Breivik ja Mladic ovat oikeudessa. Jotkut riemuitsevat: "Voitettiin ne!" En tunne omakseni moraalia, joka juhlii vastustajan, joka on tehnyt kauheuksia, tuomitsemista (tai tarkemmin sanottuna tuomitsemisprosessia, mutta menin nyt vähän edelle tapausten kulkua). Nuo kaksi kaveria ovat saaneet aikaan kauheuksia, eikä se ole kuin surullista, myös heidän tuomitsemisensa. Nähdäkseni näiden tapahtumasarjojen osallistujien sielujen puolesta on rukoiltava. Syytä iloon en näe.
On tietty ihmistyyppi, joka jatkuvasti ilostuu siitä, että joku hirmuhenkilö saa tuomion. Eikö tuollainen ole sairasta? He ovat kostajia, kostajia sillä tavalla varmasti, että kohde on mahdollisimman kaukana omasta elämästä. Jotakin Mladicia voi vihata kuka tahansa. Entä nämä arkielämän hirmut? Sanokaa niille jotakin.
5 kommenttia:
Hannu Jortikkaakin osaa vihata kuka vain, mutta Jortikka kuittaa sanomalla "Kuus mestaruut hei!"
Tarinan opetus: on sellaisia ihmisiä kuin Hannu Jortikka ja ihan muunlaisia ihmisiä kuin Hannu Jortikka ja sitten ovat erikseen nämä breivikit ja mladicit.
Christopher Hitchensin kaltaista kirjoittajaa monet arvostavat siitä, että hän uskalsi kritisoida uskontoa ja katolista kirkkoa ja Äiti Teresaa. Minun mielestäni moiseen pystyy kuka vain. Suurempaa rohkeutta Hitchens osoitti kirjoittaessaan sellaisen esseen kuin "Why Women Aren't Funny".
Täytyy tutustua tuohon Hitchensin kirjoitukseen. Kiitän vinkistä. Katolisen kirkon moittiminen on jotenkin noloa. Vähän sama kuin moittia Paavo Väyrystä. Niin varmaa. Niin typerää. Niin rahvaallista.
Eipä kestä. Hitchensillä on paljon hyviä juttuja. Maamme virallinen Hitchens-fani Jarkko Tontti hypännee ne yli.
Näitä mietin:
Millä hirmutekojen tekijä saataisiin ymmärtämään tekojensa julmuus ja kauheat seuraukset toisille ihmisille? Osaako hän tuntea katumusta? Onko hänellä halua hyvittää tekojaan? Pystyykö hän hyvittämään niitä mitenkään? Onko hyvittäminen edes mahdollista?
Jos tuomio ja rangaistus auttavat näiden asioiden toteutumisessa, niin silloinhan tuomio on hyvin oikeutettu. Siitäkin huolimatta vaikka sillä ei saadakaan tekoja tekemättömiksi, eikä herätetä ketään henkiin.
Entä jos rangaistus ei auta? Löytyykö sellaista terapiaa tai muuta, joka avaisi pahantekijän silmät ja käynnistäisi katumus-hyvitys -ketjun?
Entä tämän jälkeen? Pahantekijälle yritetään sovituksen jälkeen varmaan rakentaa uusi alku. Entä ne, jotka ovat menettäneet kaiken? Onko tämä pahantekijä se, jolla on lopulta asiat paremmin kuin uhreillaan ja heidän omaisilla?
T.
Hyviä kysymyksiä.
Tuli mieleen tämä prinsessajuttu eli ihminen on luullut 30 v. olevansa prinsessa. Entä jos hänet "parannettaisiin" ja hän huomaisi olleensa 30 v. täysi pösilö, vaikkakin sairauden vuoksi? Kuitenkin, veikkaan, nolottaisi. Siinä taas lisää parannettavaa.
Yhdysvalloissa näytään jatkuvasti vedottavan siihen, kun ehdonalaiseen murhamiestä ollaan päästämässä, että uhri ei milloinkaan pääse takaisin yhteiskuntaan eli miksikä murhamiehen olisi päästävä. Yoko Ono taisi noin argumentoida jokin aika sitten myös.
Ollapa näihin asioihin vastaus!
Sanon mielipiteenäni: Breivik vaikuttaa todella hullulta, parantumattomalta. Mutta kuolemantuomio ei nähdäkseni ole ihmisen asia, ihminen ei päätä elämästä eikä kuolemasta.
Toki tahtoisin muutaman tyypin hengiltä, muttei se ole oikein.
Nauratti tuo "Hitchens-fani Jarkko Tontti hypännee ne yli."
Opin muuten eilen: se on katolinen kirkko ja katolinen ihminen, mutta katolilainen. Katolinen on adjektiivi ja katolilainen substantiivi. Googlasin ja asia löytyi oliko katoliselta sivustolta, katolilaiset varmaan kirjoittaneet.
Meni kai oikein. Hankalia nuo katolilaiset. Katolinen ihminen on monimutkainen.
Lähetä kommentti