Eino Kaila, kuten tiedetään, oli 1930-luvulla sitä mieltä että Heideggerin lause "ajan olemus on huoli" on sama kuin sanoisi että "takin olemus on tasku". Ei sanoisi enää. Eräs lisensiaatti huomioi, että nykyaikana asiat ovat outoja, lisäksi huolestutaan ja järkytytään, myös mieli on pahana jatkuvasti. Eli voimme päivittää Heideggerin lauseen: "2010-luvun olemus on huoli."

*

No, mitä tulee Heideggeriin, kaveri kirjoitti kammottavaa paskaa. Mutta pienellä fiksaamisella kaverin jutuista saa tolkun. Mutta Heidegger ei sentään esiintynyt historioitsijana kuten Foucault ja vähän Sartrekin. Foucaultissa on se ongelma, että hän pelaa tyhjän päällä, lähteitä hän ei vaivautunut tutkimaan. Se on harmillista, sillä kaverissa oli ainesta.

Tosin germanisti Trevor-Roper kuulemma ei osannut saksaa. Ja olihan Suomessakin Haavikko, historioitsija. Anekdootti: Haavikon historiantutkimukseen verrattuna Heikki Ylikangas vaikuttaa hyvältä prosaistilta. Tässä on se, että Ylikangas on hyvä prosaisti mutta Haavikko pysyy ihan paskana historioitsijana teki mitä teki.

Viikko sitten häissä mainittiin uudesta Foucaultista tehdystä väitöskirjasta. Kyllä minua F. kiinnostaa, erityisesti se historiantutkimuksensa metodi ja metodin puute, mutta diskurssit, nuo 90-lukulaiset, minua väsyttävät. F. ilmeisesti nappasi diskurssinsa saksalaisesta hermeneutiikasta, veikkaan, en tiedä, mutta voisin kuvitella. Tuskin itse keksi. Ransmannit eivät ole keksijäkansaa. He kehittävät. Mutten aio aivan vapaaehtoisesti lukea Gadamerin kaltaista kauhistusta.

Mikseivät ranskalaiset voi mennä arkistoon? Miten se niin raskasta on? Arkistossa on kivaa. Kaikenlaista paperia ja ihmeellisyyttä. Ehkä Ranskan kansallisarkisto (RanKA, varh. Ranskan Valtionarkisto RaVaA) on inha paikka, virkailijat vittuilevat eikä mikrofilmilukulaitteen puola pyöri jumiutumatta. Mistä sitä tietää mitä siellä on ja ei ole.

Foucaultissa on tietenkin vielä se ongelma, että kaveri on mennyttä aikaa, liian usein tutkittu ja tuomioitettu. En tiedä saisiko F.:stä mitään irti, ainakaan minä en yritä. Ja olisiko Foucaultista loppujen lopuksi mihinkään enää? Ovatko diskurssit liian approbaturia? Mutta tehtiinhän väitöskirja. Kuitenkin Foucaultin akateeminen kredibiliteetti on noin nolla, mikä viittaa siihen että Foucaultista olisi yhä johonkin, mutta tosiasia on, että yleensä kredibiliteetin nolluus on ansaittua.

Heidegger ja Foucault, ne ovat jotenkin niin samaa, kuten nykyisellä epäkielellä sanotaan. Mutta entäpä Wittgenstein! Hän on raskas ja huvittava, upea kirjoittaja. Ja Wittgenstein joutui olemaan Cambridgen kaltaisessa möllipaikassa iät ja ajat eikä kuitenkaan lähtenyt amokiin, se on ihmeellistä. Kai se joskus hermostui. Siis muillekin kuin Popperille. Oppilailleen usein. Mutta von Wright oli pöljä eikä ottanut onkeensa Wittgensteinin varoitteluja ja rupesi Wittgensteinin professuurin jatkajaksi. von Wright on yksi tylsimmistä kirjoittajista, joita olen lukenut, taatusti kymmenen tylsimmän joukossa, kun taas Wittgenstein kuuluu siihen toisen pään kymmenikköön.

Popperin kirja historisismista oli kyllä hyvä. Luin sen 1993. Eihän siinäkään ole siinä mielessä tolkkua, että väitteitä perusteltaisiin esimerkeillä, mutta ehkä kirjan ohuus miellytti minua. Sitä toista opusta en ole milloinkaan jaksanut lukea. Valtiofilosofia väsyttää pientä mieltäni. Tosin tällä hetkellä olen jatkuvasti väsynyt. Mikä siinäkin on.

Pohdin tässä vähän valtio-opillisia, kun lueskelin erästä keskustelua missä mainittiin tämän Foucaultin hyväkkään nimi. Minulla on näitä Heideggereita, Sartreja, Foucaulteja ynnä muita vastaan jotakin, eli se että kaverit sekoittavat selkeitä asioita. Väsyttää ajatellakin heidän rakennelmiaan. Mutta se on minun ongelmani eikä kenenkään muun. Eräskin musikantti lukee Foucaultia yöt ja päivät läpeensä. En voi muuta kuin kannustaa häntä, onpahan poissa pahaa tekemästä. Mutta minä en jaksaisi ja ihmettelen että hän jaksaa. Kohta se löytää Heideggerin. Yritin ohjailla häntä Principia mathematican suuntaan ja täytynee ohjailla lisää, ettei vain löydä itseään Sartresta.