Sitä vanhaa I

(Vanhan blogini liuskat liuskalta 431 loppuun saakka liuskalle 463. Kommentteja ei ole valitettavasti mukana, ne ovat hävinneet, tekstiä on muokattu kirjoitusvirheiden osalta, tehty kursivointeja ym. Suurempia sensurointeja ei ole.)

sovinnaisemmalla hengellä ei olisi." Tämän voisin panna omaelämäkertani motoksi.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Työharjoittelija varomattomasti tästä

02.03.2006 - 18:00

Koska olen ahumanistinen ja antimoderni kansalainen, joudun joskus ongelmiin kysyttäessä mitä mieltä olen ihmiskunnasta, demokratiasta, edistyksestä ja sen sellaisesta. Yleensä valehtelen, kerron olevani demokraatti ja kannattavani esimerkiksi kehitysapua, vaikken kummastakaan yhtään välitä, yritän vain päästä helpolla. Mutta sitten tulee huono päivä ja se synkeä hetki, jolloin tulee kertoneeksi kaikenlaista ja tappelu on valmis. Mikä on kyllästyttävää on sitten myöhemmin joutua hihasta nykimisten kohteeksi ja inhottavan lämmin ja märkä suu kurottuu korvaani ja lausuu aivan liian hiljaa: "Mä oon kyllä sun kanssas samaa mieltä, en vaan viittiny sitä julkisesti sanoa." Myöhemmin käräytän nämä ihmiset, muistutan julkisesti heidän kuiskutteluistaan ja on ihastuttavaa nähdä heidät vääntelehtimässä ja kieltämässä kaiken. Kukkokiekuu, huudahtelen.

Hadrianuksen muistelmat on hyvä kirja. Levollinen. Olisi taatusti mukava lukea se alkukielellä. Hieman kaartelen Tacituksen Annaalien (eli Keisarillisen Rooman historian) ympärillä, keksin aina jotain muuta lukemista ettei minun tarvitsisi sitä aloittaa. Tämä on minulle tyypillistä. Olen lukenut hyviä kirjoja näissä kaarteluissani. Se oli kuitenkin liioittelua, etä tänään hypistelin kirjastossa Waltarin Ihmiskunnan vihollisia, vaikka kai sekin on luettava, kun nyt olen aloittanut tämän keisarikuntaharrastukseni. Päähuomioni lienee keisari Nerossa, taiteilijakeisarissa, jonka maineen typerät kristityt ovat mustanneet. Sienkiewiczin Quo vadiksen? lukeminen oli yhtä tuskaa, mutta perverssisti nautin sen älyttömyyksistä. En oleta Waltarilta enempää, hän kun ei alkuunkaan osaa. Waltari on marisija. En jaksa semmoisia.

Vaaskiven Yksinvaltias tulee olemaan sankarityöni. Aion selviytyä. Sitten on vielä Gravesin Claudiuksen jatko-osa. Ja muuta. Ajattelin lukea myös Zweigin Ihmiskunnan tähtihetkiä. Nämä kaksi viimeksimainittua ovat varastossa ja vaatii rohkeutta käydä pyytämässä henkilökunnalta varastokirjaa. Tänään minusta ei vielä ollut siihen. Heillähän on se(kin) ihastuttava tapa, että taukohuoneessa keskustelevat siitä mitä ihmiset lainaavat. Kai se rikkoo jotain lakia? Työharjoittelija varomattomasti kertoi minulle tästä. Harjoittelijoita henkilökunta pompottaa. Luonnollisesti. "Luonnollisesti".

Ennen ja jälkeen kirjaston käyn kahvilla. Niissä on yleensä hyvä palvelu, niin tänäänkin. Tosin toisessa kahvilassa kaunis myyjätär söi purkkaa ja puhui kännykkään. Mitäs pienistä. Yleensä kahviloiden kanssa saa olla tarkkana aikataulullisesti, eli täytyy varoa koululais- ja opiskelijalaumoja. Paikalliset urheilijat istuvat pipo päässä kahvilassa ja heille tarjoillaan pöytiin.

Ostin Suomalaisesta mitättömällä hinnalla, 4.90, tärkeän kirjan: Who's Who in Classical Mythology, kirjoittanut Adrian Room. Teos helpottaa toimiani huomattavasti. Sanakirjat, kuka kukin on -kokoelmat ja kronikat ovat hyvä olla hyllyssä, heti käsille saatavissa. Seuraavaksi haluaisin jonkinlaisen keskiaika-sanakirjan aikataulukoineen. Opus mittajärjestelmistä kuuluu listaan sekin. Tilastoihin on hyvä vedota. Loppuu turha vinkuminen kun viittaa faktaan.

Vähitellen siirryn antiikin jälkeisille vuosisadoille. Renessanssi ei merkitse minulle mitään. Olen kesiaikainen ihminen, summaluonne.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

KOIRA PELASTI PERHEEN TULIPALOSTA

01.03.2006 - 18:08

Muutama viikko sitten tein itselleni merkittävän teon ja lakkasin ostamasta iltapäivälehtiä. Poikkeuksena tiistai, jolloin IS-Veikkaajan mukana tulee Ilta-Sanomat, mutta ei sitäkään olisi pakko ottaa, maksaa vain. Salassa katselen lööppejä, haluaisin tietää miksi unelmajoukkue hajosi tai miten ne Karpelan housut olivat kauhistuttaneet. Mutta olen taistellut tietäni vakaasti kohti hyvettä.

Jos olisin humanisti, olisi minulla jälleen helpompaa, en koskaan olisi ostanut iltapäivälehtiä tai niitä kaikkein hirvittävimpiä viikottaisia juorukertomuksia, joita en ole kehdannut ostaa, olen niitä vain salaa silmäillyt kaupassa tai tuttavan luona. Minussa ei ole sisäänrakennettuna juorukieltoa. Harmi.

Samaan aikaan olen jättänyt Salattujen elämien ja Emmerdalen katsomisen vähemmälle. Syy kaikkeen tähän on: minua ahdistavat juorut ja niiden kuvaamiset. Lopulta, vuosien kärsimisen jälkeen, päätin osoittaa edes sen verran selkärankaa että lopetin päivittäisen tai lähes päivittäisen iltapäivälehtien ostamisen. Minua ei todellakaan kiinnosta lukea auto-onnettomuuksista, murhapoltoista, murhista, tapoista, humalatiloista ja siitä miten poliitikot tekevät aina väärin.

Olo on parempi kuin silloin kun luin roskaa ja katselin sitä. Tämmöisestä ihanuudesta täydellinen ja hyvä ihminen eli humanisti nautiskelee. Mutta tänään on tiistai ja luen: Taisteli viikon HENGESTÄÄN - Nuoren kiekkoilijan sydän pysähtyi pukukopissa; Humalainen nukkui KANSANEDUSTAJAN auton takapenkillä; Syöpä vei sheriffi McCloudin; Litmanen IS:lle: EN LOPETA maajoukkueessa! Ohhoh! Kaiken lisäksi Robbie osti oman FUTISJOUKKUEEN. Leena Harkimon TULINEN TANGO!

Siis tämä sama Harkimo on tulistellut tangossa, joka edellisellä kansanedustajakaudellaan (humalainen nukkui toisen kansanedustajan, Susanna Rahkosen, sd., takapenkillä) herätti huomiota sakkokattovaatimuksillaan ja on saanut sympatiaa osakseen, koska on joutunut olemaan naimisissa erään Harry Harkimon kanssa. On ihailtavaa, että joku pitää huolta hyvätuloisista, onhan se ihan naurettavaa maksaa prosentteina sama sakkomäärä tuloista kuin keski- ja huonotuloiset maksavat. Harry Harkimo taas vaihtoi vihreään, joka myöhemmin näytti Harrylle punaista.

Ei, minä en enää halua olla tekemisissä kurkistelevan kansanosan kanssa. Minulla on parempaakin tekemistä. Luen blogeja.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Hän unohti lisätä

28.02.2006 - 14:07

19. Erasmus Rotterdamilainen, Kultainen kirja nuorten hyvistä tavoista, suomentaneet Heli Paalumäki ja Hannu Salmi, Faros 2005. Kirjassa on hyvät selitykset ja Salmen jälkiessee "Erasmus Rotterdamilainen ja hyvien tapojen historia".

***

Olisi mielenkiintoista lukea vanhojen herrojen, esimerkiksi Veijo Meren blogia. Tarinaa riittäisi. Tai Haavikon blogia. Onneksi on Kemppisen blogi. Jos joku näistä aloittaa blogin, niin kyllä se on Kemppinen ja niin kävikin. Klingellä on vuosittain julkaistava "blogi", päiväkirjansa. Se on merkittävä.

Olympialaiset Talvikisat Italian Torinossa saatiin päätökseen. Suomalaiset onnistuivat häviämään varmoistakin paikoista. Osaamme hävitä. Se alkaa maailman sivistyessä olla harvinainen taito. Meitä vielä kunnioitetaan häviämisen taidosta. Vaalikaamme sitä.

Äiti muisti aina pilkata urheilutoimittajia, sanoi, että he ovat pohjasakkaa. Mutta hän unohti lisätä, että on vielä urheilutoimittajiakin alempia olioita, nimittäin naisurheilutoimittajat. He eivät osaa mitään. Tosin tässä en tarkoita viehättävää alppilajien haastattelijaa.

Kunnioitan Linkolaa siitä, että hän tarjoaa vaihtoehdon, hän pysyy konkretiassa, sanoo että väkilukua on vähennettävä. Hän ei ole kuin tyypilliset humanistit, puhuu korkeita ja panee pään pensaaseen.

Torniolaiset huokasivat helpotuksesta, kun Palander ei menestynyt. Torniolaisten makuun on Isometsä, "rehellinen Lapin mies". Rehellinen Lapin mies ei heille kelpaa.

Kiittämättömiä ovat ihmiset. Käy heitä puolustamassa niin he huutavat että ei saa toista ahdistella. Vaikka ovat apua pyytäneet. Rahvas hoitakoon tästä lähin omat ongelmansa.

Tornion kaupungin pääkirjaston miesten WC:n oikeanpuoleisen kopin ovessa lukee WAFFEN-SS. Taiteilija on kirjoittanut seisaaltaan, teksti on puolessatoista metrissä. SS on kirjoitettu natsikirjasimella, vahventaen.

Filosofien seksielämä? E. Saarinen kertoi häntä piristäneen, kun sai kuulla että Hegelillä oli vuokraemäntänsä kanssa lapsi. Kierkegaard sai kerran, Nietzsche ehkä kerran parikymppisenä. Kreikkalaisilla taisi olla parempaa. Augustinuksella oli juttunsa. Tuomas Akvinolainen taisi jäädä ilman. Kant jäi. Russell oli kova poika. Wittgensteinilla oli homosuhteita. Aika heikkoa kuitenkin keskimäärin.

***

Aloin sitten lukea Hadrianuksen muistelmia. Alku on hienostelevaa niin kuin pelkäsinkin, mutta sitten paranee. Ranskalaisissa on ainaisena hankaluutena tuo hienostelu. Luen myös Stanislaw Jerzy Lecin aforismeja, ilmeisesti on tärkeää kirjoittaa koko rimpsu "Stanislaw Jerzy Lec", vähän niin kuin Hannu-Tapani Klami, muttei koskaan Jeja-Pekka vaan J-P (lausutaan "Jiipee") Roos. Yliopistolla ihmettelin alkuun tämmöistä lausuntataidetta, ennen kuin ymmärsin nauraa sille. Järkyttynyt olin myös juhlakirjoista, että voiko tämmöistä olla sivistyneinä aikoina. On niitä hyviäkin juhlakirjoja, mutta kun käsiini ensiksi osui Päiviö Tommilan kuusikymmentävuotisjuhlakirja Suomalainen... Jestas mikä nuolemisen päättötyö.

Olen vieraillut muissa "kirjallisissa blogeissa". Niin, ei minulla niistä sanottavaa olekaan. (täytyy ensin lukeakin niitä vähän)

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Vanhoja herroja

26.02.2006 - 13:51

17. Robert Graves, Minä, Claudius.

18. Pertti Nieminen, Vyötettiin ja vietiin. Runoja.

HYVINVOIVA IHMINEN

(Lassi Nummi in memoriam)

hän täytti

ensimmäisenä syntymäpäivänään

kuusikymmentä vuotta.

kultalusikat sulivat suuhun

ja sunnuntai oli ikuinen.

koko ajan hyvä olla.

hymy kasvoilla:

aina ruokaa juomaa rakkautta.

seksiä ei alkuun paljon,

mutta hyväähän voi odottaa.

ja kolmikymppisenä kerran

kuussa tarpeekseen.

hän on lassi nummi,

käsite jo eläessään.

14/8/98 (Lassi Nummen kuvaa kirjan päältä katsottua)

Gradumerkintöihini kuului tämmöinen runo, jonka poistin mutta laitoin tähän. Tuli mieleen, kun eilen luin Pertti Niemisen kokoelman. En tietenkään ole lukenut Lassi Nummen runoja. Pidin muutamista Niemisen runoista, esimerkiksi prologista:

"Vanha mikä vanha,

köpittelee saarnikeppi kädessä,

kuuntelee mielissään

kassaneitien sinuttelua.

Itse teitittelee."

Kirjoitin runon viereen: Klinge. Kai emeritusprofessorikin mielellään katselee nättiä kassaneitiä? Muistaakseni Etelä-Helsingin kassaneidit ovat nättejä. Klinge ihailee päiväkirjoissaan nuori tutkijattaria, esimerkiksi Kristina Rankia, joka onkin ihastuttava ihminen, hänet muistan hyvin. "Itse teitittelee", kirjoittaa Nieminen, pidän tuosta lopetuksesta, se kertoo sukupolvien eroista ja erojen hyväksymisestä.

Lassi Nummen pojat opiskelivat historiaa, tekivät elokuvia, osallistuivat, toinen on kirjoittanut pari kirjaakin, ostin Suomalaisen alennusmyynnistä Kiinalaisen puutarhan, se odottaa lukuvuoroaan, joka tulee Kertészin jälkeen. Minua ärsytti Nummen Koottujen runojen kannessa oleva myhäilevä kuva valkotukkaisesta ja hyvinvoivasta runoilijasta paljon. Vähän niin kuin Bo Carpelan on ärsyttänyt. Tosin ihailen Carpelanin Axelia suunnattomasti. Ostin divarista Nummen Runoilijan kalenterin, jota olen lueskellut sieltä täältä, pidän kirjasta. Nummella oli Korpela opettajana.

Pertti Niemisen Li Pot on luettu, ja muutakin kiinalaista runoutta. Äiti sanoi muuttaneensa osaksi Niemisen takia pohjoiseen. En uskaltanut udella tarkemmin. Nieminen oli maalaiskoulun opettajana Hyvinkäällä. Äidillä joku suomennos omistuksella hyllyssä. Minulla ei ole pienintä aikomusta uskoa äidin juttuun, tälläkään kertaa. Hän kehui miten oli Mattiesko Hytöstä haukkunut Toimittajakoulun vuosijuhlassa, olipa persoonallinen teko.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Nietzsche

24.02.2006 - 19:18

Viimein tapahtui välttämätön: painoin kuuluisaa väärää nappia ja pitkälle edennyt kirjoitukseni blogiin tuhoutui. Mitäs siitä. Ja on minulla ennenkin tekstiä hävinnyt. Tekstiä voi aina kirjoittaa lisää, varsinkin kun minun ei tarvitse odotella inspiraatiota, se on minulla koko ajan.

Niin, olin kehumassa Otavan Suuret filosofit -sarjaa, jossa on ilmestynyt yli kaksikymmentä pientä kirjasta, joista on koottu kymmenen kirjasen yhteisnide, johon ovat päässeet Sokrates, Platon, Aristoteles, Descrtes, Kant, Hegel, Marx, Nietzsche, Russell ja Wittgenstein. Filosofien valinta yhteisniteeseen kertonee jotain arvostuksista, muttei sitä nyt jaksa analysoida.

Olen lukenut yhteisniteen osaa Nietzsche: Nietzschen äänet, kirjoittanut Ronald Hayman. Nietzsche pelkäsi tulevansa hulluksi, hän tiesi olevansa pitkällä ja yritti jotenkin selvitä. "Saatuaan valmiiksi Näin puhui Zatathustran vuonna 1885, 40-vuotiaana, Nietzsche ei enää milloinkaan omaksunut yhtä pitkäksi aikaa toisen roolia. Ehkäpä Nietzsche omaksuessaan niin monia erilaisia ääniä ja tyylejä vain leikitteli hulluuden kanssa. Mutta yhtä hyvin voitaisiin ajatella, että ilman näitä ääniä hän ei olisi kyennyt torjumaan hulluutta niinkään kauan kuin hän pystyi. Useimmat kirjoittajat ajattelevat tietävänsä, mihin viittaavat puhuessaan itsestään, mutta tässä suhteessa hienostuneempi ja vähemmän pinnallinen Nietzsche oli haavoittuvaisempi." Nietzsche meni pidemmälle, hän ei sanonut olevansa luova vaan kaikista luovin, itse asiassa Luoja. On helppo mennä vähän matkaa, ongelmallista mutkan taakse. Onneksi minun ei enää tarvitse katsella ihmisiä, jotka kehuvat olevansa "melko luovia".

Hävinneessä kirjoituksessani moitiskelin ihmisiä, jotka suorittavat tutkinnon. Heille kuuluvatkin moitteet. Rakentavat rumaa valkotiilistä taloaan pellon keskelle ja kasvattavat vähäjärkisiä lapsiaan. Pelkäävät.

Onneksi luin jo nuorena Weberiä, jotta osasin olla lankeamatta masentavan, typerän protestantismin ansaan. Onnea minulla oli siinäkin, etten ollut naisten ympäröimä niin kuin Nietzsche, jonka sisar oli kauhistuttava otus, vastenmielinen manipulaattori ja ihmishirviö. Minulla on Herrakansa viidakossa, kirja, joka kertoo Nietszchen sisaren Elisabeth Förster Nietzschen ja tämän miehen Nueva Germania -toilailuista Paraguayssä ja siitä palvonnasta eli "palvonnasta", jonka Förster Nietzsche loi veljelleen. Kirjassa on kuva Hitleristä Nietszchen rintakuvan vieressä. Oikeastaan pidän asetelmasta. Se on häpeämätön.

Vasta kolmekymmentävuotiaana tajusin, että on todellakin olemassa ihmisiä, jotka eivät tunne sanaa 'keskiluokka'. Ensin kuulin asiasta opiskelukaveriltani, joka oli tavannut naisen, jonka sanavarastossa K-kirjaimen kohdalla oli puutteita, myöhemmin vaimo, nykyään jo entinen, moitiskeli minua että olin kaverinsa seurassa puhunut "keskiluokasta", vaikkei kaveri tiennyt sen merkitystä. Päättelin: tämmöisiä ihmisiä siis on olemassa.

Englannissa tapasin miehen, joka ei tiennyt missä on Amsterdam. Mutta se oli Englannissa. Heille riittää sisäpolitiikka. Me emme ole niin onnellisessa asemassa, olemme geopoliittisesti sen verran hankalassa asemassa.

***

Olen mennyt ansaan: nimittänyt blogini Diogeneeksi, joka on suurta ylpeyttä. Mikä oikeus minulla tämmöiseen oli? Sokrates-nimistä blogia pidettäisiin typeränä, itse olisin ensimmäisenä nauramassa.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

21.02.2006 - 19:42

Erno Paasilinnan Timo K. Mukka. Legenda jo eläessään -kirjasta ovat seuraavat tiedot ja lainaukset.

Mukan kotipaikka oli Orajärven kommunistikylä Pellossa. "Mukka" tulee saamen sanasta "mohkke", joka on joenmutka. Timo K. Mukka syntyi Ruotsissa, Lapin sotaa paossa, 17.12.1944. Kaksi hänen vanhempaa siskoaan olivat sotalapsina Ruotsissa; Taina ei suostunut jäämään sodan jälkeen Orajärven köyhyyteen, hänestä tuli Ruotsissa pappi, Mirja pakotettiin jäämään ja hänestä tuli mielisairas.

Timo K. Mukka oli suosikkilapsi, hänen ei aina tarvinnut ottaa osaa talon töihin, mutta kävi isänsä kanssa ojankaivuussa. Mukka ei halunnut isänsä kohtaloa ja hän pyrki ylöspäin, hän omaksui varhain taiteilijan kutsumuksen. Mukka oli koulun priimus, kylässä seurattu hahmo:

"Maalaiskylissä luonnonlahjakkuus pannaan aina merkille. Ei tarvita muuta kuin heleä lauluääni ja aletaan kohta ennustella poikkeuksellista tulevaisuutta. Hyvä päässälaskutaito riittää sekin näytöksi. Oivallinen piirtäminen on suosittua. Tämä sallitaan niin kauan kuin ilmiöön ei liity konfliktiaineksia. Toteutumaton lahjakkuus on parempi kuin toteutunut. Timo käveli lapsuutensa kukkien päällä."

Hän oli sosiaalinen, puhui vanhempien ihmisten kanssa, haki tyttöjä tanssimaan. Tämä päättyi vuoteen 1957, jolloin hän sairasti aivokalvontulehduksen ja hiljeni. Hän kärsi unettomuudesta kroonisen päänsäryn takia, poltti paljon tupakkaa hermoja rauhoittaakseen ja yritti itsemurhaa. Hän sanoi serkulleen: "Nyt minä ymmärrän kaikki asiat." Hän vaelteli yksin metsissä.

Paasilinna itse on kotoisin sata kilometriä etelämpää samanlaisista olosuhteista.

"Yksinäisyys on harvoin kenellekään vapaaehtoinen valinta. Timolle se merkitsi erakoitumista välttämättömyyksien edessä. Hän pakotti itsensä hyväksymään tilanteen, sen että julkisuus muutti henkilöä tämän omasta tahdosta riippumatta, koska se muutti ihmisten suhtautumistavan. Kirjoittaminen Pellossa vuodesta toiseen merkitsi sellaista olemisen pääsisältöä, jolla ei ollut tavallisessa elämässä vaihtoarvoa. Kirjoittajan oli torjuttava itsensä voidakseen lausua pari ymmärrettävää sanaa enemmistön harrastuksista ja voidakseen samalla peittää oman kiusallisen originaalisuutensa pahemmin näkymästä." (kursivointi minun) Todelliset originaalit, paasilinnat, mukat, palsat ja muut eivät ole pahemmin asiastaan huudelleet, se on ollut muutenkin ilmeistä. Epäluovan ihmisen tuntee jo siitä, että hän sanoo olevansa luova.

Pellolaisesta elämänpiiristä:

"Intresanttia ohimennen koettavaksi, kuolettavaa talven pimeinä kuukausina, jolloin metsissä ovat metriset lumet, huurteiset lumilangat nousevat ja laskevat vaarojen rinteitä 135 kilometriä voidakseen tavoittaa Tornion." Vasta Tornion! Sivistykseen on yhä matkaa satoja kilometrejä.

Ruumiillinen työ on turhauttavaa, siinä ei todellakaan ole mitään järkeä. Ei Haanpääkään lähtenyt heinään, hänellä oli parempaa tekemistä. Ruumiillisen työn ylistys on orjuuden ylistystä ja minua inhottaa sellainen, koska en ole orja. Linkolaa tutkinut Matti Pulkkinen sanoo:

"Vihreämmässä korvessa olen itse kasvanut kuin Haapasilta, ja mitä minä siitä parhaiten muistan niin pakkotyön; rääkkäytymisen metsässä itikoiden kiusattavana; sormiin litistyvät marjat; kotiinpääsyn loputtoman odotuksen; sadistisen pitkät heinäntekopäivät; suojautumiset ojaan veljen vimmassa viskaamilta heinäseipäiltä; kitkemistä, vesiheinän nyhtämistä; kaikkea sen ikäisenä ettei homman tarkoitusta vielä tajunnut; ja sitten yksinäiset leikit. Kaverien puute. Yksitoikkoiset ruoat. Kevättalven haisevat suolalihat. Koulu siitä pelasti."

Minun ei ole ikävä maalle.

Kategoria: entiedämiksikutsua 1 kommentti Kommentoi

Tänä päivänä tässä maailmassa

20.02.2006 - 15:56

APEUS

makaan nurkassa

muistamatta

viime yöstä mitään

muut muistavat

ja muistuttelevat

unessa punatukkainen nainen

syytti minua

viime syksyisestäkin

DIELS & W. KRANZ

Fragmente der Vorsokratiker

metsässsä on paljon puita

menisi aikaa jos ne laskisi

yhdenkin metsän puut

Fragmente der Vorsokratiker

on kiva pidätellä paskaa

metsässä

laskea puita

jonottaa pankkiautomaatille

laskeskella mielessään puita

sanoa ääneen Fragmente der Vorsokratiker

kävellä ympäriinsä katsoa tilitapahtumat kurkottaa rivin loppuun saakka

ottaa

iisisti

varjoisella puolen katua

olla latelematta latteuksia lattella

kävellä huomauttaa kuiskata

Fragmente der Vorsokratiker

SKOTEINOS

kun olen vanha

enkä kuule enää

heinäsirkkaakaan

alan olla valmis

nuorena

miehenä kävelin

kaivopuiston

rannassa

en ollut

nainut vielä

mietin

Kritik der Pracktischen Vernunft

ja olin

hyvin

onneton

Tunnen itseni

vanhaksi

tässä seurassa

joka on minulle annettu

luen kuolleita sängyllä selällään

kissa kehruuttaa vieressäni

silitän sitä

ja vaimo katsoo toisessa huoneessa televisiota

vartija avasi oven

käski ylös

ja puhumaan siivosti

vaadin silmälasejani

kävelin käytävällä vartijan perässä

joka antoi lasini laatikosta

kertoivat että kenkäni ovat kanootit

kysyin kuuluuko vittuilu hintaan

ei se on ilmasta vastattiin

kuulustelussa sanoin olevani taiteilija ilman taidetta

itku tuli

sain soittaa vaimolle joka kertoi arvanneensa

säilöönotossa vielä tarkistettiin onko hakuja

ei ollut

oli naisten haku

naispuolinen vartija päästi minut ulos se oli aika hyvän näköinen

ulkona keski-ikäinen nainen poltti tupakkaa

sanoin että vappu on ohi

istun paskalla

luen kertovaa runoa

mietin esisokraatikkoja

päivät kuluvat

kuunnelkaa häntä

jolla on ennätys yliopistolla alkeiskurssien

suorittamisessa

häntä

jolle äiti tekee voileivät

haluan kirjoittaa rauhallisessa ympäristössä toimeentulo turvattuna

kuunnelkaa häntä

tänä päivänä tässä maailmassa

näillä puuhilla

olisi oltava varovainen

he voivat keksiä mitään vain

he ovat osoittaneet

pois harhaluulot

inhimilliset tekijät

jättäneet

tuotannolliset ja taloudelliset

syyt

ne tärkeimmät

Kategoria: 5-6 vuodenaikaa 0 kommenttia Kommentoi

Tärkeitä kirjoja

19.02.2006 - 20:10

Olen lukenut Lönnrotin Matkat 1828-1840 ja K.A. Gottlundin Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa. Päiväkirjaa vuoden 1817 matkalta. Lönnrotista ei tarvitse sanoa sukunimeä, se tiedetään, ja Gottlundista sanotaan "K.A.", ehkä Klinge sanoo "C.A.", en tiedä. Gottlundilta on toinenkin matkapäiväkirja, jota en ole lukenut, jota Haavikko kehuu Kirjojen Suomessa. Gottlund puhuu kaikenlaista härskiä, Lönnrot on vähän siveämpi, tai yrittää olla. Molemmat kirjoittavat hyvin, avoimesti, persoonallisesti.

Lönnrot kertoo että vienankarjalaksi 'synti' on 'räähkä', tämän tiesi Leino. 'Muurain' merkitsee Lönnrotilla raakaa lakkaa, punaista ja kovaa. Gottlund taas oppii Ruotsin metsäsuomalaisilta erottelun 'muurain' (mybär) ja lakka (mölton), jälkimmäinen on kypsä lakka, keltainen ja pehmeä.

Lönnrotin merkitsemää vienankarjalaista sanastoa:

Luukko, sipuli

Yskä, syli

viero, usko, sitten: papinviero eli miero, mierolaiset.

Syvärinjoella venäläiset puhuvat "Finlandian" sijaan "Lihvlandiasta"! Muurmanni on "kaksprechiä", venäjän more on meri ja lapin mannea matkustaja. Nämä muurmannit, merellematkustajat, pitivät meren äärellä majapaikkanaan Murmanskia.

Minua on Torniossa ihmetyttänyt se, että miehet tekevät täällä innokkaasti ruokaa. Lönnrot on havainnut lähemmäs kaksisataa vuotta sitten saman: vain Venäjän lappalaisilla naiset tekevät ruokaa, muilla lappalaisilla miehet. Miten mahtaa olla eskimoilla tai Siperian kansoilla? Siitä on liian monta vuotta kun luin Donnerin matkakertomuksen Siperiasta, ehkä siellä puhutaan asiasta. Pitäisi lukea Paulaharjut ja Järviset, Walleniukselta olen lukenut vain hänen ensimmäisen kokoelmansa. Helmenpyytäjät, Huhta-Heikki, Wegelius ja muut, kiehtovat minuakin.

Luin taas eilen Paasilinnan Mukka-kirjaa. Keskityin vaelluskuvauksiin, en olisi pystynyt lukemaan ahdistavia kuvauksia Pellosta. Silmäilin myös Ars Nordican Mukkaa. Virittäydyn tähän tilaan ennenkuin alan kirjoittaa Palsasta, joka kenties on eniten minuun vaikuttanut taiteilija. Oli puhetta Mukasta ja korpelalaisuudesta, josta luin verkosta. Saarnaaja Toivo Korpela ei itse ollut korpelalainen, ei hän ollut täältä kotoisinkaan, Korpela oli maanviljelijä Ähtäristä. Niilo Holmgren -niminen mies teki korpelalaisuuden, johon kuuluivat "syntiset" menot, viinanjuonnit, kortinpeluut ja jonkinlaiset orgiat, joita tietenkin on liioiteltu. Joka tapauksessa häpykarvoja kampailtiin ja takapuolia siveltiin pullasudilla, jotta - aika järkevästi - ihmiset ymmärtäisivät, että alapäänkin asiat ovat ihan luonnollisia, normaaleita. Tuleeko sanonta "voi perseensuti" tästä?

Ilmeisesti meno ylempänä jokivarressa on edelleen hurjaa. Pitäisi joskus käydä katsastamassa.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Univelat peritään

18.02.2006 - 21:40

Miksi täytyisi vastailla ihmisille, jotka eivät kyseenalaista itseään, joille maailma on valmis? - Saavat puolestani elää tavallista elämäänsä (mutta aina vaivaudun ärisemään heille).

Vapaa-ajan lisääntyessä televisio on tarpeellinen, jottei tarvitse kohdata itseään. - Ennen työ vei aikaa ja oli fyysisesti rasittavaa. Siihen menivät voimat (nykyään on näitä puuhastelijoita, jotka jatkuvalla nikkaroimisellaan pakenevat itseään).

En tehnyt tänään mitään. Nämä ovat ainoat kirjoittamani sanat.

Epäilen ihmistä, joka tämän tästä saa jotakin valmiiksi (laiskuuteni puolustus).

Jos yrität olla valehtelematta, paras olla ajattelemattakin.

Niiden nimetkin on sellaisia, yleisiä, ettei niitä nimien perusteella löydä.

Äitini - älykäs, mutta valitettavasti alaluokkaa. Isäni - korkeampaa kastia mutta valitettavasti tyhmä.

Kun "tartuu kynään", on syytä unohtaa menneet sukupolvet, vaikka tie vie hautausmaan ja mielisairaalan suuntaan.

Yhä useammin toivon, että olisin väärässä.

Demokratiaa seuraa varmemmin diktatuuri kuin diktatuuria demokratia (yhteiskunnallinen entropia).

Hän oli ihmisenä ainutlaatuinen - kiitos siitä kaikille jumalille.

Hän oli mielellään toimittamassa juhlakirjoja.

Kategoria: entiedämiksikutsua 1 kommentti Kommentoi

Mitä opimme heiltä?

17.02.2006 - 00:38

Rooman viiden ensimmäisen keisarin sukupuu on hankala vaikka yksinkertainen. Yritin tänään saada tolkkua kuka on kenenkin poika, ottopoika, tyttärentytär ja isoäiti. Täytyy lainata kirjastosta kirja, joka selvittää asian. Aika jännä että Claudius on Caligulan setä eli yhtä sukupolvea aikaisempi vaikka tuli keisariksi Caligulan jälkeen. Caligulan isä, Germanicus, tapettiin jo aiemmin. Ihan Kreml-meininkiä, paitsi ettei kukaan ole Stalin, molotovoja, berijoita ja malenkoveja riittää. Berija oli kaikista pahin, jonkinlainen "moderni" Caligula, Pikku-Saapas, mutta voi olla että Neroa historiankirjoitus on sorsinut. Ylipäänsä historioitsijat, Tacitus ja Suetonius esimerkiksi, ovat olleet senaattimielisiä ja keisareita vastaan. Sitten on vielä Rooman palo vuonna 64, jonka kristityt panivat Neron syyksi, vaikka saattoivat sytyttää kaupungin itsekin. Juuri tässä Sienkiewicz on ärsyttävä, kristillisessä paatoksessaan, ei semmoista voi lukea, mutta tuli kuitenkin luettua. Suetonius pilkkaa keisareita ihanasti, hänellä on henkilökohtaista kaunaa mukana paljon. Suetoniusta ei arvosteta yhtä paljon kuin Plutarkhosta, eikä ihme, vaikken jälkimmäistä olekaan lukenut. Luin verkosta, taisi olla Gore Vidalin essee Gravesista ynnä muusta, että Suetonius on kirjoittanut myös kirjan "Kuuluisien huorien elämiä", joka ei ole säilynyt. Klingeltä olen oppinut, että hyveitä on opiskeltu lukemalla kuuluisien miesten, naisten, lasten ja muiden kuuluisuuksien elämäkertoja, mutta huorista hän ei mainitse mitään. Mitä opimme heiltä?

En ole käynyt huorissa. Ehkä olisi pitänyt. Arvostaisin enemmän suomalaista naista. Ehkä ei olisi pitänyt. Arvostaisin enemmän suomalaista naista. Mutten ole käynyt. Pari kertaa on kyllä siltä tuntunut. Jonkinasteisia kurtisaaneja olen tavannut, mutten pidä siitä, että peliä ei tehdä selväksi, vaan teeskennellään hienoa vaikka aikeet ovat karnaaliset. Voi silti olla tyylikäs, kurtisaani on aina tyylikäs, mutta on moukkamaista käytöstä kulkea ylimielisenä kun aikeet ovat matalamieliset. Kapakkahuorankin on muistettava kultainen keskitie.

Ennen viimeistä lukiovuotta olin kesätöissä Nesteen Porvoon jalostamolla, kolmivuorossa. Yksi laitosmies sanoi, että "ei ravintoloista viitti ettiä naisia kun ne on siellä semmosia kapakkahuoria". Toinen oli käynyt Thaimaassa ja Balilla. Thaimaassa, muistaakseni Bangkokissa, oli hänellä ollut kahden tunnin täysihoito. Balilla hän oli ollut hierojalla, "mutta kyllä mä sitä myöhemmin panin". Thaimaassa on oltava tarkkana hierojien kanssa. Jos ei halua karnaalisia palveluja, on pyydettävä traditionaalista hierontaa, joka on hieno kokemus, erilaista kuin länsimainen lihashuolto. Niin, thaimaalainen hieroja on myös kiropraktikko, nivelten niksauttelija, joka kävelee selän päällä muttei putoa. Lopuksi juodaan teetä. Olen saanut myös tämmöisen vinkin: thaimaalaiseen bordelliin mentäessä on syytä ottaa omat kondomit mukaan, sillä paikalliset koot ovat keskimäärin länsimaalaiselle pieniä. En ole koskaan käynyt Suomessa thaihieronnassa, olen ollut ennakkoluulojen vallassa niin kuin porvari. Hävettää moukkamaisuuteni.

Jään useita kertoja päivässä kiinni huonoista asenteista. Esimerkiksi tänään olen ajatellut nurjasti muun muassa seuraavista ihmisryhmistä: kaupungin vuokrataloissa asujat, urheilutoimittajat, viisikymppiset yksinhuoltajaäidit, lukionopettajat, lähi-itäläiset, AMK-insinöörit, Väli-Amerikan intiaanit (erityisesti mayat), koiranomistajat, suuret ikäluokat (erityisesti miehet), paikallislehteni toimittajat, painotyöntekijät, matonkutojat sekä yleensä artesaanit, pipopäät, pohjalaiset, vasemmistonuoret jne. Tässä oli pieni osa, hyvinkin pieni osa. Poliittista korrektiutta olen yrittänyt vastustaa. Hymiöihmisiä.

***

Vastaan ajan haasteeseen: alan kasata listaa minulle tärkeistä ja törkeistä kirjoista. Listasta saattaa tulla pitkä. Muttei kattava. On ilmeistä, että paikkansa saa Benvenuto Cellinin Omaelämäkerta, jonka rinnoille saattaa nousta Einojuhani Rautavaaran Omakuva, joka pitäisi ensin lukea. Cellini kertoo tappaneensa paavin. Se vaatii pokkaa. Varsinkin asian kertominen. Vaikka oltiin 1500-luvulla. Nykyään YK:n pääsihteerin murhaaminen vastaisi paavin tappamista muttei sekään, ei mikään vastaa. Opiskelukaveri pohdiskeli presidentti Ahtisaaren ampumista, koska hän halusi historiaan (siis opiskelukaveri, mutta Ahtisaarikin), muttei hänestä paskahoususta ollut siihen. Hän tosin kuvaili tilanteen eloisasti: Ahtisaari kävelee Suurkirkon portaita alas, ihmisiä jännittää miten käy, sitten laukaus ja presidentti kierii alas. Onko sen nimi Suurkirkko? Nikolainkirkko?

Elämäkertoja ja omaelämäkertoja olen lukenut innolla. Yli kymmenen vuotta sitten sain tietää, että ranskalaiset 1900-luvun ajattelijat, sodanjälkeiset, tuomitsivat elämäkerrat. Kamala hetki. Mutta jatkoin lukemista. Hitaasti. Olen oikeasti hidas lukija, en vain sano niin. Silloin harvoin kun puhun totta ja vielä vakuutan puhuvani totta, minua kannattaa uskoa. Joku päivä vielä kerron jotain.

Kategoria: entiedämiksikutsua 1 kommentti Kommentoi

Tämmöistä tällä kertaa

16.02.2006 - 18:41

Karri Kokko kertoo meille Parnassossa 1/06 omasta ja muiden runoblogeista. Hän laskee, että runoblogeja on Suomessa reilut kymmenen ja yleensä kirjallisia blogeja muutama kymmenen. En tiedä, miten hän on päätynyt näin pieniin lukuihin, koska yksistään Vuodatuksessa on tällä hetkellä 160 kirjalliseksi itseään mainostavaa blogia, joista suurin osa ei sitä ole, mutta kuitenkin neljäsosa, ainakin. Riippuu tietenkin siitä mihin riman asettaa.

Kokko mainitsee muun muassa seuraavia blogeja: Juhana Vähäsen BigSur ja Surreal, Hannu Helinin Work in Progress, Teemu Mannisen Cacoethes Scribendi ja Kesken kaiken, Konkan, Niemi-Pynttärin ja Kemppisen blogit.

"Oma lukunsa ovat kirjallisesti kunnianhimoiset blogit, joiden sisältö myös sivuaa usein kirjallisuutta. Tällaisia blogeja julkaisevat mm. nimimerkit Eufemia, Ikkunaiines, Sivupersoona, Sven Laakso ja Veloena." Kävin eilen Ikkunaiineksessä, kun olin löytänyt Blogi-Sanomat, josta itserakkaasti etsin mainintoja itsestäni. Ei ollut.

Aika hyvä tuo Parnasson numero. P. Wilhelmsson lopultakin sanoo suorat sanat masentavasta Kjell Westöstä ja tämän olen-huolissani-panssarilasin-takaa -tyylistä. Kjell on huolestunut, se on huolestuttavaa. Parnasso on alkanut panostaa arvosteluihin, hyvä. Takakannesta opimme, että Elfriede Jelinekiltä on ilmestynyt suomennos.

Seuraava on kirjoitettu joskus 1998-2000:

ÄLYTTÖMÄN HÖLYNPÖLYN PERUSTEET

Jälleen viime aikoina on lehdistä ollut ilo lukea miten hirveän, suorastaan älyttömän haitallista psykologia ja psykiatria on. Jorma Palo, joka saa aina neljäksi kuukaudeksi elinaikaa kerrallaan, kirjoitti Helsingin Sanomien maaliskuun kuukausiliitteessä epäileviä arvioitaan psykoanalyysista. Palo on neurologian professori, eli oikea tiedemies eikä mikään psykiatri. Hän voi kertoa meille, että psykoanalyysi on pelkkää humpuukia, eihän esimerkiksi yliminää, idiä tai minää ole paikannettu aivoista. Ei siihen paljon auta, vaikka useat psykoanalyytikot seuraavassa numerossa oikoisivat Jorma Palon ennakkoasenteista artikkelia. Kuva on jälleen muodostunut: psykoanalyysi ja siinä sivussa kaikki muukin psyykeen liittyvä tutkimus ja hoito on roskaa.

Olen itse kärsinyt erilaisista neurooseista yli puolet elämästäni. Mielestäni on järkyttävää se määrä ja into, joilla kaikkea psykologiaan ja psykiatriaan liittyvää moititaan. Jos löytyy yksikin virheitä tehnyt psykologi, sitä jaksetaan retostella lehdistössä loputtomiin. Onko siis nähtävä, että psykologit ja psykiatrit kaikki ovat huijareita, jotka vain ottavat meiltä rahat pois ja voimme palata vastaanotolta maailmaan entistä ahdistuneempina?

Ihmisten keskuudessa liikkuu paljon tarinoita siitä, miten joku on mennyt psykologille eikä psykologi ole lainkaan tajunnut, mitä potilas on tahtonut viestittää. Keskeisenä argumenttina on, että psykiatrit ja psykologit eivät tiedä itse elämästä mitään. He vain höpisevät kummallisia teorioitaan ja jankuttavat potilaan lapsuudesta, jolla potilaan mielestä ei millään voi olla mitään yhteyttä nykyiseen todellisuuteen. Juuri tällaisille ihmisille sopii erinomaisesti, että arvostettu ja tunnettu professori esittää puoli-ivallisia näkemyksiään psykoanalyysista Suomen ainoassa valtakunnallisessa lehdessä.

Voidaan silti kysyä, helpottaako tällainen näennäistieteellinen kirjoittelu niitä, joilla on toivoton olo ja jotka toivovat jostain löytävänsä vastauksia ongelmiinsa? Kun on käynyt henkiparantajat, hypnoosit ja muut auttajat läpi, viitsiikö sitä enää mennä psykologin luokse, jota muistetaan parjata tiedotusvälineissä käsittämättömällä innolla? Jostain syystä kaikkeen psykologiaan liittyvään kohdistuu suuri vastustus, ikään kuin muut mielen parannusmenetelmät olisivat hyväksyttäviä, psykologia ei. Mistä tämä johtuu?

Tuntuu ontolta sanoa, että psykologit ja psykiatritkin ovat vain ihmisiä. Mutta näin asia valitettavasti on. Hekin voivat tehdä virhearviointeja ja muita erehdyksiä. Voidaan kuitenkin esittää ainakin yksi väite, jonka mukaan psykologit ja psykiatrit ovat erikoisasemassa verrattuna muihin lääkäreihin tai humanistis-yhteiskunnallisissa ammateissa toimiviin henkilöihin: psykologin tai psykiatrin toimi on ns. kutsumusammatti. Siihen ei päädy ihan kuka vain, yleensä tällaisella henkilöllä on luontainen halu auttaa ihmisiä. Mutta niin kuin poliiseissa ja papeissa, jotka myös usein katsotaan kutsumusammattienharjoittajiksi, myös psykologeissa ja psykiatreissa on niitä, jotka eivät kuulu tähän yleensä-kategoriaan, vaan ovat valinneet elämänuransa toisin perustein, esimerkiksi vallan tai rahan vuoksi. Eikä tästä voi ihmistä edes laajemmin syyttää, sillä ei ole laissa kiellettyä ryhtyä psykiatriksi pelkän aineellisen edun tähden. Eri asia on sitten, kuka viitsii käydä monipolvisen psykoanalyytikon koulutuksen läpi vain materiaalisin perustein.

Kuten kaikkialla elämässä, myös psykoanalyytikon vastaanotolla käy usein niin, että analyytikko ja potilas eivät sovi yhteen. Toinen ei kykene tarjoamaan sitä apua, mitä häneltä haetaan. Tunnen useita tarinoita, jolloin ihmiset ovat käyneet useilla psykologeilla ja psykiatreilla ennen kuin se oikea on löytynyt. Itse harhailin vuosikausia monenlaisissa väliaikaisterapioissa, jonka jälkeen kävin erästä terapiaa kaksi vuotta. Siinä ajassa en havainnut, että terapiastani olisi ollut mitään ns. Hyötyä, eli että oloni olisi helpottunut. Päinvastoin oloni tuntui entistä tukalammalta. Mutkikkaiden vaiheiden jälkeen päädyin nykyiselle terapeutilleni ja lähes välittömästi oloni alkoi parantua. Nykyään pystyn esimerkiksi kirjoittamaan tämän artikkelin, koska en ole se hermoraunio, joka olin vain puoli vuotta aiemmin.

Karkeasti ottaen terapeuttisia koulukuntia on yhtä paljon kuin terapeuttejakin. Mikä sopii juuri sinulle tai minulle onkin liian usein vain sattuman kauppaa. Itse asiassa pitäisi totuttautua käsitykseen, että on paremminkin sääntö kuin poikkeus, että ensimmäisellä kerralla terapiassa ei tärppää. Lisäksi tarvitaan kuluttajanvalistusta, avointa keskustelua terapioiden eri muodoista. Jo käsitteet, kuten psykologia, psykiatria, psykoanalyysi ja terapia, ovat ihmisten mielissä sekaisin. Voisi olla vaikka hyvä tietää, että psykologi ei ole sama kuin psykoanalyytikko, vaikkakin sanat ovat samanlaatuisia.

Luulen, että huonot kokemukset psykologeista ja psykiatreista, kun heidän luotaan on haettu parannusta 45 minuutissa, osaltaan selittävät, miksi heitä jaksetaan moittia niin paljon kuin heitä jaksetaan. Sillä ikävä tosiasia on, että mieli ei parannu kolmessa vartissa. Terapia on pitkäkestoinen vaivalloinen prosessi. Yksin oikean terapeutin etsimiseen saatttaa kulua vuosia.

Perussyy kaiken mielentutkimuksen vastustamiseen löytyy kuitenkin toisaalta, ihmisestä itsestään. Ihminen haluaa kieltää, että häntä mikään vaivaisi. Kyseenalaistajat, jotka uskaltavat väittää, että kenties kaikki ei olekaan hyvin, joutavat roviolle. Katsoakseni tämä on yksi ihmisen perusmekanismeista, että yritetään kieltää ne, jotka ovat tunkeutumassa meidän reviirillemme. Anniskeluravintoloissa kuultavat kärkevät kommentit psykologian, psykiatrian ja psykoanalyysin perustavasta huonoudesta pohjaavat yksinkertaisesti siihen ihmisen pelkoon, että hänet saatettaisiin paljastaa. Hänen salaiset vietit ja halut eivät saa tulla ilmi. Tästä syystä on jo aikaisessa vaiheessa hyvä tulkita hölynpölyksi kaikki se, joka väittää, että lapsuudella on vaikutusta aikuisuuteen. (Kenties juuri tästä syystä Ben Furmanista on tullut suosittu hahmo ihmisten keskuudessa...)

Lähes viikottain koen seuraavan toivottomuuden tunteen: Miksi aina näin, miksei kukaan voi ymmärtää, että ihan oikeasti siitä psykologiasta voi olla hyötyäkin? Sillä itse henkilökohtaisesti olen elävä todiste siitä, että tapaukseen sopivalla lääkityksellä ja terapialla ihminen voidaan saada raiteilleen mistä ojasta hyvänsä. Voin myös kertoa, että minulla oikeasti on yliminä, joka on liian voimakas suhteessa minään. Eikä minua itse asiassa kiinnosta, löytyykö sitä yliminää aivoja avattaessa vai ei. Edelleen voin sanoa, että on minulla sielukin, vaikkei sitäkään ole löydetty ihmisestä, laajoista ja perusteellisista etsinnöistä huolimatta.

***

Niin, viime aikoina rahvas on päätynyt siihen lopputulemaan, että kaikki neurologit ovat roistoja. Pari professoria ja toisen poika lensivät vankilaan. Jorma Palo taasen on häpäissyt itsensä julkisesti jo niin monta kertaa, että kovimpaankin kalloon alkaa mahtua millaisesta miehestä on kyse. Viimeisimpänä ja merkittävimpänä oli ja on tämä Bodom-sekoilu; saa nähdä, koska Palo selvittää Palmen murhan. Muistaakseni hän poliisiystävänsä kanssa on jo vihjannut, että Bodom ja Kyllikki Saaren murha kuuluvat yhteen. Tulilahtikin samassa sumpussa. On luonnollisesti vain ajan kysymys, koska Jorma Palo siirtyy ufotutkimukseen.

Kategoria: entiedämiksikutsua 2 kommenttia Kommentoi

Hyvästit kaikelle sille

16.02.2006 - 02:05

Mietin aamulla noin neljäntenä tai viidentenä ajatuksena, että aloitan tällä kertaa näin: ihailen Esa Saarista ehdoitta. Mietin lausetta päivällä, tein lisäyksiä, jotka olen unohtanut.

Gravesin suomennos on vanhentunut, tietenkin, 1986 on otettu neljäs painos vanhasta käännöksestä. Niin se menee. On myös kätevää tehdä näköispainoksia, kustantamon kellarista löytynevät vanhat pohjat tms. jotka vain lykätään painokoneisiin. Kustannustoimittaja käy kellarissa, kutsuu pakettiautonkuljettajan luokseen ja käskee tämän käväistä Juvalla. Kiva päiväretki eteläiseen Savoon. Juvalla pientä aktiviteettia. Kustannustoimittaja soittaa avioliiton ulkopuoliselle suhteelleen: " Raskas päivä." Kulttuuriteko. HS uutisoi.

Graves sortuu aina silloin tällöin ylistelyihin, Claudiuksen suulla mutta kuitenkin. Germanicus ja kumppanit ovat niin helvetin hienoja, sotilaat kunnioittavat, kapina talttuu. Mutta kyllä kirja on hyvä. Tulee mieleen Sienkiewiczin Quo Vadis? joka oli inhottava hyvä vs. pahat -satu, rasittava teos. Lähitulevassa aion lukea Yourcenarin Hadrianuksen muistelmat, Tacituksen opukset, ja muuta. Myös keskiaikatutkimuksia, hypistelin jo tänään kirjastossa Tarvaisen (?) 12 kirkkoisää, joka on kai ollut joskus pääsykoekirjana Helsingin yliopistossa. Aikoinaan vein Tacituksen Annaalit janoissani divariin.

Graves kirjoitti nelikymppisenä omaelämäkerran otsikolla "Goodbye to All That"; kateuduin välittömästi lisättyäni tietovarantoihini tämän tosiasian, olisinpa keksinyt itse noin hyvän nimen. Ehkä joku päivä luen tuon kirjan, voi se jäädä lukemattakin, se on siinä ja siinä. En ole lukenut yhdenkään englantilaisen lordin muistelmia, Russellinkin vain osittain. Tässä mennään nyt Pekka Tarkan varassa, joka nimittelee Gravesia "aatelismieheksi", mutta luotan Pekan sanaan, vaikken yleensä luota Pekkoihin. Mikä siinäkin on, että tietynnimisiin ihmisiin suhtautuu myönteisesti, toisennimisiin kielteisesti? Ikäviä ovat tilanteet, jolloin niin sanotusti joutuu tilille omista mielipiteistään, ja, pahimmassa tapauksessa, sanomisistaan (kirjoittamisista ei enää joudu tilille, niistä lynkataan suoraan), huomaa että esimerkiksi inhottavan serkun nimeä kantavat ihmiset eivät olekaan kaikki idiootteja. Tätini suhteen pääsin helpolla, sillä eräällä runoilijalla oli kaksi (2) tätini nimistä vaimoa, joten saatoin helpohkosti päätellä, että sennimiset eivät kaikki ole aivan hirveitä ihmisiä. Niin: Shandy Hallin gentlemannin mielestä "Tristram" on nimistä pahin ja juuri semmoiseksi hänen poikansa vahingossa kastettiin. En ole lukenut kokonaan Tristram Shandyä, olen seuraavaksi aloittamassa Viidennen kirjan lukua XVI. Ihana kirja! Ensimmäisellä kerralla pääsin sivun 140 paikkeille, nyt olen lähes kaksisataa sivua pitemmällä, matkaa maaliin on vielä nuo parisataa sivua. Aikoinaan luin Célinen avausromaania Niin kauas kuin yötä riittää yli kaksi vuotta, taisi olla lähemmäs kolme, kyllä, talvesta 1995 syksyyn 1997. Tristram Shandyä luin ensimmäisen kerran aika pian sen ilmestyttyä suomeksi, jolloin jämähdin vajaaseen puoleentoistasataan sivuun, ja aloin lukea uudestaan viime vuonna, ehkäpä tänä vuonna luen loputkin. Siitä on näköjään välillä otettava taukoa. Célinen Kuoleman luotolla luin viikossa, ihan normaalitahtiin, saattoi se mennä alle viikonkin. Ensimmäisen romaaninsa luin osaksi englanniksi.

Lainasin kirjastosta Erasmuksen Kultaisen kirjan. On aika opetella tapoja. Hyvä tavaton.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Sulpikiaanit

15.02.2006 - 02:47

"Jos milloin tahansa tarvitsin jotakin harvinaista tietoa, esimerkiksi semmoista, joka koski päällikkyyden perimislakeja jonkin alppiheimon keskuudessa, jota vastaan isäni oli taistellut, tai heidän eriskummallisen sotahuutonsa merkitystä ja etymologiaa, Sulpicius tiesi tarkalleen, kuka kirjailija oli näitä asioita käsitellyt, mistä kirjasta, miltä hyllyltä, mistä kaapista ja minkä kirjaston mistä huoneesta sanotut tiedot olivat saatavissa. Hänellä ei ollut lainkaan arvostelevaa aistia ja hän kirjoitti kurjasti mättäen yhteen kasaan asioita niin kuin kukat harventamattomassa taimilavassa. - -" - Graves, Minä, Claudius, sivu 81.

Opiskelutoverini sanoi hyvän historioitsijan olevan sellainen, jolla on yksi ajatus vuodessa. Sulpiciaanista historiankirjoitusta?

Vuoden historialliseksi tutkimukseksi on valittu minua myöhemmin aloittaneen jo tohtoroituneen mieshenkilön tutkimus Piispa Henrikistä ynnä muusta. Vielä myöhemmin aloittanut sai väitöskirjastaan kunniamaininnan tai jotain semmoista, en ole varma käsitteistä. Siitäkin on jo vuosia, kun kävin katsomassa samaan aikaan aloittanutta, joka ei ole vieläkään väitellyt, Vuorikadulla tutkijanhuoneessaan. Menin kuselle, mutta onnettomuudekseni vessan ovi oli lukossa, mutta helpotuksekseni sisältä kuului nyt kunniamainioituneen kehotus käyttää viereistä WC:tä. Olin tyytyväinen. Join myös teetä.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Margit Borg-Sundman

14.02.2006 - 00:36

Aloin lukea Robert Gravesin Minä, Claudiusta. Siis tämä on sama Graves, jonka kanssa Saarikoski yritti keskustella Romaniassa 60-luvun lopulla muttei kyennyt. Vahinko. Vaikkei se ollut vahinko. (Ärsyttää nämä haavikkolaiset syllogismit, joita ilmaantuu kun on vähänkin lukenut Haavikkoa. Teinkin hienon päätöksen: tänä vuonna en enää lue Haavikkoa, ellei hän sitten julkaise lopullista maailmankaikkeudenselitystään.) Saarikoski pahoitteli Odysseian suomennettuaan, ettei ollut kääntänyt Gravesin tapaan, jonka The Anger of Achilles on sekoitus proosaa ja runoa. Mutta hyvä on Saarikoskenkin suomennos. Katkelmat Iliaasta, jotka äsken luin, ovat loistavia. En ole lukenut Iliasta, pelottaa se Mannisen käännös, heksametri, ehkä voisi lukea tuon Gravesin englanninnoksen. Enkä osaa kreikkaa. En osaa edes latinaa. Hepreaa en osaa, enkä sanskritia. Ei hyvin mene. Haluaisin olla monenlaista, jota en ole. Ikävää.

Gravesin julkaisuluettelo on todella laaja. Oliko noin 140 nimikettä? Suuri määrä runoutta, sitten historiallisia romaaneja, enemmän tai vähemmän tieteellisiä tutkimuksia, mm. The Greek Myths, käännöksiä. Hän olisi ehkä pitänyt blogeista, jonne on kiva työntää kaikenlaista roskaa. Minä pidän. Olisipa nuoruudessani ollut blogeja, kauniita naisia... oli vain vessanseiniä ja venäläisiä huoria. Vessanseiniin on kyllä mukava kirjoitella. Olen harrastanut sitä todella paljon. Ilman kynää en ole käynyt paskalla sitten varhaismurrosiän, tosin minulla ei koskaan ollut murrosikää, ei ollut aikaa.

Kategoriaan "Kirjallisuus" on merkitty Vuodatuksessa 129 blogia. Minä en ole tätä sinne merkinnyt. Toinen blogini kuuluu, muistaakseni, biologiaan, matkakertomuksiin ja päiväkirjoihin, en nyt ole aivan varma termistöstä. Katselin kirjallisuusblogeja. Suurin osa tietenkin aivan kamalaa roskaa, eräskin ilmoittaa olevansa "kirjallisuus blogi"... ehkä se oli vitsi, toivottavasti. Blogini haistattelulinjalle en viitsi antaa "kirjallisuuteen" viittaavaa kunnianimeä. En halua tahrata pyhyyttä, koska pyhä on minulle pyhää.

Merkitsin eilen muistilapulle blogiin vietäväksi ja laajennettavaksi:

M. Klinge mielistelee ylempiään

Haavikko & Meri innoittuvat Mannerheimista.

Aloin ensin kirjoittaa Manner... sotkin yli ja korjasin Mereksi. Voiko tästä vetää johtopäätöksiä?

Klingellä on taipumus puolustella johtajia, Kekkosesta alkaen. Kiltti koulupoika. Ei aina tarvitsisi, ei aina tarvitse olla voittajan puolella, vaikka melkein aina kannattaa olla. Itse pyrin näkemään millaista maisemaa seuraavan risteyksen jälkeen on, jotta voin silloin kertoa että minähän sanoin. Olen esimerkiksi kaukaa, todella kaukaa viisaasti puolustanut ja ymmärtänyt Yhdysvaltoja, heidän typeriä "vapautussotiaan" ja Bush junioria, jolla palikat ovat hieman hakusessa. Mutta tiedän, että tämä talletus kasvaa korkoa: tulevaisuudessa on oleva päivä, kun Yhdysvaltoja aletaan "ymmärtää" ja nähdä heidän toimissaan jotain hyvääkin ja silloin minä astun esiin: muistatteko mitä sanoin jo vuosia sitten?

M. soitti ja pelkäsi, että "fiktiivisen" blogini runo, jossa henkilö ylistää pikkupoikia, voi aiheuttaa ongelmia viime vuosien päähysterian vuoksi. En ollut ajatellut tuota, enkä nyt vain sano etten ollut ajatellut, minä en todellakaan ollut ajatellut. Ihmiset keksivät kaikenlaista. Ei voi tietää mistä he innostuvat. Enää ei jaksa pilkata sotaveteraanejakaan, siitä ärsyyntyvät enää erittäin pahasti myöhässä olevat ihmiset, on keksittävä jotain uutta muttei millään jaksaisi, millään keksisi. Olen päättänyt pilkata vanhuksia yleisesti, sen luulisi aiheuttavan suuttumusta. Pilkkaan myös kuolleita. Jos vanhus ei ymmärrä pilkkani ydintä, hän on sen ansainnut, ja kuolleista en tiedä mitä he ajattelevat, heitä en ole koskaan tavannut. Paitsi kaksi. Äidin ja isän isän, jota kutsuttiin "papaksi" yhdellä p:llä, yhteensä kahdella, "papa". Elottoman näköisiä olivat. Eivät näyttäneet hyvältä. Ei niiden kuulukaan näyttää.

"Uskonnollisten tunteiden loukkaaminen", jotain tällaista kai lukee lakikirjassa? Ihmisen tunteita voi loukata, uskonnollisia tunteita. Jos minulla olisi uskonnollisia tunteita, olisivatko ne niin heikoilla että niitä voisi loukata? Ovatko uskonnolliset tunteet aina niin heikoilla? Minua loukkaa moni asia, mutta lähtisinkö oikeuteen? Tekisi mieli nostaa syyte ihmisiä vastaan, jotka vastustavat EU:ta. Varmaan semmoisen voi kohta nostaa. Toivottavasti ei. Silloin alan vastustaa EU:ta. Minua loukkaa taatusti yhtä paljon kuin jumalanpilkka uskovaista "kolmen suuren koalitio".

Tarkan Salama-kirja siteeraa:

"Onko Hallitus tietoinen siitä, että maassa julkaistaan lain vastaisesti jumalanpilkkaa sisältävää ja sukupuolikuria loukkaavaa kirjallisuutta, ja jos on, aikooko Hallitus ryhtyä toimenpiteisiin tällaisen toiminnan lopettamiseksi." Tämän kirjelmän hallitukselle allekirjoitti kokoomuksen kansanedustaja Margit Borg-Sundman ja 18 puoluetoveriaan 17. joulukuuta 1964. Taustalla oli Salaman Juhannustanssit, Rintalan muutamat kirjat sekä ehkä Mukan Maa on syntinen laulu. Voiko nykyaikana olla kirjailijalle suurempaa kunniaa kuin kansanedustajien kirjelmä hallitukselle? Kenties saavutukseen ei enää kyetä mutta on silti syytä yrittää, ei tiedä vaikka joskus tärppäisi. Tilanne tuo kummallekin osapuolelle mielihyvää: taiteilija tuntee itsensä radikaaliksi ja vapaamieliseksi, hurskaat itsensä hurskaiksi, kaikki ovat tyytyväisiä. Kolmansia tahoja ei ole.

Margit Borg-Sundman (nimi on kirjoitettava kokonaan, etunimi ja kaksiosainen sukunimi) on kirjoittanut omaelämäkerrallisia teoksia, niiden kuuluisi olla hyllyssäni. Täytyy ottaa selvää niistä. Luonnollisesti ajattelen sanarykelmää "Margit Borg-Sundman" päivittäin, joskus useamminkin.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Koira

11.02.2006 - 15:37

15. Raymond Chandler, Syvä uni:

"Mitä väliä sillä oli, missä sitä makasi kuoltuaan. Likaisessa viemärikaivossa tai marmoritornissa korkean kukkulan laella. Ihminen oli joka tapauksessa kuollut, hän nukkui syvää unta, sitä kaikkein suurinta unta, moiset asiat eivät enää vaivanneet hänen mieltään."

Diogenes Laertios sanoo Diogenes Sinopelaisesta: "Jotkut sanovat hänen kuollessaan määränneen, että hänen ruumiinsa pitäisi jättää hautaamatta ja heittää petojen ruoaksi, tai että se pitäisi työntää ojaan ja ripotella päälle hieman hiekkaa. Joidenkin mukaan hän määräsi ruumiinsa heitettäväksi Ilissokseen, jotta hän voisi olla hyödyksi veljilleen." Veljet: 1. kalat jotka hänet syövät, 2. ihmiset jotka syövät kalat, 3. koirat jotka syövät hänet ojasta. Kreikkalaista ei mikään olisi enemmän harmittanut kuin se että leijonat ja kalat olisivat syöneet hänet. Itse olen ajatellut "viimeiseksi toiveekseni", että minut tuhkattaisiin ja tuhkat heitettäisiin kaatopaikalle, mutta tämähän on paskahousun valinta, olen todella niin lapsellinen että pelkään elävältä hautaamista. Eli ensin minut haudataan muutamaksi päiväksi, sitten mahdollisimman rivosti minut revitään haudasta ja lopuksi viskataan kaatopaikalle. Näin ei tule koskaan tapahtumaan. Jo laki estää sen. Vainajan toivetta ei toteuteta! Ei kunnioiteta kuollutta. Barbaarista.

Platon, jonka kanssa Diogenes oli jatkuvasti tukkanuottasilla, sanoi Diogenesta hulluksi tulleeksi Sokrateeksi, joka sanonta tuottaa kunniaa sekä Diogeneelle että Sokrateelle. Molemmat olivat rahvaan parissa kusipään maineessa, inhottavilla kysymyksillään ja vittumaisilla tempauksillaan he saivat ihmiset raivoon. Sokrates meni ja ehdotti omaksi rangaistuksekseen ylöspitoa valtiolta, jonka jälkeen kuolemantuomio oli selviö. Laertios kertoo seuraavaa Diogeneesta:

"Hän osasi suhtautua muihin ihmisiin äärimmäisen halveksivasti. Eukleideen opetusta hän kutsui sapetukseksi ja Platonin esityksiä vesityksiksi. Dionysia-juhlien teatterinäytännöistä hän sanoi, että ne olivat mahtipontisia sirkushuveja vähämielisille, ja kansanpuhujia hän kutsui ihmismassojen renkipojiksi. - - Hän toisteli usein, että elämässä tarvitaan joko järkeä tai hirttosilmukkaa."

Edelleen:

"Hän sanoi, että ihmiset kilpailevat keskenään ojankaivamisessa ja potkimisessa, mutta eivät koskaan kunniallisuudessa."

"Hän ihmetteli, että grammaatikot tutkivat innolla Odysseuksen heikkouksia, mutta eivät välitä omistaan lainkaan."

"Menippos sanoo teoksessa Diogeneen kauppaaminen, että kun hänet oli vangittu ja pantu myytäväksi, häneltä kysyttiin, mitä hän osasi tehdä. 'Hallita miehiä', hän vastasi. Airuelle hän sanoi: 'Kuuluta ja kysy, haluaako joku ostaa itselleen isännän.'"

"Kun joku vei hänet käymään ylellisessä asunnossa ja varoitti sylkemästä lattialle, hän selvitteli kurkkuaan ja sylkäisi sitten miehen kasvoille sanoen, ettei löytänyt huonompaa paikkaa."

"Hän sanoi seuraavansa kuoronjohtajien esimerkkiä. Nämäkin asettavat sävelen hieman liian korkealle, jotta muut pääsevät oikeaan säveleen."

"Kun hän oli ottamassa aurinkoa Kraneionissa, Aleksanteri tuli hänen luokseen ja sanoi: 'Pyydä minulta, mitä ikinä haluat.' 'Siirry syrjään aurinkoni edestä', hän vastasi."

"Muuan mies huitaisi häntä parrulla ja huusi sitten 'Varo!' 'Onko tarkoituksesi lyödä minua uudestaan?' hän kysyi."

"Hän tapasi sytyttää lyhdyn keskellä päivää ja kuljeskella ympäriinsä sanoen: 'Etsin ihmistä.'"

"Kun joku löi häntä nyrkillä, hän sanoi: 'Herakles sentään, kun unohdin laittaa kypärän päähän kävelylle lähtiessäni.'"

"Ihmisille, jotka olivat innostuneita unistaan, hän sanoi, että nämä viis veisaavat siitä, mitä tekevät valveilla, mutta vouhottavat siitä, mitä näkevät nukkuessaan."

"Miehelle, joka ylpeili leijonantaljallaan, hän sanoi: 'Lakkaa häpäisemästä sankarin vaatteita.'"

"Julkisella paikalla masturboidessaan hän sanoi: 'Kunpa nälänkin saisi loppuman vain hieromalla vatsaa.'"

"Eräs pahasti taikauskoinen henkilö sanoi hänelle: 'Voisin halkaista pääsi yhdellä iskulla.' 'Ja minä saisin sinut vapisemaan aivastamalla vasemmalta', hän vastasi."

"Hän meni teatteriin silloin, kun kaikki muut olivat tulossa sieltä pois. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän oikein aikoi, hän selitti: 'Juuri tähän pyrin kaikessa elämässäni."

Diogenes eli noin 410-320 eaa. ja yhden tarinan mukaan hän kuoli pidättämällä hengitystään. Luonnollisesti väitetään hänen kuolleen samana päivänä kuin Aleksanteri, liikanimeltään Suuri. Diogenes oli samaan aikaan turhamainen ja askeettinen ihminen, hän piti julkisuudesta.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Omasta enkä toisten

10.02.2006 - 00:31

14. Matti Klinge, Romanus Sum

Lainasin kirjastosta keskeisen kirjan: Graham Flegg (toim.), Lukujen historia. Sormilla laskemisesta tietokoneisiin, suomentanut Hannu Karttunen, Art House 2002. Sivulla 21 lainataan tutkija Seidenbergiä: "Laskeminen saattaa näyttää alkeelliselta toiminnalta, jonka kuka tahansa keksisi itsekseen. Huomaamme sen kuitenkin kehittyneeksi toiminnaksi siitä, että monet alkukantaiset ihmisryhmät eivät osaa laskea kahta pitemmälle." Pitkään ihmiset ovat sanoneet ja jotkut yhä sanovat "yksi", "kaksi" ja "monta". Vaati monivaiheisen kehityksen ennenkuin päästiin kymmenjärjestelmään.

Kirjaan on myös liitetty Ulla-Maija Kulosen artikkeli "Suomalaiset ja suomalais-ugrilaiset luvut ja lukusanat". Tästä opimme, että luvut "kaksi" ja "viisi" ova vanhimpia, sitten tulevat "yksi", "kolme", "neljä" ja "kuusi". "Seitsemän", "kahdeksan", "yhdeksän" ja "kymmenen" ovat levikiltään suppeampia. Seitsemän on ilmeisesti joskus ollut "seitsen", joka yhä löytyy yhdyssanoista (seitsentähti, seitsenvuotias). Kahdeksan ja yhdeksän ovat ne mielenkiintoiset. Niissä on kaksi ja yksi sisällä, kahdeksassa puuttuu kymmenestä kaksi ja yhdeksässä yksi. Pääte -deksan/ -deksän ei kuitenkaan ole, ilmeisesti, sukua indoeurooppalaiselle kymmentä merkitsevälle sanalle. Kymmenen alkuperäinen muoto on ehkä kummen (umlautilla), vrt. kymmenvuotias ja kymmenjärjestelmä. Kymmen viittaa sanaan kämmen ja sitä kautta kymmeneen sormeen, ehkä.

Kukaan ei ole kysynyt, mutta vastaan silti: Diogenes viittaa kyynikkofilosofi Diogenes Sinopelaiseen. Toinen Diogenes, Diogenes Laertios, kertoo hänestä monia kaskuja upeassa teoksessaan Merkittävien filosofien elämät ja opit. Oscar Wilde oli luullakseni tyytyväinen Laertioksen historioitsijatyyliin, joka oli enemmän tarina- kuin tosiasiavetoista. Valehtelun rappiossa Vivian (yhdellä n:llä? siis tämä Vivian on mies) ylistää Herodotosta, joka välitti viis totuudesta ja keskittyi mielenkiintoisempiin asioihin, nimittäin kaikenlaisiin pötypuheisiin ja muihin valheisiin. Myöhemmin, Vivianin mukaan, historiankirjoituksesta on tullut tylsää, jaaritellaan totuuksia, jotka eivät ketään kiinnosta. Olenkin jo maininnut, luonnollisesti lähdeviitteittä, että Haavikko ja osin Ylikangas ovat erinomaisia historioitsijoita, koska heille tosiasia, sana asiakirjassa, on pelkkä väline, jota tarvittaessa käytetään hyvän tarinan vauhdittamiseksi. Ja kuka sanoi ja kenen mukaan, että Wilde oli aina omaperäinen siteeratessaankin? H. Bloomin mukaan, jota Suomessa pilkataan, kun hän ei (ehkä) ymmärrä ylistää muuta kuin englanninkielistä kirjallisuutta. Luettuani pari "arvostelua" Lukemisen ylistyksestä, joissa itkettiin väsyttävästi, juoksin kauppaan ja ostin kirjan ja kanonisoin sen heti kotiin päästyäni.

Ei tässä iässä enää jaksa olla kiinnostunut tosiasialuetteloista. Jotenkin tuntuu, että tietää jo tarpeeksi "tosiasioita". Tiedän esimerkiksi, että aurinko nousee huomenna ja kuuden vuoden päästä on presidentinvaalit, mutta tämä on erittäin epähätkähdyttävää. Kaipaan tulkintaa. Siksi en ole vieläkään innostunut väitöskirjoista. Omasta enkä toisten. Muuten, Haavikko ei edes viitsi käydä arkistossa, Ylikangas sentään panee jonkun käymään siellä hänen puolestaan, mutta toivon hänen luopuvan pahasta tavastaan nopeasti.

Julkaisematon kolumni, pakina tai jokin:

TUNNETHAN TYYPIN?

Kansantarustomme suuria väärinymmärrettyjä ja unohdettuja on henkilö, joka lainaa toisen omaa luvaten pyhästi palauttaa lainaamansa ensi tilassa, mutta palauttamatta tuote toki jää.

Hän ihan pakosti tarvitsee sinulta satasen ja typerä kun olet, lainaat sen ensi tilassa. Olethan itsekin tutustunut tähän tilanteeseen: olet baarissa kahdeksan kaljan jälkeen vailla rahaa, eikä kukaan lainaa. Tietenkin ymmärrät miltä tästä kerjäläisestä tuntuu, joten aivan heti annat hänelle satasen ja myöhemmin lisää, jos ja kun tarvetta ilmenee.

Ikävä vain, että empatia on yksisuuntaista. Tunsit kärsimystä hänen tähtensä, mutta hän vitut välittää sinusta. Kun viikon päästä opintotuki- tai palkkapäivänä saavut kapakkaan iloisesti mietiskellen, että tulipa pantua rahaa ns. säästöön ja nyt se on noudettavissa, vinkkaa lähimmäisesi sinua sivummalle: "Tiäks mitä, mulla ei oo sitä fyrkkaa." Tämän jälkeen on vuorossa mielikuvituksellisia tekosyitä, joita en halua luetella, koska niiden alkeellisuus saa minut raivoon.

Mutta tekosyy-tapaus on sittenkin vain pientä verrattuna todelliseen kavalluksen ammattilaiseen, unohtajaan, joka rahanpyyntöösi vastaa ihmettelevällä ilmeellä ja närkästyneellä kommentilla: "En mä oo sulle pystyssä!" Siinä sitä ollaan, ja helvetin kuivin suin.

Järkyttävin yhtälö muodostuu, kun yrität mahdotonta eli lainata pummilta rahaa. Ensin tekosyy-viidakko, mutta nopeutettuna versiona, sillä nyt sinusta ei tarvitse välittää enää yhtään, olethan rahaton ja näin sinulta ei voi lainata. Pummi on niskan päällä ja nauraen kertoo sinulle, että voi voi, mä en millään voi. Kato mun täytyy elää näillä rahoilla loppukuukausi! Voihan vittu, muuta et voi siihen sanoa.

Pummin sielunelämästä löytyy se puolimielenkiintoinen piirre, että hän hoitaa omat raha-asiansa äärimmäisen tiukasti, mutta toisten eli meidän muiden, viattomien, rahoja pummi käyttää sikailuihinsa vailla omantunnontuskia.

Tunnen näitä iloisia pummeja useita. Itse asiassa he muodostavat koko lähipiirini. Eli saan syyttää vain itseäni, kun en osaa edes ystäviäni valita. Mahtaa olla kamalaa katsella, kun joku on niin naiivi, että lainaa pummille rahaa.

Jos kaikki velalliseni maksaisivat nyt velkansa, voisin kuitata vuoden vuokrat etukäteen ja pyyhkiä perseeni satasilla ainakin kaksi viikkoa. Jotenkin tuntuu, ettei näin tule käymään. Vain kerran olen eräältä ammattipummilta saanut rahat takaisin ja silloinkin sillä uhkauksella, että kerron tyypin vaimolle, mitä poikain ravintolailtoina tapahtuu, todella.

Kuulkaa te pummit! Nyt se on jumalauta loppu. Enää en lainaa kellekään rahaa, vaikka väitettäisiin, että rahoilla ostetaan kukkia juuri kuolleen äidin haudalle. Sillä äitinnekin on syy, koskei käyttänyt ehkäisyä vaan paskansi teidät maailmaan!

Tämä on kirjoitettu viisi, kuusi tai seitsemän vuotta sitten, ehkä lähemmäs kahdeksan. Mitään en ole oppinut. Näin kertoi eräs huoltaja: "Näin kun sä baarissa lainasit sille N.N:lle kakskytä euroa ja mun teki mieli tulla sanoo, että noita rahoja sä et enää ikinä nää."

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Hankala ihminen

08.02.2006 - 13:57

Olen aidosti hankala ihminen. Vai mitä tästä voi sanoa:

TIEDONANTO A.W. YRJÄNÄLLE

Hei kaveri, ollaanhan saman

kylän poikiakin,

muista ettei taiteilijaa tee päivittäin leikattu tukka ja parta,

musta olemus,

vaan päivittäin leikattu sielu ja luonne,

musta sydän.

Äläkä unohda leikattua konjakkia.

Ei mulla muuta tällä kertaa,

näkyillään.

Isä sanoi, kun valittelin huonoa menestystä ihmiselämässä, ettei mielipiteistäni tykätty, että vaiha mielipiteitä. Seisoin olohuoneessa, lähellä eteistä, isä istui takanurkassa vihreässä (keino?)nahkanojatuolissa, luki lehteä ja irvisti vastatessaan minulle, tuijottaen lehteä. Vieressä valkoinen kirjahylly, jossa Minä, Olli ja Orvokki.

"Sinun kanssasi on äärimmäisen vaikeata elää", sanoi entinen vaimoni. "Sulla on Euroopan lyhin pinna", sanoi ala-asteella näyttelijän poika. Kysyin häneltä kerran, kerrankin viattomasti, mitä isälle kuuluu, ja sitä pidetttiin vittuiluna. Ei minun auttanut puhua "kunnolla", kun se käsitettiin väärin. Otin roolini. Euroopan lyhin pinna? Miksei maapallon? universumin? Elääkö esimerkiksi Etelä-Amerikassa joku minua lyhytpinnaisempi henkilö? Tuntemattoman galaksin tuntematon yhteisö, joka on tunnettu lyhytpinnaisuudestaan, naapurigalaksin jengin kaihtama?

Isää ei ainakaan mielipiteistä voinut syyttää. Hänet olisi pitänyt jo nuorena julistaa holhoukseen, jossa hän kyllä olikin ja on edelleen, mutta ulkopuolisen tahon olisi häntä pitänyt holhota eikä vanhempien ja naisten. Hänellä oli helvetin vahva isä, joka painoi kolme heikkoa poikaansa maahan; kaksi pakeni kaupunkiin, vanhin jäi kotiin. Ja äiti, joka yritti pitää huolen siitä, ettei lapsistakaan tulee mitään kun hänestäkään ei tullut mitään, paitsi suuren maatilan emäntä, joka ilmeisesti hänestä ei ollut yhtään mitään. Miten kävi? Nuoremmista pojista tuli diplomi-insinöörejä, toinen on ilmeisesti edelleen suunnittelijana Nokialla (melko tunnettu yritys, kansainvälisestikin), toinen on ollut töissä esimerkiksi Jaakko Pöyryllä, en tiedä, sanooko nimi kenellekään mitään. Onneksi isä jäi kotiin ja toteutti mummun fantasiat, varmaan ihan villeimmätkin, ja toopeili maatilan asiat niin pahasti että "kaik män, eikä oikein riittänytkään". Tiettyä luovuutta, omintakeisuutta, isä osoitti siinä, että käytti perintötilan tuhoamisessaan apunaan venäläistä naista, jonka oli löytänyt leningradilaisesta valuuttabaarista vaimokseen.

Entinen vaimoni saattoi olla oikeassa siinä, että minulla olisi pitänyt olla isänä varsinaisen isäni isä, isoisäni. Hänestä olisin saanut vastusta. Homma toimii myös toisinpäin: minusta tuo pariskunta olisi saanut vastusta. Isoisä kuoli kun olin vasta neljätoista, enkä koskaan päässyt kertomaan hänelle, että kunnioitin häntä, enkä tuohon ikään mennessä oikein ymmärtänytkään kunnioittaa häntä. Isäparka luulee ilmeisesti edelleen, että halveksin isoisääni. Voisiko isä koskaan ymmärtää, että kunnioittaminen on muutakin kuin pokkuroimista ja alistumista, että niin sanottuun kasvuprosessiin kuuluu kapina? Isä yritti alistaa minut, mutta epäonnistui melkein yhtä hienosti kuin maatilan isännyydessään ja kahdessa ensimmäisessä avioliitossaan.

Mitä jos runoiltaisiin vähän? Kirjoitin tämän noin viime viikolla:

Soitin Mellerille, silloin hän vielä eli

kysyin, voiko taidetta tehdä vihasta

ei kuulemma voi

kysyin, ootko runoja kirjotellu

koneessa, vastattiin

ai missä

koneessa

ei mulla sitten muuta

Melleri ehti sulkea linjan ennen minua

katkera häviö

Tämä on tositapaus, tuskin kukaan muuta epäilikään. Otetaanpa toinen, samalta päivältä:

Liian monta keksittyä lähdeviitettä urallani

tylsät luontokuvat tylsät

lumen riiputtamat puut, jestas

miten vihani ovat syntyneet

hyvästi

Kategoria: entiedämiksikutsua 1 kommentti Kommentoi

Urani kolumnistina

08.02.2006 - 00:44

Yksi päivä vuonna 1998 päätin ryhtyä kolumnistiksi. Soitin Ylioppilaslehteen, josta vastattiin nasevasti: "Lyytinen." Kysyin, tarvitaanko siellä kolumnisteja. Kuulemma niitä aina tarvittiin. Ilmoittauduin. "Lähetä sitten tänne muutama näyte ja tuo sitten ne myöhemmin levykkeellä." Näin päätimme tehdä. Lähetin muutaman näytteen. Kuukauden päästä olisin A-Talkissa kertomassa mikä maa Suomi on ja mitä pitäisi tehdä. Ylioppilaslehdestä ei koskaan otettu yhteyttä. Myöhemmin Lyytinen heitti päätoimittajakaverinsa kanssa keilaa televisiossa. Tässä yksi "näytteeni", en ole varma oliko juuri tämä Ylioppilaslehteen postittamieni kolumnien joukossa, mutta tyyli on sama.

KANSAKUNNAN UHAT: PAHALTA NÄYTTÄÄ, TAAS

Lapuan laki voimaan, sano. Juu, ei muuta voi ajatella viimeaikaisista kansakuntaamme ravistelleista uhista. Ensin oli karhut, sitten hirvet ja nyt lapset. Ja koko ajan pedofiilit.

Keväällä ilmeni että karhut haluavat tappaa suomalaiset ja varsinkin itärajan suunnassa ovat hyökkäilleet ihmisten kimppuun. Niin, itärajan tuntumassa... kyllähän me ryssän tunnemme. Onneksi Ilta-Sanomien yleisönosastossa eräs korpifilosofi ratkaisi asiamme: kaikki petoeläimet on aidattava omalle alueelleen, että marjastajat sekä sienestäjät saavat olla rauhassa.

Mutta sitten tulivat hirvet. Nekin aloittivat offensiivin itsenäisyyttä vastaan ja - huom!- koko Suomessa. Kansan tuntojen tulkki ritari Sinisankakin joutui hirven hyökkäyksen syyttömäksi uhriksi. Mutta onneksi taas Ilta-Sanomien yleisönosasto ratkaisi pulman: laitetaan hirville jalkoihin heijastimet niin autot tietävät varoa. Rengastetaanhan sitä lintujakin, päätti kansakunnan älykäs naisjäsen analyysinsä.

Keskustelin taannoin erään diplomi-insinöörin kanssa hirvi-pulmasta. Sanoin, että hirviäkö vain siksi jahdataan, että ne hyppivät teiden yli. Ehei, sähkömies totesi, niitä ammutaan myös siksi että ne syövät puiden vuosikasvuja.

Loppukesästä tulivat lapset. Tätä oli jo ennakoitu, ovathan lapset isänmaamme heikointa ainesta. Parasta ovat sotaveteraanit. Lapset ovat harjoitelleet tulevaa tappamalla toisiaan mutta pian he siirtyvät aikuisiin. En ole vielä lukenut Ilta-Sanomien yleisönosastosta mitä lapsille pitää tehdä, mutta vastaus tulee minä päivänä tahansa. Sen on pakko tulla, muuten on liian myöhäistä.

Tasainen uhka on ollut maailmanlaajuinen pedofiilien salaliitto Suomen hallitusta vastaan. Yritystä johdetaan Moskovasta. Ennen, esimerkiksi 1930-luvulla, pedofiilejä ei ollut lainkaan.

Positiivinen seikka kaikessa sodanuhassa on se, että nämä maanalaiset liikkeet sotivat myös toisiaan vastaan. Tarkoitan nyt pedofiilien ja lasten välistä sotaa, joka on vain hyödyksi pienelle kansakunnallemme. Ilman tuota kärjistymää tulehtunut tilanne olisi jo muodostunut avoimeksi konfliktiksi. Sopii toivoa, että tilanne jatkuu entisenlaisena ja, jos mahdollista, pahenee.

***

Asiahan on niin, että iltapäivälehdissä yleisönosastoon kirjoittavat myös omat toimittajat. Useissa lehdissä toimituskunta tekee horoskoopitkin. Maaseutulehdissä saatetaan olla niin lapsellisia, että horoskoopit tilataan astrologeilta. Äiti oli pettynyt Pohjolan Sanomissa, kun ei päässytkään tekemään horoskooppeja. Hän oli pettynyt myös muutamiin muihin asioihin.

Tämä juttu todella julkaistiin Imagen yleisönosastossa:

EHDOTUS IMAGEN PYHÄTLEHMÄT -PALSTAAN:

MEILLÄ ON HELPPOA

Cumu-maisterien oma lehti Image on imagoltaan uudenaikainen ja liberaali lehti. Viimeaikaisissa numeroissaan se on käsitellyt muun muassa muotia, taloutta, piensijoittamista, sadomasokismia, Vasemmistoliittoa, "uutta mediaa", mallimaailmaa, talk show -ohjelmia, seksiä, muotia... se tulikin jo sanottua. Mainitut aiheet ovat aiheita, joista "kohistaan" ja "järkytytään" mutta joista ei kohista ja järkytytä.

Tyypillinen Image-juttu on Kata Kärkkäisen jälleen viimeiset alastonkuvat. Sen pohjalle onkin hyvä rakentaa "syksyn ennätyssuuri muotinumero". Ja pitihän kanteen saada myös Tahiti mikä-se-tänään-onkaan. Tahiti ja Kata edustavat Imagen valokuvaustaidetta. Oikeasti se on läpinäkyvällä erotiikan hunnulla peiteltyä pornografiaa, jonka ansiosta ammattikoululaisetkin lukevat Imagea.

On vain ajan kysymys koska Image palkkaa kolumnisteikseen Anni Sinnemäen ja Tuomas Nevanlinnan, sillä he symboloivat yhtä hyvin kuin Kata ja Tahiti 80- ja 90-lukujen antaa mennä -filosofiaa. Toinen ajan kysymys on, koska Ultra Bra on Imagen kannessa, sillä sen pitää olla vuonna 1999 Imagen kannessa. Vielä: vuosituhannen viimeisen numeron kannessa on Leena Harkimo Otakar Janeckyn pelipaita eikä mitään muuta päällä.

Imagen surullisista toimittajista nousee kaksi "ylitse" muiden. Ensin Jyrki Lehtola, joka isänsä maineella on kirjoittanut julkisuudessa jo vuodesta 87. Siinä on aika monta vuotta liikaa, noin kaksitoista. Kuten saamme iloksemme Imagesta havaita, Jyrki-boy on kovis, koska hän uskaltaa vittuilla Erno Paasilinnalle. Se vaatiikin kanttia todella paljon.

Pisimmän korren vetää kuitenkin Panu "jotenkin" Räty. Puuttumatta Panun kielelliseen virtuositeettiin, on syytä panna merkille Panun "rohkea" kannabis-juttu, jossa Panu tunnusti itse vetäneensä pilveä. Loppuun hän kuitenkin korosti, että kannabis pysyköön Suomessa kriminalisoituna, sillä muuten isin ja äiskän avustukset olisivat saattaneet loppua.

Image on lehti niistä ja niille, joilla aina menee hyvin. Vaikka vanhemmat Lauttasaaressa välillä päivittelevätkin, ovat he kuitenkin loppujen lopuksi iloisia siitä, että lapsilla ei ole ongelmia.

On mukava tietää, että jollain kaveripiirillä menee kivasti, mutta täytyykö siitä maksaa? No, eihän se mikään pakko ole ja Iltalehdestä saa samat jutut vitosella viisi kertaa viikossa, viikonloppuna kympillä. "Vuonna 1999 Image ilmestyy 10 kertaa."

HEIPPA,

jos oheinen juttu ei kelpaa pyhiin lehmiin, ehdottaisin sitä yleisöltä/lukijoilta/tms. -palstaan. Olisiko millään mahdollista?

***

Sain myös palautetta lukijalta: joku lääkäri oli kanssani samaa mieltä, vielä naislääkäri. Tuskin kuitenkaan julkisesti olisi mitään sanonut. Laitetaan vielä kolmas. Laitoin neljännenkin:

ASIAT, JOTKA EIVÄT KIINNOSTA

Olen maleksinut yliopiston tienoilla seitsemän vuotta ja tehnyt merkittäviä havaintoja 90-lukulaisen yliopistohumanistin psyykestä ja arvomaailmasta. Olen huomannut todeksi väitteen että 90-lukulaiset yliopistohumanistit ovat kyynisiä omaneduntavoittelijoita.

Aikoinaan toimitin vuoden erään humanistisen tieteen opiskelijajulkaisua. Se vuosi riitti kertomaan minulle paljon siitä mitä humanistin päässä nykyisin virtaa. Sain huomata että ylempien varpaille ei astuta. Tulimme kritisoineeksi ja ironisoineeksi erään vanhan professorin elämää ja tuotantoa. Tämä herra oli tunnettu kapeakatseisuudestaan mutta sen suora ilmoittaminen osoitti, että myös hänen oppilaansa edustivat sama linjaa. He tulivat valittamaan, että pilaan heidän opiskelunsa, kun tämä iäkäs herra saattaa heille kostaa lehden aiheuttamat särkynsä.

Laitoksella oli muutenkin kepeä tunnelma. Kaikki tiesivät hyvin, että eräs toinen professori harrasti puhteikseen naisopiskelijoiden sukupuolista ahdistelua mutta kukaan ei tehnyt asialle yhtään mitään. Jopa Suomen suurimman lehden Kuukausiliitteessä vihjattiin tämän professorin sikailuun mutta laitoksella asia hyssyteltiin kuoliaaksi. Professorin sukulainen kun toimi rahamaailman vaikutusvaltaisessa tehtävässä.

Ylimielinen virne naamallaan tämä professori asteli käytävällä, ja astelee kai edelleen. Muistan kuinka hän laitospäivillä voitti arpajaisissa julisteen ja lahjoitti sen takaisin H:n laitokselle, koska heillä K. K:ssa ei tarvita tämmöisiä julisteita. Todellista diplomatiaa.

Sitten kävi niin, että pari opiskelijatoveriani pääsi erään kolmannen professorin tutkimusassistenteiksi tms. Sanoin toiselle heistä, että eikö pitäisi kirjoittaa Yliopisto-lehteen tämän sikaprofessorin toimista. Tämä nainen sanoi minulle sanat, jotka eivät unohdu koskaan: "Ei se ketään kiinnosta." Näinkö todella on? Onko humanismi tässä tilassa, että naista ei kiinnosta naisten sukupuolinen häirintä. Ilmeisesti näin todellakin on.

Mielestäni on hyvinkin epäilyttävää, että alle kolmikymppiset ihmiset ovat tällä tasolla. Olemme tottuneet luulemaan, että tekniikan ja talouden ihmiset ovat kyynisiä omaneduntavoittelijoita mutta olen huomannut luulon tyystin vääräksi. Myös humanistit osaavat silmälasiensa takaa.

Humanistien pitäisi olla ihmisiä, joita voi pitää esimerkkinä korkeasta moraalista ja aatteellisesta toiminnasta. Tästä ei kuitenkaan näy jälkeäkään Helsingin yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa. Jos joku asettaa kyseenalaiseksi yleiset normit, niin hänet välittömästi kivitetään lähimmän seinän viereen. Solidaarisuutta ei ole vaan ylempiä nuollaan ja alemmille näytetään ahteria. Näin tehdään politiikkaa Helsingin yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa.

H:n laitoksen entinen amanuenssi sen sanoi: Edetäkseen yliopistouralla ovat ihmissuhteet tärkeimmässä asemassa. En osannut kuvitella kuinka oikeassa hän olikaan. Jo proseminaariasteella erotellaan opiskelijat hyviin ja pahoihin. Proseminaarin vetäjää on osattava mielistellä mahdollisimman julkeasti, jotta hyvä numero irtoaa. Mistään tieteen mittapuilla arvioimisesta ei todellakaan ole kysymys. Kyse on vain ja ainoastaan henkilökemiasta. Persoonalliset näkemykset tukahdutetaan ja ilmoitetaan, että silmille ei pidä hyppiä. Ja aina löytyy muotoseikkoja joilla mikä tahansa työ voidaan torpedoida.

Tiedän erään tutkijan, itse asiassa hän on alallaan Suomen ykkönen, joka ajautui käyttämään lääkkeitä koska hänen omaperäisiä tutkimuksiaan ei hyväksytty. Onko tässä mitään järkeä?

Tyhmempi luulisi, että humanististen aineiden opiskelijoita asiat kiinnostaisivat. Näin ei kuitenkaan ole, hekin ovat sitä samaa kuonaa mitä kadut ovat täynnä. Ikävä puoli asiassa on, että heiltä saatetaan tulla kysymään kansakunnan tilaa, koska luullaan heidän siitä jotain välittävän. Mutta heillä on jo mielessä professorin vastaanotto ja siihen sopivat fraasit.

BESSERWISSERISMIN AMMATTILAISET

Alistaminen on aloitettava varhain, jotta päästään todellisiin tuloksiin. Armeijassa ei enää aloiteta vaan jatketaan alistamista siitä mihin aiemmin on päästy. Peruskoulun ala-asteelta kaikki alkaa.

Ala-asteella opitaan lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan, ymmärtämään toisia kulttuureja sekä olemaan kunnolla. Opettajaa on kunnioitettava. Hänen järjettömimpiäkin päähänpistoja on toteltava sillä opettaja tietää kaiken, koska hän on kokenut kaiken. Katsaus opettajainhuoneeseen varmistaa arvion: siellä kuusi-seitsemän naisopettajaa puhuu leipomisesta ja pari miesopettajaa yrittää tehdä naisiin vaikutusta.

Opettajat ovat niitä joita kutsutaan besserwissereiksi. Alta kymmenvuotiaille lapsille onkin suhteellisen helppo esittää kaikentietävää maailmanmatkaajaa. Virheen opettajat tekevät siinä, että luulevat kaikkien muidenkin ihmisten olevan enintään kolmasluokkalaisia, joita voi pallotella miten tahansa.

Opettaja ei osaa kuunnella. Hän ei koskaan jää sanattomaksi ja tietää hyvän ja pahan välisen eron. Hän on oikeasti sitä mieltä, että tupakka tappaa ja herran pelko on viisauden alku. Hän on itse se herra, vaikka olisi rouva. Tai neiti.

Miesopettajia hölmömpiä ovat vain naisopettajat. Heitä varten opettajainhuoneeseen tilataan Anna. Heidän mielestään poikaoppilaat pitäisi internoida ja kaikille tytöille antaa stipendi. Naisopettajat ovat huolissaan kun nuoret, varsinkin pojat, eivät lue, vaikka he itse sekoittavat Freudin Kafkaan. Totuus on kaiken lisäksi se, että kamalat nuoret lukevat enemmän kuin koko väestö keskimäärin. Jostain syystä tätä tietoa pantataan julkisuudesta. Miksihän...

Kun opettaja saa lievän hermoromahduksen, hän sairastuu "flunssaan". Tarvitaan sijaista, jolla onkin taiteilemista opettajainhuoneessa joka on vielä pahempi paikka kuin kerrotaan. Nyrkkisääntö on se, että sijainen ei koskaan tee mitään oikein ja jos tekee niin vakituisen naisopettajan ansiosta.

Laajemmat hermoromahdukset ovat "leikkauksia". Syynä kaikkiin hermoromahduksiin ovat kamalat oppilaat, joiden mielestä liikuntatunnin ja suihkun päälle ei kannata mennä ulos kymmenen asteen pakkaseen. Mutta opettajan mielestä ulos on mentävä, koska koulun järjestyssäännöissä lukee niin.

Ennen ei ollut koulukiusaamista, sanotaan. Siinä ollaan osittain oikeassa sillä ennen kiusaaja oli aina luokan edessä, nykyään vähän harvemmin. Ns. vaikeissa kouluissa, joissa on häiriintyneitä oppilaita joiden vanhemmat eivät suostu yhteistyöhön, koulukiusaamista ei ole kateederilta käsin. Toisin on ns. helpoissa kouluissa, joiden lähettyvillä ei ole kaupungin asuntoja. Näissä kouluissa opettajilla on aikaa keksiä mitä mielettömimpiä sääntöjä sekä muuta kiusaa.

Tyypillinen ala-asteen järjetön sääntö on se, että luokassa ei saa olla kengät jalassa. Siihen ei ole mitään järkiselityksiä, sillä yläasteella toimintatapa muuttuu ja kengät jalassa kuljeksitaan myös lukiossa ja myöhemmin työelämässä. Opettajat kuitenkin saavat saapastella luokassa kengät jalassa. Näin on siksi koska opettaja on korkeampaa kastia kuin surkea oppilas.

Kuulemma vain Venäjällä viihdytään koulussa huonommin kuin Suomessa. Millaisia besserwissereitä siellä mahtaa olla lapsia opettamassa? Ettei vain siellä oltaisi luokassa paljain jaloin.

***

Ei minusta tullut kolumnistia eikä nistiä.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Mitä luen, teen ja kirjoitan

07.02.2006 - 20:34

En minä mitään "tee". Muistan ylioppilaskirjoitusten jälkeen valitelleeni stressiä ja minulle kommentoitiin, että ethän sä oo mitään tehnyt. Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tekemistä. Lapsena oli raivostuttavaa, kun äiti käski menemään ulos vaikka olisin halunnut olla sisällä lukemassa ja tajusin sen verran, että äiti halusi minut pois jaloista, esittämästä typeriä kysymyksiä, että miksi tässä kirjassa sanotaan niin ja näin, häh. Ulkona ei ollut mitään tekemistä. Varsinkin talvinen lumierämaa ei saanut minusta ystäväänsä, kesällä sentään saattoi kiivetä kuuseen, joka ei ollut erityisen pitkä mutta oksat olivat paksut, jykevät, nykyään se saattaa olla vielä isompi. Se oli vielä nuori puu, pidin siitä. Kun meni kuusen oksien alle, kiipesi korkealle, kukaan ei nähnyt mutta sieltä näki hyvin. Silti minua pelotti, kun näin isän harppovan pajalta kotiin, ajattelin että mitähän se nyt keksii, millä tuulella mahtaa olla. Vasta aikuisena ymmärsin, että äijän sai suunniltaan äiti ja hänen toimensa. Onneksi äiti oli päivät töissä, olisi ollut illatkin, aina, lopulta sentään häipyi vaikkei sekään tuntunut hyvältä. Äiti "teki". Isä ei tehnyt juuri mitään, hänet oli edellinen sukupolvi nujertanut. Vasta joulukuussa 2005 kuulin, että vielä silloin, kun isä ja äiti olivat jo naimisissa, isälle antoivat rahaa hänen vanhempansa, niin kuin jollekin lapselle. Sellaista on elämä maaseudulla. Kai systeemi jossain vaiheessa purettiin, en tiedä millaisella päätöksellä ja miten päätös julkistettiin. "Poika, tästä edes saat maatilan tuoton omalle tilillesi, olethan hoitanut tilaa kymmenen vuotta." Muistan nähneeni jostain paperista, että virallinen sukupolvenvaihdos tehtiin 80-luvulla. Ei ihme, ettei äijää oikein innostanut maanviljely.

Kirjoitin runontekeleen A.W. Yrjänästä, paikkakuntamme ei puoli- vaan täysjumalasta. Häntä naiset rakastavat. Hyvä että voivat rakastaa, osaavat, se on hieno taito.

Olympialaiset alkavat. Tuijotan niitä ahkerasti, kuin 17-vuotias pojankolli naista. Herkeämättä. Odotettavissa on myös se liian tuttu virsi, että eihän noi talvilajit oo mitään, kun niitä ei harrasta kun muutama ihminen parissa maassa. Näille ihmisille minä sanon: onko rockmusiikki korkeatasoisempaa taidetta sen vuoksi että sen harrastajia on enemmän kuin runoilijoita ja runonlukijoita?

Löysin eilen levykkeiltä monenlaista mielenkiintoista, ja mielenkiinnotonta. Esimerkiksi tämmöisiä:

VASTINE TERO LIUKKOSEN SHOW TIME -ARVOSTELUUN

Lukiessani sunnuntaihesarista (8.10.98) Tero Liukkosen arvostelua Tapani Kinnusen uudesta runokokoelmasta Show time, tuli tunne että olin kuullut samaa ennenkin. En ole (vielä) tutustunut Kinnusen uuteen kokoelmaan mutta toista, ehkä molempiakin aiemmista, olen selaillut. Joten minulla on aavistus siitä, mitä Liukkonen tarkoittaa kun sanoo, että runot ovat "rajuja". Liukkonen itsekin tarkentaa, että rajuus on sitä kun puhutaan naimisesta ja viinanjuonista. Mutta, Liukkosen mielestä, tällainen aihepiiri on nopeasti loppuunkäsitelty. Tämä pisti miettimään.

Olen ihmetellyt jo pitempään miksi runo tai proosa on yksipuolista tai "pelkkää" jos kuvauksen kohteena ovat ennen mainitut naiminen ja viinanjuonti. Onhan paljon muutakin yksipuolista kirjallisuutta. Esimerkiksi Bo Carpelanin Alkutuuli oli niin yksipuolista hienostelua, etten jaksanut sitä sivua 50 edemmäs. Mutta Carpelania tuskin moititaan julkisesti yksipuolisuudesta. Miksihän?

Vaikuttaisi siltä, että on sallittua kirjoittaa vaikka satatuhatta sivua tekstiä, jossa alituiseen viitataan suoraan ja epäsuoraan Goetheen, Nietzscheen, Proustiin, Joyceen ja muihin saman tyypin kirjailijoihin, mutta auta armias jos alennut puhumaan viinanjuonnista ja naimisesta. Sillä ne eivät ilmeisesti kuulu perieurooppalaisiin hyveisiin, kuten mitallinen runonlausunta sitten kuuluu.

Pahinta on jos ns. sivistyneissä piireissä mainitsee nimen CHARLES BUKOWSKI. Apuraha, jonka olit saamassa, luisuu käsistäsi etkä pääse pitkiin aikoihin naimaan parikymppisiä kirjallisuudenopiskelijattaria. Voi vain juoda viinaa. Sillä Bukowskihan kirjoitti pelkästään viinanjuonnista ja naimisesta... Ei auta, jos sanot, että kirjoittaahan se Proustkin varmaan vain siitä ja tästä (en osaa tarkentaa, en ole lukenut Proustia).

Juuri tästä syystä on lohdullista, että meillä on pienkustantajia jotka julkaisevat näitä tapanikinnusia, jotka uhmaavat teroliukkosia ja kirjoittavat siitä mitä päivittäin heidän elämässään tapahtuu. Harva halailee Goethen tammea joka päivä (kaiken lisäksi se on lehmus).

***

25.10.1998

Aatos Erkon haastattelu (HS 25.10.) johti muutamiin oivalluksiin. Erkon viimeinen jäsenhän on yleensä pysytellyt poissa julkisuudesta ja on pelätty että hän on suuri ja hirveä kasvoton vaikuttaja. Mutta onneksi näin ei kuitenkaan ole.

Ilmenee, että Aatos Erkko osaa nauraa ja hän suhtautuu kaikkeen omistukseen varauksella. Tämä on huojentavaa kuulla, niin suuri valta Erkolla omistuksensa kautta Suomessa voisi olla. Lisähuojennusta aiheuttaa että Erkko on "aika suuri radikaali", ja tämän meille kertoo Erkon pitkäaikainen alainen Heli Lantta. On hyvä, että ylhäällä ollaan radikaaleja ja Erkko toki myöntää luulevansa, että "Heli" on oikeassa. Päälle Erkko jatkaa, että "Kärsimättömyyteni ja malttamattomuuteni johtuu joskus juuri siitä, että toivoisin radikaalimpaa, nopeampaa kehitystä monessa asiassa". Hienoa.

Minä puolestani luulen että maan tunnetusti aktiivinen älymystö puuttuu näihin megalomaanisuuksiin ja avaa suunsa Helsingin Sanomien palstoilla. Joku suulas hovioikeudenneuvos osaa taatusti minua arvovaltaisemmin kertoa mikä meni pieleen mutta olkoon tämä kirjoitus osoitus siitä, että ns. kansaan syviin riveihinkään ei ihan kaikki mene läpi.

***

Muistaakseni Jari Tervo käsitteli IS:n maanantaikolumnissaan Erkon haastattelua, mutta "joku suulas hovioikeudenneuvos" ei asiaan puuttunut. Urheilulehdessä Erkko itki taannoin, että urheilu on kamalaa, ja oliko se viime vuonna kun hän, kuulemma, nimitti pääministeri Vanhasta "kalvinistiksi", joka Vanhanen todella onkin. Aatos Erkko on "viimeinen vihanta", eikä paljon muuta, Amerikan maisteri. Äiti kysyi kerran, olenko nyreä Erkkoa kohtaan, koska hän on ollut Hesarissa töissä ja käynyt Hesarin toimittajakoulun? Minun oli tunnustettava, etten ollut siksi nyreä Erkkoa kohtaan.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Syntiä

05.02.2006 - 16:52

Olen tehnyt syntiä, luen Chandlerin Syvää unta. Joskus aikoja sitten olen lukenut Pitkät jäähyväiset. Toivottavasti kukaan ei koskaan saa tietää näistä paheistani, ei ihme että olen pihalla piireistä kun sorrun näin ala-arvoisiin tekoihin. Ostin Syvän unen eurolla kirjaston poistoista ja, mikä pahaa sekin, ostin Turusta (!) divarista Ross McDonaldin Harriet on iso tyttö. Salainen aikeeni on ostaa McDonaldeja, Chandlereita ja Hammetteja, teen niistä rivin kirjahyllyyni, en lainaa dekkareita, ostan ne markalla divarista. Tiedän, sattumalta, että tämmöinen pahe on muutamalla muullakin.

Ikävämpää seuraa. Olen vajonnut jo niin alas keskinkertaisuuden suohon, että kerään Tammen Keltaista kirjastoa! Huonolla mielikuvituksellani en voi kuvitella epäomaperäisempää tekoa. Pari kertaa olen hypistellyt kirjaston poistohyllyssä ja divarissa jotain Bellow'ta mutten, vielä, ole kyennyt ostamaan tämän laatukuokan kirjallisuutta, mutta Austerin Leviatanin ja New York-trilogian ensimmäisen osan olen lukenut. Minulla on yhteisniteenä trilogia... olen pettänyt periaatteeni. Sentään en ole kyennyt lukemaan Philip Rothia, paitsi tietenkin Portnoyn, yritin Mieheni oli kommunistia, mutta lyyhistyin tajuttomana sivun 35 tietämille. Lupaan etten enää koskaan perverssisti kiduta itseäni Rothilla.

Olen melkein puolivälissä Syvässä unessa.... niin, siis kirjassa nimeltään Syvä uni. Aika lakoninen herra tämä herra Marlowe, kylmänviileä tyyliltään. Aikamoinen viskisieppo. Silmään pistää myös tupakointi, ihan sisällä poltetaan; modernista Marlowesta tuommoinen paheellisuus jouduttaisiin poistamaan, muistelen että asiasta on joskus puhuttukin, ironisessa mielessä mutta samalla tietäen että NE sen tekisivät, Marlowe ja kumppanit eivät enää tyylikkäästi polttaisi tupakkaa tai sikaria. Moderni Marlowe ei joisi viskiäkään, mutta viskin ja tupakan sijaan hän nuuskailisi kokaiinia ja se olisi ihan hyvä juttu.

Eilen nostalgisoin Juha Himangan kirjan parissa. Muistan tuon totisen, keskipituisen ja tumman filosofian opiskelijan omilta yliopistoajoiltani, 90-luvun alusta. Hän tuskin muistaa minua, tosin on sanottava, että joskus minut muistetaan kannaltani aivan liian hyvin, varsinkin baareissa. Kävin filosofian luennoilla, tentin sekavia kursseja, muttei minusta ollut filosofiksi, sen huomasin yllättävän pian, parissa vuodessa, yleensä ymmärrän vuosikymmenessä. Olin kerran kahvilla teoreettisen filosofian pääaineopiskelijan kanssa, nuorenmiehen, sisäänpäinkääntyneesti hymyilevän otuksen, en tajunnut hänen juttujaan lainkaan. Logiikan jatkokurssin harjoituksissa olisi ollut vetäjänä vetävän näköinen brunetti, mutten koskaan mennyt kurssille. Ehkä olisi pitänyt. Ilman Esa Saarista en olisi opiskellut 39 opintoviikkoa teoreettista filosofiaa. E. Saarista. Epäihmisen ääni oli kirjaston poistoissa... Filosofisessa aikalaiskritiikissä kävi vieraita, näin Jörn Donnerin, Paavo Väyrysen, Matti Wuoren, nuoren bisnesmiehen Zilliacuksen (etunimi ilmeisesti Thomas) ja Kirsti Paakkasen. E. Saarinen korosti että rakastaa Paakkasta suunnattomasti, en ole varma määreestä mutta ihanan yliampuva se oli. Opiskelijat antoivat kukkia Paakkaselle, E. Saarinen oli pyörtyä (kenties jopa oikeasti). 20 vuotta olin elänyt hyssyttelyssä ja sitten joku helvetin E. Saarinen läväyttää kaiken avoimesti päin naamaa! Se muutti elämääni paljon, ymmärsin, ettei ole pakko kärsiä. En koskaan kertonut E. Saariselle, että olin käynyt saman lukion kuin hän, Pohjoispuiston lukion Hyvinkäällä. En koskaan kertonut hänelle mitään muutakaan.

Kategoria: entiedämiksikutsua 1 kommentti Kommentoi

Sanasta miestä - sarvista härkää

04.02.2006 - 19:32

13. Jarkko Laine, Sateen ääni on niin yksinäinen ääni.

Otsikon "miehen" tilalle voinee vaihtaa "ihmisen". Tämä sananlasku tuli mieleen, kun selailin Juha Himangan erinomaista kirjaa Se ei sittenkään pyöri. Johdatus mannermaiseen filosofiaan. Luin siitä aikoinaan arvostelun muistaakseni Nuoresta Voimasta ja innostuin niin paljon että ostin kirjan. Vuosi oli ehkä 2002. Olen sanonut, että luen yhden filosofisen kirjan vuodessa ja vuonna 2002 sitten luin tämän kirjan. Viime vuonna luin Wittgensteinin hiilihangon, joka on tarkemmin sanottuna filosofian historiaa, eikä "filosofiaa". Joka tapauksessa sain oivalluksia Himangan Hegel-selostuksesta, siitä kohdasta, jossa kerrotaan abstraktisesta ja konkreettisesta ajattelusta, kuka harrastaa mitäkin. Näennäisen yllättävästi Hegel päätyy siihen, että sivistynyt ihminen ajattelee konkreettisesti ja sivistymätön abstraktisti. Sivistynyt näkee ilmiön taakse, "syihin ja seurauksin", kun taas sivistymätön puhuu käsitteillä, joskus melko suurillakin. Sivistymätön ihminen näkee murhaajassa "pelkän murhaajan" kun taas "Sivistynyt ihminen sitä vastoin '(tästä alkaa Hegel-lainaus) ottaa selvä tämän rikollisen elämänvaiheista ja löytää hänen historiastaan ja kasvatuksestaan huonot suhteet isään ja äitiin; jotakin tämän ihmisen lievempää rikkomusta on rangaistu silmittömän ankarasti ja se on katkeroittanut hänet yhteiskunnan järjestystä vastaan, synnyttänyt ensimmäisen reaktion, joka on jättänyt hänen ainoaksi mahdollisuudekseen rikokseen turvautumisen.'" Tutustukaa ainakin kirjan sivuihin 31-33! Hegelin artikkeli "Kuka ajattelee abstraktisti?" on suomennettu teoksessa Ajatukset, toimittaneet herrat Elo ja Salonen.

Kategoria: entiedämiksikutsua 0 kommenttia Kommentoi

Runous ja oppi

03.02.2006 - 17:45

Tiina Pystynen valittaa Runousopissaan kärsineensä vääryyttä kustantajien taholta. Pidin Pystysen kuvista ja olisin halunnut pitää tekstistäkin, mutta valitettavasti Pystynen kirjoittaa kuin keski-ikäiset ämmät, joka hän taatusti haluaakin olla. Katsotaanpa sattumanvaraisesti avautunutta sivua 90 ja sen taiteellista antia: "Pelot velloivat ympärilläni." - "Olin avannut luukut alitajuntaan" - "Terapiassa lihan poimuista löytyivät..." - "se mikä sisälläni kiehuu ja räjähtelee kuuluu kaikki ihmisyyteen" - "Tunteet eletään." "... suin päin peloissani paennut" - "... tuli teksteihini ikäänkuin varkain..." - "Kirjoittaessani reilusti sydänverellä..." En haluaisi olla kustannustoimittaja, joka joutuu lukemaan tämmöistä fraasikokoelmaa. Niin, mutta pidin kuvista: ehken niistä mitään ymmärrä kun pidän. Itse kirjoitin "kärsineensä vääryyttä" heti tekstini alkuun. On helvetin helppo kirjoittaa tehtyä latua pitkin, niin sanoakseni. Olen lukenut Häpeähäkin, muistaakseni se oli sekava, eksä sitä kehuikin. Miksei Runousoppi voi olla myös kielellisesti hyvä kirja? Pystynen valittaa sitä, että kustantajat eivät halunneet painaa hänen kuviaan JA runojaan, se olisi ollut kallista, muttei puhu juuri siitä, mitä he olivat sanoneet kirjailijamme kielestä. Runousopissa on Pystysen ja Kirjailijaliiton kirjeenvaihtoa, mutta ei Kirjailijaliittokaan puhu kielestä, helvetti, luulen että "kuvakirjamaisuus" oli tekosyy jäsenanomuksen hylkäämiselle.

Olen nykyään jo niin sekaisin että luen Jarkko Laineen runoja, Sateen ääni on niin yksinäinen ääni (2000). Oliko tämä se kokoelma jonka takia Leena Krohn erosi Kirjailijaliitosta? Jos oli, niin kokoelma on merkittävä jo tästä syystä, aiemminhan Krohn on palauttanut jonkun Suomen valtiolta saamansa mitalin, kun Ahtisaari kävi Indonesiassa. Valtioteko Ahtisaarelta. Siis se, että sai Krohnin palauttamaan mitalin, sen takia kannatti käydä Indonesiassa.

Luin illalla Romanus Sumia. Otan selvää Klingestä, hän on ilmeisesti ihan oikeasti intellektuelli, vaikka Kemppinen sanoo että Suomessa on vain kaksi intellektuellia, Donner ja Haavikko, ja eivät hekään ole. Ymmärrän kyllä, että Kemppisellä on närää Haavikkoa kohtaan, olisi minullakin, jos saisin tietää vaimon kuoltua syöpään, että tällä oli ollut joskus suhde Haavikon kanssa. Toisaalta suhteilu Haavikkoon osoittaa todella huonoa makua, mutta hyvilläkin ihmisillä on heikot kohtansa, paitsi ehkä Haavikolla, hänellä ei ole makua lainkaan. Ja silti tuntuisi elo vaikealta ilman hänen runojaan, proosaansa ja "historiankirjoitustaan", jossa tosiasioilla ei ole niin väliä, tai, tarkemmin sanottuna, niillä ei ole mitään väliä. Toivottavasti kovin moni ei ota vakavasti hänen ihmeellisiä väitteitään, mutta kirjallisuutena ne ovat korkeaa luokkaa, perinteistä historiankirjoitusta. Pitäisi lukea Herodotosta, kuulemma hänellä on myös lennokkaita tulkintoja, sitten voisi alkaa nimitää Haavikkoa "Suomen Herodotokseksi eli Suomen historiankirjoituksen isäksi". Hyvällä tuurilla Haavikko ei ottaisi arvonimeä vittuiluna. Kyllä hän saattaisi sen palauttaakin.

Olen lukenut viisi osaa Klingen päiväkirjoista enkä muista hänen kertaakaan maininneen Ylikangasta. Tommila on mainittu ainakin kerran, samassa lauseessa esiintyy sana "kiristys". Ei Klingellä paljon ole yhteistä Tommilan ja Ylikankaan kanssa. Tuleeko Ylikankaalta fennomaniatutkimus? Odotan sitä. Ylikangas on hieman tieteellisempi muunnelma Haavikosta, häntäkin lukiessa on hauskaa, mutta ehkä eri syistä kuin Ylikangas kuvittelee, vaikka myönnän nauravani hänen karkeille vitseilleen, joissa rikollinen on tyhmä ja nimismies ei ole. Pohjolan poliisi kertoo -sarjassa on samanlaista huumoria, tähän tapaan: "Pojat olivat nauttineet runsaan annoksensa liemiruokia, kun alkoivat pohtia strategiaa syrjäkylällä asuvan mummon ryöstämiseksi."

Verkossa on Crime Library, jossa kerrotaan kuuluisista rikoksista ja rikollisista. Valitettavasti ne kerrotaan aina yhdysvaltalaisen kaavan mukaan: ensin tunnelmamaalailua, seuraavassa kappaleessa mennään asiaan, vähitellen tuodaan koko tapaus esiin. Ihmetyttää tuommoinen dramaturgia, aina -todellakin voi sanoa että aina - sama tapausten muotokulku, sisältö vain eri. Lukeekohan Kemppinen Crime Libraryä? Oliko se Jyrki Lehtola, joka sanoi kolumnissaan, että Kemppisen pitäisi olla aina televisiossa? Olen täysin samaa mieltä. Onneksi hän on syksyllä aloittanut blogin. Jos olisi valittava vain yksi sivusto, jossa voisi käydä jne. niin valitsisin empimättä Jukka Kemppisen blogin. 1992 olin hänen "Tunteiden historiaa"-luentosarjallaan kesäyliopistossa. Olin myyty. Kemppinen käsitteli kaikkea, hölisi puolitoista tuntia tauotta ja tämä toistui oliko kymmenen vai kaksitoista kertaa. Se oli taivas. Jos voisin valita vain yhden luentosarjan jne. niin... niin: valitsisinko minkä? Kemppiselle tulee kaksi kovaa kilpailijaa samasta lähteestä, E. Saarisen klassikkoluentosarjat "Filosofinen aikalaiskritiikki" ja "Ranskalaista nykyfilosofiaa". Vaikea valinta. Mutta onneksi sitä ei tarvitse tehdä.

Kategoria: entiedämiksikutsua 1 kommentti Kommentoi