torstai 26. syyskuuta 2013

Tässä tätä sontaa:
Sitä vanhaa IX

Vanhan blogin liuskat 51-100


myös siten, ettei niistä puhuta. Minäpä puhun. Laskin että puolentoista vuoden aikana olen saanut kirjoituspalkkioita noin 1 542 euroa. Se ei ole aivan huonosti. Ilmeisesti ne maksavat parhaiten, todellakin, joiden rahoittaja maksaa ne-puolelle parhaiten. Etsi kustantajaa! Tämä on ohjeeni. Pienet kulttuurilehdet eivät tietenkään maksa mitään, se on hyväksyttävää, miten he voisivat mistään mitään maksaa, mutta aika yllättävistäkin paikoista tarjoillaan lämmintä kättä. Tai en minä tiedä, ehkä maksu menee niin sanotun kasvokertoimen mukaan, minähän en ole edes liittynyt Facebookiin.

Viiltävä oli keskusteluni verovirkailijan kanssa, kun puhuin mahdollisista ansioistani, "eikö tuu enempää", neiti/ rouva epäili. Eipä tullut, edes sitä. Ostin eilen taskukirjana Hannu Raittilan teoksen Ulkona. Selailin sitä. Joudun ilmeisesti jälleen kerran vetämään sanani takaisin ja korjaamaan, että menkööt, Hannu Raittila. Olen niin tottunut väärässäolemiseen että helposti se käy. Käyskentelin suurkaupassa enkä löytänyt lahjanarua, lahjapaperia oli useita sammiollisia. Tahdoin mennä kahvilaan, mutten voinut mennä merentakaistapaiseen kauhulaan, joten menin pysäköintipaikalle toivomaan, etten jäisi auton alle. En jäänyt.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi

19.12.2009 - 19:12

Lueskelin viime yönä Pentti Renvallin tutkimusta Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa, kirja on vuodelta 1949. Kirja, tutkimus, teos. Sitä ennen luin erästä Gaudeamuksen kustantamaa kirjaa ja jälleen kerran jouduin ihmettelemään, miksei Gaudeamus harjoita oikolukua lainkaan. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin sitä enemmän kirjoitusvirheitä oli, myös käsittämättömiä virkkeitä. Hakemistoa ei lyhyessä tutkimuksessa tietenkään ollut. Olen tehnyt kerran hakemiston erääseen historiikkiin ja aikaa meni viisi tuntia. Sivuja oli noin kaksisataa. Minulla oli valmis nimilista. Uskon, että kyseiseen Gaudeamuksen kirjaan olisi tehnyt hakemiston päivässä, jos olisi aloittanut yhdeksän tienoissa aamulla niin viimeistään iltapäivällä viideltä olisi ollut valmista. Samalla olisi oikolukenut tekstin. Mainittakoon, että Pentti Renvallin kirjassa, josta olen lukenut vasta alun, ei ole tullut vastaan yhtään kirjoitusvirhettä. Sen sijaan WSON:n 1951 kustantamassa Johan Huizingan Keskiajan syksyssä kirjoitusvirheitä oli ja J.A. Hollon suomennos oli toisinaan vähän siihen suuntaan, vaikken hollantia osaakaan. Renvallin teos kuuluu Turun yliopiston julkaisusarjaan. Siitä voisi ottaa uuden painoksen, kyseessä on klassikko. Taidanpa ehdottaa jollekulle lähiaikoina. Renvallia on kovin kohdeltu kaltoin historioitsijapiireissä kiitos erään, jota monet ovat innolla seuranneet.

Olisipa jo joulu. Silloin koko perhe voi juoda itsensä humalaan. Kenties saan lahjakirjoja? Kenties saan vain turpiini. Sen olisin ansainnut. Huonosti on mennyt tämäkin vuosi, en ole osoittanut minkäänlaista kehitystä ja olen rikkonut useimpia käskyjä. Erityisesti olen langennut tekopyhyyden syntiin. Laskin että olen lukenut tänä kalenterivuonna seitsemänkymmentäyksi kirjaa. Sekin on vähän semmoinen laskennallinen juttu, miten sen laskee. Eräs blogisti kertoi lukeneensa kahdeksankymmentä kirjaa, siitä tämäkin tuli mieleeni, kiertelin blogeissa. En ottanut osaa keskusteluun kirjallisuutemme tilasta, sillä suomalaisella kirjallisuudella menee hyvin ja se harmittaa monia kirjallisuusihmisiä. On hankala löytää moitittavaa, baariin siirtyminen viivästyy kun pitää etsiä vikaisuuksia. Mitä jos ensi vuonna kirjoittaisi romaanin suomalaisesta runoilijasta, joka jaksaakin aina valittaa kaikesta. Ei semmoista kukaan tahtoisi lukea ja juuri siksi se pitäisi kirjoittaa. Aiheita löytyy tosielämästä kymmeniä. Valitettavasti en ole milloinkaan käynyt runotilaisuuksissa, juttuja olen kuullut, se epäilemättä riittää.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

11.12.2009 - 21:55

Ostin antikvariaatista kolme kirjaa: Villonin Testamentin (7 euroa), Haavikon Prosperon (6 euroa) ja Melenderin Ranskalaisen ystävän (10 euroa). Viimeksimainittu oli arvostelukappale, kuka mahtoikaan arvostella Turun Sanomissa Melenderin romaanin. Ehkei sitä ole vielä arvosteltu, kun turkulaisia kirjailijoita on vielä arvostelematta, aika paljon, sillä heitä on todella paljon. Taso on heikko. Siinä mielessä Turun Sanomien kulttuuriosasto kuvastelee turkulaista kirjallista elämää. He eivät osaa edes lukea. En ole kriitikko, mutta nähdäkseni kriitikoiden pitäisi lukea arvosteltavana olevat kirjat, ehkei niin nimenomaan pidä tehdä, minä en tiedä.

Viikonloppu menee historiaa harrastellessa, samoin meni viikko. Yritän miettiä myönteisiä. Ehkä huomenna soitetaan ja kerrotaan, että tililleni on tulossa miljoona euroa! Se ratkaisisi muutamia ongelmia, kaikki ongelmat. Jos on vain rahaongelmia niin ei ole ongelmia lainkaan. Selailin Joel Lehtosen kirjeitä toisen miehen vaimolle, aika hyvin toimitettu teos, on hakemistoa eikä esipuhe ole liian pitkä.

Tuolla Melenderin blogissa puhuttiin Markku Lahtelasta, että hän on katveessa, niin kai se on. Mietin, ketkä muut ovat vähän katveessa. Jorma Korpela, Eino Säisä. He ovat (myös) niin hyviä, että heidän onkin oltava katveessa. Sinä päivänä, kun yleisö löytää Korpelan, minä huomaan arvostelukykyni pettäneen erittäin pahasti. Oikeastaan pidän eniten Martinmaa, mieshenkilöstä. Muistaakseni olen lukenut Kemin kaupunginkirjastossa Parnassosta Korpelan postuumin novellin, jonka nimi ehkä oli "Pirkko". Tai "Pirjo". Nykyisin en enää käy Kemissä, mutta yhteen aikaan vierailin siellä toisinaan, en usein, mutta silloin tällöin. Minulla ei ole enää mitään asiaa Kemiin. Aika harvoihin paikkoihin on asiaa. Yleensä katuu, kun lähtee kotoaan. Siispä pysyttelen kotona. Nyt on kuitenkin niin, että olen luvannut ensi vuonna mennä erääseen tapaamiseen, oikeastaan minun on pakko mennä, sillä olen ottanut rahaa vastineeksi tuosta tapaamisesta. Olen suurelta osin käyttänyt tuon rahan. Tämä tapaaminen vain sen takia, että verrattain laaja yleisö saa tietää millainen puupää olen. Onneksi minun ei enää tapaamisen jälkeen tarvitse lähteä kotoani, enintään käyn huoltoasemalta ostamassa muuta kuin auton polttoainetta. Toisinaan ostan olutta. Huoltoasemalle on matkaa kaksisataa metriä. Palvelu on hyvää, asiallista ja ystävällistä. He eivät puhu "asiakaspalvelusta", he keskittyvät toimimaan niin että asiakas on mielissään. Uskoakseni huoltoaseman omistaja ei mieti alituisesti "johtajuutta", vaan keskittyy pitämään työntekijänsä onnellisina. Me emme "vuorovaikuta", vaan puhumme muutaman sanan keskenämme kassalla.

Kategoria: Kirjoja 2 kommenttia Kommentoi

08.12.2009 - 19:31

Kannattaa käydä katsomassa Q-teatterin Jälleenlöydetty aika.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi

Mainos
02.12.2009 - 17:14

Parnasso.

Kategoria: Mainos 0 kommenttia Kommentoi

01.12.2009 - 16:14

Ilta meni Herra Darwinin puutarhuria ihmetellessä. Kai se on "kokeellista" kirjallisuutta, mutta kun käänsin "kulttuurihistoriallisen katseeni" Malaparten Ihoon niin tuli mieleen, että tuommoisesta kirjasta Suomessa kivitettäisiin. Kuulemma ongelmia oli Italiassakin, joten voi vain kuvitella, onneksi vain kuvitella, millaisia ongelmia tässä pohjoisessa hölmöläisten maassa olisi, sillä ei täällä kukaan uskaltaisi tuolla tavoin kirjoittaa, kuvitteluksi tämä jää. Lopetan kuvittelun, pidättäydyn tosiasioissa. Mutta kertoo jotakin, että Kari Hotakaista pidetään Suomessa "rajoja rikkovana". Minä en Hotakaista jaksa lukea, hänen tekstissään on liian monta varmistusta, enkä pidä varmistelusta, suoraan eteenpäin (tai taaksepäin tai sivullepäin tai minne tahansa) vain, vaikka kadulla tulisikin turpaan. Moni suomalainen kirjailija ansaitsisikin selkäsaunan, vähän opettaisi, toisi semmoista realismia kerrontaan.

Kävin päivittelemässä Panu Rajalan päiväkirjaa, lukemassa, mies tekee kirjaa Aila Meriluodosta. Täytyy sanoa, että minulla meni aika monta vuotta ennen kuin kykenin sietämään, syyt olivat aivan henkilökohtaisia ja henkilöönmeneviä, Meriluotoa, mutta viime aikoina olen alkanut kyetä. Olen edelleen sitä mieltä, että Aila Meriluoto ja Pentti Saarikoski olisivat ansainneet toisensa, olisi Saarikoskikin saanut vastusta, nyt hänen vaimoinaan oli kaikenlaista kyökkipiikaa ja myöhemmin kommunisminsa täysin unohtanutta myöhäisherännyttä kirjailijaa, mutta Aila Meriluoto olisi laittanut Saarikosken itkemään peräänsä.

Hieman lueskelin kokoomakirjaa, missä kirjailijat kertovat "työmaistaan". Eräs radikaali sanoi Turun kirjamessuilla, että runoilijat eivät pidä kirjoittamista työnä, että hän hylkää runouden, mutta kriitikko joutui muistuttamaan radikaalille, jonka radikaalius ilmenee erityisesti pukeutumisessa, että konkreettisena työnähän runoilua ja muuta kirjailua nykyään nimenomaan pidetään. Tilanne oli jotenkin traaginen. Radikaali hylkää yliopistonkin. Katsoin erikseen kirjankannesta, että hän tosiaan on FM. Ei kai tuommoinen typeryys mene läpi enää missään? Radikaalia kuunnellessa tuli mieleen vitsi Tapani Kinnusesta: hyvä esitys, mutta käsikirjoitus oli huono.

Taidan mennä lukemaan.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi
30.11.2009 - 15:18

Aloin lukea Herra Darwinin puutarhuria, on se aika hurja kirja. Ihokin on vähän kesken, luin välissä Huizingan Keskiajan syksyä. Kissa pudotti kahdeksan osaa Goethen koottuja teoksia ylähyllyltä, sitä ennen sähläsi lattialla ja lopuksi meni kaatamaan juomatölkin. Aina ei kissakaan onnistu. Aamulla oli pudota puusohvan ja seinän väliin.

Selailin Tranströmerin runoja. Saatoin lukea kaksi. Keskiviikkona on polkupyöräiltävä. En pidä polkupyöräilystä lainkaan, polkupyöräilijä on kuin suomalainen nainen, hänellä on kaikki oikeudet ja vapaudet, polkupyöräilijällä sekä jalankulkijan että autoilijan. Kävellessä on jatkuvasti jäämässä polkupyöräilijän alle ja autolla ajaessa ne ovat tunkemassa alle. Liikennevaloissa polkupyöräilijällä on aina vihreä, joko hän menee jalankulkijoiden seassa tai sitten autojen. Polkupyöräilijästä minulle tulee mieleen Tuija Brax, vapaus- ja oikeusministerimme.

Kävely sen sijaan on rauhallista toimintaa, ajattelua parantavaa liikuntoa. Kävelijä on älykäs ja huomaavainen ihminen, jolle on olemassa velvollisuuksia, eikä vain niitä ikuisia vapauksia ja oikeuksia. Kävelijä kunnioittaa toisia ihmisiä, eikä öykkäröi ja puikkaroi ympäriinsä. Käveleminen on sillä tavalla vaarallista, että se tosiaan panee ajattelemaan, saa jopa ahdistumaan. Monenlaista tulee kävellessä mieleen. Kävelijän katse on kahtalainen: sisälle ja ulos. Katseen käsitehän on vuotta 2009, 'toiseus' jäi viime vuosituhannelle eikä 'identiteetilläkään' enää mene kaksisesti. Sen sijaan kävelijä katselee ja tutkailee itseään ja samalla luontoa, ihmisiäkin. Ystäväni, joka joutui vakavaan onnettomuuteen ja oli kyynärkeppien varassa jonkin aikaa, kertoi, että kun ei enää päässyt kiirehtimään, saattoi havaita esimerkiksi talojen kauneuden. Tätä on flaneeraus.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi

Mainos
20.11.2009 - 21:10

Tämä.

Kategoria: Mainos 0 kommenttia Kommentoi

20.11.2009 - 15:12

Vaikuttaisi olevan Malaparten Ihokin hidaslukuinen teos. Olen alkanut alle- ja sivuviivailla Malaparten värimäärittelyjä, ynnä mitä hän sanoo Vesuviuksesta. Ehkä muitakin asioita. Malaparten jälkeen minun on luettava kulttuurihistorian klassikoita. Eräs neiti ilmaisi Burckhardtista, ettei halua Burckhardtia lukea, koska hän, siis Burckhardt, ei pitänyt vallankumouksesta. Neidiltä oli jäänyt huomaamatta, että Burckhardt ei pitänyt vallankumouksesta 1800-luvulla, tosin tuskin hän olisi pitänyt vallankumouksesta muinakaan vuosisatoina. Kulttuurihistoriassa painotetaan historiallisen kontekstin ymmärtämisen tärkeyttä, mutta ainakaan ko. neiti ei ollut ymmärtänyt asiasta yhtään mitään. Historiallinen konteksti voidaan muulloinkin unohtaa, paitsi silloin kun se pitää muistaa. Jos joku sanoo "alempirotuinen" vuonna 1756 niin hävetköön, mutta tiettyjen ajatussuuntien edustajia katsellaan parhain päin. Ymmärtäminen ei ole kaiken kattavaa. Ei tämä ole moite. Kuka mitään ymmärtäisi. Itsehillintää kulttuurihistoria myös opettaa, ei parane puhua poispääsemättömään nurkkaan ihmistä, joka ei näe ristiriitaa siinä, että hän tuomitsee antiikin orjatalouden ja ihailee kaukoaasialaista teknistä osaamista. Tosin minua harmittaa, että minut myöhemmin tuomitaan osana aikakauttani, koska aikakaudellamme harrastetaan sellaisia pöljyyksiä, että häpeä saa uusia ulottuvuuksia. Tai, no jaa, onhan ennenkin tukittu suita sananvapauden nimissä. Silloin oltiin kommunisteja, niistä Malapartekin puhuu, haukkuu heitä ankarasti ja muistuttaa myös itse olevansa aikakautensa lapsi, surrealistien, dadaistien ja muiden kahelien. Malaparte viittaa siihen hämmentävään asiaan, ettei lopullista totuutta ole, hänen mukaansa edes se, että lopullista totuutta ei ole, ei ole lopullinen totuus. Malaparten oli käytävä itärintama etelästä pohjoiseen ymmärtääksen tämän, näin ollen meillä ei ole mitään toivoa, vaikka Ukrainassa juoksisimme viikon välein. Ja mitä tulee sananvapauteen, se on aivan ylikorostettua. Meidät tuomittakoon osana aikakauttamme, opettaa tämä italialainen jääräpää, Curzio Malaparte. Menkööt! Olen valmis. Tahtoisin käydä hänen merkittävällä huvilallaan Caprin saarella, joka sijaitsee eteläisessä Italiassa, Napolinlahden läheisyydessä, tuon lahden eteläisen niemen, kärjekkään niemen, edustalla, olen tutkinut asiaa kartoista. Capri on kuin ammus, jonka Italia on laukaissut niemenkärkiaseellaan kohti länttä. Capri suuntaa kohti Gibraltaria, kenties Marokon rannikkoa. Hyvä, että Ranska säästyy. Ranska on saanut kokea kovia viime vuosisatoina, joten toivon, että seuraava suursota ohittaa Ranskan. Malaparte kuvaa pariisilaisia kahviloita, olen niissä itsekin ollut, joissa vietetään aikaa miehityksen aikana, silloin en ollut, ehkä. Missä ovat malapartet nykyisin? Kai niitä jossakin on. Tahtoisin tutustua. Minun piti sanoa sanaseni runoilloista, runoviikonlopuista, runoviikoista, runomatkoista, mutta olen juuttunut tähän italialaiseen dandyyn! Onko runokuukausia? Runovuosia? Runovuosikymmeniä? Runovuosisatoja? Runovuosituhansia? Mitä olen näistä tapahtumista kuullut niin mielestäni helpommallakin pääsee panemaan. Malaparte on juuri menossa erääseen huvilaan, jossa vietetään homoseksualistien salaista juhlaa. Se on hyvin mielenkiintoista.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi

18.11.2009 - 13:34

Aloin lukea Malaparten Ihoa, jonka tilasin, halvalla, tietoverkkoantikvariaatista. Kirja on siinä mielessä hankalalukuinen, että siinä on pehmeät kannet, jotka eivät oikein tue sivuja. Sama ongelma kuin eräässä kulttuurihistorian väitöskirjassa parin vuoden takaa, on siitä enemmän aikaa. Muita lukuongelmia ei ole vielä ilmennyt.

On Malapartelta olemassa kolmaskin suomennos, ilmeisesti artikkelikokoelma, "Taivaanrannassa palaa Leningrad" tai jotakin siihen suuntaan, mikä kertoo, todellakin, siitä miten suomalaiset ja saksalaiset polttivat Leningradin. Se olikin venäläisille ihan oikein, pitikö se kaupunki siihen perustaa. Keskittyisivät vaikka Kaliningradiin eivätkä tuohon soiseen sisämeren pohjukkaan. Tosin Leningrad on upea kaupunki. Mielestäni nimi Leningrad on kauniimpi kuin Pietari tai varsinkin Petrograd, tahtoisin että kaupunki saisi takaisin viimevuosisataisen nimensä. Olen varma, että venäläiset ovat samaa mieltä. Grad-loppu on kohtalokas, ylvään puolustuksellinen idän ratsastajakansoja kohtaan ja vastaan. Me eurooppalaiset emme kenties aina muista, että saamme olla venäläisille kiitollisia siitä, ettei meidän tarvitse kouluissamme opiskella hankalaa vaikkakin vivahderikasta kiinan kieltä. Toisaalta tahtoisin opiskella kiinaa, onnekseni tunnen erään, joka tuota ylvästä kieltä taitaa.

Viime päiväkirjassaan emeritusprofessori Matti Klingekin epäilee, että hän alkaa puhua jälleen Leningradista. Hänellä siihen taisivat olla toiset syyt kuin minulla, mutten ole varma. Teos, jonka on kustantanut miellyttävänoloinen Kustannusosakeyhtiö Siltala, on noin neljän ja puolen metrin päässä enkä aio sitä hakea. Eikä sitä voi kukaan muukaan minulle hakea, sillä kissa ei sitä minulle hae. Koira hakisi. Olen maininnut koiran eduista kissalle useasti, mutta hänen mukaansa koira haukkuu, kuolaa ja on mielisteleväinen. En voi syyttää kissaa vääristelystä. Miksei kissa tahdo miellyttää minua sen vertaa, että hakisi minulle Matti Klingen päiväkirjojen yhdennentoista niteen? Kissa ei enää vastaa, hän on ikkunalla ja määrittelee tietöitä.

Iho on italiaksi la pelle. En ole milloinkaan käynyt Italiassa, tosin en ole käynyt paljon missään muuallakaan, mutta voisi Italiassa käväistä. Hämmästyttävästi Espanja on minulle tällä hetkellä hyvin mielenkiinnoton, melkein menisin ennemmin Sveitsiin. Saksassa on muuten mukavaa, mutta heidän kielensä joskus särähtää ainoaan kuulevaan korvaani. Tahtoisin käydä Luxembourgissa, siinä maassa on mysteeriä, samaan tapaan kuin Aquitaniassa (en mainitse Burgundia). Kunhan minun ei enää milloinkaan tarvitse mennä Brittein saarille, siellähän asuu melkein yhtä hulluja ihmisiä kuin Itävallassa, mistä olen saanut Thomas Bernhardin ja Elfriede Jelinekin todistuksen. Unkarin pusta minua kiehtoo.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi

Mainos
17.11.2009 - 20:46

Kerberos 3/2009.

Siellä sitä soopaa taas olisi.

Kategoria: Mainos 2 kommenttia Kommentoi

Haaskio ja maisteroituminen
16.11.2009 - 16:15

Vielä on vähän Haaskio kesken. Pimeä tuolla taas on, lauantaina käväisin ulkona, ei se hyvin mennyt. Parasta olla sisällä. Joku tuossa sanoikin, että marraskuu pitäisi kieltää. Tai ohittaa. Tai jotakin siihen suuntaan. Olisipa jo kevät. Talvesta on tulossa helvetillinen, kai sen jaksaa, on se ennenkin mennyt. Lueskelen kirjoja ja kirjoittelen. Teen pro gradu -tutkielman. Sitten onkin jo kevät!

Pro gradun lisäksi minulta puuttuu maisterintutkinnosta kaksi kappaletta kahdentoista sivun esseitä ja yksi tentti. Lisäksi istumista kahdessa seminaarissa reilun puolen vuoden verran. Se ei ole mitään. Mutta päätin, että jos joskus olen niin sekaisin, että tahtoisin jatkaa tutkimuksiani niin en enää jatka tästä lappilaisesta taiteilijasta, sillä minulla ei yksinkertaisesti pää kestä. Tämä Palsa menee alitajuntaan, Kalervo Palsa on kuin kilju, joka nousee päähän eikä aivan heti lähde pois. Toivon, että hänestä tekisi laajan tutkimuksen joku minua tervepäisempi. Palsasta on tehty ainakin kolme pro gradua ja ne ovat hyvin omakohtaisia. Viimeisintä lukiessani huomasin, että kirjoittajalla oli ollut samanlaisia tuntemuksia kuin minulla juuri nyt on. Tai en minä teidä hänen tuntemuksistaan, kenties suuttuu jos saa kuulla päätelmistäni.

Kyllä minulle on tärkeää, että pääsen laittamaan nimeni eteen tai taakse taikakirjainparin "FM". Lisäksi se helpottaa, kun tahtoo mielipiteensä kuuluville. Joku "vapaa kirjoittaja" on aika säälittävä näyte. Haaskiokin oli suorittanut tutkinnon. Wertheimer. Näen hänessä itseäni, hän jopa sanoo, että rupesi pianotaiteilijaksi kostosta. Sitäpä on tämä elämämme. Piano on hienoimpia soittimia, ehkä hienoin. Siinä on jotakin järisyttävää, myös kammottavaa, semmoista pauketta että hirvittää. En ymmärrä pianonsoitosta mitään. Hauska sitä on kuunnella. Vielä hauskempi on lukea pianonsoitosta. Tästä pääsee helposti siihen, että hauskinta on kirjoittaa pianonsoitosta. Wertheimer huutokauppasi pianonsa, kertoja lahjoitti, Glenn Gould pakeni (?) metsään. Ovathan ihmiset aivan kamalaa sakkia, heistä on syytä pysyä loitolla ja tämmöisellä elämänasenteella he loitolla pysyvät jo itsestään. Eräs neiti sanoi minulle Englannissa aikoinaan, että pelkää minua. Vasta viime viikolla tajusin mitä minun olisi pitänyt vastata hänelle: Minäkin pelkään itseäni, arvaapa millaista on elää itseni kanssa. Ei siihen mennyt kuin neljätoista vuotta. En saavuttanut onnea Englannin kumpumaastoissa.

Pitäisi olla tekemässä aivan jotakin muuta kuin kirjoittamassa blogia. Eräässä tilaisuudessa eräs tällä hetkellä Uudellamaalla vaikuttava valtiotieteilijä oli huutanut koko pöydän kuullen minusta ja itsestään, että hän lähtee kanssani Ranskaan, sillä hänen mukaansa aion tehdä väitöskirjan Ranskassa vaikuttavasta suomalaistaiteilijasta ja hän, siis valtiotieteilijä, tahtoo mukaan. Valtiotieteilijä on jo hekumoinut ranskalaisista linnoista! Mitä tuohonkin enää sanoo. Kuultuani asiasta tein päätelmän, että ajatuksessa on järkeä, sillä sillä tavoin voisin vähitellen häipyä tästä kehitysmaasta ikuisiksi ajoiksi ja muuttaa paikkaan, jota rakastan. Ongelmana tässä on tuo valtiotieteilijä ja hänen ranskalaiset linnansa, joihin hänellä on jokin päähänpinttymä. Miten me ranskalaiseen linnaan pääsemme? Eikä hänelle mikä tahansa linna kelpaa, pitää olla juuri tietynlainen eikä minulla ole mitään käsitystä minkälainen. Lisäksi matkaan on otettava muitakin ihmisiä ja eläimiä ja heilläkin on tahtonsa. Saatan jo kuvitella seurueemme kykkimässä ranskalaisen linnan porteilla! Kuvaan kuuluu sekin, että olen ainoa, joka edes auttavasti osaa ranskaa, todella auttavasti, joten äärimmäisiä ja suurempiakin vaikeuksia on luvassa.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

14.11.2009 - 17:24

Lueskelin Thomas Bernhardin Haaskiota. Ilmeisesti minulla on jokin rasitustila, kun jaksan lukea noin 20 sivua kerralla tuota erinomaista tekstiä. Muutenkin olen ollut koko viikon aivan tantereessa. Työ ei ole edennyt milliäkään. Uskallan väittää, kenties epätotuudenmukaisesti, että olen tehnyt töitä liikaa ja siksi minun on nyt levättävä. Töitä liikaa. Minähän olen laiska. Joka tapauksessa luin Matti Klingen tämänsyksyisen päiväkirjan. Tilasin antikvariaateista muutamia opuksia, kaksi niistä on vielä postissa. Kotiinkantohan on mahdottomuus riippumatta paketin koosta. Toisaalta mainosroska täyttää postilaatikon. Liitin omistukseeni Curzio Malaparten Ihon, se on nähtävästi jonkinlainen jatko-osa Kaputtille. Joku Malaparte tai Bernhard ovat samanlaisia kirjailijoita, he vyöryttävät, hiki lukiessa tulee. Kenties Malaparte on tehnyt kappalejaon jälkikäteen? Ainakin Kaputt oli semmoista vyöryntää että hiki tuli. Käytinkin jo noita sanoja. Olen pitkään pitänyt vyörytystekstistä. Kyse on paljon ulkoasusta, jatkuvat kappaleen-, luvun-, osanvaihdot tuntuvat minusta paperin tuhlaukselta. Paperintuhlaukselta. Onhan Imre Kertész samanlainen. Ehkä juuri tästä syystä en välitä "dekkareista", vai miten päin syysuhde kulkeekin tai mitä kaikkia teitä pitkin. Tuskinpa tämän "postauksen" lähettäminen onnistuu, ehkä olemattomat lukijani säästyvät hölmöyksiltäni. Yritän kuitenkin.

Kategoria: Kirjoja 2 kommenttia Kommentoi

Miten tämäkin päivä meni pilalle
12.11.2009 - 19:39

Sain aamulla kuulla, että blogisti Tommi Melender on ehdolla kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Sitten tein se virheen, että menin "keskustelemaan" asiasta ja kuulin motkotusta, miten kaikille ei ollut riittänyt kuudesta sijasta. Ruotsinkielinen siellä oli ja esikoistelija, mutta vain yksi nainen ja taisi olla joku "dekkaristikin". Meninpä sanomaan, että ehkä kyse oli vain kirjallisuuden tasosta. Eikö Suomessa ole valtaosa näitä naisministereitä? Miksei asiasta mainita, kun hallitus on aivan epäkelpo ja muutenkin paska? Mikseivät ne akat potki sitä Vanhasta perseelle? "Vastakkainasettelun aika on ohi." Minua vituttaa olla mies (tai "mies", enhän minä mikään erityinen mies ole), tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä että kuulun tähän paskasakkiin. Kun vaihtelen kaukosäätimellä televisiokanavia eikä naisellista Liv-kanavaa näy kuin aamulla ja päivällä ja kun siksi ylitän sen kun tiedän ettei sieltä tule mitään niin silti tunnen syyllisyyttä siitä että näin vihaan naiskanavaa, olen aivan varma että tekoni, välimpitämättömyys, havainnoidaan ja saan siitä vielä maksaa. Yritän mielistellä naisia aina kun mahdollista. Sitten väsyn ja ärisen heille. Minulla on huono omatunto. Ja kun itken niin minulle nauretaan. Päättäkää jo, saako mies itkeä vai ei. Minä en jaksa tapella.

Kategoria: Nyt 1 kommentti Kommentoi

Mainos
10.11.2009 - 22:16

Kirjo. Siellä on semmonen pieni ja mitätön juttu. Siis minun juttu. Muut jutut ovat mitällisiä.

Kategoria: Mainos 0 kommenttia Kommentoi
Mainos
24.10.2009 - 14:11

Tämä. Haavikko-niminen mies.

Kategoria: Mainos 0 kommenttia Kommentoi

18.10.2009 - 14:09

Kissalla on toinen syksy. Toivottavasti niitä tulee vielä monta. Kissa nukkuu. Minulla oli jokin asia mutta unohdin sen. Piti kirjoittaa asia muistikirjaan mutta en ilmeisesti kirjoita. Se tuskin harmittaa. Televisiosta tulee yhdysvaltalainen ohjelma, niitä, joita sanotaan "valmiiksinauretuiksi". Yritän olla sanomatta. Se on hyvä ohje elämään. Älä sano mitään.

Viikolla kirjoitin humalassa, en kovassa humalassa, älyttömyyksiä. Juuri niitä asioita, joista minut vielä hirtetään, ellen itse ehdi ensin. Säälin itseäni kaksi päivää. Torstaina olin järkyttynyt, kun luin taiteilijan päiväkirjoja arkistossa. Illalla luulin että selkä on poikki ja muutenkin luulin. Aamulla päiväkirjanlukeminen meni jo paremmin. Arkiston väki oli miellyttävää, tämä vihjaa siihen, etten ollut Kansallisarkistossa. En ole siellä milloinkaan ollut, paitsi aulassa ja luentosalissa. Ei niitä lasketa. Historioitsija sanoi 90-luvulla, ettei ole käynyt Kansallisarkistossa, joka vielä silloin oli Valtionarkisto. Astelen hänen jälkiään.

Kategoria: Nyt 2 kommenttia Kommentoi

Tekopyhiä mietteitä
11.10.2009 - 18:22

Lueskelin Haavikko-nimistä miestä. Olen sivulla 270. Hain sen postista perjantaina, torstaina tuli ilmoitus. Olen lueskellut arvosteluja. Käväissyt Kemppisen blogissa. Ja minua oksettaa. Minulle ehdotettiin, että kirjoita siitä niin ettet mainitse ollenkaan sitä asiaa. Ei siitä voi. Ehkä voi. Minua kiehtoo Haavikon historiankäsitys ja kirjallisuuskäsitys.

Eilen kävimme Hyvinkäällä. Taisi olla keväällä viimeksi. Unessa nukuin tiellä, mutkan vieressä ja ihmettelin hölmöä unipaikkaa. Alkoi sataa. Toverini kehui maisemia kauniiksi. Oli ilta, aurinko, syksy, ja sellaista. Latoja oli poissa. Meillä ei ollut kameraa mukana, seuraavalla kerralla on, minä en osaa kuvata, mutta ehkä voin ehdottaa kohteita.

Sain tänään kuulla, että ehkä pääsemme uudeksi vuodeksi Pariisiin. Siihen olisi mahdollisuus. Täytyy tehostaa ranskan opintoja. Minulla ei ole nimiä asioille. Nimeäminen on hankalaa. Asuin kerran puoli vuotta saman katolla alla ennen kuin kykenin lausumaan ihmisen nimen. Lähdemme mummun ja faarin luo.

Kategoria: Nyt 2 kommenttia Kommentoi

05.10.2009 - 19:09

Etsiskelin sivupohjaa ja havainnoin, että useat ovat erittäin mustia tai sitten niissä on jonkin elävän kuva. Minulla ei ole mitään elävää vastaan, esimerkiksi kissaa, mutten silti halua elävän kuvaa blogiini.

Koska nykyisin olen opiskelija, tarkemmin sanottuna aikuisopiskelija, niin olen joutunut moraaliseen dilemmaan. Kuten tiedetään, opiskelijan kuuluu opiskella, eikä esimerkiksi juhlia (tai matkustella), mutta onko myös niin että opiskelu kuuluu suorittaa tiettynä aikakautena ja myöhemmin vaikutetaan työelämässä. Opiskeluikä olisi tuossa kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä. Minun iässäni ei enää mitään opiskeltaisi vaan töitä paiskittaisiin. Koska olen erittäin laiska ihminen, sukuni ainoa (kaikki muut ovat todella ahkeria), niin minua kauhistaa se, että kenties jälleen olen rikkonut maantapaa (mielipidettä, tästä on ollut puhetta) vastaan. Onko aikuisopiskelu vääryys? Ainakin se on selvää, että aikuisena (?) on helpompi opiskella kuin nuorena, opiskeluikäisenä. Suurta vaivaa ei vaadi erinomainen arvosana.

Tunnen kärsimystä. Lueskelin kirjaa nimeltä Väkivalta ja pyhä ja yhtä toista kirjaa. Minua ihmetyttää, että työnteon ei tarvitse olla kärsimystä, se aiheuttaa kärsimystä. Mutta ei kaikesta työnteosta voi nauttia. Ja jos ei pysty kuin alhaiseen työntekoon niin ei siitä voi nauttia. Onko niillä jokin sisältö elämässään? Harrastus? En minä tiedä. Siinähän lisääntyvät. Kai se on niiden elämän "sisältö". Eräs nainen totesi minulle aikoinaan, että tulevaisuudessa voi olla hankalaa, jos tarvitaan koulutusta työhön kuin työhön eivätkä kaikki koulutukseen pysty. Mihin se 10-20 prosenttia työikäisistä silloin pannaan? Jos ilmastokin lämpenee niin ei voi lapioida lunta paikasta toiseen ja sitten takaisin siihen ensimmäiseen paikkaan. Ja juuri nämä lapioijat ovat innokkaimpia työnteon ylistäjiä, he ovat ottaneet tosissaan työnteon autuuden. Ehkei heillä ole muuta mahdollisuutta. Käsittääkseni apinoita on jo sata vuotta sitten koulutettu napinpainotöihin, mutta projekti jäi kesken. Kun valo syttyy niin simpanssi osaa painaa katkaisinta. Sitä sitten teet ja olet ylpeä. Pakko se on olla, muuten olisi mentävä hirteen. Tai juotava itsensä hengiltä. Monet näin toimivatkin.

En tiedä, mistä tämä lähti. Paitsi tiedän. Mutten kerro. Muistan, miten kauhistuin, kun Jörn Donner sanoi 1992 Porthania II:ssa vihanneensa aina ruumiillista työntekoa. Olin varma että hänet tapetaan. Pyhäinhäväistys. Mitään ei tapahtunut. Minun logiikallani tuo monitoimimies oli laiska mies. Ei auttanut yli 30 kirjoitettua kirjaa, miten monta elokuvaa lieneekään ohjannut, näytellyt, tuottanut ja mitä, muutakin on tämä Donner puuhastellut. Mutta kaikki nollautuu, koska häntä ei kiinnosta lapioiminen. Melko pyörryksissä luentosalista lähdin. Lähdin suoraan juomaan, ymmärsin, että tämmöistä todellisuutta ei selvinpäin kestä aivan heti.

Kategoria: Nyt 4 kommenttia Kommentoi

01.10.2009 - 20:30

Sivupohja meni vanhaksi, sen olisi jotenkin saanut kuntoon, mutta enpä rupea yrittämään. Täytyy etsiä jokin uusi. On tämä hankalaa. Lueskelin Parnassoa ja lopulta olen pääsemässä eroon Tuomas Kyrö -ennakkoluuloistani.

Kategoria: Nyt 2 kommenttia Kommentoi
30.09.2009 - 13:52

Viikot ne vierivät historiaa harrastellen.

Muistelen aikoja, kun vielä lupailin asioita. Nyt on melkein kaikki lupaukset rikottu. Ahdistava paikka tämä kirjasto. Täällä ihan avoimesti katsellaan mitä toinen (tai kolmas) kirjoittaa. Lopetti tuijotuksensa seinään.

Harvoin tulee uni. Tässä maailmassa missä ihmiset ovat aivan sekaisin. Olen huomannut olevani selkeämmästä päästä, minä sentään tajuan, toisinaan, kun toimin väärin. Ilman unilääkkeitä tätä ihmiskuntaa ei kestä. Viime yönä valvoessani mietin, etten oikeastaan pidä ihmislajista lainkaan. Tämä koko sakki pitäisi hävittää. Nämä vastuuttomat paskiaiset. He tekevät mitä tahansa että heillä on hyvä olla. Pidän minä muutamasta ihmisestä, kovastikin, ja näen miten he sinnittelevät paskiaisten keskellä. Ahdistaa. Uskallan sanoa, että vähän tiedän miltä ihmisestä tuntuu jossakin Kittilässä, vihamielisessä ympäristössä.

Luin Manneria. Luin Bernsteinia, tätä languagemiestä. Risto Ahti kyllä sanoi Parnassossa osuvasti, että aika tyhjää Bernsteinin touhu on. Vai miten mahtoi sanoa. En tiedä. Näin tahdon Ahdin sanoneen. Yöllä katsoin kissaa ja vakuuttelin sille että kaikki on hyvin. Ihmetteli, että miksi vakuuttelen, kissa tietää että kaikki on hyvin, minulla ei ole minkäänlaista varmuutta. Sitten luin Annika Idströmin esitelmää Miten kirjani ovat syntyneet. Se lohdutti. Viiden minuutin päästä tuntui, että nyt lähtee henki. Eikä sekään auttanut. Erityisesti inhotti se, että aamukymmeneltä piti kertoa tutkimussuunnitelmastaan seminaarissa. Hieno ajoitus jälleen. Muistin sen, että olen itsekäs ihminen. Millainen idiootti kertoo ihmisille, että hänellä on narsistisen persoonallisuuden oireita? Ne paskiaiset hyökkäävät heti kimppuun. Miten ahdistukseni ovat syntyneet. Ihmislaji pitäisi tuhota. Minä en pidä tästä porukasta.

Kategoria: Nyt 2 kommenttia Kommentoi

Mainos
23.09.2009 - 15:02

Kiiltomadossa arvostelen.

Se on yllättävän mukavaa puuhaa. Saa ilmaiseksi kirjan ja vielä hyvässä tapauksessa maksetaan päälle. En tiennytkään, että hauskanpidosta maksetaan. Minulle on opetettu aivan erilaista työetiikkaa.

Kategoria: Mainos 3 kommenttia Kommentoi

Muistelen aikoja, kun vierailin vielä Parnasson blogissa...
16.09.2009 - 17:23

Montako keskustelupalstaa ja blogia yksi idiootti (voi niitä olla useampiakin) kykenee tuhoamaan? Tuo Parnasson blogi, sen kommenttiosasto, on varsinainen virtuaalinen psykiatrinen osasto. Kävin siellä voimassa pahoin, yritän olla tulevaisuudessa käymättä. Siellä on hyvähkö siirtymäluettelo, joten siksi siellä on hauska käydä, mutta täytynee siirtää mieltäkiinnittäviä blogeja niin sanottuihin kirjanmerkkeihin.

Niin kätevä oli "klikkailla" kirjallisia blogeja...

Tämä oli tämmöinen julkinen valitusvirsi. On siitä valitettu yksityisestikin.

Kategoria: Nyt 12 kommenttia Kommentoi

Mainos
14.09.2009 - 16:00

Kirjaisin Agricolaan pienen arvostelman.

Luin kirjan torstaina ja kirjoitin arvostelun perjantaina. Seuraavan viikon perjantaina. Enpäs. Seuraavan viikon torstaina. En ole varma.

Olen kehittänyt itselleni harrasteen: harjoitan viikot historiaa ja viikonloput harrastan runoutta.

Kategoria: Mainos 2 kommenttia Kommentoi

05.09.2009 - 14:17

Viikko mennyt historiaa harrastaen ja ranskaa opiskellen. Näin jo kauhu-unta, etten voinut valmistautua ensi viikon tenttiin, mutta toivottavasti se ei ollut enneuni. Lisäksi muistelin kuusia, noita ihannepuitani, tietyllä tapaa maskuliinisia, joista alkuperäisimpäni on kaadettu. Pidin sitä kamalimpana tihutyönä tässä maailmassa, mutta sitten minulle sanottiin, että ehkä kuusi oli laho ja kärsi. Ehkä näin oli. Toivon että kaatamisen syyt eivät olleet inhimilliset eli itsekkäät.

Lainasin Turun kaupunginkirjaston Linnankadun toimipisteestä kolme yksittäistä Mannerin runokokoelmaa, sekä kootut runot. Vähän olen silmäillyt. Vähän. "Elämässä on vähän onnistumisia", sanoi eräskin aikoja sitten. Minusta elämässä ei ole lainkaan onnistumisia. Älkääkä koskeko puihini. Tietty ihmistyyppi on jatkuvasti kaatamassa puita, "auringon tieltä". On se niin, että viisaat istuvat varjossa, olen usein huomannut tämän sanonnan paikkansapitävyyden. Idiootin tunnistaa rusketuksesta. Tietenkin jotkut ruskettuvat herkästi, mutta nämä auringossa makailijat pitäisi ampua raketilla aurinkoon. En voi olla unohtamatta, miten kauniita mäntyjä oltiin pakkomielteisesti kaatamassa eräällä kesäasunnolla, "auringon tieltä" tietenkin.

Kategoria: Kategoriat 6 kommenttia Kommentoi
30.08.2009 - 19:24

Luin Manneria eilenkin. Huomioin että on olemassa Eeva-Liisa Manner Tietokanta. Sattumoisin kuulin päivällä puhetta suomalaisista naisrunoilijoista. En ottanut osaa keskusteluun.

Tänään en ole lukenut. Huomenna olisi monenlaisia tehtäviä. En tiedä mitä tekisin.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

29.08.2009 - 15:47

Tämä on lainaus Jukka Kemppisen blogista:

Viime vuosien eräs harrastus on ollut jyrkästi valokuvauksen vastainen. Mielikuvittelen.

Olen palauttanut mieleeni jokseenkin kaikki lapsuuden taloni huoneet. Se on suhteellisen paljon, koska puhe on yli sadasta huoneesta. Muistelen yksittäisiä työkaluja autokorjaamon kopin seinällä ja varaosapakkausten nimiä, työkaluja kellarissa höyläpenkillä.

Kuljen pitkin tietä. Minulta puuttui taloja, mutta onnistuin lunttaamaan jostain luettelon 50-luvulla toimineista liikeyrityksistä ja se auttoi muistamaan.

Muistan kauan sitten kuolleiden tuulten ääniä, airojen sivalluksia, lannan tuoksun keväällä, kun maantie alkaa sulaa eikä potkukelkka tahdo luistaa. Muistan moottoreita Valmetin ja Zetorin ja Fergusonin toiselta puolen joen.

En uskottele, että tässä olisi mitään vähääkään outoa. Kaikki ihmiset näkevät unia.

Unta voi nähdä myös valvoessaan ja uniaan voi valokuvata. Yleensä se ei onnistu, jos sitä yrittää. Sattumalta se saattaa tuottaa tuloksen.”

Kommenteissa löytyy lisää asiasta. Minusta tämä on hienoa. Olen itsekin piirrellyt pohjapiirroksia taloista ja huoneista, mutta vasta äskeisen ja koko blogitekstin ja siihen liittyvät kommentit luettuani ymmärsin, että pitää myös tutkia mitä esimerkiksi keittiönkaapista löytyy. Missä kaapissa oli mitäkin. Millä tavoin aseteltuna. Sitten on se, että olen unohtanut peltojen nimet. Olen yrittänyt etsiä niitä kartoista, mutten ole löytänyt. Se on harmillista, mutta aion vielä käydä paikan päällä kyselemässä. Tässä tulee mieleen Markku Lahtelan Sirkus, miten, oliko se päähenkilön isä, yritti kuvailla asuntoaan. Hän ei päässyt eteistä pidemmälle.

Tähän saakka olen keskittynyt tunnelmiin. Muutama viikko takaperin keskustelin erään aikalaistodistajan kanssa ja hän sanoi, että eräässä kylän toisessa talossa oli vielä huonompi tunnelma kuin meillä. Myönsin tämän. Aikalaistodistaja myös kehotti keskittymään tarkkaan kuvailuun. Otin hänen ohjeensa tosissani ja aion noudattaa sitä. On aivan tietymätöntä miten selviydyn urakastani, vai selviydynkö lainkaan, ja millainen on lopputulokseksi sanottava niin sanottu kokonaisuus.

Nimet unohtuvat. Se on erittäin ahdistavaa. Aina kun nimen kohtaa, se olisi kirjoitettava ylös. Sitten ovat pinnanmuodot. Mäet. Ja millainen pinta on. Onko upottava, kenties kova, mitä pinnalla on. Millaista on pinnan alla? Maaperän koostumus. Entä millä lailla sää tuli paikalle? Ilmasto. Mitä lensi ilmassa. Floora ja fauna. Paljon on kuvailijalla töitä. Tekisi mieli kysyä Jukka Kemppiseltä hänen kuvailuistaan, mutten uskalla.

On kiehtovaa, että vuorovuosin pellot kynnettiin eri tavoin, siis päisteet. Millaista oli pajassa, kuivurissa, missäkin. Ensin muistan, miten pimeys pelotti. Mutta millainen oli faktuaalinen ympäristö? Värit. Tieto siitä, että tienmutkassa, jolla oli käsittääkseni nimi, tienmutkan metsikössä oli joku hirttäytynyt. Yläkerran päätyhuoneessa oli mies kuollut. On tärkeää näiden lisäksi muistaa konkreettinen aines, muistelen että portaissa oli yhdeksäntoista askelmaa. Yläkerran pitkässä huoneessa oli vain toisessa päässä valonappi, nimittäin portaiden päässä, ja jos oli päätyhuoneessa eikä pitkässä huoneessa ollut valoa niin oli pelottavaa kulkea pimeä huone läpi. Minulle tulee ensin mieleen melkein kaikesta pelko. Pimeää pelkäsin hysteerisesti. Pimeän pihan poikki en tahtonut uskaltaa mennä. Mutta on nähtävä konkreettinen ympäristö.

