkään muuhun kuin hihittämiseen ja ironiaan kertoen samalla vastustavansa ironiaa. Tällaista on elämänsä.

Vittu tuliko mulle writer's block.

Tein tänään UoSP:tä ja seuraavaksi tulostan sen. Eiköhän se siitä valmene. Sitten on Sotaanlähtö. Ja oikeastaan pitäisi kirjoittaa valmiiksi vanha tekstini, jonka nimi on... öö... voi vittusaatana kun en kehtaa kertoa! Sen nimi on Runkkari. Kiva nimi. Sitä on valmiina yli kolmesataa liuskaa ja kolmannes olisi vielä tulossa, se on aika yksiteemainen teos, hyvin asiaton ja kertoo epäluonnonmukaisesta elämästä. Vaihtoehdottomasta. Minämuodossa. Kuuluu sarjaan "jos ja kun se ilmestyy, on paettava maasta". Muillahan ei tässä vitun kusipäävaltakunnassa ole tällaista ongelmaa, kun ovat niin suoraselkäisiä, rehellisiä ja ylipäänsä hyviä ihmisiä. Aion tarjota tätä lievästi sanottuna omaelämäkerrallista teostani WSOY:lle. Ihan maailmankaikkeudelle vittuillakseni.

Se oli vain unta.

Älä unta näe.

Työsauma tähän.

Tämän merkinnän jälkeen kirjoitetut merkinnät eivät tule Ulkona on Sankka Pyryyn.

Hän vaikeni omantunnonsyistä.

Hävetti toimintansa niin.

diktatuuristamme

Tämä nyt on taas tätä, mutta voisi luulla että kommenttilootat on sitä varten, että jos lukee merkinnän niin kertoo sitten että luin merkinnän ja kertoo ehkä sitten mitä tuli mieleen. Vai eikö tule mieleen? Kun ei blogeissa ole kommentteja vaikka lukijoita lienee. Minun tekee mieli kommentoida mutten uskalla! Saakeli kun ei kukaan muukaan kommentoi. Kiva siinä sitten.

On totta, että elämme diktatuurissa, mutta diktatuuri hellittää jos kommentoi, keskustelee, "vuorovaikuttaa" niin kuin idiootit sanovat. Facebookissa on se paha, että siellä lähinnä tykätään ja nyökytellään ja siksi diktatuurillemme Facebook onkin hyvä juttu, kun taas enemmän ja vähemmän anonyymejä suosivat keskustelupalstat ja blogit eivät ole dikatuurillemme mieleen.

En millään voi kannattaa moderointia, jota kannattavat diktatuurimme palvelijat. He siirtyvät Facebookiin koska siellä he voivat paremmin moderoida. Siksi entinen radikaali, nykyinen "huolestunut" on vallan innoissaan Facebookista. Siellä hänestä tykätään. Mutta kirjoitapa blogia niin jo aukeaa mahdollisuus vittuilijoille.

Muistutan jälleen lukijaa siitä, että jos sinut sensuroidaan jossakin blogissa niin tule kertomaan mielipiteesi tänne, sillä täällä on ns. aikuisten oikeasti mielipiteenvapaus, täällä se ei ole paskapuhetta vaan todellisuutta. Pidetään näitä itseensä niin tyytyväisiä "vastarannankiiskejä" vähän varpaisillamme, näitä rankkoja kirjailijoita, jotka vittuilevat vain toisten kustantamojen kirjilijoille ja, erityisesti, oman kustantamonsa entisille kirjailijoille, jengipettureille.

Facebook on todella narsistinen laitos. Hei, tänään kävin siellä ja täällä. Tykätkää. Facebookin sisäänrakennettu narsismi aiheuttaa sen, että Facebookin käyttäjä voi olla ihan vapaasti narsisti, kun taas blogihenkilöllä on hankalampaa.

Ootte kateeta porukkaa!

Tusinaromaani I

Vein syntymäpäivälahjani päivänsankarille. Kuusi tusinaista romaania. Miten senkin laskee, siis kuusi kappaletta. Ensimmäinen ilmenee kirjamessuiksi. Jatko sopivasti. Ostakaa kaikki!

Kirjoitan seitsemänneksi hullujenhuoneromaanin, jota alustelin blogissa jokin päivä sitten. Minä niistä päivistä?

Kävelin kotiin ja ajattelin että tältä Jari Tervosta on tuntunut vähintään kohdusta saakka.

Aamupäivällä käyn tulostamassa nuo kuusi tusinaromaania ja vien ne syntymäpäiväsankarille.
Selkä jäykkänä.

Lukekaa tämä. Tai tehkää mitä hyvänsä.

Ettei kyynisyyttä luultaisi kriittisyydeksi.

No olipas komiasti.

TrVI korjailun alla nytten. Siinä yhtenä poeettisena ratkaisuna on huonosti kirjoittaminen, ihmekö siis että kirjoitin sen viikossa vähän yli. Huomenna vien syntymäpäivälahjani muudalle keskiviikkona kuusikymmentäviisi vuotta täyttävälle herralle. Hän tosiaan on herra, tuon katoavan lajin edustaja. Lahjani on riisi paperia.

Sain eilen lukea että Melleri kirjoitti valkolakkinsa Vimpelin lukiosta. Säväytti. Kuin tuomiopäivänäkö.

lisiä katkeruuteen

No niin, nyt tajusin etten milloinkaan ollut edes esikoiskirjailija. Taas jäi yksi vaihe väliin. Niin aina. Väliin jäi ensirakkauskin. Mitä näitä riittejä on. Silloin kun sain ensikirjani ulos silloin kun sain ensikerran siittimeni sisään. Ei ollut high school sweetheartia, eikä ööö en keksi vastinetta. Mielessäni väikkyy Riikka P-inen, sillä on varmana ollut nuo kaikki.

Mutta esikoisen osa on kova. Sen tiedän. Esikoista ei rakasteta mutta kuopustapa rakastetaan. Kyllä minua vitutti, kun sain kuulla, ettei velipojan itkulle ollut naurettu. Minulle räkätettiin vapautuneesti, kun itkin milloin mitäkin. "Se on herkkä, herkästi kyynelehtii", äitinsä selitti. Ai jaa. Ryhdynkin kuopuskirjailijaksi, kun ne saavat itkeä. Tahdon vihdoinkin itkuluvan!

Kyllä minä saan itkeä, sillä en ole kuin muodollisesti mies. Kuopuskirjailija, c'est moi. Minua   kuopukset ovat rasittaneet (syyt: ks. ed.), mutta minäpä otan ja teen itse itsestäni kuopuksen, olen tee-se-itse-kuopus. Jokainen ansaitsee olla kuopus. Erityisesti esikoiset, joilta viedään kaikki, perintöosa, päärooli ja lopuksi pitää vielä kumarrella sen saatanan esikoisen edessä, äidinpojan.

Minä en äidinpoikia kestä ollenkaan. Hyi vittu mitä de facto ja ilmeisimmin myös de jure motherfuckereita ne on. Minäkin olisin tahtonut olla äidinpoika. Tai no jaa... olisinko tahtonut en-ajattele-mitä-toiset-minusta-ajattelevat-possuksi? Joo.... Kaveri kertoi että jatkoilla tämä yksi hikinaama oli kysynyt jatkoseuralaiseltaan että pannaanko ja vastaus oli ollut, että joo.... Silleen vähän epätietoisena you know.

Luin Chandleria.

poikkeus

On mukavan kuuloista kun ystäväperheen äiti sanoo lapsestaan, että se on kyllä tosi mukava. Lausunto kuulostaa vilpittömältä, sydämestä tulevalta. Äiti rakastaa lastaan. Toisinaan asiat ovat kunnossa ja kunnolla. Ihminen ei ole sairas.

*

Millainen päivä on valtamerten paskapyörteissä.

Ihan peruspäivä vai enempi yllätyksellinen. 

Paskaan juuttuneista purjeveneistä katsotaan paskaan kuolleita lintuja, kaloja, eläimiä. Satelliitin välityksellä kysellään kotipuolen vointeja.

Valaan pyrstö lipuu purjeveneen lasikuituiseen kylkeen.

maailmanympäripurjehduksella

Purjeveneemme on juuttunut valtameren paskapyörteiseen.

Kyselemme satelliitin välityksellä kotipuolen vointeja.

Valaanpyrstö lipuu purjeveneemme lasikuituiseen kylkeen.

hipiäistä pilveä

Hullujenhuoneella minä ja XYZ oltiin ainoat, jotka eivät olleet aamukokouksen sihteereinä, paitsi olin minä kerran, mutta päätettiin etten sitten toista kertaa enää. XYZetaa ei edes harkittu, hän sanoi, että elämä oli mennyt ihan vituiksi, mielisairaalassa oloksi. Oli XYZ hypännyt katolta mutta sekin oli mennyt pieleen, niin sanotusti, jalka sököksi muttei henki lähtenyt. Pääsi XYZ kuitenkin lomalle ja kysyin hoitajalta miten sillä menee, kuulemma hyvin. Niin aina. Kaikilla meni hyvin. Ihan vitun aina, kertoihan jo se että oltiin mielisairaalassa siitä, että meni hyvin, vähintään hyvin, kenties loistavasti, sillä meillä oli paperi siitä että meillä oli mieli. Toki minulla oli omahoitajana fasisti ja sanoin, että omahoitajani on fasisti, se vitun Tuula. Kysyttiin perusteita. Kerroin, että hän itketti minua ja uhkaili sosiaalihoitajakaverinsa kanssa minua poliisilla. Se vitun nilkki. Uhkaili, kun olin saanut hermoromahduksen tai jonkin, mennyt vähän sekaisin, ja romahduttanut kirjahyllyn. Se oli sitten väkivaltaista käytöstä. Olin minä väkivaltainen, ei sillä, mutten silloin kun kaasin kirjahyllyn. Huoneessa kuuntelin rakoisesta ikkunasta kun hoitajien parvekkeella keskusteltiin. Se mukava naishoitaja oli ehkä häippäsemässä, se, joka sanoi että me ollaan sun puolella, kun kyrvätön Tuula sanoi ettei täällä levätä kun sanoin että täällä voi levätä. Mikä vittu sillä oli kun sen piti olla tuollainen. Niin rumakin. Siksi. Luin huoneessani Pilvihipiäistä ja Tätä matkaa ja kirjaa eksistentialismista. Kaikki ihan laitoskamaa. Kämppikseksi tuli narkkari joka meni sänkynsä alle, sitä ennen oli listamies. Pidin molemmista vaikkei meidän kuulunut pitää toisistamme.

