perjantai 14. syyskuuta 2012

Esteettisiä kontemplaatiota (Les kontemplatioones estetik)


Carl-Gustaf Lilius sanoi, että hän miettii kirjoittaessaan aina kirjan tekemistä. Herää kysymys, eivätkö jotkut sitten mieti. Näin ilmeisesti on.

Ei-niin-älysti arvostamani jalkapalloilija (ne kädet!) R. v. Persie puolestaan sanoi taiteilijavanhemmistaan, että ne näkevät kauneutta mutta hän mitään näe. Näenkö minä, sitä... kauneutta? Ja heti tulee mieleen että mitä kauneus on ja muita akateemisia väistelyitä. Minä en tiedä mitä kauneus on! Kiusallista. Jos voidaan muodostaa tosia lauseita, jotka koskevat kauneutta, nämä lauseet lienevät relaatiotosia. Enkä tarkoita mitään kauneus-on-katsojan-silmässä-sontaa, vaan sitä että kauneus muodostuu erilaisista asioista. Ja rumuus.

On tosiasia että T.S. Eliot kirjoittaa kauniisti ja Paavo Haavikko. Näitä asiaintiloja ei voi kyseenalaistaa. Tai sitä, että Maria Jotunin Huojuva talo on kaunis romaani eli hyvä romaani. Tällä logiikalla päästään siihen, että Tuntematon sotilas on ei-niin-hyvä romaani. Aapo Heiskasen viikatetanssi ja Martinmaa, mieshenkilö ovat hyviä romaaneja.

Tarkoitan sitä että monet asiat ovat hyvin yksinkertaisia. Jokin on rumaa ja jokin on kaunista. Yleisiä kategorioita ja totuuksia löytyy ja paljon löytyykin. Kiusallista. Jumalankin olemassaolo on helppo todistaa, vaikkakin, ja tässä on se paradoksi, Jumalan olemassaolon todistaminen on turhaa.

Ei tässä ole akatemialaisten työpaikat vaarassa, vaikka se niille oikein olisikin, sillä tutkittavaa riittää vaikka tietäisimme niin kuin tiedämmekin mikä on kaunista ja mikä on rumaa. Pienellä keskittymisellä erottaa kauniin ja ruman. Liialla keskittymisellä taas hämärtyy.

Vanhat kiinalaiset ja japanilaiset runot ovat kauniita. Tämä on niin tosiasia kuin tosiasia voi tosiasia olla. Tätä tosiasiaa ei voi kiistää kukaan.

(kuuntelen Juice Leskistä)

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"Pienellä keskittymisellä erottaa kauniin ja ruman. Liialla keskittymisellä taas hämärtyy."

Näin se voi kyllä olla. Kiitos huomiosta, muotoilusta.

Sami Liuhto kirjoitti...

Kokonaisuus ja osat menevät jotenkin sekaisin kun liikaa keskittyy. Olen huomannut tämän usein kun olen pällistellyt jotakin taulua.

Tuli muuten skitsofreeninen fiilis kun tsiigailin van Goghin loppukuukausien töitä metrin päästä. Niistä huokui aika hurjaa menoa & meininkiä. Ihoni kohoili ja siihen muodostui sähköisiä virtauksia ja päässä soi herätyskello. Menin käytävään istuksimaan ja soitin vaimolle että auta! hän auttoi. Sellainen se vaimo on. Muuten, eikö Ateneumissa oleva van Gogh ole myös näitä loppukauden töitä? Joku talomaalaus, ei niin voimakas kuitenkaan kuin maalaus oliko kaupunginjohtajan (la mairie) talosta, missä pensselinvedot ovat paksuja, erottuvia ja aivan psykoottisia.

Ei kun se olikin kirkko:

http://en.wikipedia.org/wiki/File:L%27%C3%A9glise_d%27Auvers-sur-Oise.jpg

Ja tämä on Ateneumissa:

http://triviumproject.com/collection/ateneumin-taidemuseo/

(ei ihan tasapainoisimpia tämäkään)