Luin eilen Mannerin Orfisia lauluja.

Kategoria: Omaelämäkerrallisia muistiinpanoja 0 kommenttia Kommentoi

28.08.2009 - 16:33

Tänään, eilen ja toissapäivänä olen ollut harrastuneena historiaan. Alkuviikosta kirjoitin kirja-arvostelun, joten ratkaisuni on sikäli ymmärrettävä. Jo vuonna 1992 Jukka Kemppisen Tunteiden historiaa -luennolla Helsingin seudun kesäyliopistossa takanani istuneet naishenkilöt kertoivat toisilleen, että Turusta se historiallinen tietoisuus löytyy. Nyt, seitsemäntoista vuotta myöhemmin, voin kertoa itselleni, että naiset olivat oikeassa. Se saattoi olla harvinainen hetki.

Hain kirjastosta noin kolmekymmentä senttimetriä menetelmäteoksia. Niitä yhdistää ainakin yksi tekijä: Helsingissä niitä ei ole tehty, paitsi yksi, jo ilmestyessään noloksi katsottu. Helsingissä historian harjoittaminen oli usein varsin alkeellista, poikkeuksena Juha Siltalan psykohistoriallinen osuus (häneltä on muuten nyt tulossa se 1918-opus), mutta muuten oli ylen hankalaa pyristellä positivismin suossa.

Lueskelin äsken Verlainea. Saisinkohan tämän lyhyen tekstini julki blogissani. "Mokkula" ja Vuodatus eivät ole hyvä yhdistelmä, ainakaan tuo vanha "mokkula". Mokkulan virtuaalikirjallisuuspäivät.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi

18.08.2009 - 22:11

Lunta raastupaan.

Kategoria: Sanat 4 kommenttia Kommentoi

Kirjasyksy
16.08.2009 - 17:02

Luen taas, vaihteeksi, niinkuin sanotaan, Coetzeeta. Viikolla luin Sebaldin Vieraalla maalla. Oli se upea kirja. Jotenkin pidin siitä enemmän kuin Austerlitzista ja mietin, onko Sebaldin kolmas suomennos jo kaupan. En minä osaa eritellä tuntemuksiani. Mutta ne kuvat Sebaldilla, Manchesterin hylätyistä taloista, epäselvä kuva savupiipuista, viittaus "Puolan Manchesteriin". Selailin jälleen, mitä eräs Virtanen on kirjoittanut Sebaldista. Ja Coetzeesta. Ihmettelimme seinän takana, miten Coetzee lausutaan. Asia lie tarkistettavissa. Mikä meri se on? Kötinmeri. Minä en pysty sanomaan.

Aurinko alkoi paistaa. Lämmin ilma. Tuulee. Join aamupäivällä kahvia ulkona. Täytyy sanoa, että Pietarin mestari aiheuttaa levottomuutta. Lainasin kirjastosta Dostojevskiä, erittäin pitkästä aikaa, juuri kun olin kärsimässä D-kirjaimen kohdalla turkulainen runoilija käveli hyllyn ohitse. Jos ihmiset tietäisivät, mitä kirjaston kirjoissa kirjoitetaan, niin kirjastot poltettaisiin ennen maanantaiaamua. Tunnen syyllisyyttä tietyistä lainoista.

Laajalti on tietoverkossa ja muuallakin aiheuttanut huvittuneisuutta Suomen Kuvalehdessä ollut runoilijan haastattelu. En aio lukea hänen syksyistä kirjaansa. Luin edellisen romaanin ja minua kyllästytti kielen fraasikkuus. Tässä kun kirjoitan merkintäni kolmatta kappaletta, joudun miettimään, saanko tämän lähetettyä vai enkö. Yhteys on huono. En tiedä, onko Vuodatuksella osaa tilanteessa. Mitä niitä syksyn kirjoja oli? Kirjoitan hitaasti. Minulta on vienyt seitsemäntoista minuuttia päästä tänne saakka. Mietin tunti tai kaksi sitten, miksi minä niin kovasti inhoan joitakin sanoja, siis sanoja, minä kammoan muutamia sanoja, joita ei ole ihan muutamia, niitä on kymmeniä. Esimerkiksi mainio, en voi sietää sitä. Kuka on joskus käyttänyt tuotakin sanaa ja aiheuttanut viillon? Kyse on myös kuuloaistista, mai-yhdistelmä ei ole mieleeni. Hersyvä, herkullinen, herahtaa. Toisaalta heretä menettelee. Ruoka- ja syömisvertauksiin tämä liittyy. Mainio ateria, vesi oikein herahtaa kielelle herkullisesta jälkiruuasta puhumattakaan. Minun puolestani tuommoisesta virkkeestä voi viedä saunan taakse, ihan vapaasti. Sitten löytää omasta tekstistään, siis omasta itsestään, tuommoista lokaa... Hetki on hirvittävä. Kun elämä pyörii kielen ympärillä, niin... en osaa päättää tätä. Seuraavaksi on selvitettävä, millaisista sanoista pidän. Kammota on aika hyvä. Pidän myös seuraavista sanoista: puhuri, kalikka, tankero, tupajumi, baari. K-kirjain on hyvä, H-kirjaimen kanssa olen helisemässä. Kuulen helkkeen, se tuo mieleen puisen tuulikellon, mikä meillä joskus oli, ei hely pahankuuloinen sana ole. Nyt olen kirjoittanut kaksikymmentäkahdeksan minuuttia. Heilimöidä. Siitä tulee mieleen hyviä mielikuvia. Hyvä, se kuulostaa hyvältä, vaikka voikin tuoda mieleen Hyvinkään, josta en pidä. Se, että usein ilmoitan suoraan, mistä pidän ja varsinkin sen mistä en pidä, ei aina miellytä ihmisiä. Eikä ole Hyvinkään syytä, että olen kokenut siellä niin paljon nöyryytyksiä etten tunne siellä oloani hyväksi, vaikka täytyy sanoa, että siellä asuu myös mukavia ihmisiä, joiden vuoksi vierailen paikkakunnalla toisinaan. Mutta tietyt kaupunginosat kierrän kaukaa. Hyvinkäällä sentään opin lauseen "jos mielipiteistäsi ei pidetä, vaihda mielipiteitäsi", joka toivottavasti ei kattavasti kuvaa paikkakunnan henkistä tasoa. Onhan tunnettua, että paikkakunnalla on asunut jopa taiteilijoita. Se kuulostaa hämmästyttävältä, mutta totta se on. Puolustan Hyvinkäätä. Vaikka se olisi maailman kamalin paikka niin silläkin on oikeus olemassaoloon. Tuommoisia paikkoja, kaiken lisäksi, maailma on, niinkuin sanotaan, puolillaan. Syksyllä sinne on taas mentävä, itse asiassa jo ensiviikolla olisi tilaisuus, mutta en kuitenkaan mene. Keväällä kävin siellä ainakin kolme kertaa ja sen jälkeen sanoin, että nyt on pidettävä vähän taukoa. Viimeisellä kerralla olin pyörtyä kun pelkäsin että tuttuja tulee torin laidalla vastaan. Olisinpa edes ollut humalassa, mutta kun ei sekään oikein käynyt, koska olimme katsomassa ja kuuntelemassa musiikkiopiston konserttia. Muistan, miten luikin pysäköintipaikalla ja pidin pääni auton ikkunoiden alareunan alla Riihimäelle saakka. Kiusallisesti muistin siinä kyyristellessäni, että jos olisin aikoja sitten vaihtanut mielipiteitäni niin tätäkään ei tarvittaisi. Olisi päässyt helpommalla. Sentään Loimaan kohdilla jo tunsin ylpeyttä omapäisyydestäni. Mutta niska oli kipeä kaksi päivää. Toivottavasti tästä nyt ei suututa, en voi muuta kuin korostaa, että minä puolustan Hyvinkäätä. Puolustan myös Keravaa, jopa Kirkkonummea. Keravalla muuten asuu erityisen mukavia ihmisiä, vaikkei uskoisi kun junasta astuu rautatieasemalle. Järvenpään keskustan vieressä on kauniita peltoja, järvi, ja Tuusulan rantatie. Hyrylä on nimenä ambivalentti mutta se on viehättävä taajama. Tuli mieleen, että erityisesti pidän Tikkurilasta. Siellä on ihastuttava kävelykatu ja olen tavannut siellä useita mukavia ihmisiä. Itse asiassa en ole milloinkaan tavannut Tikkurilassa mänttiä. Entinen vaimoni asui aikoinaan Tikkurilan lähettyvillä ja senkin takia näkemykseni Tikkurilasta on lämmin. Sen sanon, että olen tavannut tikkurilalaisessa kahvilassa kaikkein rakastettavimpia ihmisiä. Sitten on Riihimäki. Siellä asuu tämä miellyttävä televisiojuontaja, sekä aivan ihastuttava perhe, joiden luona olen viettänyt hetkiä, jotka täydellä syyllä sanottuna ovat unohtumattomia. Koitanpa saada tämän kirjoitelmani esille.

Kategoria: Kirjoja 3 kommenttia Kommentoi

08.08.2009 - 16:05

Luin Heli Slungan runokokoelman Varjomadonna. Täytyy sanoa, että pidin siitä. Etsiskelin verkosta hieman arvosteluja, niitä löysinkin, ja jossakin sanottiin että tätäkö taas. Siis sellaista rappion kuvausta. Mikä siinä on, että tietyistä elämän alueiden kuvauksista valitetaan, mutta tietyistä ei. Osasyynä on ehkä ahdistus, joka nousee lukijaan. Toisaalta sanotaan jostakusta toisesta että "X:ltä taas taattua tavaraa", mutta siinä ei ole negatiivisuutta sanomisessa. Yritän parhaani, etten mainitsisi yhtään Otavan kirjailijaa.

Sitten siirryinkin Otavan runotuotteiden pariin ja luin Niilo Rauhalan kokoelmaa vuodelta 2002. Se on vajaa sata kilometriä Slungasta lounaaseen. Jotenkin paikallistan ihmisiä, luen heitä paikan kautta.

Pidän kovapintaisista runoteoksista. Tuli tämmöinen mieleen. Esimerkiksi Mannerilta semmoisia löytyy. Ennen ne sellaisia tapasivat olla. Minua harmittaa, että Turun kirjamessuilla oli viime vuonna kaupan näköispainos Haavikon ensikokoelmasta eikä minulla ollut taloudellista varaa hankkia sitä. Ei minulla muitakaan varoja ollut. Vähävaraisena on tylsää kirjatapahtumissa, kirjakaupoissa, kirja-antikvariaateissa. Sitten kun on varaa niin epäröi ihan turhia. Esimerkiksi viime kesänä olin Fiskarsissa ja löysin kirjalaatikoista Klaus Holman Runoja, enkä ostanut sitä. Olen myöhemmin kironnut itseäni asiasta useastikin. Tosin kyseistä teosta on ollut saatavissa verkkoantikvariaateissa, joten ehkä vielä tulee päivä, jolloin se on omistuksessani.

Kategoria: Kirjoja 1 kommentti Kommentoi

Rahvaasta
07.08.2009 - 12:17

Kerberos 2/09 saapui talouteemme. Yleensä kulttuurilehden saapuminen, etenkin perjantaina, aiheuttaa pakkoreaktion lähteä juomaan ainakin kolmeksi päiväksi, mutta tällä kertaa tilanne osoittautui toiseksi. Kerberoksessa kun ollaan samaa mieltä kuin minäkin: rahvas on täyttä paskaa. Tämä on esteettinen elämänasenne. Siteeraan pääkirjoitusta:

"Apurahajärjestelmä on varsin pieni hinta kansallisesta sivistyksestä, ja minusta on aivan oikein, että se lankeaa viime kädessä ennakkoluuloisen, kaunaisen, ahnaan ja kiittämättömän tavallisen veronmaksajan maksettavaksi." (kursivointi SL)

Lehdessä on muutakin vastavaa tavaraa. Mainitsen V-J (se on siis Ville-Juhani eikä Ville-Veikko niin kuin joskus luulin) Sutisen raivoava artikkeli junteiksi kutsutusta porukasta. Minulle tulee junttikansasta eli kansasta eli rahvaasta mieleen monia lapsuuteni ja nuoruuteni hahmoja, sillä olin tuolloin rahvaan ympäröimänä. "Ookko lukenu liikaa?" -kommentit ovat jääneet ahdistavina mieleeni, niistä on tullut trauma. Hämmästyttävää on, etten tappanut itseäni enkä muitakaan, ehkä oli onneni ja muiden onni, ettei 80-luvulla viety aseita kouluun. Tosin Raumalla kerran vietiin, vai oliko se jo 90-lukua.

Tässä asiani sitten olikin.

Kategoria: Nyt 4 kommenttia Kommentoi

05.08.2009 - 16:00

Aloin eilen lukea Thomas Mannin esseitä, hän tekee tärkeän erottelun Nietszchen suhteen: Nietszche unohti tai "unohti" etiikan, hän oli hyvin esteettinen ihminen ja esteettinen ihminen kyllä tämän paskamaailman tuomitsee ja nopeasti. Mietin erästä pahasti sairasta ihmistä, voiko hän parantua, ympärilleen hän levittää pelkkää epätoivoa, ja tässä kohden esteetikko ilmaisisi, että tuo ihminen pitäisi lopettaa. Eetikko on toista mieltä.

Mitä Kierkegaard puhui? Aivan liian usein päädytään Kierkegaardiin ja Nietszcheen tässä maailmassa. Joku idiootti sanoi Turun Sanomissa, että opiskelu kuuluisi maksullistaa. Opiskelija-alennukset pois. Nämä ovat tuttuja puheita siltä aikakaudelta, kun rahvas oli vallassa. Katsoin eilen Bertoluccin Novecentoa ja miten mielellään ihminen ottaa osaa kommunismiin, fasismiin tai muuhun idiotiaan jotta vain pääsee potkaisemaan "hyväosaista". Matti Pulkkinen sanoi, että kommunistit ovat kehittäneet kateudesta opin, luokkavaiston. Pitäisi lukea Reichia, siihen tämä Arto Virtanenkin viittaa Bertolucci-esseessään. Ihminen on kamala otus. Hölmöimmät sanovat ääneen sen mistä muut vaikenevat. Se on sitä "valitettavasti ikiaikaista viisautta", josta joskus kirjoitin. Turun Sanomien kirjoittajan mukaan opiskelu maksaa sivistysvaltioissa. Tämä on hänestä sivistysvaltion merkki. Jos minä sanon mitä tämmöisestä tunnen, niin se on se, että tuommoinen ihminen pitäisi tappaa. Se on estetiikkaa. Muutenhan hän ja kaltaisensa tappavat kohta meidät. Mutta silti, ilmeisesti, heidän on annettava olla. On siedettävä. Se on etiikkaa. Kierkegaardin ylin kategoria on uskonnollinen, siellä elämä on yhtä sietämistä. Onneksi en sinne koskaan yllä. Ei kai heitä voi opettaakaan, on vain siedettävä.

Huomenna lainaan kirjastosta runoja. Kalle Päätalo ei ymmärtänyt runoutta. Minä en ymmärrä Kalle Päätaloa. Minä en ymmärrä mitään. Miettiikö Päätalon-lukija milloinkaan, miten olisi käynyt, jos lukija olisi sattunut Päätalon tielle? Lukija olisi päässyt kirjaan. Kuvaus ei välttämättä olisi ollut imarteleva, ei se ole koskaan, jos siinä on vähänkin totta. Oikeastaan pitäisi perustaa lääninpäätalon virka, tai parempi olisi että maakunnanpäätalon virka, jossa toimessa henkilö kirjaisi päätalomaisesti ihmisten tekoja. Kunnanpäätalo.

Kello on 16.21. Toivottavasti televisiosta ei tänään tule mitään. Toivottavasti mastot on heivautettu nurin, Pasila räjäytetty ja toivottavasti Arvi Lindin patsashanke on kaatunut.

Kategoria: Kirjoja 2 kommenttia Kommentoi

Kätevä maailma
04.08.2009 - 15:25

Sain postia. Siinä kerrottiin, että pikapuoliin X:ssä siirrytään "nettiasiointiin", sitten "asioinnit" voi hoitaa "kätevästi" "netissä". Vitun hienoa. Kohta paneminenkin hoidetaan "netissä", se on niin kätevää. Elämä on yhtä kätevää. Tänään sain viimein perustelun tälle, minulle kerrottiin: "Se on kätevää niille, ei meille." Niinpäs onkin. Olen kyllästynyt tähän jatkuvaan kätevyyteen. Olen kyllästynyt "nettiin". Pitikö tästäkin tehdä tämmöinen hirviö, hyvästä asiasta? Tulee mieleen "digitelevisio", se on kanssa yksi kätevä, tosin se on ihan turha, sillä kohta tulee jokin HD-televisio tai mikä lienee, en todellakaan tiedä enkä tahdokaan. Vetäkää kätevät käteenne.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi

Tapahtumat 13.00 - 14.20
03.08.2009 - 14:34

Kävin Turun yliopiston tiloissa, hakemassa atk-tunnuksen. Palvelu oli hyvää. Sitten menin kurssikirjastoon ja kiertelin. Ymmärsin olevani kotona. Mietin Autiota maata ja miten Kai Laitinen vertasi sitä Duinon elegioihin. En istunut miellyttävän näköisille tuoleille ja sohville, vaan menin ulos lukemaan saamaani atk-opastetta. Luin kolme minuuttia. Lukiessani huomioin pariskunnan, joka lähti polkupyörillä kulman taakse kadoten. Menin autolle, ajoin kahdesta risteyksestä ohi ja päädyin Vasaramäkeen.

Jälkikirjoitus: Luin eilen T.S. Eliotia ja olin hämmästyksissäni, jumalauta että oli kovaa tekstiä.

Kategoria: Nyt 4 kommenttia Kommentoi
31.07.2009 - 16:53

Ulkona sataa vettä. Kun oppisi edes kirjoittamisen alkeet.

Kategoria: Nyt 6 kommenttia Kommentoi

Juopoista ja huorista
30.07.2009 - 16:46

Suomalainen on sellainen, että kertoo vastustavansa kirkkoa, ja laittaa kädet ristiin joulujumalanpalveluksessa.

Suomalainen on sellainen, että kertoo vastustavansa Ruotsia, ja käy ostamassa pöydän Ikeasta.

Suomalainen on sellainen, että kertoo vastustavansa Venäjää, ja juo Smirnoff-vodkaa.

Suomalainen on sellainen, että hänellä sanat ja teot ovat todella etäällä toisistaan.

On tämä aika surkea kansa. Mutta menköön. "Sanasta miestä, sarvesta härkää" -lausahdus ei sovi suomalaiseen mieheen, paitsi pilkun jälkeen, niin hännätön hän on. Suomalaisesta naisesta taas on vaikea sanoa mitään hyvää. Tosin en tunne suomalaista naista kovin hyvin, sillä olen suomalainen "mies", jolle, sinänsä järkevästi, suomalainen nainen ei viitsi huomiotansa antaa.

Näitä mietiskelin (?) äsken, kun kävelin pihalla. Sitten eräässä blogissa, johon en jaksa välittää, puhuttiin näistä asioista. Kissa on kirjahyllyssä, Kertészin mukaan kissa toimii kokonaan rationaalisesti. Ei voi väittää vastaan. Mutta on kissalla tunnettakin, jota ei pidä sekoittaa viettiin, niin kuin monet tekevät; on kyse vietistä, kun vanhempi rakastaa lastaan, se on luonnonjärjestystä, tunnetta se ei ole. Mutta mitä on se, kun vanhempi ei pidä lapsestaan? Kai se on pahaa perversiota ensinnäkin. Eräs nainen sanoi minulle kerran: "Ei pidä hankkia lapsia, jollei ole valmis valvomaan öitä." En tiedä, onko naisella lapsia, silloin ei ainakaan ollut, tai jos oli, niin olen vaikeuksissa.

Luin ranskankielistä kirjaa. Katsoin väliin sanakirjaa. Ranskankielinen kirja on semmoinen oppikirja, Alain Robbe-Grilletin Djinn. Ehkä kohta luen jotakin muuta. Kissa puuhastelee kirjekuoren kanssa.

Kategoria: Naisestatulleita 2 kommenttia Kommentoi

Linna
29.07.2009 - 14:31

Kysyit minulta kerran, kahdesti, olet jankuttanut asiasta jo todella pitkään, jo tuli täyteen aikoja sitten. Ei tämä aloitus onnistunut. Joka tapauksessa eilisen vapauttavan huomion jälkeen, että kurssi alkaa kaksi viikkoa ajattelemaani (?) myöhemmin, vaikkakin muistelen, että alunperin kurssin piti alkaa silloin kun kuvittelin sen alkavan. Muttei alunperin pysynyt voimassa.

Minkä takia jatkuvasti luen raskaita kirjoja? Ei ihme siis, että välillä etsin kattotuoleista köydenmentävää tilaa. Muistutan kuitenkin, että keväällä yritin lukea "dekkaria", mutten millään jaksanut, se oli semmoinen "kovaksikeitetty" ja kyllästyin siihen toisen luvun alkuvaiheilla. Tai oli sekin kirja raskas. Lassi Nummen isoisärunojako tässä on alettava lukea? Lukematta en näköjään osaa olla ja koska olen jo lukenut elämäni pilalle (vrt. koulutoverini lausunto nähhtyään silmälasini: "Ookko lukenu liikaa?") niin menköön loppuun saakka.

Päädyn des-essenteismäisiin tunnelmiin ja kirjoitinkin jo: Kaikki on menetetty! Kuulemma siinä rahvaan parissa suositussa verkkopalvelussa kiertää kysely viidestätoista kirjasta jne. Pitää siis nimetä viisitoista kirjaa. Kuultuani asiasta nimesin eilen seuraavat: Vastahankaan, Kadonnutta aikaa etsimässä, Anna Karenina, Benvenuto Cellinin Omaelämäkerta, Taikavuori, Hämärän tanssit, Huojuva talo, Hurskas kurjuus, Juha, Modernin elämän maalari, Illuminaatioita, Majakka, Riivaajat, Aurélia ja viimeisenä Aila Meriluodon Vaarallista kokea. Oliko tuossa viisitoista? Sitten alkoivat tuskat, ne olivat alkaneet jo Anna Kareninan kohdalla, kun en maininnut Sotaa ja rauhaa tai jotakin novellikoostetta. Haavikon Talvipalatsin pudotin armotta pois, kehtasin jopa sanoa, etten tunne kirjaa tarpeeksi hyvin. Naiskirjailijoiden lukumäärää tarkkailin, ettei naisia vain syrjitä ja minua päästä sanomaan miespaskiaiseksi. Sitten tuli mieleen Kilpi, Joyce, Hans Selon Diiva, nyt tulee mieleeni Jorma Korpelan neljä upeaa romaania, minkä niistäkin valitsisi. Ja tuo proosapainotteisuuteni! Ei hyvin mene. Säisää lukiessani tunnistan omia tunnelmiani hänen ähkimisistään kun on sanonut tyhmästi ja mitä ihmiset ajattelevat. Vittu kun ne eivät ajattele mitään. Missä Manner. Totta puhuen en kelpuuta Tristram Shandya luettelooni. Nyt on sen verran kova taso, se kovin. Tšehov. Gogol. Broch muistui mieleen juuri nyt.

Kukkivat roudan maat. Se kuuluisi joukkoon. Upea kuusiosainen kirjasarja. Muistan, taas ikävä muisto, miten olin erään päänemesiksistäni kanssa syömäsä Helsingin Forumin alakerrassa ja kerroin lukevani Säisän Kukkivia roudan maita. Syömäkumppanini toki ilmoitti lukeneensa teoksen. Jouduin kysymään, että kaikki kuusi, vai. "No en nyt kaikkia kuutta, sen Kukkivat roudan maat vaan." Vasta myöhemmin ajattelin ja tarkistin, että eihän sen nimistä kirjaa ole olemassakaan! Säisän kyseisissä kirjoissa on omat otsikkona jokaisella kuudella kirjalla, kokoava otsikko on tämä Kukkivat jne. Ongelma sai lisävalaistusta ja ehkä jonkinlaisen ratkaisun, kun Kevättä kohti -teoksen etu- tai takaliepeessä ilmoitettiin, että Kukkivista jne. on tehty televisiosarja. Eli samaa toimintaa, kuin henkilön aiemmissakin hölmöilyissä, hän oli katsonut televisiota... Mitä kaikkea hän onkaan tuijottanut sameilla silmillään?