Olen taas joutunut asioimaan Kelan ynnä muiden mulkkujen parissa ja ymmärsin yhtäkkiä, että, tosiaan, Eichmann ja muu hupisakki olivat syyttömiä. Kelan ja työvoimatoimiston (nimi on jotakin muuta) ihmiset pitäisi kaikki tuomita kuolemaan, tuhkata ja ripotella tuhkat läheiseen mereen, jos kerran Eichmannillekin niin tehtiin, sillä he kaikki, me kaikki, olemme syyllisiä koska olemme kevein mielin mukana näissä täysin perversseissä ja epäinhimillisissä organisaatioissa. Nämä, me, teemme yhtä ja toinen tekee toista, esteet voi ylittää helpostikin, mutta jos on huono päivä niin siitä kärsii sitten aika moni. Eikö työvoimaviranomainen tajua aiheuttamansa kärsimyksen määrää, emmekö me tajua aiheuttamamme kärsimyksen määrää? En minä tahdo siinä tuhoamislaitoksessa käydä, mutta on pakko. Meidät kaikki pitäisi tuomita kuolemaan. Miksei, ihan tosi, joku Amnesty tee mitään? Tätä tapahtuu niin sanotussa sivistysvaltiossa. Niin sanotussa. Saahan täällä tappaa eläimiäkin. Mitä nekin on meille tehnyt, paitsi rakastaneet, kiitoksena me tapamme ne.

Näetkö sinäkin pimeitä unia pimeässä.

(sanat sävelmään "Kaamoskulkija")

Golfberg po. Goldberg

helppoheikki ja demokratiassa ei auta itku markkinoilla

välittömässä auringonpaisteessa

yksin leivästä kyllä

moderninajan peltikirkot sillä mitä muuta niistä tulee mieleen varsinaissuomalaisessa maisemassa kivikirkkojen vieressä Haaparannassa on kuivuri ja kirkko sitten jo yhdistetty menkää nyt pian ottamaan mallia

örovästä lrovästä lrivästä piti kirjoittaa se oli erreur levästä leivästä voin kuvitella voinko en voi niitä vaikeuksia jos aikoo nästä lyricerreureisesta koostaa jotakin sehän on siis se sattuma mikä on di-oulipolaisra ei-oulipolaisra lopilaista ei-oulipolaista mutta jos etsii kartoittaa erreourlyriikan miasemaa niin jasitten siitä kehittääsills tajdon jonkun jonkin järjestlnän mutta ei sitä sitten sen kieliopilla tai asiis sanastolls voi mennä luon polvikartaston pilvikartaston ja tämän chandlerin akka lammessa sain kommentista innoitteen että viimeibkin ne vanhan blogin paskat tähän ja ehkä viime yönä keksin miten kaksikymmentä sivus kylmästi lerraöla tähän kerran päivässä sitä on noin neljäsataavoisikymmntä sovua menee luukausi vakaa etsinkö tarkoitusella virheitä ehkä vähän mutten kovin paljon vähän sensuroin kommentteja ei ole se on harmi panen ne julkeutumaan aamulla kello viisi vaikka en minä viitti edes kääntää niitä tulee uusimmat ekaksi loppuu kun kaksikymmentäsivus tulee täyteen valmistelen asiaa

Yöllä, kun asfalttimiehet ovat tulleet

Ajaessasi juhannuksen jälkeen asfalttimiesten ohi tunnet periepävarmuutta.

Sinulle tarjotaan katsekontaktia, mutta välttelet sitä.

Kunpa autoni kone ei nyt laukeaisi. Miksen lähtenyt vasta aamulla matkaan.

Ja unohtui keskuslukita ovet nähdessäni asfalttimiehet. He pääsevät tahtoessaan kyytiin.

Siksi nopeusrajoitus kaksikymmentä kilometriä tunnissa.

Yle Puhe on hiljennyt. Näin käy aina.

Öisellä liikenneasemalla täriset yhä. Asiakaspalvelijan ei tarvitse kysyä syytä.

Eteen päin mäntyä on menty.

(Tämä tuli mieleen joskus viideltä, yllättäen muistin sen herättyäni, enkä todellakaan ala kirjoittaa yöllä mieleen tuleviani ylös; urheilua seuraavat tuntenevat Antti Muuriseen liitetyn fraasin "Eteen päin on menty." Vrt. Jyri Kjällin "Vittu, ei pysty.")