Tämä on blogi. Te, käyskijä virtuaalisessa puutarhassa, jos tahdotte niin voitte kirjoittaa näkemyksiänne, ihan mitä tahansa näkemyksiänne, blogini kommenttilootaan, kommenttilootiin, joita on tuhatsatakuusitoista (tilanne 25.9.2013 klo 21.57), mutta voitte myös olla aivan hiljaa, se on mielestäni aivan sopivaa sekin. Blogini alaotsikkoja ovat KUINKA SAADA YSTÄVIÄ, MENESTYSTÄ JA VAIKUTUSVALTAA - confessions d'un cas d'école - Alaston sydämeni - Huomaamattoman ihmisen monologi &c.
Mietin, että perustan Instagram-tilin, mihin sitten vain läiskin valokuvia. Mullahan on jo kuvaprojekti, mutta tämä olisi toinen juttu, kuitenkin ensimmäiseen liittyvä varmaan. Kaikessa ei-esittävässä ja etenkin ei-sanovassa on se hyvä puoli, etteivät ne esitä eivätkä sano mitään. Tuntuu siltä, että kun esitän ja/ tai sanon jotain niin ei se oikein enemmistöä miellytä, joten olkoon sitten niin että en esitä enkä sano. Tässä on minulla pitkä trauma, lähes 30 vuotta, eikä tämän kertominen miellytä muita, koska tässähän nyt kerron että mä tajuun missä mä meen. Tai joskus tajuan.
Tänään en muuten lue Matti Tiisalaa, pää ei kestä, ihmettelen miten saan pienen artikkelini tehtyä, ihmettely, jota tuskin on kovin monella, mikä on itsekkäästi sanottu mutta pelkäänpä että myös todesti. Kun ne valmistelee sitä kirjaa ja olen n. ainoa, joka miettii jotain deadlinea tosissaan. Toki se on myös periaate, että jos deadline annetaan niin se myös hoidetaan, ja ilmeisesti tällainen(kin?) periaatteellisuus on harvinaista.
Ihan vittuillakseni palautan artikkelini deadlineksi. Se on performanssi ja protesti niin kuin oli se, kun aloin tehdä niitä tusinaromaanejani 11 minuuttia vuodenvaihtumisen jälkeen, en juhlinut, tein töitä. Tosiasia toki on, että se oli minulle helppoa, koska en pidä juhlimisesta ja siinä kun oli vuoden vaihtuminen todettu, saatoinkin siirtyä työpisteelle. Mutta: olen järjestellyt elämäni näin. Hankala luonteeni jo aiheuttaa, ettei minulla ole juuri ystäviä, enkä enää edes juo, joten olen työkunnossa jatkuvasti. Ei minulla ole aikaa juhlimiseen, kun on töitä tehtävänä. Lomani ovat pelkkiä saira(u)slomia eikä niitäkään enää juuri ole, en meinaa mennä edes ylirasitukseen enää.
2 kommenttia:
Se on muuten hieno kokemus!
Mietin, että perustan Instagram-tilin, mihin sitten vain läiskin valokuvia. Mullahan on jo kuvaprojekti, mutta tämä olisi toinen juttu, kuitenkin ensimmäiseen liittyvä varmaan. Kaikessa ei-esittävässä ja etenkin ei-sanovassa on se hyvä puoli, etteivät ne esitä eivätkä sano mitään. Tuntuu siltä, että kun esitän ja/ tai sanon jotain niin ei se oikein enemmistöä miellytä, joten olkoon sitten niin että en esitä enkä sano. Tässä on minulla pitkä trauma, lähes 30 vuotta, eikä tämän kertominen miellytä muita, koska tässähän nyt kerron että mä tajuun missä mä meen. Tai joskus tajuan.
Tänään en muuten lue Matti Tiisalaa, pää ei kestä, ihmettelen miten saan pienen artikkelini tehtyä, ihmettely, jota tuskin on kovin monella, mikä on itsekkäästi sanottu mutta pelkäänpä että myös todesti. Kun ne valmistelee sitä kirjaa ja olen n. ainoa, joka miettii jotain deadlinea tosissaan. Toki se on myös periaate, että jos deadline annetaan niin se myös hoidetaan, ja ilmeisesti tällainen(kin?) periaatteellisuus on harvinaista.
Ihan vittuillakseni palautan artikkelini deadlineksi. Se on performanssi ja protesti niin kuin oli se, kun aloin tehdä niitä tusinaromaanejani 11 minuuttia vuodenvaihtumisen jälkeen, en juhlinut, tein töitä. Tosiasia toki on, että se oli minulle helppoa, koska en pidä juhlimisesta ja siinä kun oli vuoden vaihtuminen todettu, saatoinkin siirtyä työpisteelle. Mutta: olen järjestellyt elämäni näin. Hankala luonteeni jo aiheuttaa, ettei minulla ole juuri ystäviä, enkä enää edes juo, joten olen työkunnossa jatkuvasti. Ei minulla ole aikaa juhlimiseen, kun on töitä tehtävänä. Lomani ovat pelkkiä saira(u)slomia eikä niitäkään enää juuri ole, en meinaa mennä edes ylirasitukseen enää.
Lähetä kommentti