kun päätin yrittää
Kuusi vuotta sitten olin kännissä tusinan verran luita katki Töölön sairaalan Tehostetun hoidon osastolla. Aivotärähdys, kallonpohjanmurtuma. Oikea korva kuuro. Seuraavana päivänä leikkauksessa tuli ilmarinta. Oi aikoja! Kun kysyttiin omaista/ läheistä/ kontaktihenkilöä, en tiennyt mitä sanoa. Ei minulla ollut ketään. Harmittelin jo kovasti, että olin vahingossa jäänyt henkiin mutta sitten muistin, että eräs on olemassa, ilmeisesti hieman välittää minusta paskiaisesta. Mainitsin hänen nimensä. Sitten tajusin, nolottaa tunnustaa, etten tahtonut kuolla. Reilu kuukausi takaperin olin mennyt radan varteen odottamaan junaa, mutta ei sitä tullut, silloin olin ollut valmis mutta enää en ollut. Tein niinkin fraasikkaan päätöksen, että päätin elää. Se oli todella naurettavaa. Siinä vaiheessa minun ja kuolleen välillä oli se ero, että minä valitettavasti en ollut kuollut. Minulla olisi hirveä kapuaminen edessä edes jonkinlaiseen elämään. "Päätin yrittää." Luovutin agnostisismini suhteen siinä hämärässä, en enää jaksanut pelleillä. Päätin kirjoittaa Tunnustukset. Yhä ne on kirjoittamatta. Semmoinen paskiainen minä olen. Päätin monenlaista muutakin mitä en ole edes näytteeksi yrittänyt toteuttaa. Luulin siinä sängyllä luut paskana maatessani että minusta voisi tulla rehellinen ihminen. Mutten minä osaa kirjoittaa "tunnustuksiani"! Niin helvetin typerän kuuloistakin. Olen aivan valheellinen ihminen. En oppinut mitään. Makoilin luut paskana sängyllä ja "tahdoin elää". Ei minulla ollut oikeutta sellaista tahtoa. Tein juuri sitä, mistä ihmisiä aina pilkkaan: keskityin olemaan itselleni armollinen. Ainoa mitä tuosta opin, oli, etten minä milloinkaan opi yhtään mitään. Olen minä varsinainen epeli, en muuta sano, että viitsinkin valehdella jopa itselleni, mutta vain itselleni valheeni menevät läpi. Ei kukaan muu voi olla näin huono ihminen, olen ollut väärässä luullessani että olen vain keskinkertaisen huono, sillä minä olen ihmisistä huonoin. Täyttä paskaa.
2 kommenttia:
Jonkunlainen kääntöpaikka lienee sinulla ollut vaikka Tunnustukset eivät vielä olekaan ilmestyneet. Useimmat meistä unohtavat koskaan luvanneensakaan itselleen mitään, saati toteuttavat. Sinä sentään muistat. Joku kohta tuossa pani minutkin muistamaan jotain. Kiitos.
Ei kestä. (Ei kerrota tätä kenellekään, mutta näillä avautumisillani on se tarkoitus parin muun tarkoituksen lisäksi, että ne panisivat ihmiset muistamaan jotain.)
Oli se inhottava hetki. Hauska oli kanssa herätä leikkauksesta kun kerrottiin että ai niin, sulle tuli ilmarinta. Noilla vakavilla osastoilla on onneksi, kokemukseni mukaan, hienotunteista väkeä töissä, jotka aistivat millainen pösilö heillä kulloinkin on potilaanaan. Kirurgisella heitettiin hyvää herjaa jo ja se nosti mieltä. Lähetin joulukortin minua hoivanneille osastoille. Niitä oli viisi. Lueskelin siinä alustavasti toivuttuani jonkin verran ja kirjoitin vihkoon, vaikka kirjoituskäteni oli kyynärvarren osalta säpäleinä. Se on vasen käsi. Oikean käden solisluu oli poikki. Vasen isovarvas murskana. Oikea nilkka murtunut. Noink olme kylkiluuta kans. Neljästoista selkänikama. Kallonpohja. Mitä kaikkea. Korva meni kuuroksi vissiin kun kallonpohja murtui. Jatkuvat huimaukseni varmaan johtuvat tuosta "onnettomudesta".
Oli se onnettomuus, mutta niin nolo että panin lainausmerkit. Yksi asia minua jäi sairaala-ajalta ihmetyttämään. Vaikka minulla oli luita poikki vallan vietävästi niin silti minua piti raijata vähän väliä pesuhuoneeseen. Liikuttelu ei tuonut kovin ihanaista tunnetta, mutta vissiin oli keksitty että potilasta on pestävä. Toivottavasti tuo hulluus on jo vaihtunut toiseen hulluuteen, vähän keveämpään.
Aavistuksen myös ärsytti se, ettei voinut edes persettäään pyyhkiä, mutta se oli taas kokonaan omaa syytä se. Oli siinä naurussa pitelemistä. Inhaa oli sekin, kun katetrin vai mikä se on letku meni tukkoon tai mutkalle. En tietenkään älynnyt pitkään aikaan mistä kana kusi eli ei kussut lainkaan, päättelin vain että nyt hajosi kusirakko, mitä seuraavaksi. Onneksi tuli hoitaja selvittämään tilanteen eli letkun. Ja meni todella pitkään ennen kuin älysin kysyä, että milloinka katetrista mikä lie pääsee eroon ja ihanainen vastaus oli, että heti kun herralle sopii. Ilmeisesti asiasta oli kerrottu minulle aiemmin, mutten muistanut.
Sitten oli vielä se, että oli hoitajien lakko tai lakonuhka päällä ja olin siinä käsityksessä, että meidät potilaat jätetään sairaalaan omin nokkinemme elleivät palkat nouse. Kysyin asiaa siltä mukavimmalta hoitajalta, joka väitti, etteivät he mihinkään lähde. En uskonut. Televisiossa oli mielestäni sanottu, että kohta loppuu hoito ellei palkka nouse. Taisi palkka lopulta nousta kun ne ainakaan aikanani eivät mihinkään lähteneet. Pidin sitä ay-ihmistä täyshulluna, kun niin uhkaili. Pidän vieläkin.
Lähetä kommentti