Sivut

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Luen kymmentä tai viittätoista blogia säännöllisesti, niin kuin sanotaan. Merkitsen luettaviksi blogit, joiden tekijä/ tekijät minua kommentoivat ja käyskelen heidän blogeissaan. Näin olen löytänyt uusia mielenkiintoisia blogeja. Pidän myös kohteliaana sitä, että jos joku kommentoi minua, laitan julkiseen tietoon että seuraan/ luen hänen blogiaan. Minua todellakin kiinnostaa ihminen, joka on lukenut tekstiäni. Tai ainakin vilkaissut.

Tällä blogilla oli äsken kahdeksan lukijaa, se nyt ei ole mitään verrattuna moniin kirjallisiinkin blogeihin ja varmaan monilla blogeilla on useita satoja lukijoita.

Sitten ovat nämä "bändärit" eli merkittävien blogien seuraajat, jotka saavat nimensä ja kuvansa esiin, kun ilmoittavat seuraavansa/ lukevansa blogia. Aavistuksen harmittaa ettei minulla näitä bändäreitä ole. Voisin kehottaa heitä suksimaan kuuseen.

Minun blogini lukijat ovat aitoja seuraajia, lukijoita, eivätkä mitään muodin perässä juoksijoita. Eivätkä he milloinkaan saa muotia kiinni. Minun blogini seuraajat ovat edellä aikaansa. Olen ylpeä lukijoistani, jotka eivät ole pelkkiä seuraajia vaan kulkevat myös blogini edellä. Mutta bändärit, älkää tulko tänne, täällä ei ole mitään ajanmukaista. Sen voin huoletta sanoa, kehua.

Itse asiassa olen sitä mieltä, että tyylini on ainutlaatuinen. Sanon jopa, että minulla on huono itsetunto, sitä nyt ei pitäisi kenenkään sanoa. Amerikkalaisen markkinointipsykologian mukaan huonon itsetunnon tunnustaminen ei ole viisasta. Älä tunnusta mitään. Minä tunnustan kaiken. Siitä on poetiikat kaukana.

Huomenna on kirjoitettava. Viidenkymmenen liuskan päässä on maali. Se on sinistä.

4 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Nii-i. Minusta ei ole ollenkaan vaikea tunnustaa, että itsetunto oli heikko, kunnes aloin kehua itseäni ihan hervottomasti. Kehuin ja kehuin kunnes olin tikahtua kaikkiin kehuihiini. Oli pakko lopettaa, ja vasta kun se taas alkoi heikontua, alkoi uusi kehumiskuuri. Kehuin ja kehuin ihan hirvittävästi, mutta kun se ei tuntunut riittävän, pyysin asuinkaveria jatkamaan ja selitin, että en itse enää keksinyt, voisiko hän auttaa. Hän ei ole tottunut kehumaan joten hän ponnisteli ja ponnisteli niin että otsasuonet olivat haljeta. Lopulta hän sanoi: Sinä olet sutjakka! Ja ilo syttyi hänen silmiinsä ja kysyi toivorikkaana riittääkö? Riittihän se. Ei voi vaatia mahdottomia. Eihän? Pitää olla tyytyväinen jo siihen kun joku yrittää parhaansa.

Sami Liuhto kirjoitti...

Mahdottomiin emme taida kyetä. Oikeastaan se on lohdullista.

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti...

Miusta oli kiva löytää blogisi - ja kyllä, sehän eroaa vähän tyylillisesti muista, mikä on vain kiva piristys. Oman blogini suosio on ollut vaihtelevaa..jonkinmoinen yleisöryntäys alkoi viime kesänä, puoli vuotta blogattuani, ja luulen, että se kasvaa hitaasti vielä vähän, mutta sitten tulee raja, niin kuin raja aina. Koska olen huomannut mm. sen, etten jaksa enää kommentoida muiden blogeja yhtä ahkerasti kuin ennen, vaikka niitä lueskelenkin melkeinpä joka päivä tai ainakin joka kolmas ja niin pois päin ja selvinkin päin :D

Sami Liuhto kirjoitti...

Tuo raja on olemassa ja se on mielenkiintoinen. Koska olen tällainen born again blogger niin muistan kaukaisesta (2 v:n takaisesta) menneisyydestä, että yli 50 lukijan on käyt. kats. mahdoton päästä, eikä se edes olisi hyvä asia. Vähän niinkuin muutenkin elossa, yleisönsuosio on epäilyttävää!

Tuo hallintapaneelissa oleva seuraamani blogit -juttu on hyvä, näkee kuka on kirjoittanut ja vähän että mitäkin on kirjoittanut. Että onko mielenkiintoista. Jotenkin komean näköistä myös kun Hannu Helinin runot ilmestyvät sinne.