Runoudelle on tulossa hyvä aika, sillä nyt kaikki runoilijat ovat saaneet romaaninsa kirjoitetuksi ja voivat taas keskittyä itse asiaan, runouteen.

Ei oo todellista.

unheimlicht

u

h

riivaus

a

u

s

u
h
kausi
a

k

apea

u

huuto

Tutustukaa tähän:

Ruho Factory

Kysymyksessä on minun ja pariskunta Heidi Pyykkösen & Niilo Rantalan juttu.

Miksi tämä on tällaista kerta kerran jälkeen.

maailma on suru

sarjasta "löytöruno sukupolvemme ainoa mahdollisuus"

1

jumalani älä minua myy

eihän ikuisuudessa ole hyviksiä

ruohoa leikattavaksi ja poltettavaksi

vuoria katsoo mieluusti kauempaa

2

lämpö menee harakoille pilvetkin sumussa

ulvovat laura palmerin kuolemaa

lumi ei jaksa pudota maahan

ne lynkattiin pilviin tiettyinä öinä

on pilvetöntä tähdetöntä

sellainen pelottaa jopa sotaveteraania

3

kun maaseudulla kaupunkitarinat muuttuvat

todellisuudeksi sana asiaksi ja juoppo saapuu tilaan

katri valan tehnyt paavolainen jatkan vielä tovin minulla

on asiaa hirvittäviä määriä

4

maapalloasetuksilla kerro kaikella hyvyydelläsi

jumala armahtaa minä en vain jumalalla olisi varaa

tuomita mutta jättää väliin ikuisesti terveyspalvelujen

kustannukset menisivät neljäsosaan jos opettajiksi ei

enää päästettäisi psykopaatteja miksi kirjoittaa

maalarin siemen kuolee kämmenelle

Tunnin päästä päättyvä viikko tuotti useita huippuhetkiä ja tässä parhaat:

1. Jani Toivola

2. Pantse Syrjä

Niin no, eihän näitä voi enää ylittää.

Heh-heh. Jani Toivola. Tytär toki mainittu. Vittu sä oot nolo jätkä.

737 Instagram-julkaisua.

Kävelin eilen yliopistolla ja makean nimi oli Omar-munkki, vaikkei se ollut. Eikä minulla ollut haulikkoa eikä salkkua. Sitä sanoisin ongelmaksi. Langoissa, jotka olivat usein näkymättömiä, oli sähköä. Kemikaalit vanoissa.

635 Instagram-julkaisua.

573 Instagram-julkaisua. Kokeillaas taas tällä Courierilla.

Koska edellisessä merkinnässäni moitiskelin poliitikkoa niin kehun nyt. Paula Risikko puhuu viisaasti tässä Ylen jutussa:

"Puhemiehen roolissa Risikko aikoo katsoa, mitä voi tehdä puhekulttuurin korjaamiseksi. Eniten asian eteen voi tehdä, no, kuka vaan nimenomaan itse.– Ei mieti, mitä joku toinen on sanonut vaan mitä itse sanoo."

Kirjoitusepäselvyydet Yleisradion.

Vesa Haapalan blogista löysin seuraavan lainauksen ja tahdon jakaa sen teillekin:

"Puhe Afrikan väestöräjähdyksestä on vanhanaikaista, ei ole mitään väestöpommia. On vain valtavaa köyhyyttä ja osattomuutta."

Sanojana on suomalainen poliitikko Heidi Hautala, eikä esimerkiksi perunakuopassa viimeiset sata vuotta viettänyt savolainen äijä.

Hautalan retoriikka tuo mieleen piispa (emerita) Irja Askolan mietteet globaalista epäoikeudenmukaisuudesta.

Hautalan sanomisen lähde

459 Instagram-kuvaa. Toivottavasti lahjattomia suomalaisia kirjailijoita vituttaa. Tosin alan olla kyllästynyt teille vittuiluun, kun te ette osaa edes vittuilla takaisin, mikä on sellainen minimivaatimus näissä jutuissa. Tai siis, osaattehan te vittuilla silleen, miten te sen ilmaisisitte, rakenteellisesti. Vähän niin kuin Ryssissä joku sanoi, että Stalin oli hinttari, ja sanoja sitten tapettiin. Tosin Stalin ei ollut hinttari, vaikken tiedä, eikä edes kiinnosta. Taisto Sinisalo kuulemma oli.

347 Instagram-kuvaa.

Kommenttini Vesa Haapalan blogimerkintään:

Nyt harmittaa. Mulla ei ollut suunnitelmia tulevaisuutta varten, mutta silti merkitsin lähteet. Se oli turhaa. Okei okei... yhden lehden sivun vedin ulkomuistista, kun en jaksanut tarkistaa, lehden päivämäärä on kuitenkin oikein, mutta sivu päin helvettiä. Ei sellaista sivua edes ole, minkä alaviitteeseen merkitsin, minkä älysin jälkikäteen. Ja onko niin kahdessa alaviitteessä, taitaa olla, mutten tarkista (sic!).

"Keksityt lähdeviitteet urallani"  lukee osapuilleen jossain runossani, jonka kirjoitin ennen kuin tein gradun. Runoni säe viittasi erääseen tuntemaani henkilöön, jolla on keksittyjä lähdeviitteitä gradussaan. Hänellä on nyt ura yliopistolla, mutta hän on eri ihminen kuin aiemmin täällä mainitsemani tohtori. Niitä keksintöjä, joita on ehkä kaksi, ei muuten löydä kukaan, historia on siitä jännä ala, että lähdeviitteiden kattava tarkistaminen on käytännössä mahdotonta, vaikka kaikenkarvaiset esitarkastajat muuta uhoavatkin.

Gradua tehdessäni löysin myös erään tamperelaisen tohtorin väitöskirjasta ns. kontekstista eriytettyä lainaamista, jotta tohtorin mieskritiikki saisi lisätukea. Mainitsin asiasta alaviitteessä. Tutkiminen on mukavaa. Lähetin keväällä prof. Siltalalle sähköpostia, että voisin tehdä väitöskirjan, mutta hän ei ole vastannut. Jumalauta jos aikoinaan olisin mennyt Siltalan jengiin, mihin minulle paikkaa suorastaan tarjottiin, niin olisin nyt vähintään jukkarelanderina kirjoittamassa kolumneja, hölisemässä televisiossa ja yleensä olisin menestynyt ihminen, mutta ei, minulle ei kelvannut. Nämä ovat niitä valintoja, joita ihminen tekee. Persoonallisuuteni ei ole sellainen, että olisin mennyt siihen jengiin. Tai mihinkään jengiin. Sanon nyt suoraan, että moni meni, mutta minä olen kova jätkä enkä mennyt. Toimin yksin. Ja siitä on kärsimystä piisannut, voi vittu soikoon. Taidankin siirtää tämän vuodatuksen blogiini, myös.

Tahtoisin ottaa kissasta kuvan mutta kissa meni sohvan taakse

Instagramissa on nyt 278 kuvaa.

Käytiin Taudinkuva-keikalla Helsingin Työtttömät ry:n Taiteiden yö -bileissä. Oli mukava keikka. Yleisö ymmärsi, tuli dialogia, niin ei ihan aina käy. Ei mulla muuta. Ja onnea päivänsankarille! (meinasi unhottua)

Tein uuden ennätyksen: viisi päivää Facebookissa. Sitten se samanmielisyys ja muiden haukkuminen alkoi ahdistaa jo niin paljon, että tulin pois. Minun osallani se toki on sitä, että kaikki muut paitsi vasemmistolaiset ovat väärässä, vaikka jos siitä heille huomauttaa, niin alkaa puhe että kyllä, tiedetään... Ei se tietämiseltä vaikuta. Tuohan on rasismia, he suhtautuvat rasistisesti lähiöiden ja maaseudun väkeen. Minä en jaksa. Viisi päivää, oliko vuorokautta vallan. 120 tuntia hyvien ihmisten seurassa. Tällä kertaa eivät kupanneet minua kovin pahasti. Se siinä on, että noilla tyypeillä on toisinaan järkeä päässä, vaikkakin vähän, ja hieman lukeneisuutta ja on rasittavaa, kun heidän kanssaan ei voi olla kun he ovat kuitenkin fasisteja. Onneksi olen löytänyt blogimaailmasta rauhan paikan, jonka sijaintia en todellakaan kerro kenellekään. Nyt se nousee taas.

Otsolle 43

1001 Albums You Must Hear Before You Die -kirjan albumi 145 / 1001 menossa ja se on Metallican S&M.

Muistan saaneeni tämän joululahjaksi silloin aikoinaan ja kyllä se silloin hyvältä kuulosti, vaikkei erinomaiselta. Onhan nuo soundit valjut. Ja liikaa paskabiisejä. Eikä YHTÄÄN biisiä debyytiltä. Eikä debyyttiä ole kirjassa. Naurettavaa.

Hyvä kirja tuo on, mutta vähän kummallista, että David Bowieta on noin 9 levyllistä, yli kahta levyä ei olisi tarvinnut olla keneltäkään. En kuuntele näitä albumeja missään järjestyksessä paitsi jos tuntuu siltä.

Nyt kulussa No Leaf Clover, uusi biisi, ja hyvä biisi onkin. Mutta sitten tulee aivan hirveä Hero Of The Day, jonka esittäminen pitäisi lailla kieltää. Miksi Metallica mokasi? Luullakseni syynä oli se, että Cliff Burton kuoli ja Hetfieldin kantriminä pääsi esiin.

22-Pistepirkko olisi sopinut kirjaan, nyt on vain Hanoi Rocksin Back To Mystery City suomalaisia edustamassa, mutta hyvä näinkin. Ollaan nyt ihan rehellisiä ja myönnetään että 22-Pistepirkko on populaarimusiikillisesti parasta mitä tämä äpäräkansa on saanut englanninkielisesti aikaan.

Nyt sain tietää Nuoresta Voimasta, miten kävi Marja Kyllöselle. Hän epäonnistui ja häpeää sitä yhä. Mielestäni hän ei ole yhtään epäonnistunut, mutta ymmärrän että hävettää. Miksei täällä enää osata hävetä?

Käytiin Lemminkäisen temppelin sisäänkäynnillä, molskittiin vähän vedessä. Ja taidehetken jälkeen siinä tiellä kun oltiin niin joku kaveri tulee rullasuksilla tasatyöntöä ja menee ohi kohti sivistystä. Joukostamme yksi kysyi: "Väsyttääkö." Vastaus: "Ei."

No joo, Tiisalasta kirjoittaakin antologiaan myös toinen tekijä, yritin sanoa, että jospa minä en sitten kirjoittaisi mutta kehotettiin kirjoittamaan. Kirjoittamaan. Eihän minun tekstiäni kukaan lue, kun toisen eli ensimmäisen Tiisala-tekstin kirjoittajana on Jaakko Yli-Juonikas, mutta ei sitä olisi lukenut kukaan muutenkaan, joten ei tässä hätää. Vituttaa ihan kiitettävästi. Olen tehnyt melkoisesti töitä tekstini eteen ja sitten näin. Olen lukenut, olen käynyt arkistossa, olen ollut yhteydessä Tiisalan lapsiin ja tavannut heidät. Järjestellyt sitä, että Tiisalan teoksia saataisiin myyntiin. Voi vittujen kevät. Kun keväällä ehdotin, että kirjoittaisin Tiisalasta, esitin myös, että suon kirjoittamisen Janne Nummelalle, joka on tehnyt Tiisalan runoista antologiaa, että hän käy tässä asiassa ennen minua. Tahdon kertoa tämän, koska minulle tällaiset asiat ovat tärkeitä, asiat, joista muut eivät välitä hevon vittua. Mieluiten olisin kirjoittamatta. Muutenkin ahdistaa aina ja sitten tämä. Taidan lyödä jo kirjoittamani Tiisala-tekstit blogiin, harkitsin sitä jo aiemmin. Nimeämättömän (2005) olen käynyt jotenkin läpi eli aivan tarkasti. Tiisalamaisesti voisin sanoa: ihan kuin tämä olisi suunniteltu juttu. Ehkä kirjoitan näin. Voi vittu. Tiisalalla on toistuvasti sitä, että hän kertoo, ettei olisi toivonut niitä tapahtumia, joita oli. Eikä hän edes tahdo kertoa niistä. Mutta hänen täytyy. Tiisala on hyvin kasvatettu eikä huutele vittua, kuten eräät.

Ei muuta sitten:

Hannu Helinillä oli tunnisteita tyyliin "vitun idiootit", semmoinen sopisi tähän.

Edit. Näin:

Lapsilta voisi kysyä, mikä kaikki on ylemmässä kuvassa vikana ja lapsi osaisi vastata. Näistä aikuisista ("aikuisista") en ole ihan varma.

Karri kysyi, kun sanoin että perustan Instagram-tilin jahka saan sen "älykännykän", että meinaatko sä sielläkin sitten rähistä. En minä mielelläni rähise.

Kuulemma Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (toim. Ikonen, Teemu) on painossa, joten hankkikaa se, hinta varmaan muutama tuoppi. Muistaakseni saan muutaman tekijänkappaleen, jonka voin sitten antaa eteenpäin. Vissiin jo yksi on varattu. En muista kenelle. Laitan tähän esittelyni kirjasta:

Eikö ole kiva? Minua ainakin nauratti. Onhan siinä kevyttä haistakaa-vittua vähän sinne sun tänne. Teemu Ikonen suhtautui kärsivällisyydellä esittelyyni. Hänellä on raskasta. Täytyy ostaa hänelle vaikka viinipullo palkkioksi, tai mistä nyt sattuu tykkäämään. Taitto eli graafinen suunnittelu on teoksessa miellyttävä, olen tarkastellut sitä PDF:nä, rumaa kirjaa ei viitsisikään lukea saati hankkia. Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran Ihmiskokeita-romaanitkin ovat tyylikkäitä ulkoasultaan.

On se nyt liiallista ja kamalaa, että, sanotaanko esimerkiksi, Juha Kulmalan kauniit säkeet on "taitettu" rumasti rumaan kirjaan, näin oli esimerkiksi Pompe(i)ji-kirjassa. Onneksi Savukeidas tajusi lopettaa toimintansa, eikä "suomennoksiakaan" enää tule, niitäkin sai hävetä. Koleralla oli muuten miellyttäviä kirjaesineitä, eikä Sammakokaan aivan kamala ole, hieman vain ennalta-arvattava, mikä ei ole edes moite. Touko Siltala soitti minulle, kun moitin heidän kirjaansa, joten jätetään nyt Siltala huomiotta.

Minullahan oli salainen puhelinnumero, mutta vaimo sanoi, että puhelinnumeroni pitää olla ei-salainen, jotta minut saa kiinni esimerkiksi silloin, kun minulle aiotaan antaa rahaa tai muuta kunniaa. No, sellaista soittoa ei ole vielä tullut, ainoastaan solvauspuheluja ynnä muita mielipide-esittelyjä, mutta kenties vielä joskus minulle soitetaan muussakin kuin vittuilutarkoituksessa.

