Teen nyt hirveän tunnustuksen, enkä tee sitä mielelläni:
Vuonna 1994 äänestin Suomen EU-jäsenyyden puolesta.
Jonkinlaista nuoruuden idealismia siis. Nykyisin en äänestäisi kuin suojeluskuntien henkiinherättämisen puolesta.
Ostin lauantaina kengät varapuhemieheltä, 40 euroa maksoivat, tuotto menee kai pakanalähetykseen. Leveä lesti, hyvät jalassa. Lueskelin Antti Tuuria kirjastossa, minulla oli Uusi Jerusalem autossa mutta opus löytyi kirjastostakin. Se toi hyvän mielen.
4 kommenttia:
Olemme kaikki erehtyväisiä. Omien mokien tunnistamisen kautta on mahdollisuus kasvaa (?), kun taas niiden tunnustamisen - joka ehkä on jonkinlaista anteeksiantoa - myötä voi ymmärtää myös lähimmäisen erreyksiä.
Luulen ma, tai toivon.
Anomuumi
Niin se on. Kiivailen aivan liikaa näissä merkinnöissäni, mutta uskallan sanoa, että ns. oikeessa elämässä voin joskus jopa ymmärtää jopa A. Stubbia (ehkä vain siksi että hän on hifkiläinen?).
Vitun nynny.
1991 äänestin eduskuntaan Eero Paloheimoa. 1995 vasemmistoliittolaista. Puolustukseni on kelvoton seura johon olin joutunut. Ei ollut muutakaan seuraa tarjolla.
Lähetä kommentti