Entisaikaan kirjailija uskotteli lukijoille, että minäkertoja on kirjailija itse. Nykyisin kirjailija uskottelee lukijoille, että minäkertoja ei ole kirjailija itse.

(Kehitin tämän aamupäivällä kävellessäni ulkona sankassa pyryssä.)

Se minua harmittaa, etten innostu "dekkareista", sanakin ruma. Luen Ellroyta, Jim Thompsonia ja Joensuuta, mutta siihenpä jää, en millään ole jaksanut lukea kuin viisikymmentä sivua James M. Cainin teosta Postimies soittaa aina kahdesti. Sama juttu "skifin" kanssa, sanakin ruma. "Dekkarit" ja "skifi" eivät ole minua varten, mutta koetan arvostaa niitä silti ja niiden lukijoita ja kirjoittajia. Arvostakaa tekin minua. Ihmisenä. Meillä on eriäviä mieltymyksiä, mutta ihmisiä ollaan kaikki. Olen lähtenyt tällaiselle tielle.

Minä pidän Baudelairesta, Proustista, Célinestä, Malapartesta, Dostojevskistä, Woolfista, Plathista, Mannerista, Haavikosta, Saarikoskesta, mutta Joyce jotenkin ei osu, vaikka myönnänkin nauttineeni suuresti Odysseuksesta. Pidin enemmän Alastalon salista. Joku sanoi jossakin joskus, että ihmiset voidaan jakaa niihin, jotka ottavat Proustin ja niihin jotka kääntyvät Joycen puoleen. Sitten on Tolstoi ja Dostojevski (valitsen Dostojevskin), Baudelaire ja Flaubert (valitsen Baudelairen), Rousseau ja Voltaire (valitsen Rousseaun), Haavikko ja Saarikoski (en valitse kumpaakaan), Hännikäinen ja Nylén (valitsen molemmat), sekä valintojen valinta Marja-Liisa Vartio ja Aila Meriluoto (juoksin jo karkuun). Platon & Aristotle. Stendhal & Balzac. Rimbaud & Verlaine. Plath & Sexton. Mann & Hesse. Broch & Musil. Kirjallisuudenhistorian voisi kirjoittaa tähän tapaan.

Onko todella olemassa miehiä, jotka eivät pelkää naisia kuollakseen? Vanha vitsi siitä, että luotatko sellaiseen, joka vuotaa verta viikon eikä kuole, kuvaa aika hyvin sitä kauhua, kun katsoo naisia. Kyselin tätä gradussakin. Mitähän ne ajatteli, jos ne luki sitä. Että näitä tyyppejä.