Otsolle 42

Kyllä minä jatkossakin totuuden ystävyydelle uhraan, tuli mieleen. Vaikkei se kannata, mutta menköön. Se on performanssi ja protesti. Äänestin jopa Otsoa, vaikka hän oli vasemmistolainen ja kävi mielenosoituksissa. En edes yrittänyt selittää Jari Haloselle tätä, kun hän moitti minuakin asiasta.

Tietenkin Halonen oli oikeassa, mutta voi vittu kun ei ollut siitä kysymys. Tahdoin näyttää, että ystävyyden tähden voi toimia noinkin, tosin oli se todella hankalaa ja juuri ja juuri kykenin äänestämään, mutta tahdoin näyttää että sanaani voi luottaa ja ystävyyden tähden olen valmis menemään melko pitkälle. En tuota edemmäs. Ja olen tehnyt päätöksen, etten enää osallistu poliittisiin tilaisuuksiin.

Vasemmistolaisuus on kyllä todella typerää, uhriutumista, vastuun välttelyä ja ihmisten hyväksikäyttöä. Sitten on tämä vaimon sosiaalidemokratia, ei hän olisi puolueeseen liittynyt ellen olisi vaatinut. Ja nyt eletään tässä todellisuudessa. Vaadin häntä toimimaan kuten oli päättänyt. Menin siinä hötäkässä liittymään itse vihreisiin, mikä on jälleen yksi asia, jota kadun loppuelämäni.

Mutta Otson äänestämistä en kadu! Se oli ystävyydellinen teko. Tahdoin näyttää Otsollekin, että kaltaiseni ei-vasemmistolainen voi äänestää vasemmistolaista. Ja esiinnyimme vaalibileissä ja olin kuvassa, missä näytin sormella Otson kuvaa ja numeroa ja nimeä vaalijulisteessa.

Eilen raitiovaunussa nro 10 mietin patriarkaatti-selitystä, tuota ad absurdum -logiikan huipputuotetta, ja pääsinkin sitä sitten käyttämään tänään, kun Ruotsissa olivat autot taas palaneet. Minuahan on sanottu rasistiksi, kun en ole huomioinut, että kyse on aina patriarkaatista, eikä esim. huonosta kasvatuksesta, väkivaltaisuudesta, sivistymättömyydestä ja niin edelleen, sillä aina ihan vitun aina on kyse patriarkaatista, paitsi silloin jos minä käyn vetämässä vaikka Piritorilla pirihuoraa turpaan.

Mutta jos tuolta Torkkelinmäeltä laskeutuu huumekauppias ja vetää Piritorilla pirihuoraa pataan niin silloin lyöjänä on patriarkaatti. Se on aika hauska juttu. Paitsi Piritorin pirihuoralle. Erityisen hauska se on Torkkelinmäen huumekauppiaalle. Minä tokin vastaan hauskuudesta sitten oikeuden edessä, kuten pitääkin, sillä oikeus täällä vielä on, vaikkakin pyrkimyksenä on, että oikeus ei ihan sama kaikille olisikaan. Voi että minä toivon, että nuo oikeuden vesittäjät saavat vielä puskissa maistaa oikeuden miekkaa! Vihaksi tässä pistää.

Tuo vanha eukko juo Karjalaa, istuu seinää vasten, on laiha, ja katselee ohikulkijoita huomioiden, ihmetellen, kysyvästi. Onko hänellä sukulaisia, perhettä, ystäviä, ketään? Vittu tätä elämää.

T Ä H:

Muistaakseni eräs ohjaaja sanoi että tehdään tuosta biisistä video, muttei ole sittemmin kuulunut. Myönnän, että asia on minulle merkityksetön. Sitä puhutaan paljon, tekoja ei ole, paitsi harvoilla, hyvin harvoilla. Tehtiin tänään sentään yksi video, se varmaan julkistuu huomenna, se on semmoinen mainosvideo. En lukenut tänään Tiisalaa, huomenna luen ja se on tänään. Minä vain mittailin Tiisalaa tänään ja se oli eilen.

Vaimo on Jyväskylässä, kuuntelen David Bowieta ja odotan että EM-yleisurheilun iltasessio jo alkaisi. Taitoin vähän Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan runoteosta Aina. Se kai ilmestyy syyskuussa. Sitten rupesin vaihteeksi tutkimaan 4x4-käsikirjoitustani, olisin myös valokuvannut mutta akku loppu. Voi vittu. Tuleekohan tuosta 4x4:stä milloinkaan mitään, tuskin. Vituttaa jo ajatuskin. Ehkä syön jotain.

lehdet ovat alkaneet vihertää uudestaan tulee vuoden toinen kevät

Katsoin eilen Aki Kaurismäen elokuvan Hamlet liikemaailmassa, jolloin ymmärsin, että Jari Halosen Kalevala – Uusi aika on enemmän Hamlet- kuin Kalevala-tulkinta. Haloselta löytyy poika, äiti, ystävä, tyttöystävä.

Pirkka-Pekka Petelius on muuten liian hyvä näyttelijä Kaurismäen kävelynäyttelemiseen. Joku lahtelainen rokkari sopii Kaurismäelle paremmin. Nämä eivät olleet moitteita.

Hamlet-tulkinnassaan Kaurismäki on parhaimmillaan, kun hän on jotenkin sidottu jonkinlaiseen alkutekstiin tai -ideaan, eikä voi sitten ryhtyä ajattelemaan, mikä on taiteilijalle se pahin mahdollinen skenaario.

Näitä "ajattelijoitahan" Suomesta löytyy Paavo Haavikosta alkaen.

Kaurismäki on hyvin visuaalinen ihminen, tietenkin, joten kun hän antaa visuaalisuutensa vallata alan niin ollaan hyvän äärellä.

Ariel ja Varjoja paratiisissa ovat aika köyhiä elokuvia, koska niissä ei ole, niin, mitään ideaa.

Yllättäen Pidä huivista kiinni, Tatjana toimii, ja jälleen on syynä se, ettei Kaurismäki yritä kertoa yhtään mitään.

I Hired a Contract Killerin onnistumisen taustalla lienee jotain ulkomaista pakotusta.

Katsoin eilen Ylen Areenasta Once Upon a Time in American (en kykene kirjoittamaan sitä typerää suomenkielistä nimeä) ja olin vähän ihmeissäni, kun olin siinä käsityksessä, että kyseessä on hyvä elokuva. Olen nähnyt tuotteen aiemmin, mutta nyt huomioin, että dialogi ja juonen rakenne eivät ole mitenkään erityisiä. Mitäpä siitä. Lisäksi Robert De Niro näyttelee Kummisetä II:n rooliaan. Mitäpä siitä.

Usein on hyvin vähän sanottavaa.

Seuraavaa tekstiä en enää jaksanut muokata julkaisukuntoon Nuoreen Voimaan:

KAHDEN PROSENTIN JENGIÄ

Heinrich Böll, Risti vailla rakkautta, suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Otto Lappalainen, Artemisia edizioni 2017, 274 s. (Kreuz ohne Liebe 2002).

Heinrich Böllin toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettu mutta postuumisti 2002 ilmestynyt Risti vailla rakkautta on silminnäkijän romaanikuvaus Saksan ikävistä vuosista 1933-1945. Böll, kuten romaaninsa päähenkilö Christoph Bachem, oli vuosikausia armeijassa ja sodassa, kohtalo, joka on tuttu myös meidän esivanhemmillemme.

Kun viettää formatiiviset vuotensa alituisessa kuolemanvaarassa, näkyy se sitten loppuelämän ajan, eikä hirveämmin sotaa kaipaile. Näin oli Böllilläkin ja jotenkin korostuneesti se näkyy tässä nuoruudenteoksessa, jota ei 1940-luvun toisella puoliskolla suostuttu julkaisemaan. Suomentaja Otto Lappalaisen jälkisanoissa siteerataan Böllin kirjettä kustantajalle: "Ehkä kirjoittaisin nämä luvut vielä mustemmiksi nyt, kun on ilmennyt, että todellisuudessa vanhat romanttis-patrioottis-militaristiset asenteet ovat saaneet uutta voimaa ja uusia muotoja – jopa näennäisesti kristillisissä puolueissa." Tämä oli tilanne Saksassa 1948 ja tilanne oli sama kaikkialla muuallakin, Thomas Bernhard on kuvannut saman ilmapiirin kansallissosialismin rintamailla Itävallassa, mutta Suomessa sentään keksittiin toiseksi hullutteluksi kommunismi.

Risti vailla rakkautta on virketasolla rönsyilevä, kuvaileva ja barokkinen romaani, jota onneksi ei ole stilisoitu, mikä kohtalo sille kenties olisi koitunut, jos se olisi julkaistu 1940-luvun toisella puoliskolla. Virkkeet ovat pitkiä, puolipisteitä piisaa ja lopulta kerrotaan mikä oli virkkeen aiheena ja sitten tulee piste. Ottaen huomioon Böllin tyylin, on ihmeellistä että suomennoksessa on kirjoitusvirheitä yllättävän vähän, eikä taittovirheitäkään ole kovin paljon. Tämä hämmästyttää minua, mutta kenties olen viime aikoina lukenut liikaa nimikustantamoiden julkaisuja, jolloin olen tottunut siihen että esipuheen toisella rivillä on jo kirjoitusvirhe. Böllin teoksen kustantaja Artemisia edizioni on ennenkin pistänyt silmään kauniiden kirjojen tekijänä ja myös tällä kertaa ulkoasu, josta vastaa Tapio Vapaasalo, on erinomainen. Tällaista kaunista kirjaa on nautinto lukea.

Muttei Heinrich Böllin romaanissaan kuvaama maailma nähdäkseni ole "ruohonjuuritasoa", johon suomentaja "Ruohonjuuritason näkymiä Kolmannen valtakunnan nousuun ja tuhoon" -jälkisanoissaan viittaa, vaikka nykyisin ruohonjuuritasoksi tavataan nimittää vähän kaikkea, jottei nimittäjä vain ajautuisi ruohonjuuritasolta itse pois, koska ruohonjuuritasolla voi olla ihan miten vain. Kyseessä on perhe, Bachemin perhe, joka kuuluu jonkinlaiseen 1930-luvun keskiluokkaan, he asuvat kerrostalossa, isä on töissä ja kaksi poikaa on saateltu opintielle. Ehkä se on ruohonjuuritasoa, ehkä ei. Joka tapauksessa isä esitetään nahjuksena, joka ei alkuunkaan ymmärrä syvähenkistä ja -uskonnollista vaimoaan, ja perheen äiti onkin se moottori, joka perheen pitää jonkinlaisessa käynnissä. Toinen pojista, Hans, toki on natsi, mutta isän tapaan natsipoika ei ole kokonaan paha ja on kääntymiselle altis. Yllättäen natsipoika on nuorempi poika, yleensä kirjallisuudessa ainakin Vanhasta testamentista saakka nuorimmat lapset (siis nuorimmat pojat) ovat niitä, jotka tietävät kaiken. Sitten on Grete-tytär, joka kuvataan hölmöksi ja hänen miehensä on samaa tyyppiä. Tarkemmin sanottuna tyttären ja aviomiehen kokee hölmöksi äiti, hirviö, jota pojat rakastavat ja jota, tämä on oletukseni, tytär ja isä pelkäävät. Lopuksi on poikien ystävä Joseph, joka joutuu vaikeuksiin ja Josephillekin Bachemin perheen äiti on tärkeä. Tämä on lähtötilanne. Sitten vanhempi poika Christoph joutuu asepalvelukseen, missä ei ole lainkaan kotonaan, sillä hän on kotonaan ainoastaan äidin kanssa, mutta tyylikkään epäuskottavasti (tämä siis ei ollut moite) Christoph tapaa naisen, Cornelian, joka tuo helpotusta, kun kasarmilla häntä ei ymmärretä. Christoph pitää avoimesti kasarmin porukkaa idiootteina, mikä toki on totta, mutta pientä itsekritiikkiäkin romaanihenkilö saa harrastaa.

Christoph on selkeä elitisti ja luvan siihen hän on saanut äidiltään. Christoph ei ole erityisen mieltäylentävä romaanihenkilö, mutten ole varma, onko Böll tarkoittanut hänen muotokuvansa myönteiseksi. Muista alokkaista Christoph ajattelee tähän tapaan: "'Näinä päivinä hän huomasi lohdukseen, että muiden oli kärsittävä samaa; hän ei ollut ainoa uhri, ja hänestä tuntui sanomattoman ihanalta ja lohduttavalta, että kaikesta huolimatta kahdensadan alokkaan komppaniassa näytti olevan neljä ihmistä." (s. 89) Eli kaksi prosenttia ihmisistä on ihmisiä. Olipa hyvä, että Hitler ja kumppanit keksivät kohteekseen juutalaiset, romanit, vammaiset ja muutamat muut pienryhmät, 98 prosentin listiminen olisi ollut hankalaa, eikä sen suunnittelua olisi Wannseessä päivässä hoideltu. Jo palvelukseen saapuessaan Christoph ilmoitti kysyjälle olevansa ihminen, ja tässä teema jatkui.

Äitijumala melkein saattelee Christophin ja Cornelian häävuoteeseenkin, mutta ei ihan sentään. Sen sijaan äitijumala toimi seuraavasti heti Cornelian tavattuaan:

Äiti istahti Cornelian tarjoamalle tuolille, ja hänen ensimmäinen, tuskaisen hymyn ja kumpaankin kohdistetun katseen säestämä sanansa kuului: "Miksi ette mene naimisiin?" Oli kuin salama olisi iskenyt kumpaankin, ja tumma verho repeytyi; he silmäilivät äitiä ihmeissään... sitten he punastuivat vieläkin syvemmältä; mutta tämän suurisydämisen naisen tahto ei hämmentänyt nuorta paria; äiti ojensi molemmille kätensä ja toisti vielä hymyillen: "Niin, miksi ette mene naimisiin?", ja molemmista tuntui, kuin suomut olisivat pudonneet silmiltä. (s. 141-142)

Vakuutan ymmärrettävästi epäuskoiselle lukijalle, että romaanissa on tällainen kohta, joka kaiken lisäksi päättää yhdeksännen luvun. Sitaatti myös näyttää, millaista on Böllin ihastuttava rönsyilevä tyyli, vaikka tällä kertaa mentiinkin tahattoman komedian puolelle. Se kuitenkin on sanottava, mitä tulee häävuoteeseen, että Christoph ja Cornelia olivat jo viettäneet yhteisen yön, kun Christoph oli omatoimisesti pidentänyt iltalomansa yölomaksi: "- - hän toivoi, että yö, loputon yö sortuisi heidän ylleen ja hautaisi heidät raunioihinsa - -." (s. 135)

Böll kirjoittaa suurella tunteella ja se on ymmärrettävää. Hänelle on myös selvää, että on olemassa pahoja ihmisiä ja on olemassa hyviä ihmisiä, mutta vielä Böllille on ihmisiä, jotka ovat paraikaa pahoja, mutteivät lopullisesti pahoja, ja nämä ihmiset ovat läheisiä ihmisiä, jotka ovat erehtyneet pahoiksi. Paha on toisaalla, toiseudessa. Ei tässä ole mitään pahaa, jos ihminen näin kokee.

