Nykyään on näitä probleemeja huumorinkin kanssa. Ironiaa vastustetaan. Vitsit tulevat todeksi. Todellisuus on vitsi. Huomauttaisin tämän vyyhdin yhdestä osaosasesta: huumorin luonteesta. Olen huomannut, että monilla on karkea huumorintaju, siis sellainen "heräsi aamulla ja toivoi että perseen töfnä oli viiliä" -tasoinen. Tätä on ihan fiksuilla ihmisillä eikä kenties muuta olekaan. Tällainen vitsi jää heille mieleen vitsien joukosta. Suomen sympaattisin kirjailija nauraa sille, kun aasia pantiin. Näin olen kuullut. Tässä on jonkinlainen länsimaisen kulttuurin rappion ilmentymä taas. Toisaalta ei voi nauraa hyvälle vitsille, jos se "loukkaa". Nauretaan vain huonoille pol. korrekteille vitseille. Jonkinlainen ainainen varaventtiili ovat juutalaisvitsit. Muuten möllötetään. Jos huumorintaju on tällaista niin en ihmettele, jos huumorista tahdotaan kokonaan eroon kuten saksalaiset ja kaikki juutalaisista ihan aina.
11 kommenttia:
Monissa aspergereissähän on se ominaisuus, että ne eivät tunnista huumoria. Tai toki ne tunnistavat yleensä selvät vitsit ja vitsinkertomispuheenvuorot, mutta sellainen tilannekohtainen huumori on kuin vieras kieli. Siksi rakastan aspergereitä. He ovat aidosti pihalla sosiaalisesta sopivuudesta. Heille se tosin on usein murhe.
Poliittisesta korrektiudesta sain opetuksen, kun nuorena kerran olin vähällä huomauttaa työnantajalleni, että voisitko nyt jumalauta lopettaa noiden rasittavien homovitsien kertomisen. No, en huomauttanut. Sitten myöhemmin minulle paljastui, että se itse oli homo. Jos minäkin olisin ollut, olisin varmaan älynnyt nauraa aiemmin.
Nykyään en osaa sanoa, inhoanko enemmän ironiaa vai ironian vastustamista. Karkeasti ottaen ironia tuntuu merkitsevän jotakin muuta kuin 20 vuotta sitten. Se on lähinnä semmoista nopeaa ja nokkelaa kielenkäyttöä, jonka takana ei tunnu olevan paljonkaan.
Aasin paneminen saattaisi jonakin hetkenä naurattaa, perseen töfnäkin kenties, jollei se olisi jonkun nuoren mieskirjailijan töfnää. Muu ei juuri. Paitsi että jostain syystä nauratti joka kerran, kun telkkarissa mainostettiin, miten Elisabeth Rehn matkusti Silvian luokse puhumaan avoimesti.
Asperger ei miettisi mitä ironia tarkoitti 20 vuotta sitten. Siksi rakastan aspergereitä. He ymmärtävät - siis jos ymmärtävät/ymmärtäisivät ironiaa - että asioihin pitää paneutua (nussia, heh heh) itsessään, eikä niin mitä joku ympäröivä sosiaalinen kehikko painostaa (pano-staa, heh heh) tekemään.
Asiat pitää nähdä aina uusiksi (siis alkuperäisksi, eli vanhoiksi) siinä vaiheessa kun ne alkaa väljähtyä ja kulua. Silloin kun niille aletaan nauraa. Pitää vastustaa ironista naurua ja ottaa sentimentaalinen ote ironiaan. Siitä syystä ironiakin pitää nostaa taas jalustalle. Ehkä joku esseisti kirjoittaa siitä esseen joskus. Ironian comeback. Sitten se on taas muotia, mutta koska se on muotia, niin joku muu alkaa vastustaa, ehkä joku toinen esseisti tai blogisti tai anonyymi tai anonyymin alapuolella oleva - paitsi ettei anonyymin alapuolella ole ketään, koska anonyymi ei ole "mitään". En ole siis minäkään ja siksi lope
Itseäni kummastuttaa paljonkin se, miksi ironian oletetaan olevan hauskaa. Joo, kaipa se on määritelmällisestikin huumoria, mutta varsinaisesti se on vain ristiriitaa sanoissa ja teoissa. Ristiriitaa kokonaisuudessa. Ja tuo asetelma ei vielä takaa minkään sortin hauskuutta. Päinvastoin ironia on useimmiten lähinnä surullista. Ei sitä trendikästä tyhjännauramista ja kaikein karnevalisointia.
Tuo Asperger on käynyt mielessäni. Joku tämmöinen nykyajan nopeus, joka tekee autistiseksi. Perkutsan anonyymit! Analyysinne lyö analyysini laudalta. Anal-yysi. Huumori puolustuskeinona kun hankalaksi menee. Defensiivinen nauru. Naurun jatkoksi vaan. Ja suru. Huovinen on tunnettu esimerkkki. Ei paljon naurattanut. Lopuksi naarasi poikansa järvestä. Humoristien elämää jos tutkailee niin aika humooritonta on ollut. Joel Lehtonen kirjoitti samaan aikaan itkettävän ja naurattavan Henkien taistelun ja veti sitten itsensä narun jatkoksi. Semmoinen testamentti. En kirjoita pidempään, vaan katsomaan kun ylempänä olevaa merkintää on kommentoitu että mitä on asiaa.
Niin, noita hauskoja hirttäytyjiähän piisaa. Mieluusti kannattaisin pikemmin semmoista Färding-estetiikkaa, että asetutaan hankeen kera kynttilöiden ja filosofian kirjan (tms.), kun kerran elämästä on kadonnut intohimo. Valitettavasti semmoinen romanttisuus saattaa silti naurattaa, aikani tuote kun olen.
Voi johtua kuvallisen viestinnän ylivallasta, että naurattaa. Kohtaukset on ikään kuin nähty jo. Niille kuulee mahdolliset taustamusiikitkin. En osaa uskoa siihen, että asiat voisi nähdä aina uusiksi (siis alkuperäisiksi, eli vanhoiksi), kun ihmisaivotkin ovat muuttuneet viestintävälineiden myötä. Empatiakaan ei kohdistu lapsensa menettäneeseen Huoviseen, yhteen ihmiseen, vaan johonkin abstraktimpaan, jos johonkin.
Minun mielessäni ironia ei asetu hauskuus/surullisuus-akselille. Ainakin nuorena ajattelin ironiaa enemmän taisteluna konservatiivisuutta vastaan - tai edes tietoisena pyristelynä poispäin. Nyt en kovin aktiivisesti ajattele. Ja jos ajattelenkin, tykkään uskovaisista, joilla on arvoja tai painavan murheellinen ilme, ja aspergereista, joille muuttumattomuus on elinehto arjessa.
"En osaa uskoa siihen, että asiat voisi nähdä aina uusiksi (siis alkuperäisiksi, eli vanhoiksi), kun ihmisaivotkin ovat muuttuneet viestintävälineiden myötä."
Siksi juuri niin pitää tehdä, vaikkei varsinainen paluu taaksepäin olekaan mahdollista tai edes toivottavaa. Vähän kuin kliseet, joita ei saisi kuulemma käyttää, vaikka niitä on käytetty juuri niin paljon, koska niissä on jotain totta, mutta se totuus on unohdettu kun on toisteltu sitä samaa turtumukseen asti. Pitää palata takaisin siihen alkuperäiseen totuuteen, vaikka se vaatiikin, että se pitää kääntää ylösalaisin ja ravistella.
Miten tämä sitten liittyy ironiaan? Siten, että jos sitä aletaan vastustelemaan, niin ollaan taas unohdettu sen alkuperäinen "totuus" ja se pitää ravistella taas hereille. Palata siihen, kun se merkitsi jotain. Toki konteksti on vaihtunut ja juuri siksi se kaipaakin uutta ravistelua, jos se on väljähtynyt juuri siksi, että konteksti on muuttunut, mutta se itse ei.
Niin siis elämän dialektiikka, sitä vissiin viimisin anonyymi ajaa takaa. Kannatan semmosta.
Ironia hyvänä asiana, naureskeluna valtaa pitäville ym. Keisarin vaatteet. Tätä tarkoitan ironialla. Hirveen vaikeeta! Mutta siis vastustan ironian vastustusta, koska niin moni mäntti vastustaa ironiaa, ironian vastustus kuuluu siihen settiin mistä älykkö on tehty.
ironian vastustus kuuluu siihen settiin mistä älykkö on tehty.
Omien havaintojeni mukaan asia on pikemminkin päinvastoin. Älyköt pukeutuvat ironiaan, koska ovat pelkureita eivätkä näytä oikeaa karvaansa. Ironiasta on tullut tauti, joka on levinnyt kaikkialle. Harva uskaltaa enää olla vilpitön, koska siinä ottaa riskin naurunalaiseksi joutumisesta. Pitää antaa oikea vaikutelma, cooli vaikutelma.
Siitä en ole lainkaan eri mieltä, että ironian vastustaminen on pölhöä. Ironia on kätevä kalu irvailtaessa poliitikoille tai yleiselle konsensukselle ja sitä tarvitaan. Mutta sitä EI pidä tunkea joka paikkaan. Tämä moderni ironia, vai pitäisikö puhua enenmmänkin elämänasenteesta, on osa nykyajan hegemoniaa ja konsensusta. Ja semmoinen suorastaan kerjää vastarintaa. Pitäkää tunkkinne! Saatana!
Tosikkous kunniaan!
Paljon riippuu millä kulmilla roikkuu. Itse olen enämpi liikuskellut ironiamattomalla vyöhykkeellä. "Ironia on kätevä kalu", näin on! Sitä pippeliä ei määritelmällisesti voi nuolla.
"Ironia on kätevä kalu", näin on! Sitä pippeliä ei määritelmällisesti voi nuolla."
Tämä määritelmä täytyy muista kaikissa tulevissa ironiaa koskevissa väännöissä.
Lähetä kommentti