lauantai 23. kesäkuuta 2018

Sitä vaan, että kirjahyllyssäni on Kenneth Goldsmithiä juuri siksi, ettei tämä maa minulle riitä. Olen jatkuvasti kiikun kaakun sen ajatuksen suhteen, että tapanko itseni, kun vastaanotto on mitä on, mutta kolmesta syystä jatkan:

1. minun tehtävänäni on tehdä tämä,

2. maailmassa on olemassa Kenneth Goldsmithin kaltaisia ihmisiä,

3. ihan vain näille kulttuurihuorille vittuillakseni.

Luullakseni tuo on myös tärkeysjärjestys. Ymmärsin tänään, että tässä voittaa jokainen. Ei kulttuurihuora toimi ajattomasti, vaan nimenomaan aikaan sidotusti, kun minua ei aika kiinnosta lainkaan, vaikka se vaikuttaa minuun ja pelkästään kielteisin tavoin. Kulttuurihuora tahtoo voittoa juuri nyt, mikä kieltämättä kiinnostaa minuakin (vrt. edellinen virke), mutta enhän minä voittoa saa tällä asenteella, joka takaa sen ettei minusta milloinkaan tule kulttuurihuoraa, tuollaista J-P Koskisen (tähän voisi laittaa monta nimeä, tarkoituksella panin tuohon miehen nimen, ollaan muuten X:n kanssa parikin kertaa naurettu tälle, kehotan tutustumaan) kaltaista nollaa, josta ei ole kuin harmia meille, jotka olemme tosissamme. Meille: en todellakaan nimeä meitä, sillä me olemme jo tarpeeksi hirvittävissä vaikeuksissa.

Sattumalta "luureissa" on juuri "Meidän isä" levyltä Kun Suomi putos puusta. "Hetki hautausmaalla" jo.

Ei kommentteja: