perjantai 9. maaliskuuta 2012

Elämme uudessa semiotiikassa, näitä merkkejä en aina ymmärrä. Esimerkiksi mokkulaksi kutsutun irstaan laitteen väri-ilmaisut, jotka kertovat yhteyden nopeudesta, ovat taajuuksiltaan niin lähellä toisiaan etten niitä ole erottaa. Asiat sekaantuvat ja maailma koostuu puhdistetuista pinnoista. Onneksi olen sen verran tutkinut psykoanalyysiä ja yleensä psykodynamiikkaa että tiedän mistä on kysymys: perversiosta.

Kaikki kiiltää ja on sekaisin. Tähän liittyy vaikeuttaminen, niin kuin värien tapauksessa, jatkuva muutos ja piilottaminen. Internet-sivustoja "päivitetään" ja kun niitä lopulta on oppinut käyttämään, jo löytää missä mikin on, niin sivustosta tulee aivan erilainen. Kävelet kiiltävässä yleisessä talossa, etkä todellakaan löydä roskakoria. Uuden televisiosi kanavanvaihto kestää ja mietit mitä vekotin miettii. Sitten pääset taas katsomaan kuumia valonvälähdyksiä (vrt. J.G. Ballardin Uponnut maailma, sen kuvat), etenevää tappamista ja loogista päättelyä.

Tunnen erään, jolla ei ole televisiota, ja kerran kylässä illan televisiota katsottuaan sanoi laskeneensa kaksitoista kuolemaa. Hän oli järkyttynyt. Me emme ole, me olemme turtuneet tappamiseen, televisiossa, todellisessa elämässä emme milloinkaan ole nähneet kuollutta ja jos olemme, joudumme traumatisoituneina sairaalaan ja pian olemme itsekin kuolleet.

Ja autot sieppaavat ihmisiä kaupungissa. Tällaista tapahtuu eikä se ole lainkaan epätodennäköistä. Yksi miljoonasta on vääjäämättä toteutuva mahdollisuus. Totuutta ei ole, on pelkkiä käsikirjoitettuja kertomuksia, joita analysoidaan kontekstissa. Tämä on, niin kuin sanottu, televisiosarjaa tämä meidän elämämme.


(Mutta miten kauniisti tätä todellisuutta voidaan ja osataan kuvata.)

Ei kommentteja: