valokaupunki

Voin kertoa (itselleni) mikä on seuraava vaihe: mielestäni sananeliötauluni ovat huonoja. Niin, sain kuulla että runoilijatar X:ssä on hyviä ominaisuuksia, kun toisaalla ihmettelin typerästi julkisesti, etten ole hänestä kuullut koskaan mitään hyvää. Olen miettinyt asiaa toisinaan, kun runoilijatar X:ää moitiskellaan ja olen nolostellut, kun olen mennyt häntä kehumaan ja kääntänyt sujuvasti takkini esim. kirjallisissa illoissa, että kaikki varmasti pitäisivät minusta. Mutten ole lukenut, vain aistinut! Lopputulos: kukaan ei minusta pidä! Toki moitiskelu on ollut privaattia, kuka sitä julkisesti, harva tässä paskamaailmassa julkisesti sanoo yhtään mitään. Etten vain olisi tällainen osatuntojen tulkki. Mutta, älkääkäkönkä ampuko viestijää! Mitä minä... olen vain kuunnellut ihmisten puheita... Tässä on varmaan kyseessä se, että olen liikkunut tietynlaisissa piireissä, enkä esim. toisenlaisissa piireissä, joten otokseni on huono. Kuulostellut olen kirjallisuuskojujen reunoilla, enkähän monta arvoarvostelmaa ole kuullut, ehkä kaksi. Kolme enintään. Näihin pohjasin. Kyllä on vittumaista tämän turpani kera! aina suuta aukomassa. On sitä yritetty tukkia, kerrankin kolme tyyppiä pieksi minut, muistaakseni niitä oli kolme, olin niin kännissä että muistikuva on heikko, ja epäilemättä kalauttivat päätäni aika hyvästi, päätäni, tuota ruumiini heikointa osaa, joten muistikuvani vain heikentyivät. Olin tulossa paikallisen kaupunginhotellin eroottisesta illanvietosta, jossa minulla ei ollut erotiikkaa, muilla enemmän, paikallisessa kaupunginhotellissa oli monenlaista esitystä ja välinenäytöstä, hirvittävällä melalla varustettu musta mies esiintyi ja vähintään kaikki naiset olivat kiimoissaan. Kävelin siitä sitten kotiin, niin sanotusti tyhjin käsin, ja huutelin jotakin muutamalle tyypille tien yli ja nämä tulivat penäämään huutojani. Naama oli niin sanotusti perunasoseena käsittelyn jäljiltä. Kävin tirkistelemässä ja kirjoittaako tuo kaljupää Brightonista! Olen siellä ollut minäkin, mutten kielikurssilla, enkä kesällä, vaan talvella vailla rakkautta ja turvaa! Se oli hirvittävä talvi. Toivottavasti kaljupään kesä meni paremmin, pannessa ja kieltä oppien. Sain minäkin ahteria Brightonissa ja jopa kahdesti, mikä oli todella yllättävää. Katumus olikin jälkeenpäin suurieleistä. Kieltä en oppinut lainkaan. Enkä mitään muutakaan. En opiskellut, vaikka olisi kannattanut tempaista sivuainekokonaisuus, jonka tempaisivat kaikki muut paitsi minä, idiootti. Sama juttu tuon vaihto-opiskeluvuoden kanssa kuin "abi"vuoden: kuulemma elämän vähintään parasta aikaa. Vitut oli. Aivan hirveätä. Rippikouluun en uskaltanut mennä, joten siitä ihanuudesta en osaa sanoa mitään. Eikä ollut high school sweetheartia! Se on erityisen katkeraa. Ärsytti, kun lukiossa (ja jo varhemmin!) joillakin oli muijakaveri, jonka panemisesta sitten kiitettävän yksityiskohtaisesti raportoitiin. En paljon valehtele sanoessani, että olen kuunnellut kuukauden verran kuvauksia siitä, miten Terska (nimi ehkä muutettu) ja Sipe (sama) panivat. Niitä pitkiä tunteja huoltoasemien kahvioissa! Pahinta oli, ettei minulle ja muille kuulijoille valehdeltu, se sattui eniten. Rippikoulupainajaisesta onneksi älysin kieltäytyä, että olisi viikko pitänyt olla "leirillä" tönittävänä, kyllä ei kiitos. Olin kotona. Huoneessani. Mutta "abi"vuosi oli aivan saatanallinen, etenkin kun kehuttiin että on se kun on unohtumaton "abi"vuosi menossa... Valitettavasti siitä tulikin unohtumaton. Pitkätukilla oli silloin kovat ajat, minkä heille soin, mutta oli hauskaa että yksi pitkätukistamme kirjoitti viisi laudaturia, minkä aiheuttaman järkytyksen soin opettajainhuoneelle. Pari päivää ennen yo-juhlia käytiin koululla harjoittelemassa koreografiaa ja olin kuolla vitutukseen, kun kuulin, että meistä 50:stä tutkinnon läpäisseestä vain 49 osallistuisi yo-juhlaan, Urkki (nimi muutettu) ei. Miksen ollut tuota älynnyt! Kaiken lisäksi U. olisi istunut aakkosten määräämänä vieressäni ja nyt olisi vieressäni tyhjä tuoli. Niin tyypillistä. Niin vitun noloa että tahdoin hirttää itseni, mutta Uskali (nimi kenties muutettu) oli "reputtanut", tuo ämmien unelmien keskeiskohde ja myös unelmantoteutuma, joten se toi valoa pimeääni. Kuitenkin yo-päivänä istuin tuolirivin päässä ja eikö siinä tuolillani ollut teipillä kiinnitettynä joku saatanan lappu osoittamassa jotakin sekavaa ja pitikö minun sitten istua sen päälle. Viittilöin rehtorille, joka ilmeillään harmitteli unohdusta, vaikkei se mikään unohdus ollut, tahallista kiusantekoa minulle, joka rehellisesti olin sanonut etten arvosta Vivaldin Neljää vuodenaikaa. Tästä syystä rehtori vihasi minua. Joka tapauksessa revin paperin ja teipit helvettiin, puristelin sikamaisuuden palloksi ja heitin sen jonnekin, muistaakseni käytävälle. Siinä ne olivat koko liian pitkän seremonian ajan ihmisen kompastelun keskeiskohteena. Vieressäni kuitenkin istui mukava ihminen, Terttu (nimikö muutettu), jolla oli hirveä kanuuna kun se oli äitinsä kanssa juonut boolia aamukolmeen. Olin varma että se kohta laattaisi ja puhuin sille rohkaisevasti samalla keskittyneesti miettien miksei se tykännyt minusta sillä tavalla. Mutta olen minä "riparin" käynyt, aikuisena. Ei tarvinnut mennä leirille. Aikuisena kun voi valita tai ei ole mistä valita. Armeijaan minua ei päästetty. Jos olisi, olisitte siitä lukeneet.