maanantai 17. joulukuuta 2012

Menetelmästä


Kirjoitin Sanat-blogin Knausgårdin taistelut -merkintään kommentin:

Monet inhoavat Knausgårdia, koska Knausgård vaikuttaisi kuvaavan juuri heitä ja heidän vähän salaisempia elämänvaiheitaan. Nyt on keksitty "kun se sitä ruuanlaittoa kuvaa niin pitkään" ja toki klassinen "olisi pitänyt stilisoida". Tuon jälkimmäisen puhdistusvaatimus on minusta erityisen kuvaava. Mitä jos laajennettaisiin?

Minulla on kakkososa ihan alkutekijöissään, mutta jos kohta sitä ehtisin lukea. Ensimmäistä osaa jouduin lukemaan yli 300 sivua ennen kuin vähän tajusin missä mennään. Se on liian suuri sivumäärä kärpäsenpaskarunouden harrastajille (termi erään runoilijan, taidatte tuntea toisenne), jotka tahtovat kaiken ja heti. Siksi pitäisi stilisoida. Vitut enää stilisoida mitään. Eikö Knausgårdin sekstetin viimeinen osa ole lähemmäs tuhat sivua? Lukija stiloisoikoon itsensä, jos se haittaa. En todellakaan ymmärrä stilisointivaatimuksia muuten kuin hallintapyrkimyksenä ja ahdistuksena, jos ei (kaikkea) hallitse.

*

Yleensä Knausgård osuu johonkin meissä. Minua inhottivat ensimmäisessä osassa tietyt siivouskuvaukset ja erityisesti ne kohdat, joista löysin itseni, enkä nyt aio kertoa mitkä ne kohdat olivat. Sitten inhottivat kohdat, joista en löytänyt itseäni vaikka olisin tahtonut löytää niistä kohdista itseni (menestys muutamilla elämänaloilla).

Knausgårdia lukiessa tulee mieleen, että mistä tässä on kysymys. Tätä on moni kysynyt. Eikö ole hyvä asia, että joutuu tällaista kysymään? Se saattaa jopa olla merkki taiteellisesta tasosta, siitä, että lukijassa liikkuu jotakin, hänen mielessään, kenties hänen ruumiissaankin (esim. sähköisiä virtauksia).

Kieltoreaktio on aivan normaali. Ja taideteoksen voi helposti hylätä hyvällä yleisellä syyllä, sillä Knausgård ylittelee poliittisen korrektiuden rajoja jatkuvasti, hän muun muassa puhuu ikäviä entisistä ja nykyisistä naisistaan, omat lapset häntä rasittavat ja vanhemmat vituttavat. Toki tässä unohtuu se, että hän myös rakastaa samoja kohteita, mutta lukija joka ei huomaa jääneensä kiinni, muistaa vain ikävät asiat.

Vai onko niin, että Knausgårdissa pahinta on laajuus, se, että hänen lukemiseensa menee aikaa. Muu on vain selittelyä, enemmän tai vähemmän. Luullakseni pahinta kuitenkin on paljastavuus, tämä Norjan kaveri menee pidemmälle, on rehellinen ja kaikkea sitä mitä ironisoidaan pelokkaalla raivolla, jos sellaista ounastellaankin.

Sitten on nimi: Taisteluni. Ei kovin korrekti. Adolf Hitleriltäkin löytyy Taisteluni, laaja kaksiosainen teos, joka kuulemma on kömpelö ja huono kirja. Sen on pakko olla tai muuten maailmankuvamme sortuisi. Varuiksi on tuomittava Knausgårdkin, ettei kukaan pääsisi sanomaan. Yritän tässä tulkita aikakautemme yleistä psyykettä, tarkemmin sanottuna ns. intellektuellin psyykettä, tuon vaarattoman pösilön, jonka vaarattomuus tosin loppuu siihen, kun joku alkaa käyttää häntä äänitorvenaan.

Knausgård kirjoitti teoksensa, jossa sivuja taitaa olla lähemmäs 4 000, muutamassa vuodessa. Menikö neljä vuotta. Siinä vähän mietittävää 12-projektillekin, varmaan Knausgård tuona aikana erkaantui ystävistään, kaipasi lomaa ja muutenkin oli hankalaa, mutta silti hän teki sen mitä hän oli päättänyt tehdä. Ehkä hänen oli pakko tehdä. Runokirjoja on harvemman pakko kirjoittaa. Näköjään. Joidenkin. Ikävää tosin on, jos projektiin on valjastettu yksi kustantamo, noin 12 henkilöä kustannustoimittamisen tarpeisiin, performanssiryhmä ja vähän muitakin, mutta jos ei vain kiinnosta niin mitä siitä.

Ajatella, jollekin on annettu mahdollisuus noin loistavaan yritykseen, eikä häntä sitten kiinnosta koko asia.

Kalle Päätalolla oli sellainen projekti, että hän kirjoitti yli 17 000 sivua elämänsä ensimmäisestä kolmestakymmenestäyhdeksästä vuodesta ja sitten päälle 650 sivua siitä, mitä sittemmin tapahtui. Tällaisia projekteja on. Eilen kuulin Boris Joffesta
When I wrote the first piece in the Book of Quartets in 1995, I had no idea what path I had started down. In the following weeks I wrote a few more pieces of the same texture and about the same length, and found it so interesting that I resolved to create a cycle of around 20 pieces (the origin of the title). The pieces were done, my friends in Tel Aviv played them, but I had the feeling that something still remained to be said through this means of expression – that here, perhaps, something like a new aesthetic could arise. I had the idea of writing a yearlong cycle of 365 pieces. That took about three years, and I was so preoccupied with the work that I didn’t actually notice when piece 365 came and went, - and I still continue to write them almost every day.
Lihavointi minun. Ja eräs kirjoittaa kymmenentuhatta haikua. Ihailen megalomaanista asennetta ja koen tuollaisen megalomanian hyvin positiivisena, kai sitä negatiivistakin megalomaniaa on. Suuri on mieleeni. Mieletön. Siksi minua ahdistaa tuo "mua ei kiinnosta" -asenne, mutta se on oma syyni jos se ahdistaa.

Megalo- ja monomaniani manifestaatiota on tämä blogini, jonka itseinhoisesti ja -vihaisesti nimesin läskikaupungillajamaaksi. Mutta sitten kun stilisoidaan niin stilisoidaankin niin maan mahdottomasti. Tarkoitan runoilija Hannu Heliniä, jonka laaja runotuotanto on yhtä stilisoinnin juhlaa ja samalla se on epämodernistisesti runoelmaa. Helinin tekstimassasta on vaikea antologioihin lainata, kun massa on tulossa koko ajan mukana. Se roikkuu. Jos runoilija olisi sillä tavoin stilisoinut, että olisi tehnyt erillisiä runoja niin meillä kaikilla olisi helpompaa. Onneksi ei ole. Runoilija onkin kertonut siitä, miten joskus v. 1982 häntä yritettiin taivutella "pätkimään", muttei suostunut. Se on oikein.

Ei kommentteja: