kohden sättimisblogia

Mietin (?) millainen siitä Tusinaromaani-Facebook-sivusta tulisi. Ei sitä tarvitse miettiä. Mietin (?) myös nimenvaihtoa, jos sukunimi olisi vaikka Jantterinen niin sen voisi vaihtaa etunimeen sävyttyväksi. Muttei tarvitse. Enkä vaihtaisi vaikka tarvitsisi. Koska se on ihan vitun naurettavaa puuhaa. Nimienvaihto. No niin, on poikkeuksia, tuli heti mieleen yksi ääritilanne missä minä hyväksyn nimenvaihdon. Mutta nämä taiteelliset nimenvaihdot, oksettavaa. Tangonimet. Mitä niitä on. Ne voivat olla jotakin muuta kuin mielisairasta menoa, mitä nimenvaihdot yleisen jälkeenjääneisyyden lisäksi ovat. Sitten on tämä toinen asia. Kirjat ja niistä luopuminen. Mikä siinäkin on, että ihan älykkään tuntuisetkin ihmiset miettivätkin kirjoistaan luopumista? Se on sairasta. Se on samaa kuin jatkuva vouhotus taloudesta. Ei kirjoistaan pidä luopua, vaan niitä pitää hankkia lisää, niitä pitää hankkia mahdollisimman paljon ja vielä enemmän. Mutta jos olet mieleltäsi sairas ja luopumassa kirjoistasi niin anna ne kirjat minulle, minulta kirjat saavat turvallisen kodin, kodin, mistä kirja ei joudu lähtemään mieron tielle. Kirjoja ei voi milloinkaan olla liikaa. Luutiissa Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa, ihanko totta, Thomas Bernhardista (myös täällä). Kommenttilootassa RN-P sanoo:

"Monet nerokkaat kirjailijat tietävät varmaan miten voimakkaaista lähteistä sättimiset kumpuavat – ja miten sävytöntä se on.
Tässä Bernhatd kuuluu samaan genreen kuin sättimisblogit, paitsi ei täysin, itseironia hänellä on ehkä vielä osuvampaa kuin sättiminen. Sättiminen on aika sävytöntä, mutta kuva sättijästä itsestään on vivahteikas."

Tuli mieleen, onko läskikaupungillajamaassa sättimisblogi? Toivon että on, mutta jää lukijan päätettäväksi yllänkö sättimisen korkeuksiin. Itse en tietenkään harjoita lainkaan itseironiaa, joten sen suhteen minulla jää vajaaksi moneenkin kunniakkaaseen itseironiseen blogiin nähden, mutta, voin vain sanoa: teen parhaani. Kykenen vain itsesääliin. Siinä olen mestari. Vanha mestari. Kirjoitinpa huonosti, ajattelua ei ollut kuin vähän, tunnetta lainkaan. Kohta alkaa ne uutiset. Kirjoitan MacIntoshilla enkä Ipadilla, siksi teksti tulee enempi. Olen pahoillani. En ole. Eikä tätä vittu ole pakko lukea. Ällöttää ajatellakin, että joku lukee tätä, lukeminen on irstasta ja rivoa puuhaa, syvästi perverssiä tointa. Hyi helvetti miten vihaankaan lukijoita! Enkä katso uutisia, ihan ilkeyttäni jätän katsomatta, sen sijaan kirjoitan blogiini ja kuuntelen Skid Row'n toista albumia Slave To The Grind (1991). En kuuntele Joy Divisionia, The Smithsiä enkä varsinkaan Morrisseytä, sillä en pidä niistä lainkaan. Vihaan niitä syvästi! Ne ovat sellaista humanistifuksi-musiikkia, mitä en ole voinut sietää milloinkaan. Mieluummin lähden Wagnerin Parsifalista kesken pois kuin kuuntelen Joy Divisionia. Tosin en tiedä miltä Joy Division kuulostaa, mutta taatusti vastenmieliseltä. Sitten tämä kaveri, jolla on itsensäpaljastajan takin pituinen nahkarotsi. Hyi helvetti sentään! Oikea Englannin Kauko Röyhkä. Vihaan erittäin paljon. Melkein yhtä paljon kuin Kauko Röyhkää, jota en ole sietänyt milloinkaan, tuota Oulun häpeää. Tusinaromaaneissa vasta kolmannessa on sättimistä, viidennessä ei sitten muuta olekaan. Ei ole kovin vaikea havaita, kuka on tämä raatilaiseni, joka on joka perkeleen kirjailijaillassa sönköttämässä ja kertomassa "näkemyksiään". Kutsun tuota paskasakkia yhteisnimellä Otavainin kirjailijat, vaikka tarkoitan pelkästään WSOY:tä. Tai tämä Turun ihme, joka puolestani voitaisiin heittää betonisaappaissa Aurajokeen, Juutas Peelon Seuran ikipuheenjohtaja, hyi helvetti. Niin äitelän oloinenkin. Haistakoon vitun, muttei sekään onnistu, kun siltä lähti eukko lätkimään. Ei, en tarkoittanut nyt tätä toista. Kehitin tässä jokin aika sitten termin akateeminen populismi, jonka varmaan joku muukin on kehittänyt. Akateeminen populismi on sitä Vasemmistoliittoa, ruotsin kielen opetuksen puoltamista, vaivoin peiteltyä Ruotsi-fiksaatiota, Vihreitä, jatkuvaa hölinää panemisesta (erilaiset seks. oikeudet) ja mitä kaikkea. Akateeminen populismi on ilkeilytermi, se rinnastaa akateemiset populistit heidän niin avuttomasti inhoamiinsa perussuomalaisiin, joita toitottelevat populisteiksi vaikka sanovatkin arvostavansa populusta. Ja paskat arvostavat. Akateemiset populistit eivät mitään niin vihaa kuin kansaa, sillä kansaa he eivät tunne ja he pelkäävät tuntematonta niin kuin nilkeillä tapana on. He ovat täsmälleen samanlaisia kuin perussuomalaiset, maahanmuuttokriitikot ja muu paskasakki, he ovat samaa paskaa, he pelkäävät, tahtovat rajoittaa ja kovasti odottavat diktatuuria. He sen vielä saavat. Paskasakki. Vihaan heitä syvästi. Niin vastenmielisen näköisiäkin.