kirjallisuuspoliittisia kannanottoja
Viime päivinä minua on vallan kehuttu. Kenties menen vielä Facebookiin, jotta saan tykkäyksiä ja niitä kokemukseni mukaan saa sitä enemmän mitä älyttömämmän mielipiteen esittää (tyyliin "innostun edelleen Sartren Inhosta vaikka munankarvat ainakin pilkistävät jo"). Aurinko paistaa (liikenneaseman pihalta) ja väsymys. Kansansuosioon on onneksi liian pitkä matka. On niin kansasta erkaantunutta menoa. Tjaah. Etten vain lipoisi? Päätalon lukemisessa on se ongelma, että väkisinkin tulee joskus mieleen ensinnäkin ne, jotka Päätaloa lukevat, ja toiseksi ne, jotka häntä eivät lue. Ymmärrän, ettei piiriin haluta kuulua. Halut on vähissä. Mietin (?) oliko eilen muutamien herkkänahkaisuutta, jos kommenttilootassa moititaan, mutten ole älynnyt, etteivät nämä ole tottuneet moitteisiin, vaan olettavat että kommenttilootassakin lasta kehutaan. Aika nopeasti tulee kommentteihin ennakkotarkistus sitten. Ja toivotaan "asiallista" kommentointia. Lipomista nämä isot lapset kaipaavat. Nämä "herkät", "lyyriset" "sielut". Ja kukapa ei tahtoisi olla heidän kaltaisensa, ja tuntuu kivalta olla tuollaisen vitun nilkin herkän ihmisen bandwagonissa. Se on kivaa, kun oma kommentti lilluu palkitun kirjailijan kommenttilootassa. Ja palkitsijan. Nehän ovat sama asia. Latailen tässä itseäni raivoon ennen päivän kirjoituskoetta. Verikokeessa jo kävin. Se oli ihan hirveetä. Mieluummin kuuntelen vaikka runonlausuntaa. Suomessa on melko tarkkaan kolme hyvää lausujaa, vaikkeivät he lausu, vaan esittävät tai jotakin siihen suuntaan. Kuulemma. Puolestani lausuvat. Kinnusta kuuntelee mielellään, mutta melkein kaikki muut ovat ihan kauheita, eikä edes hyvä sisältö pelasta, mikä tosin valitettavan harvoin on pelastamassa (ainako pitää olla tällainen?). Tykkääkö joku todellakin siitä, että joku esittää runojaan (siis itse runonesittäjä-joku tai kuuntelija-joku)? Minusta se on piinallista. Kommenttilootat vapaaksi, perkele!
8 kommenttia:
Pakko kysyä, kun etsivä ei löydä. Onko Parnasson päätoimittajan päiväkirja lopetettu kokonaan, ilman, että tilalle on tullut muuta kuin tämä: http://lukeminen.fi/arvioita/parnasson-arviot/
Googlettamalla jouduin tuonne kolmesti ennen kuin aloin uskoa, että Parnasson "sivu" on todella muuttunut mainoksilla kirjotuksi, blogin näköiseksi joksikin. Onko tuo, ei kai, Parnasson julkisivu?
Tuo on Parnason julkisivu ja siksikin on yllättävää, että uusi numero on yllättävän hyvä. Pitikö se blogi poistaa? En kysy parnassolaisilta, kun heillä ei ole tapana vastailla kuin merkkihenkilöille, ihan retorisesti kyselin vain. Kuka mahtanee tulla seuraavaksi piätoimittajaksi? Kokko tahtonee hääriä taustalla eikä ottaa ohjia käsiinsä, vaikka taisivat ne ohjat hänen käsissään olla jo ajat sitten (tähän viittaa mm. kiivaus, millä asia kiellettiin kun tulin siitä sanoneeksi). Minulla on vähän tunne, että rähisin väärälle miehelle kun rähisin päätoimittajalle. Kokko kun ei julkisesti keskustele, vaan epäjulkisesti, mikä on sääli kun asia on julkinen. Enkä kaipaa nytkään sähköpostia, vaan avointa keskustelua. Minusta tuo Parnasson touhu on aika outoa touhua.
En usko, että Jarmo innostuisi poista(tta)maan JULKISENA ja PÄÄTOIMITTAJAN ROOLISSA ylläpitämänsä blogin. - Miksi herran tähden viedä tekstit lukijoiden ulottuvilta? Mulle tästä tulee fiilis epäkunnianosoituksesta.
Blogin kanssa näyttää toimitun kuten veispook tekee: Käännä sille selkäsi, niin se poistaa (ainakin minun aikanani poisti) kaikki kommenttisi kavereittesi sivuilta. Koska et enää halua leikkiä ao. hiekkalaatikolla, sinun jälkesi pyyhitään pois – et ole siellä koskaan käynytkään!
Poispyyhkäisyn kulttuurissa on Total-parfyymin leiju.
Miten kielipuolisiksi, ohihuutaviksi monet vuorovaikutteisuuteen yltyneet keskustelut tällä saksisysteemillä muuttuvat! Mitäpä, jos Itella kävisi viimeistään kaverisi kuoleman jälkeen hakemassa kaikki tältä saamasi kirjeet pois. Kuolemamme jälkeen elämme läheistemme muistissa, mutta, hyvät virtuaaliajan kansalaiset!: VAIN muistissa, ja vain ihmisen muistissa.
Surettaa myös tuo Parnasson uusi julkisivu. Mikä olisi hyvä ilmaus kuluneen rimanalituksen tilalle?
Parnasson blogissa oli paljon hyvää tavaraa, merkintöjä, keskusteluja, linkkejä. Sinne menivät. Eikä koskaan kerrota miksi. Tai ehkä joillekuille kerrotaan. Jotenkin iltapäivällä tuo Parnasson tilanteen muistelu oli viimeinen niitti merkinnälle, jonka sitten kirjoitin, tai siis henkiselle tilalle josta juontui merkintä.
Siis se voimaton raivo. Minulla nyky-Parnassoon liittyy paljon voimattoman raivon tunteita. Olen keskustellut asiasta ja ilmeisen pakollisten "mua ne on kohdellu hyvin" -argumenttien lisäksi (mitä vitun argumentointia se on? hitlerikin kohteli muutamia hyvin ja ehkä on vähän huolestuttavaa, jos hitleriki kohteli muutamia hyvin, siis että millaisia nämä muutamat olivat, heidän kannaltaan huolestuttavaa että hitleri kohtli heitä hyvin) olen kuullut tehtävän samankaltaisia johtopäätöksiä kuin tässä blogilootassa nyt tehdään.
AVOIMUUS. Evö hööd, fuckers?
Varmaan Parnasson toimittajat ovat yhtä kuin rimanalitus.
Anarkistipoikani joka uupui julkistamistilaisuudesta luki haastatteluni Kotimaasta ja sanoi että olen siinä anarkistinen. Se ilahdutti. Ehkä se selittää sen, ettei oikein kenelläkään ole mitään sanomista siitä. Minä kun kerron mitä tunnen ja ajattelen enkä sitä mikä olisi yleisesti ymmärrettävää ja hyväksyttävää.
Nyt keksin! Anarkismin synonyymi on rehellisyys.
Wikipediakin keksi: "Anarkismi voi myös tarkoittaa vapautta ”ajatella omilla aivoillaan”, olla oma itsensä ja sanoa, mitä oikeasti ajattelee."
Tahtoisinkin olla anarkisti. Onko minusta rehellisyyteen? Heikossa kun on tähän saakka ollut.
Lähetä kommentti