Kello on kolme. Taidan mennä lukemaan Säisän loppuun. En kuitenkaan vielä ojentaudu Linnan pariin, välttelen vielä tuhoni hetkeä. Tämä on ollut mukava kesä, en tahdo pilata sitä. Eilen jo siteerasin Adolf Hitleriä, tuota ihmiskunnan todellista suosikkia: "Minä kuljen kohtalon määräämää tietä unissakävijän varmuudella." Tämä vapailla vaaleilla valittu herra sanoi näin eteläsaksalaisessa Münchenin kaupungissa 15. maaliskuuta 1936. Merkittävä päivä maailmanhistoriassa, ollut perinteisesti, niin sanotusti. Mikä minua riepoo rahvaassa on se, että he aina ja kaikkialla tukevat näitä kammotuksia ja hieman ylempänä oleva väki taas ei puutu asiaan, he kuuluvat tiedotuskomppaniaan.

Kello on 15.08.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

Nyt on tiistai
28.07.2009 - 14:28

Taistelin eilen Kaleeripäiväkirjan loppuun. Se on suuri kirja. Teksti loppuu sivulle 278. Aloin hetikohta lukea Eino Säisän teosta Kevättä kohti, josta noin puolet vie nimiteksti. Säisä on hurja mies. Iisalmesta. Siltä suunnalta ne perinteisesti tulevat. Selailin myös Thomas Mannin kirjoituksia, esseitä, mitä lienevät. Mann on niitä, jotka uskaltavat puhua Nietzschestä ja Dostojevskistä samassa lauseessa, ei siis pelkästään samassa virkkeessä, Mann puhuu ilman selittelyjä. Kuka tahansa nyt puhuu asiasta kuin asiasta samassa virkkeessä. Se on juuri sellaista nuortavoimaa, jota en jaksa. Siinä mielessä olen oikeassa kaupungissa, tämä ei ole nuorenvoiman kaupunki, vaikka Runoilija korosti, että tilanne on muuttunut kymmenen viime vuoden aikana.

Luulin että maanantaina alkaa ranskan kurssi, mutta se alkaakin vasta kahden viikon päästä maanantaina. Hyvä niin. Mitä sitä tekisi ranskan kurssia odotellessa. Tuli aamulla mieleen, miten olimme yli kymmenen vuotta sitten menossa ravintolaan hakemaan seurueemme kolmatta jäsentä, joka oli syömässä huomattavan kauniin isosiskonsa kanssa, jota en ollutkaan ennen tavannut. Minut esiteltiin ja sitten pikkuveli sanoi isosiskolle: "Ja tän toisen sä ootkin jo tavannut." Isosisko: "En muista." Ikävä sattumus, sillä siinä ei mennyt ilta pilalle vain unohtuneelta, vaan meiltä kahdelta muultakin. Siitä hän piti huolen. Isosisko vaikutti onnelliselta. Unohdin, mistä tämä tuli aamulla mieleeni. En kai vain nähnyt unta aiheeseen liittyen?

Kategoria: Kirjoja 2 kommenttia Kommentoi

Tuhoamisleireistä
27.07.2009 - 18:34

Kyllä on raskas kirja tuo Kertészin Kaleeripäiväkirja. Tuolla se odottaa, kolmekymmentä sivua lukematta, saa vielä hieman odottaa. Voisin jopa tehdä jotakin hyödyllistä, ettei minun tarvitsisi siihen koskea. Turun Sanomien viikonloppuliitteessä viitattiin suomalaiseen rockmuusikkoon, kirjoittajan mukaan tällä muusikolla oli mukanaan "kakskytä donaa". Kakskytä? Nolo virhe, kun artikkelissa nimenomaan yritettiin olla nokkelia. Mutta kun on amatööri niin on amatööri. Turun Sanomien kulttuurisivuilla on myös hienoja viritelmiä. Ongelma on siinä, että pitäisi lukea todella paljon, niin paljon että elämä menisi pilalle, eikä siihen ole halukkaita liiemmin löytynyt. Elämänpilaamiseen. Ei keskinkertaisuutta voi moittia, niin sanoi jo Ibsen, joka ei ollut tanskalainen vaikka niin joskus väitetäänkin.

Elämä on kamalaa. Tämä maailma olisi siedettävissä, kunhan ihmisiä ei olisi. En minä ymmärrä, miksei Kertész ole hirttänyt itseään, hän kyllä mainitsee asiasta, hän on edelleen elossa. Ehkä kirjoitan hänelle sähkeen asiasta. Sartreen hän viittaa, vaikka minua se nolottaa, "Helvetti on toiset ihmiset" -lausumaan, mutta mikä minä olen nolostumaan toisen puolesta. Noloutta on kaikkialla. Esimerkiksi Parnasson blogiin ei voi enää mennä, koska en pidä termistä 'myötähäpeä'.

Harmittaa, etten voi enää vierailla Parnasson blogissa. Siellä kun on kohtuullinen välitysluettelo. Täytyykö minun tosiaan jälleenrakentaa blogiini välitysluettelo? Välitinluettelo. En minä viitsi. Sitten minua ovat alkaneet ärsyttää muutamat blogit, kun ne ovat niin helvetin tosikkomaisia. Laitoinhan tuohon blogini esittelyyn, että saa kommentoida asiattomasti vain vittuillakseni näille asiallisille mätäpäille, joiden "bloggaus" perustuu keskeisesti "kommentoinnin moderointiin". Heidän kirjoituksistaan löytyy mainintoja, että voi voi kun taas sai poistella asiattomia viestejä. Millä oikeudella he määrittelevät asiallisuuden ja asiattomuuden? Saa olla tyytyväinen, jos heidän "moderointinsa" läpäisee.

Auschwitzin asemalaiturin moderoijat. Töihin, suihkuun... tämä kaveri ammutaan tähän. Yhteiskuntatieteilijä epäilee, että hän pääsi edellisessä elämässään karkuun idänjunasta, minä en päässyt, minut, virnuilija, ammuttiin laiturille. Mutten minä Auschwitziin päässyt, jouduin Sobiboriin, paljon tuntemattomammalle tuhoamisleirille. Noloa kastijakoa. Jotkut eivät päässeet Lapinlahteen, joutuivat tyytymään Hesperiaan tai vielä surkeampiin hoitolaitoksiin. Selitä Jerusalemissa, että olin Puolassa ghetossa, mutten Varsovan ghetossa, jonka kaikki tuntevat, olin ihan semmoisessa pikkukaupungin ghetossa. Atomipommi putosi niskaan juu, mutta Nagasakissa. Ketä kiinnostaa Nagasaki? Hiroshima sen olla pitää.

PS: Olen yrittänyt saada kirjoitusta lähetettyä, mutta eihän Vuodatus koskaan toimi. Miten voi olla näin huono blogi"palvelu"? Mutten jaksa vaihtaa. Todelliset amatöörit ovat täälläkin asialla. Laitan tämän julkaisumaan vaikka 19.00, nyt kello on 17.58.

PS2: Mutta eihän sekään onnistu, kun kirjoituksen pitäisi tallentua.

Kategoria: Kirjoja 6 kommenttia Kommentoi

Hidas "mies"
23.07.2009 - 14:30

Ennakkoluuloisena ihmisenä olen vältellyt Kirsi Pihan Lukupiiri-blogia, mutta päädyin sinne noin kahden mutkan kautta eikä se vaikuttanut lainkaan hassummalta. Tosin siellä luetaan uutuuskirjoja, mutta ehkä joskus voisi osallistua.

Eilen luin pikkaisen Kaleeripäiväkirjaa. Vaikka kirjaa on pakko lukea eteenpäin niin sitten sitä ei kuitenkaan voi lukea kuin tiettyjä määriä päivässä, tai minä en voi lukea, muut ehkä voivat. Olen oikeasti hidas lukija, enkä masentavaa "olen hidas lukija, hyvä kuin kuusikymmentä sivua tunnissa" -tyyppiä. Neljäkymmentä sivua tunnissa on minulle saavutus. Jos luen arviolta 20 000 sivua vuodessa niin neljänkymmenen sivun tuntivauhdilla se tekisi... 500 tuntia. Eli kolme viikkoa. Koska kuitenkin keskinopeuteni on taatusti hitaampi kuin neljäkymmentä sivua tunnissa niin lukenen vuodessa kuukauden verran. Kaksi tuntia päivässä. Ei se ole paljon.

Lueskelin vaihteeksi Arto Virtasen Kirjailijan kotia. Näitä lueskeluitani, uudestaan lukemisia, en äskeiseen laskelmaan sisällyttänyt. Joka tapauksessa minua ihmetytti jälleen kerran, että joskus on ollut aatteellisuutta. Se on kaltaiselleni 80-luvun lapselle outoa. Aatteellisuutta on helppo pilkata, sorrun siihen jatkuvasti, ja se on väärin. Minä olisin ollut 70-luvulla stalinisteille helppo saalis. Tai sitten en. En tiedä. Ottaen huomioon, että minun pitäisi juuri nyt olla tekemässä täytekakkua niin on mielenkiintoista, että jaksan höpistä aatteellisuuksista, minä joka 90-luvun alussa kuljin lompakossani Greenpeacen liittymismaksulappu, jota en kuitenkaan koskaan käyttänyt. Naapurimme, tai asuin silloin jo Helsingissä mutta olin viikonloppumatkalla kodikseni kutsuttuun tuhoamisleiriin, siis tämä naapurimme, nainen, sanoi, kun vilauttelin hänelle Greenpeacen lappua, että hän on ihan oikeasti täyttänyt samaisen lapun, maksanut maksun ja pistänyt lapun postiin. Siinä oli meidän eromme. Minulle Greenpeace, vihreät, homous, vasemmistolaisuus ja kaikki olivat pelkkää kapinaa, joissa ei ollut totuutta ensinkään. Pysyin puheiden tasolla ja olen onnellinen, etten siirtynyt konkretiaan. Sitä saattaisin katua nytten.

Kategoria: Kirjoja 1 kommentti Kommentoi

Vastaus tenttiin
22.07.2009 - 13:11

Kolmannen Pellisen jälkeen siirryin Kertészin Kaleeripäiväkirjaan. Luin ensimmäisen osion. Kertész viittaa alituisesti Kafkaan ja mikä ettei, Kafkaan viime vuosisata menee. Oli se semmoinen myräkkä. Selailin myös Kertészin Tappiota, sehän on "kafqeski", saatan lukea sen pikapuoliin. Hämmentävästi myös Kertész on sitä mieltä, että avain Kafkaan on nimenomaan Linna, täytyy käydä hakemassa se kirjastosta, ei sitä kukaan lainannut ole. Ellei ole viety varastoon. Runotaiteelliset pyrkimykseni joutuvat uhanalle kiitos "suoran" kerronnan.

Minulla oli jokin asia mutta olen unohtanut sen. Kuureissu. Mielestäni on kiittämätöntä viljellä idioottimaisia salaliittoteorioita, keskittyisivät ennemmin Elvis Presleyhin tai johonkin populaariin sontaan ja jättäisivät tärkeät asiat rauhaan. Tämä se oli.

Impressioita. Vaikutelmia.

Yhdenkin kirjan unohdin lainata edellisellä matkallani kirjastoon, Charles Bernsteinin suomennosvalikoiman. Tarkoitukseni on tutustua hurjiin language-miehiin, joista osa on naisia. Olen tietoverkossa lukenut näistä hurjapäistä, mutta kirjoitukset ovat alinomaa sellaisia, että kirjallisuustieteen peruskurssista on kulunut liian vähän aikaa (keksin ilmaisun eilen pestessäni käsiä). Siis: ei ole vielä tieto sulanut, muotoutunut näkemyksellisyydeksi. Usein, useimmiten, se ei milloinkaan muotoudukaan. Kaan. Kään. Eräs ystäväni teki tänä kesänä ennätyksen: hän kykeni lukemaan suomalaisen kriitikko-runoiija-esseisti-suomentajan runoarvostelua toiselle palstalle saakka. Minä en ole koskaan päässyt niin pitkälle. Entä jos herran/ neidin/ rouvan arvostelun loppuosassa, jo keskiosassa, on asiaa, täyttä asiaa? Sitä emme koskaan saa tietää, kun hän heti alkuun karkottaa lukijansa oppineisuuden osoittamisellaan. Täytyykö suuriin lehtiin kirjoittaa kuin tenttivastaukseen?

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

Kuu, Pellinen
19.07.2009 - 18:13

Luin Pellisen Pariisin ja heitin sen lattialle ja otin vierestäni Dostojevskin suomalaisen sihteerin. Näin menee. Mietin, että lainasin aivan mahtavia kirjoja kirjastosta. Silmäilin Eino Säisän teosta Kevättä kohti, jonka alaotsikko on vaativa "Esseitä" ja käsittääkseni kirja on postuumi. Se lisää monia asioita.

Näin JÄLLEEN unta suomalaisesta kirjailijapariskunnasta: menin palauttamaan heille pitkulaista esinettä, he asuivat puutalossa naapurissamme. Kun pääsin ovelle niin jomman kumman veli tuli ovesta ulos ja meninkin sisään samalla avauksella. Mies pesi vasemmalla keittiössä astioita, nainen lepäili edessäni olohuoneessa sohvalla. Eivät he minulle puhuneet. Jätin pitkulaisen esineen seinää vasten ja toivotin hyvää joulua. Poistuin. Kiersin talon toisen päädyn kautta, päätyhuoneistossa asui suomalainen naisrunoilija, en ole varma kuka, ehkä Pauliina Haasjoki. Sisältä kuului popmusiikkia. Jatkoin matkaani.

Katsoin yöllä Kuustudiota. Aika mielenkiintoinen. Kun Aldrinkin oli päässyt Kuuhun, suljin television. Mieleeni tuli häämatka, joka oli ajoittunut samalle sijalle kuin ihmisten ensimmäinen henkilökohtainen matka Kuuhun. Miehestään vaimo sanoi: "Se oli suihkussa kun ihminen astui Kuuhun." Kolmenkymmenen vuoden jälkeen asia jo huvitti, ymmärrän, että siihen meni aikaa.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

Todella turhaa selostusta
18.07.2009 - 18:36

Lainasin Pellisen Pariisin. Aloittelin. Yritin opiskella ranskaa, taidan olla aivan pässi kielissä. Lainasin muitakin kirjoja, toisen Pellisen (Dostojevskin suomalainen sihteeri), T. Mannia (Teemannia?), Säisää, Kertésziä, T.S. Eliotia, Parkkoa. Kérsteszin Kaleeripäiväkirjaa jo selailin, siinä mainittiin kysymyksestä tiesivätkö saksalaiset SIITÄ, Kertészin mukaan kysymys ei ole järin kiinnostava. Tosin vain vilkaisin kohtaa, tulkinta saattaa olla omani.

Viikko meni töiden osalta yllättävän hyvin, ts. tein jotakin. Yleensä en milloinkaan tee mitään. Olen laiska. Hyvin laiska. Mutten mikään ennätyslaiska, semmoinen keskivertolaiska vain.

Eilen kävimme Länsi-Turunmaalla, nimi on saanut mainetta, eikä syyttä, hienoa seutua on Länsi-Turunmaa. Ulkona on kuuma, sisällä viileä, "miellyttävän viileä" niin kuin usein lausutaan, jos lausumiseksi voi sanoa sanojen vierimistä likaisesta suusta, johon menee sisään aivan liian paljon ja tulee ulos aivan liian paljon, liikaa.

Koska aion tutustua runouteen niin tutustun runouteen. Aina on töitä tehtävä, tahtoisin saada kaiken vailla vaivaa, vaivatta. Vituttaa tuommoinen. Tänään tulee televisiosta kuutouhuista, ei sitä taida jaksaa katsoa vaikka uhosin. Mieluummin säälin itseäni, se on hyvää lauantaipuuhastelua, voi sitä tehdä muulloinkin.

Lueskelin erästä kirjoitustani eräästä lehdestä. Se tuntui hyvältä. Eräältä opiskelututtavaltani tuli eräs toimittaja kysymään kadulla mielipidettä eräästä asiasta, mutta eräs vastasi, että jos hän kertoisi mielipiteensä niin sen jälkeen hän ei voisi liikkua ihmisten parissa. Myöhemmin hän pahoitteli, ettei ollut vastannut erään toimittajan kysymykseen. En tiedä mitä eräille nykyään kuuluu, ja olen asiasta hyvilläni. Erämaa. Olen noin neljältä suunnalta kuullut, että miksi Raamatussa puhutaan erämaasta vaikka tarkoitetaan autiomaata. Ilmeisesti tässä on takana jokin tunnettu lausuma noin 70-luvulta, mitä ihmiset ovat oppineet toistelemaan. "Eikö sanota, että 'lähdetään erälle'?" kuuluu argumentaatioon. Mitä tähänkin sanoisi. Etymologisesti erämaa taitaa juureutua erimaasta, eli vieraasta paikasta, erälläkäynnin kanssa sillä ei ehkä ole mitään tekemistä. Jaetaan eriin, pelataan eriä.

Kategoria: Kirjoja 2 kommenttia Kommentoi

Tekosyitä
16.07.2009 - 14:03

Tornion jo lakkautetun Kivirannan sivukirjaston poistomyynnistä olen hankkinut Jyrki Pellisen Valittuja runoja, vuodelta 1975. Joskus sitä yritin, mutta ei, mutta eilen aloin uudestaan ja päässä suorastaan viirasi, olin hyvin vaikuttunut. Sain innoitteen lukea Pellistä Leevi Lehdon esseekokoomasta Alussa oli kääntäminen, joten kiitokset Lehdon suuntaan. Kiitos. Minun on jo pitkään pitänyt lukea Pellisen Dostojevskin suomalainen sihteeri -niminen kirja, en ole aivan varma nimestä, ja nyt Pelliseltä on ilmestynyt Pariisi-niminenkin kirja. Nämä ovat hyvin kiehtovia asioita, niinkuin modernisti sanoisi ja muutama muu, esimerkiksi eräs lisensiaatti, joka kuuleman mukaan tapasi sanoa "nämä ovat hyvin vaikeita asioita". Viime yönä näin unta henkilöstä, joka minulle välitti äskeisen sitaatin, en muista mitä siinä oli. Kaksi tuntia sitten vielä muistin.

Toissa yönä olin Pariisin metrossa. Ennen nukahtamistani selostin, että voin asua paikassa, josta pääsee yhdellä vaihdolla töihin, mikä oli sikäli omituista, että töitä en ole tehnyt miesmuistiin. Tarkoitan parempaa miesmuistia kuin mitä minulla on, minun muistini ja miehisyyteni ovat hyvin lyhyitä. Aivan olemattomia. Niitä ei ole. Se nyt vielä menetteleisi, että jatkuvasti sekoittaa valveen ja unen, mutta alkaa käydä rasittavaksi, että vasta myöhemmin huomaa tehneensä sekoituksen. Eli: huomaa vasta myöhemmin tehneensä sekoituksen.

Eilen, ilmeisesti tämä ei ole unielämää, tarkastelin erästä sekavaa tekstiäni, enkä saanut siitä selvää. Valitettavasti näin yöllä unta samasta asiasta, enkä nyt ole lainkaan varma, miten paljon olen lukenut tuota paperikasaa. Tosin olen havainnut, että unessa voi korjata tekstiä, lukea sitä, teksti on aivan sama kuin valveilla. Ikävää on se, että unessa tehdyt merkinnät eivät näy valveilla, toisaalta valveilla tehdyt merkinnät näkyvät unessa. Joskus en pystynyt lukemaan unitekstiä, mutta voitin ongelman, en tiedä miten, yhtäkkiä teksti vain avautui. Osaltaan tämänhetkiseen tilanteeseen vaikuttaa se, että olen lukenut Panu Rajalan Waltarikertaa Unio Mystica. Rajala mytologisoi hienosti Waltaria, selostaa hänen sisäistä elämäänsä, tietenkin ulkopuolelta selostaa, ehkä välillä vähän sisäpuoleltakin.

En ole lukenut Unio Mysticaa kuin selaillen, mutta harkitsin että lukisin sen kunnolla. Ehkä joskus teen niin. Suurin osa ihmisistä rehvastelisi kulmilla että on lukenut Unio Mystican toimittuaan niin kuin minä olen kirjan parissa toiminut. Valitettavasti minä en tee niin. Tuo oli kolmas niin tässä kappaleessa. Nyt niitä on jo neljä. Niintä.

Tulevia projektejani on oppia tuntemaan, kenties jopa ymmärtämään runoutta. Olenhan kovin proosallinen henkilö. Olen jo tarpeeksi monasti jäänyt kiinni heikosta runouden tuntemuksesta ja ymmärtämyksestä. Enkä enää keksi tekosyitä typeryydelleni.

Kategoria: Kirjoja 3 kommenttia Kommentoi

Mainos
15.07.2009 - 19:33

Agricolan kirja-arvosteluissa on arvostelu, jonka kirjoitin ajat sitten mutta nyt se pääsee ilmi; alunperin se oli työnäyte eräälle lehdelle, joka tuolloin eli interregnumia eikä sieltä koskaan mitään kuulunutkaan.

Päiväyksenä on Ranskan kansallispäivä. Sillä tavoin, vahingossa, tulin kunnioittaneeksi arvostellun kirjan sisällöntekijöitä. Edellisellä kerralla kirjoittelin arvosteluani Bloominpäivänä, ja silloinen kirja tosiaan viittasi Odysseukseen. Arvostelun päiväys on tosin päivän vanhempi, tai nuorempi, eli 17.6.2009.

Kategoria: Mainos 1 kommentti Kommentoi

614.
12.07.2009 - 13:34

Ellen laskenut väärin niin tämä on kuudessadasneljästoista merkintäni. Sekä noin kymmenen lisää, sen verran noin olen poistanut. Alkoi kyllästyttää Liaisons dangereuses ja luin Ville Hytösen Idän mustan joutsenen, lainasin sen kirjastosta ajat sitten mutta vasta eilen illalla aloin lukea sitä. Kun olin päässyt runojen vauhtiin niin siirryin lukemaan Rimbaudin Illuminaatioita, Sammakon laitoksessa on runot sekä ranskaksi että suomeksi ja olen Sammakon menettelyyn erittäin tyytyväinen.

Kuuntelin radiota ja joku sanoi jonkun kutsuvan elokuviaan "henkilökohtaisiksi elokuviksi", eikä "kokeellisiksi" ("avantgardesta" ei juuri nyt puhuta). Mietin (?), että kirjoitelmani voisivat olla "henkilökohtaisia... kirjoitelmia". Tai sen suuntaisia. Näissä mennään henkilöön, niissä mennään, puhun muustakin kuin näistä kamalista blogimerkinnöistä. Sitten aloin luetteloida tulevia aiheitani, mutten niitä nyt selosta. Etenkin kun semmoinen ärsyttää ihmisiä, ehkä juuri siksi voisi selostaa. En jaksa. Tahdon kirjoittaa muutamasta aiheesta.

On mukava olla kotona. Seinään koputettiin. Menen syömään. Kissa on kanssani. Tylsää olisi kissatta. Hankalaa, kun kirjoittaa moneen paikkaan, pitää muistaa ettei ihan kaikkea kirjota ihan kaikkialle. Esimerkiksi, jos kirjoittaisin blogiini "Merkintöjäni perversioistani" niin saattaisin olla vaikeuksissa. Jätän kuitenkin merkintäni postuumeiksi, jälkeenjääneiksi.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

Hirvittävä peto
10.07.2009 - 16:03

Blogeissasi ei ole uusia kommentteja. Tämä kuulostaa hyvältä. Vaikka blogini onkin "kommenttimyönteinen" ja kaiken lisäksi uhoan, että ei mitään asiallisuuksia ja perusteluja tarvita niin kuin ei tarvitakaan. Minulla ei myöskään ole ennakkotarkistusta. Ei mitään! Etten vain olisi radikaali? En käytä "kevyitä" huumeita, en kuulu luonnonsuojelu- tai ihmissuojelujärjestöihin, eikä minua kiinnosta uusi tai vanha parisuhdelaki, mutten myöskään ole järin innostunut perussuomalaisista, sanoihan Timo Soini, ettei "tavallista kansaa" kiinnosta parisuhdelaki, vai mitä sanoikaan. Minua ei kiinnosta tavallinen kansa. Jotenkin ei-painotteinen on kirjoitelmani. En ole "positiivinen". Minut jättää välinpitämättömäksi "rakasta itseäsi, jotta voit rakastaa muita" -"ajattelu". Oikeastaan en välitä tasa-arvostakaan. Yleistä äänioikeutta en missään nimessä kannata. Mutta olen kiinnostunut, toisinaan, seuraamaan, miten ihmiset vaihtavat puolta ja mielipidettä erittäin helposti, eikä tässä ole kyse siitä, että he jotenkin olisivat käsitelleet tai ajatelleet asioita, ja vitut, sillä tavoin he vain taas kerran pääsevät elämässään helpoimmalla. Ihmisen valheellisuus on jotenkin hienoa, miten "luonnollista" ja sisäänrakennettua se on. Jos ihminen ei olisi läpivalheellinen eläin niin ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon ajat sitten.

Se on sitä säilymisviettiä. Nimenomaan viettiä. Vähän sama, miten naiset sekoittavat keskenään tunteet ja vietit. Ei minusta ole lainkaan tunteellista katsoa äitiä itkemässä lapsensa viulukonsertissa, vietti siinä jyllää, ja hyvä niin, vietti on hyvä asia. Viulukonsertissa? Aika heikko esimerkki.

Sen sijaan tunteellinen sukupuoli, miehet, ovat vaikeuksissa jatkuvasti, he kun saattavat oikeasti rakastaa, heitä ei ohjaa biologia vaan sekava tunnemyräkkä. Olinkin unohtanut tunteellinen sukupuoli -teesini, hyvä että tuli mieleen. Onhan siinä inhoamaani provokaatiota, mutta kuitenkin olen paljolti sitä mieltä, että mies se tunteellinen on, jos jompikumpi on. Naisen näen usein saalistavana siemenenhakijana, hirvittävänä petona, joka helposti kertoo rakastavansa, kertoo tämän useammallekin miesparalle samaan aikaan. Myöhemmin sitten selvitellään isyyksiä, eli sitä, kuka tuolle hirvitykselle maksaa kahdeksantoista vuotta ruokkoja. Ilman tapaamisoikeutta.

Luin eilen Vaarallisia suhteita, kirjeromaania, ja muistelin John Barthin kirjoittaneen teoksen nimeltänsä LETTERS, jossa hänen aiempien romaaniensa henkilöt kirjoittavat toisilleen kirjeitä. Ei kuulosta lainkaan kehnolta, sanoisin. Saatan joskus taas lukea Barthia. Tahtoisin myös lukea Kafkan Linnan, jostakin itselleni käsittämättömästä eli helposti käsitettävästä jos vain uskaltaisin käsittää syystä en ole lukenut tuota kirjaa.

Kategoria: Naisestatulleita 3 kommenttia Kommentoi

Kirjasyksyä
09.07.2009 - 20:32

Kuuntelin Paavo Väyrystä televisiosta, en nähnyt. Aion kannattaa Väyrystä presidentiksi seuraavissa vaaleissa, sillä moni ihminen on sanonut lähtevänsä Suomesta, jos Väyrysestä tulee presidentti. Käsittääkseni alunperin Väyrynen itse ilmoitti noin vuonna 1980, että hän muuttaa Ruotsiin, jos Mauno Koivistosta tulee presidentti, mutta ei Väyrynen sanaansa pitänyt. Nyt Väyrysen vastustajat voivat näyttää olevansa suurempia sieluja toteuttamalla uhkauksensa. Mutta älkää menkö Pariisiin.

Vainuan kirjoitusvirhettä edellisessä lauseessa muttei siinä ole. Vai onko. Ei ole. Usein sitä on sanasokea ja nyt tuli mieleen Arto Virtanen, jonka esseekokoelmaa eilen taas luin. On se hyvä kirja, tosin nimi on jotakin mitätöntä, liekö Kirjailijan koti, mikä ei jää mieleen. Samassa kategoriassa kuin Jukka Kemppisen Elämän varjo, nimi aivan kamala, sisältö aivan ihana. Asko Sahlbergin romaanien nimet ovat juuri sellaisia, tyyppiä Yön pimeyteen. Jatkuuko Parnassossa Sahlbergin ja Putte Wilhelmssonin "kiista"? Kai ne ovat yhdessä siitä sopineet? Nauravat hyväkkäät meille typeryksille, jotka luulemme että he ovat tosissaan.

Puhuimme Wilhelmssonista viime viikolla valikoidussa seurassa. "Tane" (nimi kenties muutettu) epäili, että Wilhelmssonia pitäisi Turun Sanomien vähän ohjailla, että pahimmilta ylilyönneiltä vältyttäisiin. "Sale" (nimi ja sukupuoli kenties muutettu), joka oli Wilhelmssonin jyrän alle jäänyt useasti, puolestaan sanoi, että on masentavaa kirjoittaa kokoomateokseen, kun Wilhelmsson sieltä vain poimii hänet, vaikka hän, siis mahdollinen "Sale" merkittävä onkin. Itse puolestani sanoin, että minulla on kova tarve sanoa "Putte" ja viitata erääseen lastensävelmään, mutta yritän pysyä "asialinjalla".

Ei tässä enempiä. Ilmassa alkaa olla kirjasyksyä. Keväällä julkaisseet runoilijat ovat päässeet sanatorioista ja riehuvat taas kapakoissa, Finlandia-salaliittoteoriat on kaivettu esiin ja minulla on yhä viime kirjasyksyn teokset lukematta.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi

Juha Siltalasta ja muusta
06.07.2009 - 18:57

Luin elämäni ensimmäisen Balzacin, Herra Gobseckin, enkä tiedä mitä tehdä seuraavaksi. Minulla oli mielessäni mietelause, mutta unohdin sen. Niin on paras. Yritin lukea Kirjeitä myllyltäni, mutten jaksanut, minua ei tuo maalaisuus innosta, en tiedä mikä siinä on mutta pidän enemmän kaupunkilaisista kuin maalaisista. Näkemykseni mukaan kaupunkilainen on maalaista rehellisempi.

Kysyin, luenko seuraavaksi Balzacin César Birotteaun vai Laclosin Vaarallisia suhteita. Jälkimmäisen, vastattiin. Minulla on kirjanmerkki, jossa lukee Tiekirkko. Kirjanmerkkejä pitäisi olla enemmän, teitä on jo tarpeeksi, kirkkoja melko hyvin. Eilen kuuntelin vuosien tauon jälkeen Juha Siltalaa, hän oli juuri niin hyvä kuin odotinkin. Tai en minä tiedä mitä minä odotin. Jos Juha Siltala on päässyt katkeruudestaan, niin on minullakin mahdollisuuksia. Tämä on lohdullista. Arvostan Juha Siltalaa erittäin paljon. En uskaltanut mennä tervehtimään häntä tilaisuuden jälkeen, mutta kumppanini ehdotti, että voisin sähköpostilla kiittää Siltalaa esityksestä.

Olisi muutenkin kirjoitettava sähköposteja. En oikein uskalla mennä sähköpostilaatikolleni, pelkään, että siellä on kauheaa odottamassa, vaikka tosiasiassa harvoin on. Olen itsekin lähetellyt pöljiä sähköposteja vuosia sitten. Sellaisia "haistakaa paska" -tyylisiä, -tapaisia. Nykyisin sitten kirjoittelen samallalailla tässä blogissani, jota olen sunnuntaisin poistamassa. Nyt on maanantai. Kun eilen kuuntelin Siltalaa niin mietin, etten koskaan kuulunut hänenkään lähipiiriinsä, en mennyt, vaikka olisi pitänyt. Ei minusta ollut siihen. Siten minun on turha syyttää ihmisiä siitä, että olen ulkopuolinen, koska minä olen osani valinnut.

Minusta on mukava olla kotona. Suomen Kuvalehdessä ihmisiltä kysyttiin, mitä tehdä kesällä. Jos minulta olisi kysytty niin olisin sanonut, että käyn Herättäjäjuhlilla ja muuten pysyn kotona.

Kategoria: Jätekaivosta 2 kommenttia Kommentoi

Tiedoitus
01.07.2009 - 15:59

Kuunnelkaapa YLE Radio 1:stä perjantaina 3.7. klo 17.20 erinomainen haastattelu FT Ville Vuolannosta, joka kertoo mielenkiintoisista asioista. Voi sen kuunnella verkoitsekin.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi
Mainos
29.06.2009 - 15:26

Agricolan kirja-arvosteluissa olen arvostellut Leevi Lehdon kirjan Alussa oli kääntäminen. Kehotan lukemaan. Kirjan.

Kategoria: Mainos 2 kommenttia Kommentoi

Kaunis urheilijatar
29.06.2009 - 12:46

Yritin käyttää vaihoehtoista editoria, mutten osannut. Aurinko paistaa (ulkona). Lueskelin Vastalausetta Sainte-Beuvelle, taidankin keskittyä tämän viikon Proustiin, kun viime viikkona taoin konetta kuin heikkopäinen, joka olenkin. Minua vähän hävettää, kun olen käynyt Illiers-Combrayssa, ja juuri sellaisesta Proust varoittaa, hänen mukaansa itselle tärkeissä paikoissa ei pidä käydä. Ehkä jätän Manhattanin unelmieni viimeiseksi kohteeksi?

Tante Leonien talossa oli viileää ja virkailija asiantunteva. Koskettelin plèïade-laitoksen kolmea osaa. Meniköhän tuo eenpäällinen aksentti oikein päin? Minulle sanottiin, että saan plèïade-laitoksen väitöslahjaksi. Mutta kun minä en ole vielä maisterikaan. Tällä menolla olen tohtori aikaisintaan viiden vuoden päästä. Elän mielenkiintoisia aikoja, sillä kohta saan tietää mitä minun on tehtävä että pääsen edes maisteriksi. Olen päätynyt jatkamaan opintojani kahdesta syystä, jotka ovat yksi: ihmisen pitää olla vähintään maisteri, jotta viitsin edes puhua hänen kanssaan, inhoan itseäni kun en ole edes maisteri. Tosin Proust ei ollut maisteri. Nämä eivät ole helppoja asioita.

Tahdon tässä kiittää Sammakko-kustantamoa. He ovat julkaisseet kaksikielisiä laitoksia Rimbaud'sta. Alkukielellä ranskaksi ja sitten suomeksi. Tämä helpottaa ranskan opintojani paljon. Toivon, että tuleva Pahan kukat -käännös on sekin kaksikielinen. Tai kolmikielinen, saksaksi voisi olla myös. Jos Seppo Lahtiselle joku kertoisi.

Turku. Itäinen nimi Suomen länsiosassa. Eilen katselin Matti Klingen haastattelua televisiosta. Tuli televisiollekin käyttöä, ei ollut turha hankinta. Tosin katselen televisiota usein, totta puhuakseni, erityisesti urheilua, enkä voi ymmärtää, miksi naisyleisurheiijat kisaavat todella tyylittömissä navan näyttävissä asuissa, puhumattakaan "housuiksi" kutsutuista miniatyyreistä. Kaunis urheilijatar, heitä on paljon, menee aivan pilalle kun hänellä on tuommoinen asuste. Rumat taas aiheuttavat kanavanvaihdon. Miehillä on paljon tyylikkäämmät asut, sadan metrin pikapinkomista odotan malttamattomana. Silloin tunnen heterouteni järkkyvän.

Odotan tälle koneelle toista käyttäjää. Kun häntä ei näy, kirjoitan päättömyyksiäni. Alan kuitenkin olla siinä vaiheessa kirjoitustani, että minun on syytä miettiä nimeä ja kategoriaa. Ne ovat ne vaikeimmat. Laitoin "Marcel Proust", en käytä kuin yhtä kategoriaa kerrallaan, olen konservatiivinen, en jaksa muutosta monikategorisuuteen. Viikonloppuna oli aivan saatanan hankala olo. Yritän välttää kiroilua. Laitoin otsikoksi "Kaunis urheilijatar", se voi olla "myyntivaltti" niin kuin moukat sanovat. Jos jatkaisi otsikkoa "..., se voi olla myyntivaltti". En jatka.

Kategoria: Marcel Proust 1 kommentti Kommentoi

Elämän tarkoitus
26.06.2009 - 13:45

Luin eilen Vastalausetta Sainte-Beuvelle, luin kaksi ensimmäistä lukua ja olin niin onnellinen että lopetin. Tänään luen lisää. Miten on mahdollista että osaa kirjoittaa niinkuin Marcel Proust? Vielä kun lukisi alkukielellä... Näin Leonie-tädin talossa plejadi-laitosta, neljästä osasta kolme... Ranskan kieli on opeteltava, menen sitä kohta taas harjoittelemaan, elokuussa jatkuu kurssi. Miksi hölöttää blogissa kun voi lukea Proustia ja opetella ranskaa? Tahdon takaisin Pariisiin, menolippu riittää. Eilen illalla taas hekumoin Ranskalla, ranskalla ja Proustilla niin että suututtiin. Päätin myös, että kun vain pystyn niin siirryn kirjoittamaan ranskaksi. Omistuksessani on La Bruyèren Les caractères, sain sen eräästä muutosta. Rive gauchen bouquinistilta ostin romaanin Voyage au bout de la nuit, luin sitä junassa ja joskus ihan vähän ymmärsin. Olen lukenut sen suomeksi. Tästä lähin sijoittelin tekstiini ranskalaisuuksia, vähitellen se muuttuu ranskaksi.

Kategoria: Marcel Proust 8 kommenttia Kommentoi

Ääliö
25.06.2009 - 18:37

Katselen noita kategorioitani. Mikä kategoria on "Aurinko menee saastepilveen"? En tahdo tietää. Tai "Jätekaivosta"? Semmoinenkin kategoria on kuin "Kategoriat". Kirjoituksen otsikkona on "Ei otsikkoa". Onpa hienoa, etten vain olisi sellainen itseivainen radikaali.

Kategoria: Kategoriat 0 kommenttia Kommentoi

Takomisen jälkeinen sekavuus
23.06.2009 - 14:08

Sain kuulla, että työhuoneen ovi on auki. Esitin, että olisi hauskaa, jos kissa tulisi käymään, siis naapuruston kissoista joku, jos oma kissa on täällä niin silloin ovi on kiinni, silloinkin on hauskaa. Taoin konetta mielipuolena. Ulkona nuoriso on auringossa, kävelee paljain jaloin. Onneksi he eivät tule tänne.

Elämässä on monia hyviä asioita, esimerkiksi etäisyys, sillä jos ei seura kelpaa niin ei sille voi mitään. Ollaan yksin, kaksin ja kolmin. Siirryin käyttämään riviväliä yksi, sillä halusin tiiviyttä tekstiin. Kirjoitin kolme sivua, samoin toimin eilen, jos tulee helle niin nostan päiväannokseni viiteen sivuun, liuskaan. Rivivälillä yksi.

Epätoivo on ravintoni. Mitä enemmän vituttaa sitä enemmän taon konetta. Vitutuksen vähennyttyä kirjoitan yhä jälkimaininkien voimalla. Ei minua tyvenkään haittaa, taon tuota kirottua värkkiä yhä vain. Sellaista on elämäni. En muuta kaipaa, taon vain.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi

Ei otsikkoa
22.06.2009 - 19:39

Lueskelin Jarkko Laineen runoja, niitä valittuja, en muista mikä nimi kirjalla on. Jotakin tähtiä. Luin eilen. Aurinko paistaa. Kai se on hyvä asia. Kai, se on hyvä asia. Menen kohta katsomaan televisiota ja odottamaan että pääsisi nukkumaan. Monet odottavat sitä hetkeä. Olin muserrettu jo valmiiksi. Tiedän ihmisiä, jotka iltapäiväneljältä jo haikailevat yöunen perään. Varmaan aamusta saakka monet. Harvoin aamulla tekee mieli herätä. Tämä on sitä saatanan Saavalaisen mainitsemaa "elämänpaskaa". Niin hän joskus kutsui itseään, saatanan Saavalaiseksi. Harvempi kutsuu, vaikka syytä todella olisi.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi

Hyvästi
21.06.2009 - 20:27

Sinä kysyit minulta, miksi minua usein vituttaa. Minä kerron. Siksi ettei minusta ole koskaan välitetty paskaakaan. Olen asunut viime syksystä Turussa eikä minua ole kukaan käynyt täällä tapaamassa, ei minulle soiteta, ei minusta huolehdita. Minua ei kutsuta. Muistatko, kun kerroin, että äidiltäni kysyttiin, "mikä tuon pojan asema tässä on". Minä kerron. Hänellä ei ole asemaa, hän on aina ollut ulkopuolinen, hänet kutsutaan jos muistetaan, jos sattuu sopimaan. Kuollut hän ei ole vaikka sitä on avoimesti toivottu.

Häihini tulitte, mutta olitte yöksi lähdössä pois, se oli jo niin suuri nöyryytys että asiaan oli puututtava. Muita vieraita minulla häissäni ei ollutkaan, koska "ystäväni" olivat tulevan vaimoni mielestä kamalia, mitä he toki olivatkin. Ne olivat epäilemättä naurettavimmat häät. Akalla vieraita riitti, minulla humalainen äitini, joka kuulemma kysyi hetikohta aamenen jälkeen vaimoltani "onko teillä hoitosuhde". Sitten hän joi konjakkini. Upeat häät. "Me ei vaan tajuttu." Ette te ole koskaan tajunneet. Te olette sivistymättömiä, epäkohteliaita ja kaikin puolin vittumaisia ihmisiä. Te ette välitä minusta. Minä välitin teistä.

Kategoria: Vitutus 4 kommenttia Kommentoi

Bloomsday
16.06.2009 - 14:50

Tein muistiinpanoja, vähän, kirjasta, jonka luin. Kirjoitin osoitteen kirjeeseen, joka ehkä on kirjepaketti. Eihän minulla edes ole rahaa postittaa sitä. En ole kuljeskellut. En taida käydä iltasella rannalla. Sanomalehtien toimituksia olen vältellyt vuosikymmeniä, vaikkei niitä paljon olekaan.

Kategoria: Nyt 9 kommenttia Kommentoi

Mainos
12.06.2009 - 15:55

Kerberos 1/2009 on ilmestynyt ja on siellä taas minun tilitystäni elämisen vittumaisuudesta.

Itse asiassa sain tiedon tapahtuneesta Illiers-Combrayssa, ravintolan takapatiolla, kun runoilija valisti minua. Sitten menimme katselemaan Marcel Proustin makuuhuonetta.

Kategoria: Mainos 0 kommenttia Kommentoi

Mainos
05.06.2009 - 13:34

Pieni näkemykseni olikin Turun Sanomissa.

Kategoria: Mainos 5 kommenttia Kommentoi
Unissakulkijat III
27.05.2009 - 19:44

Aloin jälleen lukea Hermann Brochin Unissakulkijat-trilogian kolmatta osaa. Muutama vuosi sitten se jäi alkutekijöihinsä. Liikemies Huguenau on todella tärkeä kirja, olen lukenut kolmanneksen ja täytyy sanoa, että on syytä lukea mahdollisimman hitaasti, vähä vähältä, en ainakaan minä pysty vastaanottamaan tuommoista vyöryä suurina annoksina kerrallaan. Innoitteen palata Brochiin sain Kunderan Romaanin taiteesta, tuosta toissaviikonloppuisesta lukukokemuksestani. Broch oli epäilemättä 1900-luvun syvällisimpiä ihmisiä. Lisäksi hän kuvaa liike-elämää, tuota minulle outoa maailmaa, se tuo lisäkiehtovuutta lukemiseen. Vähän sama kuin Haavikkoa lukisi. Broch on jossakin Kafkan ja Thomas Mannin välissä. Musilia en ole lukenut, kerran olin jo hairahtua, viime talvena, mutta putosin Proustiin. Toisaalta minulle on aivan arvoituksellista miten Joyce tähän liittyy. Kundera puhui puolalaisesta (?) Gombrowicz-nimisestä kirjailijasta. Täytyykö tässä opetella puolan konstikasta kieltä? Se olisi hauskaa. Vappuna puhuimme inkarnaatioista ja epäilin olleeni jossakin edellisessä elämässäni puolalais-liettualainen kreivi, tai ehkä baltiansaksalaisia. Olenhan luonteeltani myös karkea. Tämmöisiä ihminen miettii.

Kategoria: Kirjoja 2 kommenttia Kommentoi

Yleistapaus
25.05.2009 - 13:00

Jos 37-vuotiaana ei ole oppinut elämän alkeitakaan niin toivoa ei juuri enää ole. Huomasin nimittäin, etten osaa vieläkään olla ihmisten kanssa. Ehkä olisi syytä keskittyä "kauneuden", "totuuden" ja "hyvän lauseen" etsintään, kun ei perusasioista tule mitään. En voi mennä työkoneelle, kun kissa istuu tuolissa. Tarkoitan nukkuu. Äsken se oli hereillä. Miksi korkealla on niin matalaa. Ketä sitä äänestäisi vaaleissa. Periaatteeni, etten äänestä K-alkuisia puolueita, myös sellaisia jotka alkavat "Suomen" ja sitten vasta se K, niin, ehkä periaatteni yhä pitää. Mitä enemmän periaatteita, sitä tyhmempi ihminen. Tämä lienee totta. Minulla on paljon periaatteita. Esimerkiksi en voi käyttää sanaa "mainio", olen tehnyt luettelon (ei siis: "listan") sadoista sanoista. Näin hullu voi olla ihminen. Periaatteellinen. Tällä viikolla koetellaan ranskan kielen alkeitani. Olen varma, että saan taas jonkun kohtauksen ja pilaan asiani. Kumppanini sanoi, ettei hän voi ymmärtää, miten joku ei pääse läpi autokoulun inisinööriajosta. En minäkään, vaikka ymmärränkin, se on kauhua, masokismia, muistumia varhaisista epäonnistumisista. Kyllä joku voi saada tentistä täydet pisteet "sisällysluettelon lukemalla" ja toinen epäonnistua vaikka on lukenut tarkasti koko kirjan tai kirjat, tehnyt muistiinpanoja, kerrannut. Onneksi en kuulu kumpaankaan ryhmään, paitsi joskus hiukan jälkimmäiseen. En ole erityistapaus, vaan osa yleistä, niin kuin Palsa sanoi itsestään.