Olin vaikeuksissa Böllin teoksen kanssa. Teos on ajankohtainen, kun tässä saa varoa mitä sanoo, ettei natsiksi sanota, vaikka lopulta toki natsiksi päätyy. Minulla oli huono omatunto, kun en oikein välittänyt Christophista, enkä varsinkaan hänen äidistään. Jälkimmäinen saattaa johtua siitä, että olen lukenut aivan liikaa psykohistoriaa, ja äidinpojista olen kirjoittanut ennenkin.

Romaanin lapsellisuudet, "sanoma", vesittää muuten hienoa teosta, mutta voin kuvitella, että "sanoma" sopii oikein erinomaisesti 2010-luvun ihmiselle, jolle myöskin on selvää, kuka on paha ihminen ja kuka on hyvä ihminen. Käykää katsomassa "somessa", jos ette jo tiedä, siellä leimoja lyödään ja erilaisia mittakeppejä käytetään. Kuten Christoph Bachem, aikamme hyvä ihminen pitää ihmisiä idiootteina ja siitä se taas väylä aukeaa jollekin idioottiaatteelle. Risti vailla rakkautta on hyvin ajankohtainen teos, mutta luulenpa, että myös Heinrich Böll olisi järkyttynyt hyvän lukijan tavoin, jos olisi saanut lukea, että hänen kuvaamansa henkilöt ovat ainakin yhdelle ihmiselle tässä maailmassa vastenmielisiä. Oikeastaan voisi jo lähteä kävelemään kohti keskitysleiriä.

Näin viimeinkin Jussi Parviaisen elokuvan Yksinteoin 2. Se on vain vähän yli tunnin mittainen ja koostettu satojen tuntien aineistosta. Parviainen on sanonut, että kyseessä on eräänlainen traileri. Niinhän se on. Toivon, että Parviainen koostaa materiaalista mahdollisimman laajan elokuvan, vaikka tuhattuntisen. Saa olla pidempikin. Minä sen katsoisin. Nyt aika meni nopeasti ja tuota visuaalista taideteosta olisi voinut katsoa vaikka kymmenen tuntia kerralla. Ehkä pidempään. Välillä pitää nukkua vai voiko nukkua tuollaisen taideteoksen kokemisen keskellä, sitä minä en tiedä, ehkä joskus vielä tiedän.

Oikeastaan Matti Tiisalan kahdesta romaanista, Nimeämätön (2005) ja Niityt höyryävät kuin joki, pitäisi tehdä kommentoitu editio, koko ajan löytyy ristiviittauksia, kaikkea ns. tulee mieleen ja muutenkin olo on tasaisesti ei-kirjallisuustieteellinen. Voisiko niin todella tehdä? Semmoisia hajallisia huomioita alaviitteiksi? Myönnän olevani lopullisesti vaikeuksissa kyseisten kirjojen kanssa, joita tekijä itsepintaisesti kutsuu romaaneiksi ja romaaneja ne toki ovat jos ajatellaan että romaani voi olla ihan mitä tahansa.

Tästä tuli nopeasti kaksisuuntaista häiriötä:

Täytyy varmaan ottaa astmapiiput mukaan kun menen lukemaan kirjaa opiskelijakirjaston kellariin. On siellä semmoinen leijunta meneillään. Tai kai minä saisin kirjan lainattuakin, mutta olisi vaivalloista ja noloa (jos epäonnistuu), joten ehkä luen vain kellarissa tai siis maan alla taju kankaalla kirjaa. Joillakinhan on hymy herkässä. Raitiovaunussa tänään seisoskellessani tuli kaikkea mieleen.

Eilen illalla, kun oltiin taas katsottu The Wire läpi, selailin Matti Tiisalan romaaneita Nimeämätön (2005) ja Niityt höyryävät kuin joki ja ihmettelin miten ne ns. imaisevat mukaansa. Luullakseni tämä ei ole yleinen tunne kun tuollaisesta kirjallisuudesta puhutaan. En minä tiedä.

W A U

Parasta olisi kirjoittaa Vanhan testamentin hepreaksi, sitä ei osaa kuin järkityypit ja jo kirjoituksen muoto loukkaisi hyviä ihmisiä jotenkin lopullisesti ja elämää lyhentävästi.

uu huu juu luu suu muu kuu muu suu luu juu huu

Mitä ilmeisimmin kuumuus alkaa ottaa voimille. Olo on autiomaa. Pää toimii vielä huonommin kuin yleensä, epätoivo on perustilana vaikka on se perustilana muutenkin, kuitenkin epätoivo on nyt perustilana vielä syvemmin. Enkä edes kirjoita ilman A-kirjainta. Menen kohta ulos ihan pihalla. Tuo oli jostain.

Heinäseiväs

Täytyy kai hakea apurahoja, lupasin vähän niin kuin työvoimaviranomaisillekin, vaikka turhaa se on, kun siellä ovat hakemuksia "käsittelemässä" kusipäät ja heidän hyödylliset idioottinsa. Minulle kerrottiin yksi nimi, jota on kuulemma ehdotettu lautakuntaan, koska hänellä on pitkä apuraha eikä siksi ole itse niin jaolle tulossa, mutta hän on yksi säälittävimmistä nyökyttelijöistä, joka kirjoittaa jopa pitkiä kirjoja hyväksyttävistä aiheista hyväksyttävällä asenteella. Eli semmoinen sinne lautakuntaan vai mikä se on sopii ihan loistavasti.

Ehdotin, että minua ehdotettaisiin lautakuntaan, koska minä en ole tule saamaan mitään, joten voin aivan hyvin vähän olla tekemässä päätöksiä eli vittuilemassa kun jollekin ollaan antamassa kolmatta apurahaa kun entisetkin on vielä tuhlaamatta. Ehdotukseni ei aiheuttanut myötäkaikua tietenkään, koska "sä semmosen apurahan tarttet", voi teitä, ei minä teiltä kaipaa yhtään mitään muuta kuin että jätätte lopullisesti rauhaan, kun ei teistä ole yhtään mihinkään paitsi ehdottelemaan hyödyllisiä idiootteja lautakuntiin.

Vieläkin hävettää se tammikuinen apuraha, kun piti sitten työvoimakusipääviranomaisille lähettää tositteita vai mitä että voi voi apuraha oli, ja kun se oli annettu monelle ja minä olin kai ainoa joka tämmöisiä tositteita pyysi... Se oli ihan vitun noloa. Eihän ne Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran ylväimmät jäsenet edes olleet sillä jaolla, vain kakkoskategorian tyypit ja minä, joka jotenkin ulkopuolelta olin säälistä mukana. Mutten minä enää tahtoisi olla. Minä en enää tahtoisi olla missään mukana. Kysyin Karri Kokolta viime syksynä, huoraanko itseni pahastikin, kun olen MKS:n antologiassa mukana, eikä hän tietenkään nähnyt ongelmaa, mutta minulla ongelma yhä on. Minä suostuin ja olin oikein ylpeä itsestäni. Minut pitäisi raiskata heinäseipäällä moraalittomuuteni tähden.

Kun katson sitä MKS:n nimilistaa niin siinä on järjestään ihmisiä, joita en päästäisi ovestani sisään pois lukien pari tohtoria. Niinpä muuten onkin, järkityypit siinä ovat järjestään tohtoreita. Hauska juttu. Ilmeisesti humanistisilla aloilla moraalia alkaa löytyä siinä postdoc-vaiheen tietämillä. Nyt löytyi syy moraalittomuuteeni. Jo tohtoriopinnot auttavat. Olen ollut kerran jatko-opintoseminaarissa, jonka nimi kenties ei ollut lisenssiseminaari enää, en muista mikä nimi oli. Siellä oli mukavaa, mikä toki enimmälti johtui mukavasta professorista Marjo Kaartisesta, joka jotenkin kykeni sietämään minua maisteriseminaarissa vaikka taatusti otti koville.

Tämä on sunnuntai. Minun olisi tehtävä periaatepäätös, joka on suureksi osaksi tehty jo puolestani, minun on vedettävä loput rajat. (1) Kirjoitustouhuni ja (2) musiikilliset touhuni, niissä pysyn, kritiikkejä minulta tuskin enää pyydetään koska en niitä kykene edes kirjoittamaan. Täytyykin se joutsenlaulu panna tähän, laitoinko jo sen Céline-kritiikin, jota ei "vahingossa" julkaistu. Tässä jälkimmäisessä muun muassa vertasin Célineä Timo Hännikäiseen, ihmekö että unohtui läpyskästä.

(3) Valokuvalliset touhuni, (4) jotain kuvia. Muttei osallistumisia huorien touhuihin! Niitä on Kalliossa jo ihan riittämiin.

On mahdollista, että äsken ymmärsin, miksi näiden ihmissontien puhe kuulostaa niin järjettömältä: he puhuvat kuin vastaisivat tenttikysymykseen. Lähdetään alusta, eikä mennä suoraan asiaan, se juuri on tenttivastaamista ja siihen menee aikaa. Lisäksi pysytään tenttialueella, eli vastaus on jo ennakkoon tiedossa, mitään yllättävää ei edes voi tulla, sillä he tuntevat, niin, he tuntevat tenttialueen. Olen aivan lopullisen uuvuksissa, kun olen heitä joutunut tapaamaan. He pysyvät tenttialueellaan, heitä ei saa sieltä pois kirveelläkään, jota kieltämättä kaipaa aina heidän läheisyydessään. Enemmän toivoo vain omaa kuolemaansa. He sopeutuvat, siksi he menestyvät, vaikka saattavat ennen tenttiä epäillä että he eivät pääse läpi, täydet pisteet sieltä sitten tulee. Ehkä he eivät edes ymmärrä idioottimaisuuttaan.

Aika hyvä työviikko, joka jatkuu, takana. Jotenkin tämä jatkuva lamaantuneisuus on vienyt siihen, että sitä vain tekee eikä huoli huomisista. Saattaa olla hyvä asia. Pyrin siihen, että en ota enää yhteyttä. Eivätkä nämä minuun ota yhteyttä, joten hiljaisuus, jota ei tavoiteltu, saavutettiin. Tai siis minä en tavoitellut, heille hiljaisuus oli itsestäänselvyys. Olisipa tällainen sodan-jälkeinen olotila jatkossakin, taistelu hävittiin, mutta sota hävittiin vielä katkerammin. Tämä on hyvä olotila. Voittajat voittakoot lisää.

Eilen tehtiin neljä sivua Retweetediä, tänään ehkä lisää. On miellyttävää tehdä asiaa, missä jossa ei ole sisältöä, merkitystä, viestiä, mistä hölmön tunnistaakin. En minä voi suhtautua tosissani näihin viestijöihin, joita valitettavasti tunnen, mutta ei voi mitään. Hämmästyttävää kyllä vaimo ymmärtää tämän viestittömyyden ja ymmärtää sen minua herkemmin, kenties myös paremmin. Tässähän on runoilijan ja prosaistin välinen ero, siksi runous on prosaistille vaikeaa kun prosaisti etsii merkityksiä. "Mitä se tarkoittaa", "runot on vaikeita". Toivoisin etteivät tuollaiset lukisi minua yhtään, en minä kirjoita kaikille, vissiin jollekin etuoikeutetulle vähemmistölle, joka ei edes osaa suomen kieltä.

Olisipa Hannu Helin elossa. Hän pääsi täältä rauhaan, joten olen itsekäs noin toivoessani.

Minä päätin, että yritän olla myönteinen, tein päätöksen Virossa, ei se ole jonkun vitun pikkunilkin syytä, että hän on ääliö ja hän haittaa työtäni, hän on viaton sillä me kaikki olemme syntisiä. Tosin tahdon korostaa, että olen käyttänyt tätä juttua esteettisiin tarkoituksiini, vaikka onhan se julmaa ottaa muovailtavaksi edes jotenkin elävä ihminen, kaveri ei enää edes ole järjestönsä puheenjohtaja, melko varmasti minä osaltani vaikutin siihen, ettei puupää pyrkinyt jatkokaudelle, nyt virkaa täyttää toinen hyödyllinen idiootti. Mitä sitten yhtään mistään. Pyydän anteeksi sinulta Jyrki Vainonen, kun olen sinut ottanut kohteekseni, eikä sinun tarvitse vastata minulle, kun ei sinusta siihen ole. En minä sinua vihaa, sinunkaltaisiasi on ihan riittävästi, että teihin kannattaisi uhrata ajatustakaan. Ellei tuo ajatus sitten ole esteettinen ajatus, mutta antaa senkin olla, ettet ahdistu lisää. Tosin minun on kirjoitettava kirjeeni loppuun, sitä on nyt melko tarkkaan 58 liuskaa, julkaistuna on tässä blogissa 31 liuskaa. Loppukirje on sovitteleva, sovintoon pyrkivä. Ehkä sinä vielä vastaat.

Tulin tähän, jo vuosikymmeniä sitten sanottiin tee tähän. No hänhän teki, he, me. Lähden kohta ulos, raitiovaunut kuulostavat nykyisin toisilta, on niitä vanhojakin kuten tämä ohimenevä. Sitten tulee uusi aika kuin rautatie. Viime yönä tein lipogrammiromaaniini listaa, yritän olla miettimättä sitä, että teosta on koossa ehkä kymmenen prosenttia ja aloitin sen yli kaksi vuotta sitten. Pystyisinpä tekemään vain yhtä asiaa. Siinä unen kynnyksellä älysin, miten viides luku pääpiirteissään muodostuu, vielä pitäisi älytä seitsemäs luku. En ihmettelisi jos en sitä milloinkaan älyä. Lienee selvää, että kirjasta tulee reilusti yli tuhatsivuinen. Sitä on hidas kirjoittaa, koska tämä rajoite, mikä ei nyt niin hankala ole, mutta enemmän hidastuttaa sairauteni, joka ei yhtään välitä siitä, että teen mitään. Lisäksi metodini lietsoo sairauttani, jotenkin minua vituttaa, että ilman sairautta tämä olisi valmis nopeammin, kuten kaikki, kuten kaikki olisi ollut valmista. Huomenna joku hoitaja soittaa, yritetään vähän saada päivitettyä asioita, lääkitys helpottaa, mutta ehkä sitä voisi jotenkin tarkentaa, en minä tiedä. Ilman lääkitystä olisin hengiltä parissa viikossa.

putin niput nupit tupit tipun tipun putin

Uutisissa joku akka puhui "omasta kehostaan määräämisestä" abortin yhteydessä. Jälleen kerran en ymmärrä, miten sikiö kuuluu "omaan kehoon", eikä ole oma yksilönsä. No, tämä oli Amerikassa ja siellä ollaan usein maalaisia, joten ei pitäisi ihmetellä, maalla kun ollaan itsekkäitä ja käsi on tukevasti puussa kiinni. Meillä kaupungissa on savanni, asfalttisavanni. Puhe asfalttiviidakosta on epätarkkaa puhetta.

Aborttihan on murha ja joskus nyt vain on niin, että murha on tehtävä, mutta murha se on silti. Sodassa voi joutua murhaamaan, raiskauksen uhri voi päätyä murhaan, ja niin edelleen, nämä ovat ihan yksinkertaisia asioita. Turha sitä on mustaa valkoiseksi väännellä. Tätä ei voi nykyihminen ilmeisesti ymmärtää, hän kun ei tahdo olla paha, hän tahtoo olla hyvä, eikä hän pidä itseään etenkään syntisenä, sillä hän ei usko joulupukkiin. Tietyllä tavalla sympaattista tuollainen.

erityisen turha merkintä

Ei muuta ongelmaa kuin totisuus ja kyllä sitä naurua sitten muualta piisaa, voin kertoa, ihan omasta puolestani jo. Siis edellisessä virkkeessä kulttuurikriitikon ongelma, ei kulttuurihuoran, jonka ongelmia olen käsitellyt aiemmin ja melko varmasti myös myöhemmin.

Käytiin Tampereella, varmuuden vuoksi kahdesti, jotta varmistuisimme että kaupunki on siellä eikä jäisi huhupuheeksi. Pidän erinomaisena saavutuksena, että vain kerran meinasivat hermot mennä, tai, jos totta puhutaan, kahdesti. Mutta ne eivät menneet, hermot. No ei tässä muuta.

Sen vielä sanon, että minä ja K. olemme tehneet sanoitukset yli 50 kappaletta varten ja lisää tulee, sävelletty on noin neljä, joten säveltäjällä vielä puuhaa riittää. Tämä kertoo siitä, että minun on opeteltava säveltämään, en minä voi lykätä muiden niskoille tällaisia määriä, sillä tosiasia on myös se että minä olen pääasiassa vastuussa tuosta sanoitustulvasta, vaikken lehteä luekaan.

Kirjettä on kirjoiteltu, sitä on nyt yli 50 liuskaa, kun julkaistuna tässä blogissa on vähän yli 30 liuskaa. Kai se menee Amokiin, kirje, en minä tiedä. Uskaltaako sitä kukaan julkaista, kun siinä on ihan nimillä kerrottu ihmisistä vähän sitä sun tätä. Näkemykseni mukaan olen kertonut vain väärinkäytöksistä ja rikoksista, enkä ole kertoessani syyllistynyt rikokseen, mutta todistustaakka on minulla. Mitä tulee todistustaakkaan niin näillähän ei ole todistustaakkaa milloinkaan, he vain käyvät taksilla matineoissa kertomassa sananvapauden tilasta. Ei sananvapaudella ole tilaa, sillä sitä ei ole, sille ei tarvita tilaa. Mitä vittua joku ämmä kärisee "eriarvoisuudesta", kun on itse sitä toteuttamassa? He käyttävät tiettyjä ihmisiä hyväkseen ja merkittävin tuollainen vähemmistö on nykyisin maahantulijaporukka. Sitten nämä seksivähemmistöt.

Minun käy sääliksi niitä, jotka luulevat, että nämä paskiaiset antavat heille tukensa huomennakin, sillä huomenna heillä on taas jokin muu vähemmistö kupattavana. Aika pientä on jonkun lähiörasistin toiminta tähän verrattuna, jonka pahin ongelma on se, että hän käyttää "rasistien retoriikkaa" ja on tullut romanien hakkaamaksi. Ei tuommoisella lähiörasistilla ole mitään mahdollisuuksia, sillä ei kalliolaista vähemmistöjen hyväksikäyttäjää ole arabijengi koskaan vetänyt turpaan, mihin on kaksi syytä. Ensinnäkin hyväksikäyttäjä ei ole milloinkaan tavannut arabijengejä ja toiseksi arabijengit tietävät, että hyväksikäyttö on molemminpuolista. Toivottavasti tietävät, ehkeivät aina tiedä, ja silloin minun käy sääliksi arabijengiä.

Otin tähän esimerkiksi arabijengin, enkä esim. somalijengiä, koska olen saanut turpaan vain arabijengiltä. En ole ihan varma, mikä jengi minut on ryöstänyt, mutta molemmissa jengeissä oli sama jäsen, joka ryöstämisen jälkeen mutta ennen turpaan saamistani oli Iltalehdessä kertomassa toiminnastaan Non-Violence Clubissa (en ole varma nimestä, enkä tarkista nimeä). Nämä tapahtuivat Helsingissä, Torniossa otin pataan kantasuomalaisilta noin kahdesti. Mannejen kanssa olin Torniossa hyvissä väleissä, vaikken ostanutkaan heiltä huumeita ehdotuksesta huolimatta. Erästä kaveria ne olivat seuranneet autolla, kun oli ollut erimielisyyksiä. Eivät mannet seuraa kalliolaisia hyviä ihmisiä autolla, sen verran on niilläkin järkeä päässä että tajuavat jättää hyväntekijänsä rauhaan. Minulle sanottiin Torniossa, että älä suututa mustalaisia, yritin pitää sen mielessäni, suututin vain Tornion kantaväestön.

En pidä ryhmistä, jengeistä, porukoista, heimoista enkä mistään liittymistä. Niiden kanssa on aina vaikeuksissa, jos esittää poikkeavan mielipiteen, olet sitten poppoon jäsen tai et ole. Nämä Kallion paskapäät ovat vain viimeisin kohtaamani ryhmä. Nämä ns. suvaitsevaiset. Hyi vittu että vihaan heitä. Olen moniarvoisuuden kannattaja, enkä tuommoisen ryhmäidiotian.

Onko tuo Pirkko Saisio masokisti? Hänellä kun vetää noiden mielisairaiden idioottien nyrkkeilysäkiksi. Eihän siinä mitään, jos tykkää kivusta. Varmaan on taas erittelyä "some" täynnä että missä kaikessa Pirkko Saisio on ollut väärässä. Sivusta tätä toki on kiva viattomasti seurata, vielä kun ilmaiseksi pääsee kokemaan, kai kohta puoliin näihin lippuja ynnä muita katseluoikeuksia myydään.

Soitin tänään kitaraa Piritorilla kahdeksan tuntia mutta sain vain turpaani. Kummallista. Edelliskerran kymmenen euroa tuntuu nyt unelmalta, jota en enää saavuta. Kävin myös soittamassa kuusi tuntia Harjutorilla, mutta siellä ei kukaan edes huomannut. Viimenä yönä soitin kymmenen tuntia Torkkelinmäellä ja olin hiljaa. Nämä ovat vastuksia. Luullakseni olen jo Jimi Hendrixin tasolla soittamisessani.

Täytyy vissiin vaihtaa alaa näin kypsällä iällä, vaikkei huvittaisi, muttei mahda mitään. Ostan huomenna kitaran ja rämpytän sitä sitten Piritorilla. Tulokertymää en uskalla arvioida, mutta luulen että entisestä tulen etenemään rikkauden suuntaan. Olen vasenkätinen joten hankalaa se rämpyttäminen tulee olemaan mutta mitä olen katsonut kyseisen alan ihmisiä, niin taidot eivät ole ensinkään pääroolissa vaan en tiedä mikä. Ajatuksellisesti vaaditaan enemmistön mielipiteitä ja yllättäviä muistamattomuuskohtauksia. Eiköhän se onnistu.

lopullisen surun aika

Näinä lopullisen surun aikoina järjen ääntä löytyy niin harvoin, mutta löytyy. Mistä vetoa, että loputkin viedään meiltä, jotka janoamme virvoittavuutta. Eikä ole lopullisen surun aikaa, sillä jokainen aika on lopullisen surun aika kunnes loppuu aika. Mikä epätoivo oli Jumalan jälkeen, kun luultiin että hän on kohta täällä taas ja lopullisen surun aika loppuu, mutta ei hän tullut, tuleeko koskaan, vaikka lupasi. Tule jo.

Yleensä elämä koostuu rikkoontumattomasta ja tiiviistä ja pitkästä ja nopeasta sarjasta kammottavuuksia, mutta joskus, lähinnä vain sen tähden, että kaikki muu hirvittävyys yhä korostuisi, tapahtuu hyviä asioita. Eilen oli hyvä asia. En edes mainitse sitä vaan luen huomenna runokirjan. Äsken sentään kirjoitin sanoja sanoituksen tarpeeksi.

Elämänkäsitykseni ei ole negatiivinen tai musta tai jotain sellaista, sillä minulla ei ole elämänkäsitystä, ellei siksi lasketa sitä, että mielestäni ihmiskunta on pahojen voimien vallassa ja ihmiskunnan pitäisi tuhoutua mahdollisimman nopeasti. Tähän tulevat sitten inisemään äidit ja isätkin, että kun, mutta ei voi mitään. Se ininä on biologiaa, eikä nykyisin ole edes biologiaa, mikä on yksi niistä lopullisista merkeistä, että ihmiskunta on tuhottava.

Linkola sanoo ajatelleensa loppuun saakka, mutta vähän epäilen, jos hän olisi ajatellut loppuun saakka, ei hän ylistäisi jotain diktaattoria ihmisten tuhoamisesta, sillä osatuho tuo vaan vastaiskun ja lopputuloksena on enemmän tätä paskaa kuin olisi ollut ilman diktaattoria, joka on sanelija. Muuten toki kannatan Linkolaa täysin ja ilman mitään muttia. Olisi kiva tavata ukko, ja kaikki ystäväni ovatkin hänet tavanneet mutten minä, joka olen aidosti linkolalainen ja vielä enemmän. Varmaan äijä kompuroisi karkuun ja ryhtyisi punavihreäksi.

Luin jostain lehdestä haastattelun "elämänmyönteisestä Linkolasta" tai jostain sellaisesta ja olihan se kamalaa tekstiä. Olen aivan varma, että kaveri on huumeidenkäyttäjä.

Tällä luonteella on syytä pysytellä sisäpiirissä.

yö oy

onko
tää
nyt
juhannus
yö
vähän
tumma
ja
pelot

Viimeisen parin viikon aikana olen keskustellut mielenkiintoisista aiheista Vesa Haapalan Versoja-blogissa, mutta nyt hän ilmoittaa että hän on siirtynyt itsesensuuriin:

"Häpeäkseni totean, että taivuin lopulta itsesensuuriin - se on aina huono merkki sananvapauden tolasta ja yksilöllisen ajattelun liikkumavarasta ja tietenkin antaa surkean todistuksen omasta rohkeudestani."

Tämä harmittaa minua, kun juuri luulin löytäneeni vieraanvaraisen paikan, mutta sekin meni sitten. Onko Vesa Haapalaa uhkailtu? Melko varmasti jotain ilmoitusta on tullut näiltä hyviltä ihmisiltä. Otin kuvakaappauksen kommentista, jotta ei kaikki häviä.

Tällä tasolla siis mennään. Olen minäkin itsesensuroinut, mutta voin sentään puolustuksekseni sanoa, että edellisessä merkinnässä nimesin yhden kulttuurihuoran ja olen niitä nimennyt muitakin. Kyllä se pelottaa, kun rupeaa kirjoittamaan julkihyvän Finlandia-palkitun nimeä blogimerkintään, mutta joskus yön pimeydessä sitten kiittää itseään rohkeudesta. Itsekiittäminen on mielenkiintoinen laji.

Ja mitä kaikkea olenkaan kirjoittanut! Onko tässä pelättävä oman henkensä puolesta? Onko tilanne jo niin paha? Suvi Auvinen huumeissa (olen kuullut kertomuksen hänen viime juhannuksena 2017 tapahtuneesta huumeidenkäytöstään Oitissa, Hausjärvellä) antaa määräyksen miesorjilleen: Hoitakaa tuo paska pois päiviltä, tilanne vaatii sitä! Sukupuolentutkijoille olen vittuillut useasti ja näille vihreille ynnä muille vasemmistolaisille ja anarkisteille.

Kirjoittelinko epäsopivia Vesa Haapalan blogiin? Olisi lähettänyt minulle yksityisviestiä, että iisaa, ääliö. Olisin iisannut. Tommi Melender aikoinaan lähetti, mutta jotenkin sellaisella etupulpetin pojan vaisulla raivolla, enkä olekaan Tommin blogiin sittemmin kommentoinut. Sehän on kaikissa kirjallisissa tilaisuuksissa ja jos minä joskus menen kirjalliseen tilaisuuteen ja näen siellä Jaakko Yli-Juonikkaan, niin en voi mennä hänen luokseen, kun Tommi on hänet kaapannut. Niin hävettää, kun olen Tommin raivostuttanut.

On tämä naurettavaa. Vesa Haapalaa arvostan ja Jaakko Yli-Juonikasta. Näitä muita en arvosta yhtään, näitä sairaita vallankäyttäjiä. Niitä on kaikkialla. Uhraan niihin paskoihin liikaa energiaani. Pyrin toimimaan toisin, vittu kun itkettää kun ajattelee tätä kamaluutta. Etten vain ole kamelin selkärangan katkaisija, en kai sentään, luulen liikaa itsestäni.

Jaahas, se on Jäätyneiden laulujen vuoro, menossa on jo "Kuolemalla on monet kasvot". Tänä juhannuksena olen kuunnellut Sielun veljiltä (1) debyytin, (2) Hei soturit, (3) Lapset, (4) L'Amourhan, (5) Kuka teki huorin, (6) Suomi-Finlandin, (7) Softwood Musicin ja (8) Mustan laatikon (myös "Nukkuva hirviö" -singlen), Hassisen koneelta (9) Täältä tullaan Venäjän, (10) Rumat sävelet ja (11) Harsoisen teräksen. Nyt sitten oli (12) Suomi putos puusta ja menossa (13) Jäätyneitä lauluja. Sielun Veljet ei ole kuuntelujärjestyksessä. Mitenhän se meni, ensin oli L'Amourha, lopuksi Musta laatikko, jota ennen debyyttilevy. Olkoot miten on.

"Demokratiaa (mutta vai tietyillä ehdoilla)" kieltämättä sopii näihin tunnetiloihin. Olin onnellinen äsken ja sitten näin. Tällainen vaikuttaa minuun eikä se ole hyvä asia, olen melko varmasti herkkä tai erityisherkkä, jälkimmäinen nyt on eufemismi jollekin narsismin lajille. Ilmankos siitä niin innostuttiinkin. No, ei kai tässä muuta.