Tero Liukkosen mielenkiintoisessa kirjoituksessa on virtuaalisuuden suomennoksen osa: pilveen tallentaminen. Kirjoituksessa korostetaan nykyisen tiedonhankinnan helppoutta, kun ei tarvitse ravata kirjastossa tarkistamassa että miten se kolmas etunimi kirjoitettiinkaan. Tämä nykytila merkitsee sitä, että asiaa voi tekstiin tunkea noin kymmenen kertaa enemmän kuin ennen. Ehkä juuri tätä on Hannu Helin tarkoittanut moittiessaan kevytmodernismia? että helpolla päästään vaikka olisi vaikeampikin tie?

Ylipäänsä, mitä tulee kevytmodernismin kritisointiin, olen samaa mieltä, mutta näkisin että ihminen useimmiten menee siitä missä aitaa ei ole koskaan ollutkaan. Ja kuitenkin on miellyttävää lukea kevytmodernismia, koska on kivat treffit kirjailijan kanssa vai miten artikkelissa sanottiinkaan. Puhuttiin tuossa X.:n kanssa kevytmodernismista, oli kovin mieltynyt termiin, ja hän tunnusti että ottaisi kuuluisalle autiolle saarelle mieluummin Hannu Helinin tuotantoa kuin sanomalehtirunoutta (ei puhunut sanomalehtirunoudesta, mutta sanomalehtirunoudella tarkoitan hyvin ajanmukaista runoutta, mitä Helinin runous ei ole, vaikka hän käyttää ajan mahdollisuuksia hyväkseen). "Ajan mahdollisuuksia", olen todellakin lukenut liikaa poeettista onania (aka kirjallisuudentutkimus).

No, entäpä Leif Färding? Hän on siinä hilkulla onko kevytmodernisti, siis ajallisesti. Hänelläkin oli vähän vanhat konstit käytössä, mutta lopputulema oli hyvin konstikas. Leif Färding tuli mieleen, kun mietin liian usein hänen matkaansa metsään. Luen tässä kirjaa missä tyttö on menossa metsään, Teuvo Saavalaisella meni poika. Tunteeko kukaan enää Saavalaisen kaltaisia komeita kirjailijoita? Toivottavasti Nylén saa joskus valmiiksi Färding-kirjansa, mutta se on hankala aihe, se, kun mennään metsään. Luen hyvin hitaasti Petter Sairasen kirjaa Muisti on unta, aihe on niin raskas että on oltava tarkkana. Miten olenkin aikoinaan lukenut Saavalaista tuosta vain? Tai Huovisen Pojan kuoleman.

Surun virsiä on kertomus Leif Färdingistä ja vähän muustakin. Mainitsen tämän ettei tarvitse ihmetellä että kuka siinä on menossa metsään. Minulla oli runo nimeltään Leif Färding ja sujautin sen tekstiin. En oikein muista mitä kirjoitin.

Turun kaupunginkirjastossa on hauska tilanne, kun sinne ei voi palauttaa eikä sieltä lainata. Runohyllyt ovat entistä liikkumattomampia. Kyllä ne uutuudet ovat sieltä tätäkin ennen aina löytyneet. Hannu Helin kertoi blogissaan saaneensa korvauksia kirjojensa lainoista oliko noin kymmenen euroa. Tätä vähän ihmettelin, koska Helinin tuotanto on laaja sekä äärimmäisen tasokas, mutta kai se niin on ettei runoutta kukaan lainaa ja ne jotka runoja lukevat myös ostavat kirjan. Sitten on tämä väliinputoajasakki (minä), joka on niin köyhä että joutuu suuntaamaan kirjaston runohyllylle. Oikeastaan suomalaisten runoilijoiden pitäisi tavatessa tarjota minulle kahvi, sillä olen sen heille lainoillaan ansainnut. Vähän omituista päättelyä. Tuoppi olisi liikaa. Tosin en nyt juo.