Kategoria: Kategoriat 2 kommenttia Kommentoi

Vähä-Vohli
19.05.2009 - 20:20

Olen kuullut, että kirjoista pitää puhua vasta kun ne on lukenut. Mutta ei minulla lukemiseen jälkeen ole enää mitään sanottavaa. Tai joskus on, usein, mutta on minulla sanottavaa ennenkin ja aikana. Liekö tämä yleisempääkin elämänviisautta. En pidä latelemisista, "niin ja niin pitää tehdä", siitä tuntee ääliön. Hän puhuu elämänviisauksista. Luin viikonloppuna Kunderan Romaanin taiteen ja siinä Kundera sanoo, että on hankalaa oppia, kun elämässä asiat tapahtuvat valmistelematta. Vanhanakin voi olla vain kerran, ensimmäinen kerta menee päin helvettiä varmasti. Tuli mieleen, että moni vanhus on hölmö. Tähän pitäisi lisätä jotakin, että on niitä nuijia muissakin ikäluokissa, semmoista lieventävää pitäisi lisätä, mutta enpä lisää. Toki jo lisäsin. En ole aiemmin lukenut tätä Kunderaa, enkä aio heti lukea enempää vaikka Romaanin taide oli hyvä kirja. Minulla on suuria ennakkoluuloja Milan Kunderaa kohtaan ja taas kerran se ei ole kohteen syytä, vaan niiden tolvanoiden jotka ovat Kunderasta puhuneet. Koko 90-luvun alku meni pilalle sen tähden, että hölmöt jaksoivatkin puhua Olemisen sietämättömästä keveydestä. Toinen karttamani kirja, samasta syystä karttamani kirja, on Saatana saapuu Moskovaan. Olen hyvin ennakkoluuloinen ihminen, epäilemättä asuinalueeni ennakkoluuloisimpia. En sano, että Turun/ Etelä-Suomen/ Suomen/ Euroopan/ maailman ennakkoluuloisin ihminen, tai yksi ennakkoluuloisimmista, se olisi ylimielisyyttä, surkeudessakin olen keskinkertainen. Luin Diderot'n Jaakko Fatalistin (siinä syy Kunderan lukemiseen) ja ihmettelin, miten nämä vaelluskertomukset ovat minulle samalla vaikeita ja nautittavia. Epäilen myös, että olen ymmärtänyt Don Quijoten aivan päin persettä, sain aavistukseni Kunderalta, en muista millä tavoin. Teen tiettyjä romaanitieteellisiä tutkimuksia, koska romaani ahdistaa Hannu Raittilaa. Olen pahoillani, mutta puhun melkein totta, suurimmaksi osaksi, suureksi osaksi ainakin. Tai vähäsen. Haluan selvittää asioita Raittilalle, hän oli hyvin huolestunut asioista 17.3.2009. Tätä rahvas toki pitää "vittuiluna", vaikkei sitä edes ole. Puhun tosissani. Suurimmaksi osaksi. Ehkä alussa oli ivaa, mutta se häipyi. Alku oli vuosia sitten. Mikä minä olen moittimaan ketään? Virossa ynnä muualla Baltiassa paettiin Neuvostoliittoa, sitten Saksaa ja taas Neuvostoliittoa suonsaarekkeisiin ja kaipaan niihin itsekin. Monien mielestä kuulun suonsilmään. Joel Lehtonen pakeni tavalliseen saareen, joka oli lähinnä luoto, semmoinen pieni kohouma Vanajavedessä.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

Kategoriat
18.05.2009 - 13:10

Viime yönä mietin kategorioita. En minä eilen keksinyt kategoriaa kirjoitukselleni, sitten ajattelin luoda uuden ja pelästyin nopeasti sitä, että laitan nimeksi pompöösiä roskaa. Siis nimi olisi pompöösiä roskaa, tai siis voisi se olla nimeltään Pompöösiä roskaa. Ehkä Ikävyyttä? Turun ikävyyttä olisi jo niin nolo että siirtyisin kellariin asumaan. On monta asiaa, joista ei voi puhua eikä kirjoittaa. Aurinko paistaa ulkona taivaalta. Sisällä lattiasta. Entäs jos harhat ovat sellaisia, että niitä on ollut pitkään, jopa aina, ja niitä pitää "luonnollisina"? Eräs sairaanhoitaja kertoi rouvasta, joka on kolmekymmentä vuotta kuvitellut olevansa prinsessa. Jos hänet nyt "herätetään" niin ei siitä hyvää seuraa, sanoi hoitaja. "Voi vittu mä oon ollu pelle", ja meno hirteen on väistämätön, mutta hoitajan mukaan näitä prinsessoja yritetään "parantaa" kuitenkin. Voi voi. Entä jos joku saisi taottua vaikka Matti Vanhasen päähän, että hän on tämän vuosikymmenen merkittävin suomalainen yksityiselämätunari? Toivottavasti hän ei saa sitä milloinkaan tietää.

Kategoriat.

Kategoria: Kategoriat 0 kommenttia Kommentoi

Pelkoja ja alueita
17.05.2009 - 23:52

Katselin tänään Teiskoon ja Pispalaan Näsinneulasta, vai onko se Näsineula. Hahmottelin Kalle Päätalon halkotyömaan sijaa ja vasta nyt älyän, että unohdin etsiä Päätalon anoppilaa. En meinannut uskaltaa lasin lähelle, olisi pitänyt tyhjentää laseja ensin mutta jouduin ihmettelemään sitä, etten enää tai nyt pelkää hississä. Ehkä olen unohtanut hissipelon. Ehkä voisin kirjoittaa Pelkojeni kronikan. Ehkä en sitä tee. Koska hissipelko saapuu takaisin. Mitä kaikkia pelkoja on vielä tulossa.

Aika komea on Pispala yläilmoista katsottuna. Vedet näyttivät kylmiltä. Pispalanharjun alta menee tunneli, käsittääkseni, tai jostakin menee, yhdistää Näsijärven ja sen toisen järven, joka taitaa olla nimeltään Pyhäjärvi. Ehkei tunnelia enää ole.

Ajoimme Alpo Jaakolan patsaspuiston ohi mennen tullen. En ole siellä vieläkään käynyt. Loimaalla asuu persoonallisuuksia, se on tullut selväksi. Omituinen alue tuossa Turun ja Tampereen välissä, semmoista interregnumia, ei sitä löydä kartastakaan, jolla tarkoitan, etten saa alueeseen kiinnekohtia. Tai Suomen keskipiste ja sen ympärys, Piippola sadan tai sadanviidenkymmenen kilometrin säteeltä, ei siinäkään alueessa ole mitään tolkkua. Näiden esimerkkien avulla voin yrittää ymmärtää Pynchonin Vyöhykettä. Liian löysää lienee sanoa, että alue on päissämme, koska siellä on kaikki, kuitenkin.

Kategoria: Kirjoja 4 kommenttia Kommentoi

Torstai
15.05.2009 - 20:26

Eilen kävelin kaupungilla, haalari-ihmisiä juoksenteli siellä ja täällä. Olisinpa heidän yläpuolellaan. Joki juoksi ruskeana, varmistin että aurinko paistoi, jos sitä minulta kysyttäisiin. Kirjastossa istuin kahvilassa ja toivoin, että kahvilat olisivat auki läpi yön. Voisin istua. Olen tullut siihen vaiheeseen, että otan pienen kupin kahvia. Luin kirjasta: "Vanhat asiakirjat osoittavat." Sanat hehkuivat, menin toiseen kerrokseen ja luin aikakauskirjaa. Vieressä vierivät aakkoset, nainen katsoi ikkunasta sisäpihalle. En tahtonut lainata mitään. Ulkona odotin jalankulkijoiden valoissa ja toivoin ettei vihreätä tule milloinkaan. Tahdoin vain olla. Joki oli jäänyt taakseni, ei sitä enää ollut, ylitin radan ja katsoin autojen rekisterikirjaimia. Etsin FES:ää, jos on KES, FTS tai FEL niin sanon Krans Emil Sillanpää, Frans Tmil Sillanpää ja Frans Emil Lillanpää. Toivoin, etten puhunut ääneen. En päässyt varmuuteen. Aurinko syytti taivaalta, sitten tuli esirippu ja katsojat lähtivät pois. Kotona ihmettelin, että on koti. Tahdon vain olla kotona. En milloinkaan poistu kotoa.

Kategoria: Omaelämäkerrallisia muistiinpanoja 6 kommenttia Kommentoi

Voi vittu
13.05.2009 - 11:39

Elina Hirvosen romaania Että hän muistaisi saman on kehuttu ihan New Yorkissa asti! Olen romaanista puhunut ennenkin, myös kirjoittanut. Ehkä käännöksellä voidaan peittää latteudet? Eilen näin yliopiston kirjastossa etusivun jostakin ranskalaisesta kirjallisuuslehdestä, en tiedä minkätasoisesta, ja kannessa puhuttiin... Arto Paasilinnasta. Menkää joku kertomaan, että Suomessa on hyviäkin kirjailijoita! Tämmöiset asiat satuttavat, todella. Jouduin kaksinkertaistamaan unilääkeannokseni. Miten selitän asian oivalle tohtorilleni? Hänellä on rakennekynnet, en voi käyttää tuota sanaa, mutta katselen niitä mielikseni. Sanoja.

Kategoria: Kirjoja 5 kommenttia Kommentoi

Ongelmia auvossa
06.05.2009 - 13:34

Jukka Kemppinen vaikeuksissa: osa 1, osa 2.

Kun suojattua elämää elänyt ihminen saa osakseen vastaväitteitä, kauhea poru siitä syntyy. Muistamme tämän ala-asteen koulunpihalta.

Kategoria: blogosfääri 0 kommenttia Kommentoi

Kaiketon runous
03.05.2009 - 15:19

Lueskelin Arto Mellerin Runoja, ja miten pääseekään joskus unohtumaan miten hieno runoilija Melleri on miten hän on suomalaisessa maisemassa ihan omansa. Miten. Jopa vaan-sana tuntuu Mellerin käyttämänä hyvältä. Hänellä on siihen varaa. Saatoin lukea Melleriä vappuna ääneen, saatoin vetää encorenkin yleisön välinpitämättömyydestä huolimatta. Luin myös Jalkko Laineelta yhden lunon. Ihan itsekseni luin viime viikolla siis tällä viikolla niin pitkä on viikko runokokoelman nimeltään Naisen paikka, lainasin myös Rimbaudia. Illalla tulee lamaannus, aina. Luin heikossa valossa. Se ei heikennä näköä niin kuin koulussa opetettiin. Tosin koulussa opetettiin muutakin ihan miten sattuu, jos ylipäänsä opetettiin, yleensä keskityttiin liikenne"valistukseen". Mitä helvettiä ala-asteikäisille autoilu kuuluu? Sunnuntai, jo ties monettako päivää. Onneksi huomenna on maanantai. Pääsiäisenä maanantai tuli vasta tiistaina. En oikein pidä juhlapyhistä.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

Ääliöistä
02.05.2009 - 20:00

Lueskelen melkein päivittäin Parnasson blogia. Erityisesti kommenttiosasto on omalaatuinen. Lähinnä se, että usein ihmisiä ärsyttävät nimimerkillä kirjoittajat ja hanakasti syytellään keskustelun pilaamisesta. Lopullinen totuus on myös monilla hallussa, vaikkeivät he sitä meille kerro, mutta vihjaavat siihen suuntaan että tietävät miten pitää olla ja elää. Ja ketkä tätä elämäntapaansa kauppaavat: suomalaisena keski-ikäisenä miehenä esiintyvät kirjoittajat. Kamalia valittajia. Heille tulee ainaisena yllätyksenä se, mistä Jyrki Lehtolakin mainitsi Facebook-kiistan yhteydessä, kun jotkut halusivat toivottaa yhdet Afrikkaan ja toiset yhdet avaruuteen: sananvapaus on ikävä asia, kun sitä muut käyttävät.

Mitä tulee tähän Facebook-kiistaan, niin on esitetty kysymys, kumpi porukka on idiootimpaa, ne jotka provosoivat, vai ne, jotka provosoituvat. En ole aivan varma. Tosin ensin mainittu ryhmä ehkä ei provosoinut edes, he saattoivat olla tosissaan ja "tosissaan", ja jotkut provosoivat myös. Pikku ja vähän isompikin fasisti se monessa punavihreässä tulee helposti esiin... He tahtovat poistaa maailmasta rasistit, joita varten laitetaan tuli polttouuniin.

Kun "mietoja huumeita" käyttävä vapaan seksin kannattaja tekee klapeja niin kannattaa olla varuillaan.

Jaa jaa... lueskelin Joel Lehtosta ja yhä olen aivan lamassa Proustin jäljiltä. Matka Ranskanmaalle on varattu. Ei hyvin mene.

Kategoria: Naisestatulleita 3 kommenttia Kommentoi
Timo Hännikäisen "Ilman"
26.04.2009 - 15:45

Luin vihdoinkin Timo Hännikäisen teoksen Ilman. Se on niin omakohtainen kirja, että keskinkertaisuudet pääsevät siitä helposti avautumaan. Yritin esimerkiksi lukea Kirjain-lehden arvostelua, mutta ei sitä voinut, niin paljon arvostelijaa oli teksti ahdistanut. Eräs toinen nauroi hysteerisesti puoli tuntia kuultuaan Hännikäisen näkemyksiä. Eikä hän edes ole keskinkertaisuus, joten hankalaa tämä on.

Jos haluaa vertailukohtia niin mieleen tulee Matti Pulkkisen Ehdotus rakkausromaaniksi ja Teuvo Saavalaisen kirjat. He kertovat mielipiteitään ihan suoraan. Erno Paasilinnalle, jota yritän arvostaa, sellainen oli aivan liikaa, muistamme sen jo Romaanihenkilön kuolemasta, jossa muuten mainitaan "Saatanan Saavalainenkin", jolla tapaa Saavalainen itse toisinaan itseään kuvasi. Hän kertoi myös olevansa ateistinen teologi. Tässä on Pulkkinen, Saavalainen ja Hännikäinen, jotka pistävät itsensä likoon, he osallistuvat, se on minusta kunnioitettavaa. Minua oikein hävettää, etten ole yhtä rohkea kuin he. Viime yönä mietin näitä asioita ja luonnostelin "Seksuaalisuuteni historiaa", mutten taida sitä uskaltaa kirjoittaa, on se niin nolo tarina.

Joskus opetin elämänkatsomustietoakin, ja kehotin oppilaita nostamaan käden ylös, jos heillä omasta mielestään oli vikoja. Käsiä nousi, kaikki kädet. Kysyin sitten joltakulta, että minkälaisia vikoja hänellä on. Hiljaisuus. Sanoin, ettei tarvitsekaan kertoa, mutta asiaa voi jokainen miettiä. Tuskinpa miettivät. Elämä siinä olisi mennyt pilalle. En kuitenkaan uskalla käyskennellä filosofian laitosten tienoilla, sillä pelkään, että nurkan takaa syöksyy kimppuuni kärsivä ihminen, joka syyttää minua kärsimyksistään, siitä että olin esittänyt todella typerän kysymyksen. Minulta meni puolet elämästä ennen kuin tajusin ettei ihmisiä pidä ehdoin tahdoin tehdä onnettomaksi.

Edellinen kappale oli hybristä, saan siitä rangaistukseni. Aiheen kannalta yleisemmin tarkoitan, että lukemani kirja herätti ajatuksia, tunteita, vaistoja. Hauska juttu muuten, että Hännikäinen halveeraa kirjassaan enemmän itseään ja miehiä kuin naisia. Jo koko kirjan aihe ja kirjan tekeminen osoittaa itsehalveksuntaa, sitten miehet saavat kyytiä sivulta toiselle. Mutta tämä ei ihmisiä ole kiinnostanut, miksi kiinnostaisikaan, itsetuhoisesta ihmisestä ei kukaan välitä ja mies on neekeri niin kuin Hännikäinen sanoo. Miesten historia on kauhea ja kärsimme isiemme pahoista teoista.

Kumppanini luki kirjaa (hän ei yleensä lue kirjoja, hän kirjoittaa kirjoja) ja kehui Hännikäistä erinomaiseksi kirjoittajaksi. Sitä hän todella on, hänellä on oma tyyli, ja kaiken lisäksi hänellä on sanottavaa. Harvalla on sanottavaa.

Saatan olla käsittänyt väärin, mutta nyt kirjoitellaan paljon esseekirjoja. Tulee mieleen Antti Nylénin teos, pari muutakin. Nylénillä minua ärsytti naisten mielistely ja miesviha. Se oli jo niin poliittisesti korrektia että käännösoikeudet Pohjois-Amerikkaan lienee jo ostettu. "Vastakkainasettelun aika on ohi", sanoivat poliitikot joku vuosi sitten ja sukupuolipuolella voisi miettiä samaa. Juuri tämä jäi mieleeni Hännikäisen kirjasta. Jäi muutakin, esimerkiksi huomio siitä, että elämme romanttisella ja rationaalisella aikakaudella. Niinpä elämmekin, en ollut asiaa ajatellutkaan. Usein on niin ettei ole asiaa ajatellut.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

Jälkilämpöä
24.04.2009 - 12:30

On mahdollista, että sittenkin palaudun, ainakin osittain, Proustin lukemisesta. Eilen oli jo vähän normaalimpi olo. Olin varma, että tässä se nyt oli, elämä, muttei ehkä sittenkään. Vaan kuka tietää. Olen lukenut Morrisonia hitaasti, uuvuksissa olen ollut. Taidan lähteä kauppaan. Eilen kirjoitin toista liuskaa, se on maalis-huhtikuun ennätys. Yleensä se on kasassa ennen puolta päivää. Jos menisi kirjastoon. Kävelisi kaupungilla. Nykyään on sekin kurjaa, kun ei viinakaan auta, ennen se vapautti vähäksi aikaa. Pitäisi viedä papereita toimistoon. Eilen luin Kawabatasta, joka on kirjoittanut "kämmenenkokoisia tarinoita", kiinnosti, ehkä tarvitsen jatkotoipumiseen pari metriä proosarunoa. Proustrunoa. Näin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt parin Proustin jälkeen pitää taukoa, lukea muuta välissä, mutta eipä sitä malttanut, lisäksi tahdoin näyttää että se menee kerralla. Kyllä meni. Tunnen tai lähinnä tiedän ihmisiä, jotka ovat aivan seonneet kirjoista. Siihen tarvitaan vakavaraista taustaa, elämää vailla tiettyjä huolia. Vähintään toisen polven sivistyneistöä siis, maalta lähteneille se voi olla vaikeaa ja jos onnistuu niin lopputulos on tappavaa. Onnekseni olen ensimmäistä polvea.

Minulta meni yli kolmekymmentäseitsemän vuotta ymmärtää miten hankalaa on olla vanhempi lapsi. Olen seuraillut tilannetta, etäältä, nähnyt miten nuoremmasta tulee moraaliton paska ja miten vanhempi suistuu alkoholismiin, koska hänelle ei ole annettu milloinkaan tilaisuutta. Siinä meni niin kauan. Kuuntelin hänen tarinaansa ja itku oli tulla, niin ihminen voi yllättyä. Luulin häntä surkimukseksi, mikä hän tietyllä tavalla onkin, mutta vain siksi, että hän on kantanut taakan. Tämmöinenkin asia ollut mielessä. Itse putosin juoppo-ojaan muista syistä, vaikka oli niitä avittajia ihan omastakin takaa, näitä neuvojia, joita riittää. Yksi kyynisimpiä lauseita, mitä olen kuullut, on tämä: "Ei sitä pulloa kukaan muu sun suulles nosta." Helskatti, alan päästä vimmaan! Pitäisi lähteä kaupungille, muttei malta, on asiaa...

Kategoria: Marcel Proust 0 kommenttia Kommentoi

Se Nobelkin
22.04.2009 - 14:21

Edessäni on Rakkaus-niminen romaani, kirjoittanut yhdysvaltalainen neekerikirjailijatar Toni Morrison. Provokaation jälkeen asiaan:

Morrison on upea, enkä puhu kansiliepeestä, vaan tekstistä. Hänen tekstinsä on... runoutta, en keksi parempaa sanaa. Siis se on jonkinlaista anti-tuuria, vaikka kirjoittaa Antti Tuurikin runollisesti, mutta erilailla, eli vertailuni ei onnistunut. Morrisonin Rakkaus on julkaistu Nobel-palkinnon jälkeen, hän ei ole tehnyt sillanpäitä, siis, ja on huomautettava että Sillanpää on hyvin runollinen hänkin. Coetzeellakin on hyviä kirjoja Nobel-palkinnon jälkeen, on muillakin, Kertészillä. Nobel-palkinto, Nobelin palkinto, Nobelin kirjallisuuspalkinto?

Kirjahyllyä kootaan ja täytetään läheisyydessäni. Huomautin, että se Morrisonin romaani tänne eikä hyllyyn, muuten en ole paljon ohjeistanut. Olen hyvä antamaan ohjeita. Taidan kohta lukea Rakkautta, lueskelin Lintukotoa, mutta on se raskas kirja, varsinkin kun SKS on laittanut klassikkoniteeseen myös Hyvästijätön Lintukodolle. Ei olisi tarvinnut, muutenkin elämä on hankalaa. Tunnelma ei ole kepeä. Harvoin se muutenkaan on.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

Heka
20.04.2009 - 14:14

Saapui Kanava. Aika paljon kirjoitusvirheitä. Heikki Ylikangas on vuorossa sanomaan sanansa ja hän kertoo kirjoittavansa kirjan, "vastakirjan vastakirjalle". Aion lukea sen. Luen mielelläni Ylikangasta, hän on ihan Paavo Haavikon tasoinen historioitsija. Toverini kanssa mietimme joskus vitsikirjaa "Hekasta" ja yksi juttu oli tämmöinen: Heikki Ylikangas menee "läppärin" kanssa huussia kohti ja vaimo huutaa: Voi sua Heka, älähän mene tietokoneen kanssa hyyskään, eikö me olla sovittu, että vaan yhdestä päästä paskaa kerrallaan. Tämä oli versio aiemmin kuulemastamme jutusta, vain nimi vaihdettu, ei siis edes versio. Joka tapauksessa useat vitsit alkoivat: "Siinä vastineita kirjoitellessaan Heka... jne." Toinen suosittu aloitus oli: "Vaikka Hekan äiti oli sanonut, ettei Heka ole koskaan väärässä, niin silti se-ja-se kehtasikin väittää vastaan... jne."

Kategoria: Naisestatulleita 0 kommenttia Kommentoi

Esteitä
19.04.2009 - 22:49

Luin Lintukotoa ja etsin Vähä-Vohlin kartalta. Tosiaan, pieni saari. Yritin verkosta etsiä Pentti Linkolan kotia Vanajavedeltä, mutten sitä tarkasti löytänyt, ei kuitenkaan kaukana Vähä-Vohlista. Minua kiehtoo Joel Lehtonen, hänhän oli ihan lopussa alusta alkaen. Verkosta etsin Linkolaa... Vähä-Vohlissa kävi Lehtonen parantumassa tai mitä tekikään. Lintukodossa. En ole lukenut yhtään Linkolan kirjaa kokonaan, kunnolla, Lehtonenkin oli pitkään semmoinen tuntematon saareke... Minnä sitä menisi parantumaan? Toivottavasti olisi parempi olo kesäkuun alussa kun koittaa Ranskan matkan aika. Runoilija alustavasti sanoi, että kyyditsee meidät Illiers-Combrayhin! Se olisi mukavasti tehty. Louvre on kuulemma keskiviikkona kiinni, mutta menen sinne torstaina. Käytännössä en ole koskaan käynyt Ranskassa, ei sitä humalaista Dieppen päivämatkaa voi laskea. Eilen sanoin, että täytyy nyt yrittää ja kokea, ei tiedä, koska taas kaikki romahtaa. Minusta on mukava liikkua vertaisteni parissa, tahdon niin olevan tästä lähin aina. Moukille minulla ei ole ollut koskaan mitään sanomista, ja pakkokommunikaatio oli tuskaista. Olen vapaa. Vapautumiskehitystä voi seurata näistä blogikirjoituksistakin. Saatana, että olin huonossa kunnossa joskus, mutta ponnistelin mutakuopasta ylös. Tosin putosin sitten pari metriä katolta... mutta selvisin siitäkin. Ylipäänsä olen selvinnyt kaikesta. Esteitä tielleni olen asettanut itse ja muutkin ovat kunnostautuneet, mutta tässä sitä ollaan.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

Kysymys
19.04.2009 - 01:09

Suomentaako joku David Foster Wallacen Infinite Jestiä? Jos, niin en lue sitä englanniksi. Tahdon tietää.

Kategoria: Kirjoja 0 kommenttia Kommentoi

Viime yönä
12.04.2009 - 13:38

mietin puita. Nimenomaan nuoruuteni puita. Nuoruuden savotat ei kuitenkaan, vaikkakin muutaman pienen haavan kaadoin. Kuuset ja koivut olivat minulle läheisiä, mänty on siksikin etäinen että siihen on hankala kiivetä. Mäntyjä kasvoi metsässä, kuusia ja koivuja pihalla. Metsässä kasvoi haapojakin. Pihalla oli myös vaahtera ja tammi. Omenapuussa oli pieniä omenia. Sisällä luin, kirjaa ja sanomalehteä, todella harvoin luin ulkona. Istuin nojatuolissa ja takanani oli kassakaappi, jossa oli vanhoja rahoja. Toisella seinällä oli ovi, josta pääsi komeroon, jossa oli aseita. Niihin ei pitänyt suuremmin tarttua, kykenin sen jopa ymmärtämään. Työpöydän laatikossa oli pistooli. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, tiesin että on asioita, joiden kanssa ei leikitä ja se siitä. Otin kirjahyllystä Adolf Hitlerin Taisteluni ja etsin juutalaiskohdat, aika pahasti kaveri sanoi, mielestäni. En ole koskaan lukenut tuota kirjaa kokonaan, tuskin luenkaan, myös Leninin teokset ovat minulta kesken. Ikkunasta näin tammen, kiipesin siihen usein. Nurmikon jälkeen oli omenatarha, josta ei koskaan tullut omenatarhaa. Todellakin, omenapuut olivat kuolleet. Metalliputket tarhan ympärillä olivat aidasta jäljellä. Tarhan takana oli ollut puutarhurin mökki, muitakin mökkejä oli ollut, ihan talojakin. Kaikki oli mennyt. Menin ulos, kiipesin koivuun ja katsoin pellon yli naapuriin. Koivun haarat oli sidottu yhteen turvavyöllä. Ruusupuskassa näin rastaanpojan, en saanut niitä koskaan kiinni. En ollut varma vuodenajasta, maali putoili seinästä, vellikellossa ei ollut narua. Tiellä käveli ikäiseni ihminen. Se oli harvinainen hetki.

Kategoria: Marcel Proust 0 kommenttia Kommentoi

Kadonnutta aikaa etsimässä
08.04.2009 - 16:35

Luettu. Noin kello 16.26. Päässä jymisee.

Kategoria: Marcel Proust 2 kommenttia Kommentoi

Jälleenlöydetty aika
07.04.2009 - 15:14

Luen Jälleenlöydettyä aikaa, hetki sitten luin sen miksi pitää kirjoittaa. Enkä osaa sitä selittää. Lukemani toi kuitenkin mieleeni sen, että olen harkinnut pientä päiväretkeä kotikylääni, siellä kun on golfkentät ja kaikki niin eiköhän ravintolakin löydy, ja voisi retkeillä järven rannoilla, kirkossa käydä, seuraintalolla, urheilukentällä, koululla jne. niin minä voisin ymmärtää, tätä korostaa Jälleenlöydetyn ajan kertoja, ettei itse esine, objekti, ole oleellinen, vaan oleellinen on muisto. Kertoja sanoo, että jos saisi haltuunsa sen nimenomaisen kappaleen kirjaa, jota äiti hänelle tapasi lukea, niin hän ei vilkaisisikaan siihen, ettei muisto häiriintyisi. Tämä on syytä pitää minunkin mielessäni. Retkeni synnyinseudulleni on enintään materiaalin tarkistusta, materiaalin lisäkeruuta. Proustia on sanottu "suurnostalgikoksi" ja semmoinen hän taitaa olla. Hän on myös suurkirjailija, ja muitakin suuria.

Mitähän sitä seuraavaksi lukisi. Kuulemma Ranskan valtionrautateiden verkkosivusto on hankala, ei saa selkoa siitä milloin pääsee Pariisista Illiers-Combray'hin, mutta sen verran on saatu selvää, että rautatie Pariisin ja Illiers-Combrayn välillä on olemassa. Taidan mennä lukemaan aikatauluja, se olisi proustmaista toimintaa. Lentokoneet lentelevät Pariisiin, se on hyvä tietää. Kuulemma, koska olen julistautunut frankofiiliksi, saan pitää huolen diskurssin validiteetista Ranskanmaalla. Olisi pitänyt olla hiljaa, mutten malttanut.

Lueskelin kirjastossa Hannu Väisäsen esseetä Proustista (olipa yllättävää, olisi luullut että Jukka Petäjän kirjoitelmaa Austerista), sain siitä muutamia virikkeitä, mutta olen jo ne unohtanut. Mutta vaikutelma oli vahva, vaikutelma on virike, se on keväinen kuollut ruoho ojanpenkalla.

Kategoria: Marcel Proust 2 kommenttia Kommentoi

Pari sanaa Marcel Proustista
03.04.2009 - 14:26

En ollut lukeva lapsi eikä minulle luettu kuin kerran ja sekin oli Tittelintuure, mutten kuitenkaan vetänyt itseäni hirteen. Joka tapauksessa opittuani kahdeksanvuotiaana, luokkamme viimeisenä, lukemaan, huomasin että lukeminenpa se on mukavaa touhua. Meni kuitenkin kaksikymmentäyhdeksän vuotta ennen kuin ryhdyin Marcel Proustiin, jota voi verrata, jos verrata pakko on, Kafkaan ja Dostojevskiin. Sanoin pari päivää sitten yksityiskeskustelussa, joka oli yksinpuheluani, että vertaisin Proustia Manniin mutta se nyt on täyttä paskaa, vaikkei ihan täyttä mutta aikalailla. Proust, Kafka ja Dostojevski ovat pyörittelijöitä, analysoijia, he ovat jauhajia, he ovat menneet niin syvälle sisimpäänsä että on vaikea kuulla mitä he sieltä huutelevat.

Eilen luin englantilaisen kaverin kirjasta kirjastossa, "Kuinka Proust muuttaa elämäsi" tms., että Joyce ja Proust tapasivat. He eivät keskustelleet. Eivät yksinpuhelijat keskustele. En lainannut opusta, se oli ärsyttävän "humoristinen", en jaksa semmoista. Illalla luin mitä Veijo Meri sanoi Proustista esseessään "Albert ja Albertine" ja siinä oli niin hieno huomio, että siteeraisin sen tähän, ellei kirja olisi seinän takana, seinän, jossa ei ole ovea.

Lisäksi olen saanut tietää, että Volter Kilpi sanoi Proustista ja Joycesta, että hän kirjoittaa heidän laillaan, mutta "terveesti". Alex Matson taisi ammentaa tästä lausunnosta, vaikkei sitä tuntenutkaan kirjoittaessaan Romaanitaiteensa. Proust ja Joyce (ja Kafka, myös Mann, mutta se on jotenkin verhotumpaa, en osaa sanoa miten) kirjoittavat tosiaan aivan sairaasti aivan sairaista asioista. He kirjoittavat myös aivan terveesti aivan terveistä asioista. Lueskelin Tere Vadénin esseetä aiheesta, sain esseestä antipatiaa Kilpeä kohtaan, vaikka pidänkin Kilvestä erittäin paljon.

En edes muista, käsitteleekö Matson Proustia. Joycea kumminkin. Romaanitaide on enintään kahden metrin päässä jossakin kirjalaatikoista, jotka vaikuttavat ikuisilta. Paasilinnan Timo K. Mukka tuossa näyttäisi olevan, otanpa sen esiin. Hakemisto ei mainitse Proustia. Avaan elämäkerran satunnaisesti ja poimin tähän virkkeen, avaan sen juuri kun lopetan tämän virkkeen, vaikkei se tähän loppu, mutta keskeytyy puolipisteeseen, ei kun kaksoispisteeseen: "Jotkut näkivät Pieti Kolströmissä kirjoittajan omia piirteitä, selvimmin hänen asemassaan tyhjenevässä kylässä sekä hänen yksinäisyydessään ja melankoliassaan." Tämä löytyy sivulta 182, kolmannesta painoksesta. Kyyhky ja unikko on suosikkini Mukalta, Pieti Kolström on upea hahmo, Darja Paukusta näen sukupuolisia unia. Tosin en muista nähneeni, mutta tämmöinen tunnustus saattaa sävähdyttää.

Mitä tulee Marcel Proustiin niin odottelen edelleen, että Lagercrantz saapuisi kirjastoon. Ehkä on parempi ettei ole saapunut. Olen kirjoittanut tätä "postausta" (miten sen laittaisi ugrilaiseen asuun?) kaksikymmentäkolme minuuttia. Kirjoitan liuskan puolessa tunnissa rivivälillä puolitoista, joskus menee neljäkymmentäviisi minuuttia. En hio (ihanko totta). Lainasin kirjastosta Pariisin ikävän.

Kategoria: Marcel Proust 1 kommentti Kommentoi

Ennen finaalia
02.04.2009 - 22:56

Katselin televisiota, katselen, siellä on mm. Miina Äkkijyrkkä. Ihana! Tällaisten ihmisten takia kannattaa elää. Luin Pakenijan loppuun. Huomenna siirryn viimeiseen osaan, nautin. On tämä paras kokonaisuus minkä ikinä olen lukenut.

Kategoria: Marcel Proust 1 kommentti Kommentoi

Pakenijassa
01.04.2009 - 13:37

On vaikea sano Proustista mitään, Kadonnutta aikaa etsimässä vetää sanattomaksi, niin hyvä kirja se on. Sen verran mietin, että lukion psykologian kurssiksi sopisi Vanki ja Pakenija tähän saakka luettuna, olen sivulla 203. Varmaan loppu on yhtä upea, ja viimeinen osa Jälleenlöydetty aika. Näin latteasti voi kirjoittaa parhaasta kirjasta mitä ikinä olen lukenut. Enää viisi ja puoli sataa sivua jäljellä. Minulta kysyttiin, mitä seuraavaksi luen, ja esitettiin pelko, että alan lukea Proustia uudelleen.

Lukiolainen on vielä sen verran puhdas, että hänelle voi tarjoilla Proustia. Myöhemmin menee mahdottomaksi. Yhdysvaltalaisessa sunnuntaisarjassa luettiin lukiossa Swannin aikaa, pidin tekoa järkeenkäypänä. Enkä ihmettele Lagercrantzia ettei hän muuta lukenutkaan kuin Proustia. Aion piakkoin lukea uudelleen Lagercrantzin Lukemisesta ja kirjoittamisesta, luin sen aikoinaan Helsingin Rikhardinkadun kirjastossa. Yhteen aikaan Lagercrantz ei muuta tehnytkään kuin luki Jumalaista näytelmää. Jos jatkaisi sillä?

Kevät keskikokoisessa kaupungissa on ihana asia. Mielikseen kävelee ympäriinsä. Huomenna menen kaupungille istumaan kahviloihin, en ota muistikirjaa mukaan, vähintään jätän kynän matkasta. Tuskin valehtelen, paljon, jos sanon pyytäneeni kahvilan neidiltä tuhat kertaa kynää lainaan, varmasti lukema on kolminumeroinen. Aurajoen rannalla pitäisi olla hyvä kahvila, saanut palkintoja, ehkä menen sinne, sitten käyn kirjastossa, jonka kahvilasta pidän myös. En ylitä jokea, pysyttelen uudella puolella eli toisella puolella jokea.

Synnyinkaupungissani oli yksi hyvä kahvila, Manteli-niminen. Moukat harvoin eksyivät sinne. En tiedä onko sitä enää, paitsi että muistelen ettei ole. Ilmeisesti luokkatoverini pitää synnyinkaupungissani kahvilaa, tuskin uskallan sinne mennä, vaikka kahvila sijainnee puutalomiljöössä. Vasta Turussa olen oppinut rakastamaan puutaloja, Helsingissä ne kuitenkin jäivät etäisiksi, siellä ihailin kivitaloja. Eräs sunnuntaiaamu heräsin vallilalaisen puutalon sohvalta ja silmälasini olivat hukassa, mutta löysin ne. Kävelin linja-autopysäkille.

Kategoria: Marcel Proust 0 kommenttia Kommentoi
Pakenija
31.03.2009 - 15:31

Albertine pakeni ja kuoli. Aika huikeaa on kerronta. En kuitenkaan sano mainiota tai maukasta, sillä en käytä sellaisia sanoja.

Ulkona paistaa aurinkokuntamme aurinko.

Kategoria: Marcel Proust 0 kommenttia Kommentoi

Vanki ja Pakenija
30.03.2009 - 20:02

Albertine lähti ja paroni de Charlus häväistiin Verdurinien salongissa, tai ehkei kuitenkaan häväisty, sillä mitä merkitystä sillä on jos keskiluokka ylenkatsoo. Se porukka kun ei ymmärrä hyvästä mitään. Otin jo kouriini Pakenijan, saatan sitä vielä tänään lukea. Mitä ymmärtämättömiin tulee niin työväestö ymmärtää vielä vähemmän, he ovat järjestään idiootteja. Olen eläissäni tavannut yhden (melko) älykkään "duunarin", mutta hän oli masokisti ja kotoisin Kaakkois-Suomesta. Eli se siitä.

Marcel Proustin Ystävät ry on olemassa, Matti Klinge puhuu heistä päiväkirjoissaan. Ilmoittauduin pari tuntia sitten kesäyliopiston ranskan alkeiskurssille, tahdon lukea plejadeja.

Kategoria: Marcel Proust 0 kommenttia Kommentoi

Approbatur
29.03.2009 - 18:19

Tämä on hirveä päivä, sunnuntai. Uskomatonta, miten voi elää köyhyydessä vuosikymmeniä ja siihen tottuu, tavallaan, ihan naurettavaa on elämä. Ulkona oli viime yönä sankka pyry. Saatana, jos joskus "julkaisen", laitan opukselle nimeksi Ulkona on sankka pyry.

Minulle luettiin lehdestä, että Päiviö Tommila oli saanut 1809-juhlissa kohtauksen. Aikoinaan eräs kaksikko kirjoitti Tommilasta pikkujutun, joka ei ollut lainkaan pikkujuttu kun se julkaistiin, minä en sitä ollut tekemässä vaikka yksi taukki onnistuikin asian niin käsittämään, joka tapauksessa sen jälkeen yliopiston keittäjätkin puhuivat Päiviö Pilviö Pommilasta. Jutikkalasta tehtiin Lutikkala, mutta yritin avuttomasti peitellä ja muutin nimen muotoon la Lutikka. Jopa Suomen historian opiskelijat näkivät peittelyn läpi, silloin tietää, että kaikki tietävät. Yleensä minulla on huono omatunto kaikesta, siis kaikesta, muttei tuo Pommila-tapaus ole (paljon) öitäni häirinnyt, toki vähän. Lähetän Tommilalle paranemistoivotukset. Muistan, kun Tommila jäi eläkkeelle. Hän luki otteita päiväkirjastaan ja kertoi rakastaneensa samaa naista neljäkymmentä vuotta.

Perkele, tästä vielä pillastutaan, toivottavasti akateemikko ei ole heittänyt henkeään, teen tässä arto-virtaset ja puhun pahaa juuri-kuolleesta. En poista tätä. Enkä edes ole puhunut pahaa. Olen kertonut tapauksia, yrittänyt olla "rehellinen", mutta mitä se auttaa kun saalistajat ovat liikkeellä. Mutta ei Jutikkalakaan päässyt sataan vuoteen, vähän jäi vaille, alle vuoden. Ehkä vuonna 2031 juhlitaan akateemikko Tommilan satavuotissyntymäpäiviä. Sitä toivon. Teen silloin canossanreissuni. Canossan reissuni.

Ja kohta kommentilootassa sanotaan juttuani "ironiseksi" tai joksikin muuksi. Vielä kun sanottaisiin, että kirjoitan "sujuvasti" niin joutuisin kysymään, pistooleinko vai miekoin. On aika sairasta tahallaan loukata ihmistä, voin kertoa, olen tehnyt sitä paljon, mutten juuri nyt. Olen aivan vainoharhaileva, myös ei-vainoharhaileva. Eilen kaiken lisäksi sain lukijanpalautetta. Se on ollut tähän asti poikkeuksetta tyrmäävää, mutta tällä kertaa palauttaja halusi vain tarkentaa. Hänen mukaansa "mä oon nähny siitä elokuvan" -ihmiset ovatkin "mä oon nähny siitä minisarjan" -ihmisiä. Tämä on totta. Olin jälleen ollut huolimaton. Tosin itse en voi puhua minisarjoista, vaan käytän mieluummin ilmaisua pienoissarja.

Kävin katsomassa Blogilistalla ja sen mukaan blogillani on "tilaajia" yli neljäkymmentä. Kai tästä blogista on apua psykologian approbaturia tehdessä. Mutta cum laudessa on jo siirryttävä hankalampiin tapauksiin. Saarikoskenhan mukaan kirjallisuuden approbatur-vaatimuksiin kuuluu intiimi hetki hänen kanssaan. Eikö se voisi olla jo pääsykoevaatimuksena? Oliko 70-luvulla pääsykokeet, vissiinkin. Menen juuri kohta lukemaan Proustia. Mia Berner, hirveä länsiskandinaavi, luuli, ettei Saarikoski ollut lukenut Proustia, ja luuli väärin. Ainakin Combrayn Saarikoski oli lukenut.

Kategoria: Marcel Proust 3 kommenttia Kommentoi

Vanki
27.03.2009 - 19:05

Sivulla 249. Ilmeisesti kohta tapahtuu kauheita.

Kategoria: Marcel Proust 0 kommenttia Kommentoi

Miehet eivät itke.
25.03.2009 - 15:53

Näin on. Sellaisille lapsille ja nuorille nauretaan. Myöhemmin, kun he ovat pykiatrisissa hoitolaitoksissa, vieroituksissa ja siltojen alla, voivat vanhemmat sanoa: Tosta ei oo ollu kun harmia.

Tämmöistä tuli mieleen, kun kirjoittelin pientä juttua, jossa tuli esiin tämmöistäkin. Viimeksi tänään (noin klo 13.06) tuli tämmöinen hämmästys, että on vanhempia, jotka välittävät lapsistaan. Epäreilua! Kaikkia lapsia pitäisi kohdella kuin paskaa kun itseäkin on kohdeltu kuin paskaa, sanoo syrjäytynyt. Automarketissa riiputti Alkon vieressä päätään alkoholisti, tahdoin mennä häneltä kysymään: Tämmöistäkö sullekin tulee välillä mieleen. En mennyt, kävelin ohi ja kahvilassa huomasin että vetoketju oli auki.

Kohta luen Vankia. Olen ollut juoppoputkassa kolme tai neljä kertaa, vähän laskutavasta riippuen kolmasti tai neljästi. En oikein pitänyt sielläolosta. Ahdisti. Päässäni soi poliisia vastustavia iskelmiä. Saa mieskin itkeä. Vaikken itse pystykään itkemään ellen ole juonut vähintään kuukautta (kolmeakymmentä päivää) yhteen menoon, niin joku normaali ihminen voi silti pystyä itkemään. Jopa mies. Tosin itse en ole mies, vaan evoluutiojäännös.

Kategoria: Marcel Proust 4 kommenttia Kommentoi

Sodomasta ja Gomorrasta (Ulkona on sankka pyry)
23.03.2009 - 18:55

Viimeiset kymmenet sivut pistivät odotuttamaan seuraavasta osasta paljon. Se on Vanki. Kertojan (pisteen jälkeen on hyvä laittaa tuo sana, josta ei oikein tiedä millaisella alkukirjaimella sitä kohtelisi) mustasukkaisuus Albertinea kohtaan on jo jylhää. Hän tekee päätöksen, koska tietää että juuri sitä päätöstä ei olisi pitänyt tehdä.

Ulkona on sankka pyry. Se voisi olla teoksen nimi. Tekijänkappaleen voisi lähettää Jari Tervolle. Lähden katsomaan televisiota.

Kategoria: Marcel Proust 1 kommentti Kommentoi

Kohtaaminen monasti
17.03.2009 - 22:16

Kävin matineassa. Hannu Raittilaa edelleen harmitti, että novellit ja esseet jäävät romaanin varjoon. Ihmettelin tätä mutta minulle selitettiin, että Raittila puhui myyvyydestä ja näkyvyydestä. Minä olin taas sen laadun perään. Naurettavaa.

Proustissa luin todella hienon kuvauksen ikävästä tms., miten kertoja ikävöi isoäitiään. Sanoisin, että yksi parhaista tekstikohdista, mitä koskaan olen lukenut. Vertailukohtana tulee mieleen Gravity's Rainbow'n kohta, missä miesromaanihenkilö tulee (muistaakseni berliiniläisestä) elokuvateatterista, jossa on kohdannut kankaalla (hän itse ei ollut kankaalla) naisromaanihenkilön, joka kohta myös kohtaa romaanin päähenkilön, mutta ko. kohtauksessa ko. miesromaanihenkilö on innoittunut ko. naisromaanihenkilöstä ja menee kotiinsa ja kohta on seuraava romaanihenkilö (naispuolinen) alutettu, myöhemmin romaanin päähenkilö ja vasta-siitetty kohtaavat.

Kategoria: Marcel Proust 3 kommenttia Kommentoi

Sodomaa ja Gomorraa
16.03.2009 - 19:12

Päivä alkoi pettymyksellä, onneksi se alkoi kovin myöhään. Viikko. Sitten muokkailin vanhaa kirjoitusta, minulla on aikeita sen suhteen, siirryin syömään. Proustia luin muutaman sivun, Albertine on jo sisällä, kertoja puhuu vielä Françoiselle, olemme sivulla 148. Mitä on rakkaus muuta kuin mielikuvaa! Ja mielikuvitusta. Minähän olen näitä ääliöitä, joille riittää tietty nimi niin on jo valmis. Olen oppinut näitä asioita Proustilta, kerrankin joku sanoo suoraan eikä puhu roskaa. Mustasukkaisuus on normaalia. On tämä tiedetty mutta joku sanoo sen.

Kategoria: Marcel Proust 0 kommenttia Kommentoi

Sodoma ja Gomorra
15.03.2009 - 15:00

Tällä kertaa olemme Guermantesin ruhtinattaren (ja ruhtinaan) kutsuilla. Tässä on muistettava ero herttuaan ja herttuattareen, tuohon Orianeen, jota kaikki rakastamme. Olen onkinut tietooni etä ällöttävästä rouva Verdurinista vielä tulee Guermantesin ruhtinatar. Sodoma ja Gomorra on saanut Agricola-palkinnon. Se vaikuttaakin alun perusteella hyvältä suomennokselta, paremmalta kuin edelliset. Mutta on Proust-käännös epätasainen, mutta voi vain kuvitella (tosin ei kannata kuvitella, se olisi raskasta) kääntäjän vaikeuksia, joista on Jukka Kemppinen kertonut. Siis tämän Inkeri Tuomikosken osalta, joka ei suomentanut Combrayta eikä Jälleenlöydettyä aikaa, mutta ne välissä olevat 3000 sivua. Olen saanut perverssin tuuman: luen Kadonneen ajan päälle Sainte-Beuven ja sen novellivalikoiman, nämä suomennetut! Eilen kerroin asiasta pimeässä, olin näkevinäni vastaanottajan katseessa sääliä. Ranskan kurssille olen tietenkin jo menossa. Voi vittu. Anteeksi. Mietin plejadilaitosta. Mikä sen kirjan nimi oli, "Näin Proust muuttaa elämäsi" tai sinnepäin, voi voi, niin se (hän) todellakin muuttaa. Ainoana vastaavanlaisena tulee mieleen Thomas Pynchon, josta olin hurmaantunut jo ennen lukemista. Dostojevski, Tolstoi, Salama, Woolf, Joyce... uskomattomia elämyksiä ja uskottavia. Mutta en minä niistä kaksikymmentävuotiaana olisi ymmärtänyt mitään. Loihen eilen lausuman: 90-luvulla luin tulevat klassikot, seuraavalla luvulla menneet. Paitsi etteivät ne mihinkään ole menneet. Paitsi osa. Niitä luin jo 90-luvulla. Kirjallisuus on minulle pyhä asia.

Kategoria: Marcel Proust 1 kommentti Kommentoi

Elokuvista ja muusta
13.03.2009 - 14:22

"Mä oon nähny elokuvan." - Eräs nainen. Puhuttiin Sodasta ja rauhasta.

"Mä oon nähny elokuvan." - Sama. Puhuttiin Sarten Inhosta.

Guermantesin tie 2 on kohta luettu. Vähän hengästytti jo, mutta taas kulkee. Viitatakseni jälkimmäiseen lainaukseen, minä en ole nähnyt Polanskin elokuvaa. Sartren samannimisen kirjan luin vastaanottavaisessa yhdeksäntoista vuoden iässä. Odotan mielenkiinnolla, milloin joku sanoo "Mä oon nähny elokuvan", kun keskustellaan Rikoksesta ja rangaistuksesta, "siinä on se ihana Kai Lehtinen ja Milonoffi Rovaniemellä".

Lisäksi odotan maltitta milloin pilkka osuu omaan nilkkaan.

Onnistuukohan tämän bloggauksen (en pidä sanasta) julkituominen, pari päivää sitten näkyivät vain otsikot. Nekin pienellä viiveellä. Anti-paranoia-kirjoitukseni ei ollut ihan paska, pelkkä paska vain.

Kategoria: Marcel Proust 2 kommenttia Kommentoi

Perkeleen perkele
05.03.2009 - 16:37

Viivyttelin yhden artikkelin lähettämisessä ja kun sen lopulta lähetin niin eikö joku onneton ollut jo kirjoittanut aiheesta. Perkeleen perkele! Tämän siitä saa kun epäröi. Mainetta ja kunniaa oli tarjolla mutta eipä kelvannut. Voi vittu. Nooh, eipä hätää, kirjoitan lisää.

Proust: Guermantesin tien ensiosa luettu. Huolestuttaa, miten kertojalle käy kun isoäitinsä kuolee. Mittasin suomenkielisen laitoksen pituuden, kirjaston kirjoina: 31,5 senttimetriä. Kohta punnitsen. Jukka Petäjä joskus mittaili kirjojaan, tämä on huolestuttavaa, olen samassa kategoriassa Jukka Petäjän kanssa. Ei ole tämä onnenpäiväni!

Minulla oli kuukausitolkulla aikaa tarjota artikkelia mutta vitkuttelin typerästi... Tämä ei toistu.

Kategoria: Marcel Proust 6 kommenttia Kommentoi

Tornio
04.03.2009 - 14:13

Että jaksankin syyttää alennuksestani paikkakuntaa. Taidankin olla aikamoinen paska ja runkkari! niin kuin Palsan suku pojastansa sanoi poikansa mukaan. Ei ollut Tornion syytä, että vaimo heitti ulos, työ oli taakka ja muutenkin vitutti. Kaikesta olen kuitenkin Torniota, paikkakuntaa, syyttänyt. Hyi helvetti, millainen tyyppi. Proustilla on enempi hyviä muistoja paikkakunnista, minulla ei ole juuri mistään hyviä muistoja, paikoista, ajoista, ihmisistä. "Kaikkialla sä riitaannut", onkin sanottu. Luen tuota ranskalaista hyväkästä, sillähän menee välillä ainakin kohtuullisesti, se on kaltaiselleni kaunaiselle ihmiselle liikaa. Torniolaiset olivat ihmisiä, se minun pitäisi viimeinkin ymmärtää, eivät kaksisia, itsekkäitä paskoja, mutta sellaisia ihmiset kaikkialla ovat. Ihmiset käyttävät kaikkea hyväkseen, myös perhettään, jonka muistavat mainita elämänsä saavutuksena, vaikka kiduttavatkin perhettään armotta typerillä neurooseillaan. No niin, näin pitkälle päästiin, ennen kuin kiivastuin ja unohdin aikeeni olla kohtuullinen, jota en kahta riviä kauempaaa näköjään osaa olla. Minäkin olen itsekäs paska, korostan. Eikä minun pidä puhua muista. Pystyisinkö lukemaan yhtään menoon koko Kadonneen ajan etsinnän, muuta välissä lukematta? Yhtään? Yhteen. Korostaisin vielä sitä, että oli pelkästään omaa syytäni että jouduin Tornioon. Pelkään hysteerisesti puhelinsoittoja, sähköposteja ynnä muita yhteenottoja.

Kategoria: Marcel Proust 0 kommenttia Kommentoi

Ranska
03.03.2009 - 17:03

Lainasin kirjastosta koko kymmenen niteen paketin Kadonnutta aikaa etsimässä. Kohta olen puolivälissä. Tahtoisin osata ranskaa, voisin hankkia pleiade-laitoksen. Mitä jos opettelisi. Esimerkiksi Saint-Simonin muistelmat pitäisi suomentaa, ja Chateaubriand uudestaan ja kokonaan. Kunhan tämä Nylén saa Baudelairensa valmiiksi niin kehotan häntä käymään yksin teoin Saint-Simonin kimppuun. Lisäksi Stendhalin omaelämäkerta (-kerrat) suomeksi. Olen lukenut englanniksi Marc Brulardin elämän, luin sen kylmässä ja kosteassa kolossani Brightonissa talvella 1996. Lisäksi luin Célineä. Pitkälle ei ole siitä ajasta tultu.

Kategoria: Marcel Proust 9 kommenttia Kommentoi

Maailmanloppu
01.03.2009 - 21:05

Luen Guermantesin tietä. Kertoja on vaihteeksi rakastunut. Hän ei osaa varoa, vielä, ehkä oppii varomaan, toivottavasti. Tulee mieleen, että huomenna on maanantai, pitäisi tehdä töitä. Toivoa lienee olemassa, koska sunnuntai-illat eivät enää ole maailmanloppuja, tai toisinaan ovat, mutteivät aina. Vajaa kaksikymmentäyksi vuotta peruskoulun päättymisen jälkeen en pelkää kouluaamuja, kai se on hyvä saavutus. Ei se ole edes kolmannes elämästä. Kun voi alkaa elää. Erityisen painajaismaisina muistan yläasteen, mutta ala-asteen sotaveteraanipariskuntakin sai tuhoa aikaan.

Kategoria: Marcel Proust 2 kommenttia Kommentoi

Kauneus
27.02.2009 - 16:46

Jos jotakin sanaa pelkään niin kauneutta. Pelottaa se muitakin, suorastaan sävähdyttää. Sitten on toinenkin sana, vielä pahempi, ehkä pahin. Suomalainen metsätyömies, joka viettää viikot samassa tilassa toisten miesten kanssa, säikähtää siitä pahasti. Niin minäkin, vaikken edes ole homososiaalinen ihminen. On kaunista katsella miesporukkaa huoltoaseman kahviossa. Nainen ei välttämättä ymmärrä kenelle hänen pitäisi olla mustasukkainen. Kahvion neitiin puretaan paine, joka tahdottaisiin purkaa työtoveriin, takaapäin sinivaloisessa vesiklosetissa. Käydessäni lähihuoltoasemalla mietin näitä asioita. Siinä olisi rakennustyömaan arkea. Tukkikämpän hämyä. Aseveljeyttä. Kauneutta. Ja rakkautta. Ja-sanaa käyttää Proust upeasti lauseittensa alussa, myös muttaa. Muistan miten minua ärsytti eräs työmies ja menin lopulta sanomaan hänelle pahasti. Niin ei pitäisi tehdä. Aikeeni olivat pahat. Jo aikeeni. Eilen kävimme Nousiaisen kirkossa ja saatoin taas sanoa, että kristinusko on rohkea uskonto. Se on hyvin realistinen, se ei lupaile rauhaa, ja symbolina sillä on teloitusväline. Idän, kaukoidän, uskontoja pidän pinnallisina. Ne ovat eskapistisia. Muistan, miten luin Auerbachia ja odotin, että hän ylistää Homerosta ja alistaa Vanhaa testamenttia. Kävikin hieman toisin päin, siitä on kymmenen vuotta aikaa, mutta muistan yllätykseni: kaikki ei olekaan varmaa. Raamatussa ihminen on inhimillinen, mielestäni tämä on olennaista. Auerbach kertoi sen minulle. Myöhemmin opin jostakin, että Kalevalakin on inhimillinen, ettei se ole sankarieepos, ei tosiaan, Väinämöiselle käy huonosti, sampo kadotetaan, Lemminkäisen surkuhupaisat seikkailut, puhumattakaan todellisesta häiväjästä Kullervosta. Aion käydä Ateneumin Kalevala-näyttelyssä.

Kategoria: Marcel Proust 0 kommenttia Kommentoi

Lopputalvi
25.02.2009 - 13:39

Nyt on suojasää. Aurinko paistaa keltaiseen tiiliseinään ja peltikatolta tippuu vettä. Naapurissa asuu neljä koiraa, taloon muuttaa poliisi. Sairaanhoitaja on meillä jo. Sairaanhoitaja meillä jo on. Sairaanhoitaja jo on meillä. Sairaanhoitaja on jo meillä. Sairaanhoitaja jo meillä on. Sairaanhoitaja meillä on jo. Meillä on jo sairaanhoitaja. Paitsi että nykyaikana ei ole sairaanhoitajia. On muitakin mahdollisuuksia.

Kategoria: Nyt 0 kommenttia Kommentoi

Tapahtuma
24.02.2009 - 13:41

Eilen äiti olisi täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Jäi täyttämättä. Lukiessani Proustia, jossa on paljon äitiä, mietin omaa äitiäni. Minulla oli hänestä hyvin vähän kokemuksia. Hän ei ollut paikalla, paitsi silloin, kun nostin hänet merestä. En jaksanut nostaa yksin, onneksi sain apua. Jos hän olisi voinut, hän olisi neuvonut nostamisessa. Muistan yllättävän tarkasti nuo hetket, ajat, yritin (ehkä yritin, en ole varma) painaa mieleeni tapahtumia, sanoja. Hän ei sanonut mitään, hiljaisuus oli merkityksellistä. Ja se huomionkeskipisteisyys rannassa, ihmiset katsoivat, sanoivat, poliisi kätteli, otti osaa. Tiesimme kuitenkin, että pahin oli vasta edessä, isoäidille piti kertoa asiasta ja hän oli pääsemässä sairaalasta. Onneksi hän kuitenkin oli vielä siellä, joten hoito oli lähellä, hoitaja tuli hänen viereensä kun hänelle kerrottiin suru-uutinen. Kuulin hänen voihkeensa vaikken ollut puhelimessa. Vanha mies istui kiikkustuolissa ja katseli seinää ja kattoa. Joimme kahvia. Isoäiti kuoli paljon myöhemmin. Lähdimme takaisin saareen.

Kategoria: Marcel Proust 0 kommenttia Kommentoi

Paskiaiset
23.02.2009 - 16:10

Kammottavaa oli lauantai-iltana, kun televisiossa puhui Esa Saarinen. Tuli huono omatunto, sillä radikaalin ihmisen pitäisi vihata Esa Saarista, mutta minä en jaksanut. Esa Saarinen on niitä harvoja lähellä asuvia ja eläviä ihmisiä, joita pitää vihata. Suurin osa on kuollut tai asuu vähintään kymmenen tuhannen kilometrin päässä. Panu Rajala on toinen. He ovat jo niin vaarattomia, että heitä uskaltaa humanisti vihata. Jumalaan humanisti ei usko, koska jos uskoisi, hään alkaisi pelätä kummituksia, jotka tulevat kostamaan pahat puheet. Ehkä heidän unissaan käy Snellman, Mannerheim tai Kustaa Vaasa uhoamassa? Tee siinä sitten kolumnia ja aforismia kun päivä on pilalla jo aamusta. Minua välillä niin rasittavat nämä pelkurit. He eivät niin sanoakseni "pane itseään peliin", he eivät voi olla väärässä, koska he eivät koskaan ole oikeassa. He kommentoivat, sivusta, ovat asiallisia, he eivät likaa käsiään. Tahtoisin nähdä heidät toisitoimissa, vaaratilanteessa, mutta eivät he sellaiseen koskaan joudu, he ovat silloin jo Ruotsissa. He perustelevat jopa lapsillaan (!) toimensa. Heille tosiaan ei mikään ole pyhää ja itsearvoista. Hyi helvetti. He ovat ensimmäisenä kimpussa, jos joku tunnustaa heikkouttaan. Tämän he tekevät siksi, etteivät näkisi heikkoutta itsessään. Samaa heikkoutta, mitään heikkoutta.

Kategoria: Naisestatulleita 1 kommentti Kommentoi

Proust
17.02.2009 - 16:46

Loppu on tullut, aloin lukea Proustia. Eihän sitä voi lopettaa ennen kuin se loppuu kesken. Ilmeisesti. Eilen oli kiidettävä kirjastoon hakemaan lisää, ettei vain tarvitsisi ajatella yöllä, ettei aamulla voisi heti tarttua Proustiin. Olen tuntenut samaa Volter Kilven Alastalon salia lukiessa ja Paavolaisen Synkän yksinpuhelun kohdalla. Kai niitä on muitakin. Mutta on huomattava, että Odysseus on erilainen, johtunee tyylistä, joka Odysseuksessa on vaihteleva, se ei sillä tavoin "vedä" (en lainkaan pidä, jos teksti on "luistavaa", so. helppoa ja typerää, mutta tämä Proustin akan pojan teksti on jotakin aivan muuta, en osaa sanoa mitä, teen muistiinpanoja lukiessani, mutten malta lopettaa ja unohdan mitä minun piti kirjoittaa, nyt olen sulkeissa).

Dostojevski.

Sota ja rauha.

Ei niitäkään voi lopettaa. Puolen tunnin päästä tulee vieraita, pääsen lukemaan aikaisintaan seitsemältä. Miten sen jaksaa? Sanon niille, että häipykää, minulla todellakin on parempaa tekemistä.

Näin suunniltaan voi mennä kirjallisuudesta.

Kategoria: Marcel Proust 3 kommenttia Kommentoi

Pitäisi poistaa lisää
13.02.2009 - 19:43

Tunnen Weltschmertziä. Maailma on niin valmis. Eilen tein vielä sen virheen, että lainasin kirjastosta Proustia, se on niitä viimeisiä tekoja ennen. En oikein osannut päättää virkettä, ennen maailmanloppua, ennen pakkohoitoa. Mutta (mutta-sanalla ei pitäisi alkaa lausetta, miksei sitä ole kerrottu Dostojevskille, Proustille, Haavikolle ja muille maailmanluokan kirjailijoille, vaikka äidinkielen opettajatkin asian tietävät) käsikirjoitus elämään on valmis. Upeaa. Mutta minä en sitä käsikirjoitusta hyväksy. Olen pahoillani. Lisään kirjoituksen, muokkaan kirjoitusta, tallennan kirjoituksen, julkistan kirjoituksen: pitäkää tunkkinne.

Olin juhlaseminaarissa. Käsikirjoitetussa elämässäni toimin käsikirjoitetusti. En aina tiedä, mitä haluan. Laitoin pisteen, jatko olisi ollut. Voi vittu että kyllästyttää. Etsin kategorioita kirjoitukselleni, niitä löydän, laitanko uuden, en. Piti ehdottaa, mutten tahdo loukata. Sanottaisiin valehtelijaksi, olen huorastatullut. Poistan edeltävän (poistin, en voi kertoa mitä siinä luki). Olen kyllästynyt. Tuossa on tuo yliviivaamisen mahdollisuus. En ole vielä poistanut. Nyt poistin. Poistin lisää, lisäsin sulkeisiin. Kertèszillä on Tappiossa ihania sulkeita, selailin kirjaa. Nämä sulkeet, nämä sulkeiset. Äiti, äiti, miksi minut hylkäsit.

Esikatselin. Toisen kerran. Näin vietän perjantaita. Lienen hullu. Luin Parnassoa, luen vielä lisää. Pitäisi poistaa lisää. Vaihtaa otsikkoa, ensin otsikkona oli "Lisään kirjoituksen", nyt laitan kolmannen otsikon, "Pitäisi poistaa lisää". Tahtoisin yliviivata. Niin tein, ensimmäisestä kappaleesta. Haistakaa paska.

Kategoria: Marcel Proust 0 kommenttia Kommentoi

katso ihmistä
10.02.2009 - 14:48

en viitseisi.

Kategoria: Naisestatulleita 4 kommenttia Kommentoi

Perjantai
06.02.2009 - 13:45

Minä en oikein jaksa Kari Hotakaista.

Kategoria: Naisestatulleita 6 kommenttia Kommentoi

Piti tämänkin päivän tulla
26.01.2009 - 12:46

En olisi odottanut, mutta pystyn tuntemaan myötätuntoa vihreitä ihmisiä kohtaan. Syy on tämä. Asiasta keskustellaan myös täällä.

Luin Jarkko Laineen suomennoksen Shakespearen Julius Caesarista. Se oli hyvä, sopivasti anakronistinen. Veimme tänäkin jouluna kynttilän Laineen haudalle, ensi kerralla voisi viedä myös V.A. Koskenniemelle.

Tietyt piirit Turussa ovat paheksuneet sitä, että Parnasson blogissa Laine sai ankaraa kritiikkiä osakseen vain vähän kuolemansa jälkeen. Siis seuraavana päivänä. Tarkistin. Aion kohta lukea Laineen kootut, ihan kohta.

Kategoriat: Kirjoja , Turku , Nyt 5 kommenttia Kommentoi

Turun tauti
23.01.2009 - 13:36

Olin juuri hionut sarkastisen kirjoitusvälineeni, miettinyt sanoja, lauseita, vihjauksia, solvauksia, kun minulle tiedotettiin että Turun yliopiston yleisen historian pelleily onkin jo saanut ansaitsemansa palautteen. Mutta, pakko tosiaan nauraa itsekin, että Erkki Kouri on antiikin historian aisantuntija.

Ohoh, piti kirjoittaa ASIANtuntija, mutta vähän lipsahti. Semmonen kourija se Kouri on. Kiitos Erkki Kourin joudun minäkin vierailemaan maaseutukaupungeissa, joissa ihmiset pukeutuvat julkisille paikoille mennessään verryttelyasuun, koska Erkin mielestä antiikkia ei saa tutkia ja näin antiikintutkijat ovat joutuneet muuttamaan periferiaan. Tämä emeritus VANHEMPIEN aikojen historiasta.

Jos Erkki Kouri jostakin muistetaan niin surullisena esimerkkinä siitä mitä tapahtuu kun asioihin ei puututa. Toivon hänelle parfyymikasta loppuelämää.

Vielä pieni sitaatti Turun yleisiltä historioitsijoilta: "Mitä ne valittaa, ei tässä oo mitään." Lähilaitokselta puolestaan sanotaan, että heitä ei yllätä lainkaan, semmoista se siellä on perinteisesti ollut.

Mitäpä tässä muuta. Luin Klingen kirjan ja Jelinekin kirjan.

Kategoria: Turku 2 kommenttia Kommentoi

Mainos
19.01.2009 - 14:07

Kanava 1/2009.

Kirjaisin hieman Aleksis Kivi -tutkimuksesta. Lehdessä on muutakin mielenkiintoista, sotahistoriasta hölistään ja Armas Luukon omaelämäkerta arvostellaan.

Kategoria: Mainos 1 kommentti Kommentoi

Ibsenin Villisorsan suomennoksen
02.01.2009 - 11:51

takakannessa lukee sitaatti tähän tapaan: jos viet keskitason ihmiseltä hänen elämänvalheensa, viet häneltä elämänhalun. Suurin piirtein näin. Miten totta se on. Oli aika, jolloin luulin, että ihmiset tahtoisivat kuulla asioita, mutta eivät he halua. He eivät halua edes kuulla millaista toisen ihmisen elämä on ollut. Heillä on siihen oikeus. Jos henkilöllä Y on ollut hankalaa kohdassa Z, ei se tarkoita sitä, että henkilö X tahtoisi tietää asiasta, henkilö X, jolle kohta Z ei tuota vaikeuksia. Tämä on ydin.

Miten kaunis sana, yhdyssana onkaan 'alakulo'. Mitä se 'kulo' mahtaa tuossa tarkoittaa? Minä olen jatkossa hiljaa monista asioista. Niin sanattomaksi meno on vetänyt. Alan kirjoittaa balladeja valmiiksi kuolleesta rakkaudesta, vältän yhtymäkohtia epätodellisuuteen.

Hiljaisuus on kaunista. En ole pariin viikkoon oikein käynyt tietoverkossakaan. Sähköposteja luimistellut, kaksi tai kolme asiaa tarkistanut, yhden palstan etusivulla käynyt, vilkaissut Parnasson blogia. Yritän jatkaa samaan malliin.

Kategoria: Jätekaivosta 6 kommenttia Kommentoi
Mainos
19.12.2008 - 13:08

Tuore oliivipuun lehti. Kirjaisin vähän pylväspyhimyksistä.

Kategoria: Mainos 0 kommenttia Kommentoi

Valitettavasti ikiaikaista viisautta (osa 2) ynnä muuta kuonaa
13.12.2008 - 15:35

Yläasteelainen luokkatoverini sanoi tämän, kun olin saanut/ joutunut ottamaan silmälasit:

"Ai, ootko lukenut liikaa, vai."

Minusta tämä oli aika hyvä. Kaverista tuli tovi sitten isä, sain asian sattumalta tietooni. En olisi tahtonut tietää.

Tästä tuli mieleeni, että muutama päivä sitten viittasin Tšehovin Villisorsaan, joten ei minullakaan hyvin mene. Luen tuon näytelmän kohta. Vinkin otin Sanat-blogista. Näytelmiä olen tässä lueskellut! Molièren Ihmisvihaaja oli jotenkin tutunoloinen. Nyt luen tätä Vanja-enoa, vaikutuin todella Kolmesta sisaresta ja päätin jatkaa Tšehovin poluilla, niin sanoakseni, muutenkin 1800-luvun loppu oli mielenkiintoista aikaa.

Tunnustan: pidän Martti Anhavan suomennoksesta (ensimmäisen näytöksen perusteella). Mutta yhdyn tiettyihin kriitikoihin (Heikinheimo, Hännikäinen), joiden mukaan Anhava välillä suomentaa koukeroisesti. Vanja-enossa en koukeroa ole havaitsevinani. Ensimmäisen näytöksen perusteella.

Kategoria: Naisestatulleita 2 kommenttia Kommentoi

Wiklund
12.12.2008 - 17:22

Laiskana ihmisenä en tänään tehnyt mitään, vaan kävin kahvilla Wiklundilla. En juuri ottanut osaa keskusteluun, mutta katsoin ikkunasta Turun toria. Suosittelen ihmisille Wiklundin kahviota. Hyvä palvelu, opastava ja asiallinen. Myös urheiluosastolla palvelu oli hyvää tasoa, ostin viiden kilon käsipainot, en uskaltanut sanoa miesmyyjälle, että kolmekiloiset olisivat riittävät, joten retuutin kymmenen kilon käsipainot tähän huoneistoon, jossa kirjoitan.

Mietin, että minun kuuluisi vihata Turkua, koska sitä muut ylistävät. Kotikaupunkiani Helsinkiä luonnollisesti moitittiin. Se on kuulemma liian iso. Mutta on huomattava ettei se kuitenkaan ole todella iso, oikeasti iso. Tarkkaa peliä. Elämäni ainoat onnelliset vuodet olen viettänyt Helsingissä, viihdyin siellä erittäin hyvin. Palaan sinne vielä, enkä lähde milloinkaan pois.

Saatana, piti kertoa Wiklundista ja Turusta, mutta harhauduin ylistämään Helsinkiä. Se on rakkauteni. Ikuisesti. Perkele, tässä lähes liikuttuu. Viimeksi olen liikuttunut vuonna 1997, kun muistin, ettei minun enää koskaan tarvitse palata synnyinsijoilleni.

Kävin niiden halvatun käsipainojen kanssa kirjastossa. Kerran kävin Kemin antikvariaatissa vasaran kanssa. En muista, ostinko silloin jotakin. Mutta vasaran olin ostanut rautakaupasta, tarvitsin vasaraa naulaustyöhön, siihen vasaraa yleensä tarvitaan. Kirjastosta lainasin Tšehovia, Molièreä, Hännikäistä, Nummea ja oliko vielä muuta. Tungin lainattuni kassiin, jossa jo oli viiden kilon käsipainot. Odotin ihanaa kävelymatkaa. Sain sen.

Ei kommentteja: